Kuraattori ja kuratoiminen on melko uusi käsite kotimaisessa taidesanastossa. Sana on ollut käytössä jo pitkään anglosaksisissa kielissä, mutta muistelen, että sanaa ryhdyttiin käyttämään kotimaisissa yhteyksissä vasta 1980-luvulla. Ennen puhuttiin sotilaallisemmin taidenäyttelyiden komissaareista.
Siinä oli disipliiniä kerrakseen, kun komissaarin johdolla jyryytettiin valtakunnannäyttelyä, joka koostui aluenäyttelyiden taidetarjonnasta. DDR:stä lainatun kulttuuripolitiikan ansio oli ainakin jonkinlainen mahdollisuus alueelliseen tasapainoon. Tämän päivän neoliberalistisessa Suomessa sellaisesta ei juuri ole välitetty.
Kuraattori on siis taidenäyttelyn järjestäjä. Hänen roolinsa on usein persoonallisempi, näkyvämpi ja osallistuvampi kuin taidemuseoiden ”virkatyönä” näyttelyjä tekevien henkilöiden, joiden tehtävänä on ollut usein toimia hiljaisina ja näkymättöminä taustahahmoina. Kuraattorit osallistuvat myös gallerianäyttelyiden ja muiden taidetapahtumien tekemiseen.
Kuraattorien tulo taiteen kenttään herätti tietysti keskustelua. He nappasivat itselleen viipaleen vallasta, jota aikaisemmin olivat käyttäneet museoamanuenssit, taidekriitikot ja muut taidemaailman vaikuttajat. Kuraattorien vallankäyttö on pahimmillaan sitä, että he käyttävät taiteen kvalifikaatioreserviä eli taiteilijakuntaa pelinappuloinaan omien kunnianhimoisten tavoitteidensa saavuttamiseksi.
Kuraattorin valta on paljolti vaikutus- ja valintavaltaa. Kuinka pitkälle kuraattorien sitten pitäisi määrätä asioista?
Ääriesimerkki kuraattorin vallankäytöstä koettiin toissa vuonna Venetsian biennaalin yhteydessä, kun suomalainen taiteilija pelattiin ulos Pohjoismaisesta paviljongista kuraattorin toimesta. Aiheesta tarkemmin Kulttuurinavigaattorin artikkelissa Räpistelyä Venetsian biennaalissa.
Jos kuraattorin tärkeä tehtävä on valita taiteilijoita, miksi taiteilija ei voisi valita kuraattoria? Näin on toimittu esimerkiksi Venetsian biennaalin yhteydessä Ranskassa. Maan tämänvuotinen edustaja biennaalissa Sophie Calle haki kuraattoria ilmoituksilla. Taiteilija Daniel Buren haki paikkaa ja sai sen, onhan hän tunnettu taitavana installaatioiden tekijänä.
Ehkä Venetsian biennaalin kaltaisen tapahtuman pelisääntöjä voisi muuttaa myös Suomen ja Pohjoismaiden osalta siten, että valittu taiteilija valitsisi myös kuraattorin. Vai koetaanko tämäkin edustaminen niin tärkeäksi, että vallan suunta on – kuten taiteessa niin tavallista – ylhäältä alaspäin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti