maanantai 31. lokakuuta 2011

Christian Boltanski: Sydänääniä, installaatiota, muistoja ja yhteisyyttä


Ranskalainen itseoppinut taidemaalari, kuvanveistäjä, valokuvaaja ja elokuvaaja, sekä installaatiotaiteen merkittävä kehittäjä Christian Boltanski on ensi vuoden Ihme-tapahtuman taiteilija.
Tapahtuma täydentää Boltanskin vuonna 2005 aloittamaa teosta nimeltä Sydänarkisto. Se on arkisto, johon taltioidaan ja kerätään ihmisten sydänten ääniä. 
Keruutapahtuma toteutetaan Helsingin Rikhardinkadun, Joensuun, Vaasan ja Rovaniemen kirjastoissa 12.3. – 1.4. 2012.
Ihmisten sydänten ääniä kerätään Naoshimassa, Japanissa olevaan Benesse Art Site nimiseen taidekeskukseen. Siihen liittyvällä Teshiman saarella on Boltanskin Sydänarkisto "Les Archives du Cœur"
Arkisto koostuu ihmisten sydänten lyöntien äänitteistä, jotka on koottu eri puolilla maailmaa. Kävijät voivat kuunnella installaatiota, jossa on sydänääniä tai kuunnella arkistoituja ääniä tai nauhoittaa omien sydäntensä ääniä.
Toisin kuin äkkipikaa saattaisi ajatella, ihmisen sydänäänet ovat erilaisia. Ne muistuttavat sormenjälkiä siinä, että ne ovat jokaisella yksilöllisiä.
Aiheessa on jotain perin juurin boltanskimaista, sillä yksilöllisyys ja yhteisöllisyys, analyyttisyys ja rationaalisuus ovat Boltanskin tuotannon punaisia lankoja. 
*   *
Kerron seuraavassa vähän Boltanskin ensiesiintymisestä Suomessa.   
Ars 74-näyttelyluettelosta.
Nyt, kun Suomi on oikeistolaisempi kuin koskaan, on tavaksi tullut nähdä 1970-luku mustavalkoisena. Vuonna 1974 järjestetty Ars 74–näyttely ainakin oli värikkäämpi ja moninaisempi kuin usein muistetaan – tai halutaan muistaa.
Esillä oli paljon länsimaista nykytaidetta, varsinkin amerikkalaiset hyperrealistit olivat näyttävästi esillä. Neuvostoliitto ja DDR kieltäytyivät osallistumasta näyttelyyn, luultavasti siksi, että virallinen sosialistinen realismi olisi näyttänyt takapajuiselta nykytaiteen rinnalla.
Neuvostoliittoa ja DDR:ää oli kosittu mukaan, koska se olisi mahdollistanut idän ja lännen välisen vuoropuhelun. Kun itäblokin osallistumista ei sitten Arsiin tapahtunut, näyttelyn suunnittelijat joutuivat muuttamaan konseptia. Eräs Ars 74:n taiteilijoista edusti taidetta, jonka vaikutukset suuntautuivat varsin pitkälle tulevaisuuteen.
Christian Boltanskin kaksi teosta oli sijoitettu näyttelyyn osastolle, jonka otsikko oli Kuvasta ideaan. Ne koostuivat mustavalkoisista valokuvista ja valokuvien kopioista, jotka oli asetettu vitriineihin ja liimattu pahville. Myös hänen elokuvaansa (kuten myös muun muassa Bruce Naumanin elokuvaa) näytettiin Ars 74:ssa.
Boltanski etsi teoksiinsa dokumentteja lapsuutensa henkilökohtaisista kokemuksista. Ars 74:n näyttelyluettelossa hän kertoo todenneensa hämmästyneenä, että ne kuvat ja esineet, joita hän oli löytänyt ja yrittänyt muokata, eivät olleetkaan vain hänen omia kokemuksiaan, vaan yhteisiä kaikille: 
”On kuin henkilökohtaiseksi uskomamme kokemukset olisivat itse asiassa kaikille yhteisiä ja kuin muistot, joita etsin, eivät olisi muistissani vaan minua ympäröivässä nykyisyydessä.”
Ars 74 näyttelyluettelosta.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Museoyhteistyö: Pää pilvissä, pyrstö maata kyntää


 Raúl Campos López, In ictu oculi II, digitaalinen maalaus on Kalevala granaína –näyttelyssä Espoon Tarvaspäässä.
Akseli Gallen-Kallelan kansainvälisyys on aiheena Helsingin taidemuseon näyttelyssä Tennispalatsissa ja alakerrassa on Moskovan Tretjakovin kokoelmien aikalaisavantgardea. Ehdin moittimaan Kulttuurinavigaattorin arvostelussa molempia näyttelyitä looppaaviksi, koska ne kertovat jo moneen kertaan nähdyn tarinan.

Espoon Tarvaspäässä, Gallen-Kallelan kotimuseossa on myös esillä näyttely, jossa espanjalaiset taiteilijat ovat maalanneet Kalevalan myyttejä omine tulkintoineen. Tämäkin on kansainvälinen näkökulma ja näyttelyssä on joukossa myös kansallistaitelija-Akselin teoksia.
Minun ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa varsinaisesti kummastakaan näyttelystä, vaan siitä, miten ylipäätään on mahdollista, että samaan aikaan naapurikaupungeissa, Helsingissä ja Espoossa järjestetään taidenäyttelyt, joiden tekemisessä ei ole toimittu yhteistyössä?
Aiheensa puolesta molemmissa on laaja ja laajentava käsitys niin Gallen-Kallelan taiteeseen, hänen aikalaistaiteeseensa Venäjällä, kuin nykytaiteen keinoihin tulkita Kalevalan ja miksei myös osaa Gallen-Kallelan tuotannosta.
Helsingin taidemuseo kutsui kaksi eurooppalaista kuraattoria valitsemaan suosikkiteoksiaan ja toimi myös yhteistyösopimuksen puitteissa, joka sillä on Moskovan Tretjakovin gallerian kanssa. Jos Tarvaspään Kalevala granaína olisi liitetty mukaan, olisi saatu vielä uusi ja vieläpä tuore näkökulma niin Gallen-Kallelaan kuin venäläiseen avantgardeenkin.
Arvelisin, että eräs syy tähän hyvien mahdollisuuksien menettämiseen on taidemuseoiden markkinointi. Markkinointi johtaa helposti kilpaileviin asenteisiin, jossa halutaan ”kerätä voitto kotiin”, eli pitäydytään vain oman museon näkökulmassa. Useat museot kilpailevat käytännössä toistensa kanssa, vaikka ääneen puhutaankin hyväntahtoisesti win-win -sopimuksista.
Menetetty mahdollisuus Helsingissä ja Espoossa kertoo myös taidemuseoiden byrokratisoitumisesta. Totta kai molempia näyttelyitä on valmisteltu pitkään ja huolellisesti ja ne ovat molemmat eri puolilla kiertäviä näyttelyitä.
Yhteistyökyvyttömyyteen vaikuttanee myös näyttelyiden sponsorointi. Tarvaspään näyttelyyn on saatu tukea Espanjasta ja Suomesta muun muassa Koneen Säätiöstä. Myös Helsingin taidemuseon näyttelyissä on useita sponsoreita eli yhteistyökumppaneita.
Sponsoroinnin ideahan oli alun perin auttaa kulttuuri- ja taidekenttää toimimaan paremmin, kun julkinen tuki ei siihen riitä. Yhteistyösopimukset sponsoreiden kanssa ilmeisesti mahdollistavat ja auttavat yksittäisten projektien toteuttamisessa, mutta ne estävät projektien välistä yhteistyötä.
Taidemuseoiden markkinointi Suomessa on pitkälti 1990-luvun lapsi. Pilottina toimivat muun muassa Ars-näyttelyt. Niissä kokeiltiin myös aikoinaan uusia keinoja, kuten laajamittaista sponsorointia Ars 83-näyttelyssä 1983 ja opastuksen kohdentamista eri yleisösektoreille, kuten lapsille ja nuorille. Myös näyttelyoppaat syntyivät vuoden 1995 Arsissa.
Markkinointi lienee välttämätöntä melkein missä tahansa nykyisin. Mutta taidemuseoiden markkinointi näyttää myös johtavan siihen että jokainen museo keskittää markkinointinsa itselleen ja omille näyttelyilleen
Keskittyessään liian innokkaasti itsensä markkinointiin taidemuseot ovat unohtaneet myös yleisen valistus- ja sivistysvelvoitteensa. Kuvataideala tarvitsee aikaisemminkin ehdottamani Suomen Taiteen Tiedotuskeskuksen, STT:n, joka olisi riippumaton ja itsenäinen tiedotuskeskus taidemuseoiden yhä kiihkeämmäksi kasvaneen itsemarkkinoinnin melskeessä.

Kalevala granaína,
 Kaukaisia kuvia kansalliseepoksesta
 15.1.2012 asti Gallen-Kallelan museossa Tarvaspäässä Espoossa.
Akseli Gallen-Kallela- Eurooppalainen mestari ja Värin voima - Teoksia Tretjakovin gallerian kokoelmista 15.1.2012 asti Helsingin taidemuseossa.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Listan voima: Mitä taidemaailman top sata opettaa?


Jokasyksyinen lista on julkaistu. ArtReview taidelehti julkaisi eilen sadan henkilön luettelon taidemaailman vaikutusvaltaisimmista.
Ensi silmäykseltä kyseessä on tyypillinen populaarijournalismin ajatus, jonka tarkoituksena on pöhinän synnyttäminen, pikemminkin kuin saada oikeasti selville se, ketkä taidemaailmassa ovat vaikutusvaltaisimpia.    
Mutta listan lähempi tarkastelu kertoo monesta yksityiskohdasta, jotka kertovat jotain kansainvälisen nykytaiteen tilanteesta tänään.
Raadin itsensä mukaan valitut rankataan kansainvälisestä vaikutuksestaan, pelkästä taloudellisesta painoarvostaan, vaikka nykyisin se ei ole niin iso tekijä ja toiminnastaan viimeisen vuoden aikana.
Keitä ovat vaikutusvaltaisimmat? He ovat kuraattoreita, taidemuseoiden johtajia ja galleristeja. Taiteilijoita on muutamia, mutta he ovat mukana ikään kuin vakuuttamassa lukijalle sitä, että vallassa kyse on myös taiteesta eikä vain byrokratiasta ja bisneksestä. Tarkastellaanpa listan kymmentä kärjessä.
1.    Ai Weiwei, taiteilija
2.    Hans UlrichObrist & Julia Peyton-Jones, kuraattori ja Lontoon Serpentine-gallerian johtaja
3.    Glenn D. Lowry, MoMAn johtaja
4.    Larry Gagosian, newyorkilainen galleristi
6.    Nicholas Serota, Tate-museon johtaja
7.    Cindy Sherman, taiteilija
8.    Iwan Wirth, galleristi
9.    David Zwirner, galleristi
10. Beatrix Ruf, Zürichin taidehallin johtaja
Taiteilijoiden asema listassa on tunnustuksellinen. Ai Weiwei saavutti valtavan kannatuksen, kun Kiinan viranomaiset pidättivät ja vangitsivat toisinajattelijataiteilijan laittomasti ja törkeästi viime keväänä. Cindy Sherman on häntä paljon tärkeämpi voima- ja valtataiteilija. Ja yhdenneksitoista sijoittunut Gerhard Richter voisi sijoittua kärkeenkin.
Venäläis-meksikolais-amerikkalaisen taiteilijakolmikon sijoittuminen viidenneksi on myös enemmänkin esilletuontia kuin arvio melko tuntemattoman taiteilijaryhmän todellisesta vaikutusvallasta. Ryhmähän tunnetaan laajasta verkkojulkaisusta e-flux . Valinnalla halutaan osoittaa, että taidemaailmassa on sentään vielä jotain sijaa journalismilla ja viestinnällä, kaikki ei ole vain kuraattoreita, taidemuseoita ja bisnestä.
Taidemaailman käsitettä sietäisi pohtia enemmän myös Suomessa ja joku asiantuntijaraati voisi ihan hyvin julkaista kotimaisen taidemaailman top sata listan. Useissa maissa näitä jo julkaistaankin. Valta ja vallankäyttö meikäläisessäkin  taidemaailmassa on tärkeä asia, eikä vallan silmälläpitoa ja valvontaa saa jättää pelkästään sellaisen epämääräisen julkaisun harteille kuin Kulttuurinavigaattori. Vakavamielisesti listauksiin ei tarvitse suhtautua, mutta pelkkä vitsi ne eivät myöskään ole.
ArtReviewin raadin käsitys taidemaailman huipun sijoittumisesta maailmankartalle painottuu anglosaksisesti. Globalisaatio, jota kansainvälisen taiteen piirissä on tapahtunut yhä enemmän 1990-luvulta alkaen, ei ulotu vielä sen vallan huipulle. Englantilaisen asiantuntijaryhmän laatimassa luettelossa on amerikkalaisen ja eurooppalaisen taidemaailman ulkopuolelta edustajia vain Etelä-Afrikasta ja Saudi-Arabiasta. Mukaan on otettu mukaan edustajia Itä-Euroopasta. Niin, ja onhan Ai Weiwei vielä Kiinassa.
Anglaosksisesta keskittymisestä kertoo se, että Pohjoismaista ei ole mukana ketään. Pohjoismaat suuntautuvat kyllä kansainvälisesti, mutta vallan huipulle niillä ei ole asiaa.  
Oma hauskuutensa näissä listoissa on myös muutosten seuraaminen vuosien varrella. Amerikkalainen taiteilija Bruce Nauman oli pitkään listaykkösenä, mutta nyt hän ei ole sadan vaikutusvaltaisimman joukkoon päässyt. Ehkä hän voi huokaista helpotuksesta.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Riga Runaway ja sankaripatsaita Latvian malliin

 
video
 Flo Kaseauru, Riga Runaway, 2011, video.
Valkoinen hevonen juoksee kilpaa mustan BMWn kanssa Riikan öisillä, pimeillä, autioilla kaduilla. Ajo siirtyy Riikan vanhan keskustan jälkeen esikaupunkialueelle. Musta Bemari vilkuttaa, kurvaa, pysähtyy kerrostalon pihalle ja jatkaa taas ajoaan kohti sarastusta, johon hevonen katoaa.
Virolaisen Flo Kasearun video tehtiin viime kesäkuussa Riikassa projisoimalla auton ikkunasta videotykillä kuvaa juoksevasta valkoisesta hevosesta. Aggressiivinen ajo on kuvattu osin itse autosta, osin toisesta, myös kilpailevasta autosta. Meno on kova, moottori ärjyy, renkaat ulvovat ja aamun valon myötä linnut aloittavat laulunsa.   
Videoteos Riga Runaway syntyi Riikassa nähtävään kansainväliseen näyttelyyn, jossa viisi taiteilijaa esittävät teoksiaan ja kommenttejaan. Otsikko ”After Socialist Statues” viittaa kaksikymmentä vuotta sitten päättyneeseen aikakauteen, ”sosialistiseen kuvanveistoon”. Katsaus on esillä Riikan keskustorin "hangaarihallien" lähellä sijaitsevassa nykytaiteen keskus KIM?:ssä
Näyttelyn kuraattori Rael Artel muistuttaa esitteessä, miten ”sosialistisen kuvanveiston” otsikko yhdistettäisiin Tallinnassa Pronssisoturin purkamiseen liittyviin tapahtumiin vuonna 2007, mutta muissa entisissä sosialistimaissa tulkinta olisi väljempi.
Valkoisen hevosen mielikuva, kertoo Maija Rudovska näyttelyn esitteessä, saattaisi Freudin tulkinnan mukaan olla projektio unen muodossa täyttymättömistä unelmistamme. Valkoinen hevonen on myös täynnä symboliikkaa erilaisista kansantaruista järkeilyyn, joka voi merkitä esimerkiksi voittoa, hedelmällisyyttä tai jopa kuolemaa.
Rudovska näkee Kasearun videon halun objektina, joka enteilee eskapismia. Riga Runaway tykittää halua paeta, välttää kaupunkia, päästä eroon sen ohjaksista. Rudovska päätyy myös analysoimaan teosta suhteessa sikäläisen taide-elämän tilaan, jota luonnehtii jatkuva taistelu paikallisuuden leimaa vastaan, halu tulla huomioiduksi tai löydetyksi.
Latvian statuomania
Riikan keskustassa kävellessä törmää statuomaniaan, kuten missä tahansa kaupungissa. Patsaat, muistomerkit ja merkittävien henkilöiden tai tapahtumien mukaan nimetyt kadut muistuttavat jatkuvasti menneisyydestä. Kuvanveiston avullahan on kaikissa maissa rakennettu kansallista identiteettiä siinä missä on laulettu kansallislauluja, heilutettu lippuja ja hurrattu urheilukilpailuissa.
On kiinnostavaa miettiä, milloin, mihin ja miksi sankaripatsaita on eri aikoina niin kovasti tarvittu. Latvialaisen patsasinnostuksen merkityksiä pohtiessa huomaan, miten monikerroksinen sipuli statuomania oikeastaan on, ja miten syvästi se ulottuu omaan aikaamme.     
Törmäsin Riikan keskustan esplanadialueen puistossa kenttämarsalkka Barclay de Tollyyn, jonka teki berliiniläinen kuvanveistäjä Wilhelm Wandschneider. Patsas paljastettiin 1913, mutta se tuhoutui ensimmäisessä maailmansodassa. Vuonna 2002 paljastettiin venäläisten Alexey Murzinin ja Ivan Korneyevin tekemä replika, joka valettiin Pietarissa.

Tollyn tarina on kiinnostava, taistelihan hän muun muassa Venäjän armeijan johdossa Suomen sodassa ja oli maamme ensimmäinen kenraalikuvernööri.
Mutta miksi vuonna 2002 Riikan keskustassa paljastettiin entisessä Liivinmaassa skotlantilaiseen sukuun syntyneen, nykyisessä Etelä-Virossa kasvaneen, Venäjän armeijaa Napoleonia vastaan johtaneen sotamarsalkan pronssiveistoksen replika? Vastaus löytynee suurin piirtein siitä, että kansallisen identiteetin kohottamiseksi sankareita ja heidän patsaitaan on tehtävä vaikka kirveellä veistäen.
Kävelyni Riikan keskikaupungin komealla bulevardi- ja puistoalueella päättyi Arsenalsin rakennukseen, joka on yksi Latvian valtion taidemuseon viidestä yksiköstä. Sinne pystytettiin latvialaisen tekstiilitaiteen näyttelyä, mutta rakennuksen edustan puistossa kiinnitin huomiota kultaiseen patsaaseen, joka on nostettu korkealle, mustalle graniittijalustalle.


Teos kertoo paikallisesta sankarista, hyväntekijästä ja naisesta. Aiheena naissankari on melko harvinainen sankaripatsaiden joukossa, mutta heitäkin suurmiesten joukkoon mahtuu.
Ihmettelin vaan teoksen kömpelyyttä ja naivistisia mittasuhteita. Kullalla päällystetty teos on eräs heikkotasoisimpia näkemiäni, eikä pitemmän päälle tee kunniaa edes merkityksensä kantajalle.
Ja Arsenal-rakennuksen edustalla latvialainen statuomania pääsi kukkimaan. Siinä parikymmentä kiviveistosta käsittävä sankarigalleria koostuu niin kansallisista kuin kansainvälisistä yhteyksistä. Mukana ovat muun muassa Lea Davidova-Medenen muotokuva kulttuuriaktivisti Imants Ziedonisista ja patsas herrasta nimeltä J.S. Bach

Kulttuurikaanoneiden maa
Kirjallisuus- ja taide-elämän varsin samantyylisiä, pelkistettyjä kivihahmoja katsellessa tuli mieleeni, että Latvia on Tanskan ja Hollannin lisäksi kolmas maa, jossa otettiin muutama vuosi sitten käyttöön kulttuurikaanonit. Nuo valtion virallistamat ja vahvistetut taiteilijat ja teokset siunattiin paradoksaalisesti aikana, jolloin Latvian kulttuuriministerinä oli Helena Demakova, joka on tunnettu taidekriitikko ja näyttelykuraattori. (Latvian kulttuurikaanonit esitellään tässä)
Myös Suomeen ja Ruotsiin ehdotettiin kulttuurikaanoneita taannoin. Kulttuurikaanonit olivat osa 2000-luvun alun uuden oikeistolaisen ja nationalistisen kulttuuripolitiikan nousua. Kulttuurin ja kansallisen identiteetin rakentamisesta kulttuurikaanoneiden avulla meillä onneksi luovuttiin ja valittiin liberalismin tie. Viittaahan moinen virallistaminen autoritäärisyyteen, eri taiteiden hyväksikäyttöön muun muassa Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton malliin. 
Latvian patsasintoa miettiessäni mieleeni muistui jälleen kerran Bertolt Brechtin Galileo Galilein dialogi viimekesäisestä artikkelistani Kulttuurinavigaattorissa, jossa pohdin statuomaniaa. Näytelmän päähenkilö valittaa, että onneton on se maa, jolla ei ole sankareita. Galilei vastaa siihen: ”Ei. Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita.”
Kävelyretkeni päätteeksi palasin Riikan hangaarihallien lähelle, Moskova-kadulle katsomaan uudelleen Flo Kasearun videon Riga Runaway. Se on taidetta, josta tykkään.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...