"Mitä ei voi unohtaa, se on maalattava"

Eerik Haamer, Näkymä Vaikasta, 1945.

Eerik Haamer syntyi Kuressaaressa, joten Saarenmaan maisemat olivat hänelle tuttuja. Kesällä 1944 hän maalasi taiteilijaystävänsä kanssa Saarenmaan läntiseen saariryhmään kuuluvissa Vilsandissa ja Vaikan saarilla. Oljyväreillä pahville maalattu Näkymä Vaikasta on kuitenkin päivätty vuodelle 1945.

Kyse on kotimaan muistikuvasta. Haamer pakeni Ruotsiin kolmentoista hengen voimin syksyllä 1944 Viron läntisimmästä kolkasta. Kerrotaan, että puna-armeijan partiot kulkivat jatkuvasti Viron rannoilla ampuen konepistoolista sarjan jokaisen ehjänä löytämänsä veneen kylkeen.

Juuri ennen pakoaan Haamer teki maisemasta hiilipiirroksen ja viimeisteli ensimmäisen maalatun version siitä pakolaisleirillä. Haamer asui Göteborgin lähellä maalaten rantamaisemia ja kalastajatyyppejä. Hän kuvitti myös Kalevipoegin ulkovirolaisen painoksen (Toronto 1954).

Maalaus on Helsingin Taidehallissa olevassa Viron värit -näyttelyssä. Katalogin kirjoittaja Eero Epner toteaa taiteilijan usein toistamasta aiheesta: ”Mitä ei voinut unohtaa, se oli maalattava”.

Identiteetin minimalismia

Raul Meel, Ikkunoita ja maisemia 5/XX, 1990.

Taisin nähdä ensimmäisen kerran Raul Meelin grafiikkaa Tallinnan taidehallissa joskus vuonna 1990, vähän ennen maan itsenäisyyden alkua. Ne olivat mieleen jääviä serigrafioita, hieno sommittelu oli minimalismin ja konstruktivismin estetiikka parhaimmillaan.

Olin mielestäni silloin aivan hyvin perillä Viron poliittisesta tilanteesta, mutta tajusin vasta myöhemmin, kuinka radikaaleja poliittisia lausuntoja nuo kuvat olivat vuonna 1990. Suoraan sanottuna ymmärsin vasta paljon myöhemmin, mitä ikkunoita Raul Meel silloin katseli. Mitä ovat nuo osittain päällekkäiset neliöt ja mitä maisemia niiden läpi avautui vuonna 1990.

Itsenäiseen maahan ja valmiiksi rakennettuun identiteettiin syntyneen ja juurtuneen on vaikea ymmärtää tällaisia asioita. Miten näin pienillä ja hiljaisilla asioilla, kuin kuiskaten, voidaan ilmaista jotain valtavan suurta? Vasta kun olin tutustunut Viron ja Baltian historiaan perusteellisemmin käsitin, että ymmärtääkseen Viron taidetta on tajuttava monia ilmiöitä taiteen takana.
Myös kieleen liittyviä ilmiöitä on vaikea käsittää. Tässä toinen esimerkki identiteetin minimalismista.

Katselin juuri erään pietarilaisen valokuvaajan verkkosivuja, joissa on valokuvia eri puolilta. Verkkosivujen kuvaaja kertoi eräästä Pietarissa olevasta suuresta Neuvostoajan kartasta. Hän kertoi huomanneensa, että vanhassa kartassa sana ”Tallinna” oli kirjoitettu ”Tallin”, siis yhdellä n:llä, kuten viralliseen neuvostotyyliin kirjoitettiin. Perestroikan aikana alettiin kuitenkin kirjoittaa Neuvostoeestin pääkaupunki ”Tallinn”, se kun oli itsenäisen Viron toivomus.

Todettuaan tämän pietarilainen kuvaaja päätti talvella 2006-2007 kirjoittamansa tarinan toteamalla lyhyesti:
"Nykyisin kirjoitetaan kaikkialla 'Tallin'."

Avantgarde ja rent a crowd

Jokainen vallankumousjohtaja tietää, että kumoukseen tarvitaan aluksi vain kourallinen asialle omistautuneita. Jos aate on ottaakseen tulta, kansa seuraa perässä, tai sitten ei.

Poliittisen avantgarden eli etujoukon käsite luotiin Ranskassa 1800-luvun alussa. Sitä seurasivat taiteilijat, joilla oli myös kova hinku päästä ensimmäisenä taistelutantereelle. Avantgardesta tuli modernismin brändi.

Valkoisen suojeluskaartin tiesulku Helsingin Keskuskadulla Hakaniemen mellakoiden aikaan vuonna 1906.

Poliittinen avantgarde on kuoli aikoja sitten. Enää ei huudeta, että tämän päivän järjestys on huomisen epäjärjestystä. (Saint-Simon) Sehän saattaisi paitsi olla vaarallista itse poliitikoille, myös muuttaa maailmaa.

Avantgarde taiteessa koki inflaation, kun uusin uusi seurasi toistaan loputtomasti. Taiteen avantgardesta tuli kaupallista toimintaa. Robert Hughes totesi kirjassaan The Shock of the New: “Modernistinen eetos ei ollut enää taidehistorian sivuaihe, vaan siitä oli tullut teollisuutta, satoine linkkeine museoihin, taidemarkkinoihin ja elävien taiteilijoiden toimintoihin. “

Toisaalta taiteen avantgarden torjuminen, jota postmodernistit niin innokkaasti harrastivat, on hiipumassa sekin. Miksi taiteessa ei saisi olla edelläkävijöitä, kysytään, kun kaikkialla muualla ihmisen toimissa sellaisia kuitenkin on? Eikö pyrkimisessä ensimmäiseen riviin ole kuitenkin jotain ihmisen kaltaista?

Poliittisen avantgardismin on korvannut nykyaikana ilmiö, jota kutsutaan nimikkeillä "rent a crowd" (vuokraa joukko) tai "rent a riot" (vuokraa mellakka). On melko helppo organisoida - tai kuten nykyaikana sanotaan masinoida - sähköpostien ja tekstiviestien (siis masinoiden eli koneiden) avulla suuriakin joukkoja jotain tarkoitusta varten. Varsinkin suurissa maissa tätä on harrastettu jo pitkään, niin Lähi-Idässä kuin muuallakin.

Tanskan suuren pilakuvakohun lietsomia mellakoita.

Viron Moskovan suurlähetystön piiritys oli tyypillinen rent a crowd. Asialla oli muun muassa Vladimir Putinin tukema poliittinen nuorisojärjestö Naši.

Kokeneet toimittajat erottavat niin sanotut spontaanit mielenilmaisut ja rent a crowd tyyppiset tilanteet. Tavallisesti käy niin, että rent a crowd ei saa julkisuutta, jota se niin kovasti haluaa. Mistä toimittajat erottavat spontaanin ja organisoidun liikehdinnän?

Katsotaanpa Naši-nuorten touhuja tarkemmin. Heillä on usein samankaltainen vaatetus, univormuja muistuttavia viittoja ja muovikypäriä. Hyvin suunnitellut liput ja plakaatit kertovat rent a crowdista.

Virallista protestia ja vuokrattuja nuoria: mielenosoitus Moskovassa.

Našin ja muiden poliittisten nuorisojärjestöjen tehtävä on täyttää Venäjällä vallitsevaa nationalismivajetta, jossa se varmaan onnistuukin. Se rassasi diplomaattisen koskemattomuuden rajoja ja tilanne Viron lähetystön piirityksessä muistutti viime syksyistä Englannin Moskovan lähettilään Tony Brentonin kiusaamista. Englannin viranomaiset arvelivat sen olleen kosto siitä, kun lähettiläs osallistui Venäjän opposition järjestämään konferenssiin Pietarissa heinäkuussa. Milloinkahan aihe vastaavaan kampanjaan saadaan vaikkapa Suomen Nato-liittymisestä?

Moskovan protesteista on matkaa Tallinnan mellakoihin. Tallinnassa kyse ei ollut rent a crowdista, vaikka organisointia takana tietysti on. Ne olivat kahden erilaisen historian tulkinnan yhteentörmäys. Myös Muhammad-pilapiirrosjupakassa kaksi erilaista kulttuuria törmäsi yhteen. Tällaiset kiistat synnyttävät roistoja ja sankareita tai pyhimyksiä ja marttyyreja, jotka ovat usein yhtä paljon ylhäältä ohjattuja kuin kaduille vuokratut etujoukotkin.

Pronssisoturia voisi kutsua myös Viron epäonnistuneen kotouttamispolitiikan monumentiksi. Missään maassa ole niin suurta osaa maassa asuvista ilman kansalaisoikeuksia kuin Virossa. Myös Yhdysvalloissa lasketaan olevan ilman virallista lupaa, siis laittomasti maassa oleskelevia ehkä yhtä paljon kuin Virossa on asukkaita. Ehkä presidentit Ilves ja Bush keskustelevat myös näistä ongelmista tavatessaan.

Talinnassa kiistellään myös taiteesta

Tallinnassa ja Virossa mellakoidaan patsaan tähden. Tänään lauantaina Ilta-Sanomien pääkirjoitussivulla lukee: ”Ei mitään taidepolitiikkaa”. Lehden päätoimittaja kiirehti ilmaisemaan mielipiteenään, että Pronssisotilas-patsaan taiteelliset ansiot eivät olleet syynä Tallinnan mellakoitsijoiden yhteenottoon.

Vain sivistymättömän maan sivistymätön päätoimittaja kirjoittaa moista roskaa. Talinnan mellakoissa, niin monikerroksisia kuin ne ovatkin, on kyse myös kulttuuripolitiikasta ja taiteesta. Sosialismin ja sosialistisen realismin perinnöstähän siellä kiistellään.

Länsimaissa on vaikea ymmärtää, että arjalaiskalloiset leninit ja neuvostosotilaat, pää kypärin, Kalashnikovit sojottaen ja naispartisaaneilla rinnat törröttäen, eivät ole pelkkiä pronssiin valettuja esteettisiä merkkejä. Kyse oli julkisten tilojen ja julkisten paikkojen sovietisoinnista, neuvostovirallisuudesta jolla täytettiin niin julkisia paikkoja kuin kansalaisten mieliä.

Tätä taiteen avulla tehtyä mielen, paikan ja vallan yhteensovitusta on vaikea pyyhkiä pois ihmisten muistoista, eikä sitä voi tehdä, vaikka patsas ammuttaisiin kuuhun. Virossa näyttää käyneen myös niin, että mielikuva on hypännyt yli sukupolven. Se on kasvanut ja tullut myytiksi. ”Kolmas sukupolvi haluaa muistaa sen, minkä toinen unohti”, sanotaan amerikansuomalaisten keskuudessa.

Tänään Tallinnan kaduilla hulinoivat eivät ole sosialismin ja sosialistisen realismin kasvatteja, vaan heidän lastenlapsiaan. He ovat Tallinnan Coca-Cola Plazan lapsia, uusliberalistisen kapitalismin omaksuneita nuoria.

Länsimaissa taide ja politiikka elävät tavallisesti omissa maailmoissaan, jotka harvoin kohtaavat, mutta neuvostovalta ja sosialistinen realismi oli yhteen liimattu. ”Miehitysvalta tilasi taiteilijoilta lukuisia monumentaalitöitä. Enn Roos ja Arnold Alas tekivät 1947 Tallinnaan ns. vapauttajien monumentin, joka totisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan erottui myönteisesti neuvostoaikaisista sotamuistomerkeistä.” Näin toteavat Sirje Helme ja Jaak Kangilaski Viron taiteen historiassaan (1999).

He luonnehtivat aikakauden tyyliä: ”Monumentaaliteoksissa suosittiin monen tekijän ’kollektiivista’ työtä. Vallanpitäjien ilmeinen päämäärä oli tukahduttaa taiteilijoiden ’porvarilliseksi individualismiksi’ nimittämänsä omaleimaisuus ja pakottaa taiteilijat noudattamaan neuvostoihanteita.”

Alas oli arkkitehti, joka muotoili jalustan ja taustan, Enn Roos kuvanveistäjänä teki patsaan, jossa tiettävästi mallina oli Kristian Palusalu, kaksinkertainen painin olympiavoittaja.

Stalinistisen taidepolitiikan edetessä Enn Roosista mainitaan Viron taiteen historia-kirjassa, että hän teki ”noina vuosina kliseemäisiä ja tylsiä monumentteja”.

Tallinnan Pronssisotilaan aiheuttaman kiistan on ainakin osaksi väitetty johtuvan itsenäisen Viron huonosta taide- ja kulttuuripolitiikasta. Muissa Baltian maissa neuvostopatsaita alettiin poistaa ja siirtää muualle vapautuksen päivien koittaessa 1990-luvun alussa.

Neuvostoajan teoksia on siirretty Etelä-Liettuassa olevaan Grutasin veistospuistoon, josta on tullut suosittu käyntikohde. Vastaava toteutettiin myös Budapestin lähellä olevassa veistospuistossa.

Kulttuurinavigaattori kävi aikoinaan tarkistamassa molemmat ja totesi hämmästyksekseen, miten heikkotasoista sosialismin paatoksellinen design oli. Olisi kuvitellut, että jos taiteilijalta tilataan puolueen päätöksellä teos tärkeälle paikalle, olisi taiteellisia paukkuja löytynyt enemmänkin, mutta eipähän löytynyt.

Aivan kiistapaikan lähellä on Tallinnassakin Viron miehitysmuseo, jonka alakerrassa voi sosialismin vallanpitotaidetta ihmetellä. Myös Kadriorgin KUMUssa on – ainakin toistaiseksi – sosialistista realismia, jota voi ihailla tai vihata. Helsingissä Hakaniemen torin reunassa oleva ruma rauhanpatsas on sosialistisen realismin lahjahevonen Helsingille. Neuvostoajan sosialismissa elänyt katselee niitä toisin silmin kuin puhtaan ja viattoman estetiikan omaksunut länsimainen silmä.

Neuvostoliiton loppuessa sosialistisesta realismista tuli ympäristöongelma ja museotavaraa. Mutta sen perinnön pohtiminen ei ole kunnolla vielä edes alkanut.