Teemasta toiseen

Taidenäyttelyiden teemat ovat tavallisia. Jopa pienimmillä gallerianäyttelyillä saattaa olla teema. Olisi kummallista ja outoa, jos jollain suuremmalla museonäyttelyllä ei olisi teemaa tai otsikkoa tai se olisi vaan jotain yhtä latteaa kuin ”Taidenäyttely”.

Teemat ovat tavallisesti jotain yleisen ja erityisen välillä. Kuraattorit keksivät teemoja joskus kieli poskella, joskus väkisin vääntäen. Teema voi jättää kylmäksi, eli siitä ei katsojan tarvitse välttämättä välittää, joskus se voi lyhentää katsojan ja teosten välistä matkaa. Tuskin kukaan kuitenkaan katsoo taidenäyttelyä sillä silmällä, miten näyttelyn teokset toteuttavat teemaa.

Yleisin muistamani ja mielestäni liian yleinen teema eräällä taidenäyttelyllä oli ”Ihminen”. Kosketteleehan kaikki taide jollakin tavalla ihmistä.

Eräs näkemäni ehjä ja täysipainoinen teemanäyttely on vielä esillä vuoden loppuun asti Espoon Emmassa. Otsikko on yksinkertaisesti ”Punainen”, mutta aiheen yleisyys ei haittaa ollenkaan tässä katsauksessa, joka ei myöskään pyri imemään kaikkea irti aiheesta tyyliin ”kaikki punaisesta”. 

Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana iloinnut hiljaa itsekseni siitä, että aiheet ovat taiteessa monipuolistuneet. Ei aiheiden suhteen ennenkään varsinaista sensuuria tai itsesensuuria ollut, jotakin aiheita taideteoksilla ei vaan ollut aikaisemmin tapana kosketella. Voi sanoa, että nykytaide ottaa suhdetta melkein mihin tahansa inhimilliseen. Omat tabunsa nykyajassammekin varmaan on, mutta aihepiirien laajuus hämmästyttää. 

 Ai Weiwein auringonkukansiemeniä Tate Modernissa Lontoossa.

Lontoon Tate Modernin turbiinihallissa avattiin kiinalaisen Ai Weiwein näyttely, joka koostuu yli sadasta miljoonasta auringonkukan siemenestä. Jokainen siemen on posliinia, joka on ensin raakapoltettu ja sitten käsityöläisten käsin maalaamia ja lasituspoltettuja. Lattialle levitetyt posliinisiemenet saivat muun muassa The Guardianin Adrian Searlen ylistämään näyttelyä, kun taas Charlotte Higgins pohtii sitä, onko oikein ottaa mukaansa siemen matkamuistoksi, vaikka museo pyytää, että niitä ei otettaisi mukaan.

 Adel Abidin video Elämän leipä.

Jos Lontoossa on auringonkukansiemeniä, Vantaan taidemuseossa on näyttely, jonka aiheena on leipä. Otsikko on kansan suusta: ”Suu kuin seitsemän leivän uuni”. Mukana on muun muassa Adel Abidin video Elämän leipä, jossa neljä miestä soittaa kovilla, ontoilla leivillä. Amerikkalaiset kutsuisivat tällaista deadpan-huumoriksi eli vakavalla naamalla tehdyksi komiikan lajiksi.

Deadpania on myös Pasi Karjulan robusteissa puuveistoksissa ja Hilda Kozárin hiljaisissa ja eleettömissä pöytäasetelmissa, joissa tasapainottelevat Alvarin jakkarat, Ikean tuolinjalat, sokeiden kirjainmerkit, sekä supisuomalainen ruislimppu ja unkarilainen tukeva vehnäsleipä.

Näyttelyssä on myös tukevia leipälimppuja, vihanneksia ja lähes mystillisiä asetelmia hiljattain kuolleelta Pentti Kaskipurolta. Hänen teoksissaan on myös kommentteja ja viitteitä Christon käärimisaiheisiin, Magritten surrealismiin ja monumentteihin, nekin supisuomalaisella deadpan-huumorilla laukaistuja.

 Itsemarkkinoinnin edelläkävijä Paul Gauguin maalasi muun muassa omakuvansa sädekehällä varustettuna.

Lontoossa esillä olevan Paul Gauguinin näyttelyn sivuteemana on taiteilijan itsemarkkinointi, joka muistuttaa vaikkapa Jeff Koonsin yliampuvaa mainostyyliä. Yhteistä molemmille taiteilijoille on se, että he molemmat työskentelivät pörssimeklareina ja saivat varmaankin ideansa siekailemattomalle itsekehulleen näistä elämänkokemuksistaan.

Ongelmana vaan on, että joskus kuraattorit saattavat innostua teemastaan liikaakin. Lokakuun alussa New York Timesissa julkaistussa Souren Melikianin asiantuntija-artikkelissa Gauguinista ja Lontoon näyttelystä kirjoittaja toteaa happamasti loppulauseessaan ajatuksen, joka sopii moneenkin muuhunkin tilanteeseen: opinnäytetyön havainnollistaminen on kyllä kiinnostavaa kirjassa, mutta vähemmän kiehtovaa sellainen on taidenäyttelyssä.

Ja tänään julkaistiin uutinen, jonka mukaan Otso Kantokorpi on nimetty Mäntän kuvataideviikkojen ensi kesän kuraattoriksi. (Onnea Otso!) Hän on valinnut kesänäyttelyn teemaksi Raamatun neljännen käskyn: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi".

Näin siis kriitikko, joka kokosi muutama vuosi sitten Helsingin kaupungin taidemuseoon näyttelyn Pessi Raution kanssa. Aihe kuulosti kamalalta, mutta toteutus ja itse katsaus oli mitä komein: ”Hevonen”:

Ensi kesänä siis käydään läpi suhdetta isään ja/tai äitiin Mäntässä. Hienoa, minä ainakin olen siihen valmis, mutta ehkä odotan kuitenkin, että näen näyttelyn ensin.

Laiva pullossa avaa historiaa

Yinka Shonibaren teos - valtavan lasipullon sisällä oleva huolellisesti tehty amiraali Nelsonin laivan pienoismalli, jonka purjeet ovat afrikkalaisia tekstiilejä – paljastettiin Lontoon Trafalgarin aukiolla tänään. Viime lokakuussa päättyi Antony Gormleyn One & Other tapahtumasarja, joka oli jatkoa aikoinaan tyhjäksi jääneen veistosjalustan vaihtuvalle uusiokäytölle.

Shonibaren teos herätti aluksi varauksellisia huomioita, mutta se voitti myös kriitikoiden sydämet puolelleen. The Guardianin Adrian Searle totesi, että hänen ei kai pitäisi pitää tällaisesta, mutta lisäsi, että kyllä hän siitä tykkää, oikein paljon. ”Se tuo minussa esiin pikkupojan ja purjelaivalammikon amiraalin minussa.”

Charlotte Higgins kirjoitti pitävänsä Shonibaren laivassa siitä, että se saa meidät kiinnittämään huomion siihen, miksi tämä aukio on alun perin olemassa. ”Amiraali Lordi Nelson, jonka on korkealla aukion yläpuolella, voi nyt katsoa lippulaivansa replikaa.” Nelson kuoli laivalla Trafalgarin taistelussa vuonna 1805.

Monet lontoolaiset katsovat aukiota nyt uusin silmin. Shonibaren teos on ainoa useista vaihtuneista taideteoksista, joka viittaa jollain historiallisella tasolla ympäristöönsä. Muut teokset ovat olleet visuaalisia ja ilmaisullisia. Nigeriassa kasvanut Shonibare viittaa myös brittiläiseen kolonialismiin afrikkalaistekstiileillään.

Lontoon pormestarin toimiston tukema neljännen veistosjalustan operaatiosarja on saanut Lontoon taide-elämän tuntumaan paljon ajankohtaisemmalta ja tapahtumarikkaammalta. Nykytaiteen ja historiallisen miljöön törmäys on tuonut mukaan sellaista odottamattomuutta ja käänteikkyyttä, jota vain nykytaide voi tarjota.

Neljännen veistosjalustan tapahtumat ovat myös merkittäviä, koska julkinen taide ja varsinkin veistostaide niin Suomessa kuin muuallakin voi melko huonosti. Trafalgarin aukion tapahtumia kannattaa seurata, koska teokset kiinnittävät huomiota nykytaiteen uusiin mahdollisuuksiin julkisessa veistostaiteessa.   

Yinka Shonibaren näyttely oli Kiasmassa 2003

Trafalgarin aukion sivu

Guardianin kirjoittajat aiheesta:

• Munira Mirza: Do black artists need special treatment?
• Video: Yinka Shonibare´s ship docks on the fourth plinth
• Charlotte Higgins
• Charlotte Higginsin blogi
• Adrian Searle
• Kuvasarja aiheesta
• Eyewitness
• Maev Kennedy
• Kuvasarja Yinka Shonibaren teoksista
• Jonathan Jonesin blogi

Jonathan Jones: Italia ja taide ristinsä pitäköön

The Guardianin taidekriitikko Jonathan Jones on sitä mieltä, että Italian pitää saada pitää ristinsä. Hänen blogissaan on oikeastaan vain yksi ajatus, joka puoltaa EU:n tuomioistuimen keskustelua herättänyttä päätöstä. ”Tämä on moninainen, nopeasti muuntuva maailma ja Italian täytyy omaksua monikulttuurisuus yhtä paljossa määrin kuin minkä tahansa muunkin maan.”

Tämä Rafaelin nuoruudentuotannon ristiinnaulittuaiheinen maalaus on taidekriitikko Jonathan Jonesin eräs suosikki Lontoon National Galleryssä.

Mutta sen myönnettyään Jones toteaa: ”-- joka ei ole koskaan katsonut yhtään italialaista taidetta, ei vakavissaan voi kyseenalaistaa tämän kulttuurin syvyyttä, rikkautta ja suosiota ristin suhteen”.

Jonesin mielestä kieltäessään krusifiksin kouluistaan EU:n ihmisoikeuksien tuomistuin hyökkää italialaista identiteettiä vastaan.

Kriitikon bottom line: ”Mitä tahansa ajattelettekin katolilaisuudesta, se on synnyttänyt kaunista taidetta. Italiassa tuo taide on solmittu niin syvälle elävään kulttuuriin, että sen latistaminen merkitsee sodankäyntiä ihmisoikeuksia vastaan. Mielestäni tämä on ruma hyökkäys kulttuurin kudosta kohtaan, jota oikeutetusti ihaillaan kaikkialla maailmassa.”

Obama ja Hope voittivat

Laura Barton kertoo The Guardianissa julisteesta, jossa Barack Obama esiintyy sanan ”HOPE” yläpuolella. Sen teki katutaiteilijaksi tittelöity Shepard Fairey ja vaikka juliste ei ollutkaan Obaman vaalimainoskampanjan oma komissio, siitä tuli menestys. Kuva on ollut esillä ympäri Amerikkaa ja keskiviikkona 5.11.2008 se oli esillä Obaman Chicagon voitontilaisuudessa.

Kuvan originaaleja myytiin viime viikolla tuhansilla dollareilla ja siitä on tehty ties minkälaisia väännöksiä. Bartonin mukaan kuvan vahvuus on sen yksinkertaisuudessa ja sille veikataan samanlaista menestystä kuin Che Guevaran kuvalle T-paidoissa, kahvikupeissa ja opiskelijaboksien julisteissa.
Julisteen tekijää, tavallisesti vain sukunimeään käyttävää Fairey’ta pidetään eräänä vaikutusvaltaisimmista katutaiteilijoista. Kuvittamista Rhode Island School of Designissa opiskelleen taiteilijan yhtiö ei tuota vain poliittisia taideteoksia, vaan myös levynkansia, elokuvajulisteita ja tekstiilejä.
Kaikkialle maailmaan levinneen kuvan tekijä sanoo CBC Newsin haastattelussa että ei osannut ennustaa että kuva lähtisi liikkelle niin vahvasti. Mutta ”…jos haluaa muuttaa sen, mitä ympärillä tapahtuu, pitää haluta osallistua.”

Obaman voiton euforisen humalan haihtuessa voi Guardianin sivulta katsella myös muutamia niistä väännöksistä, joihin ”Hope” on innostanut.

Nuoret kriitikot: "Katso, katso uudestaan ja katso koko ajan"

”On vain yksi ohje: katso, katso uudestaan ja katso koko ajan. Ja jos et tykkää katsomisesta, älä kirjoita taiteesta.” Taidekriitikko Adrian Searle antoi tämän ohjeen kesällä The Guardianin ”Nuoret kriitikot” kilpailun osallistujille.

Televisiokriitikko Nancy Banks-Smithin ohje oli: ”Jokainen osaa kirjoittaa TV-kritiikkiä kuukauden ajan. Sen jälkeen tarvitaan kestävyyttä.”

Olen silloin tällöin antanut ilmaisia vinkkejä ja vihjeitä Kulttuurinavigaattorissa. Oli mukava lukea Kansallisoopperan esityksen lähetyksestä Rovaniemelle, joka toteutettiin juuri niin kuin toivoin blogissani Oopperan mediashow. Esitin myös Pohjoisen taidepalkintoa , mutta kukaan ei ole vielä tarttunut haasteeseen, ainakaan en ole sellaisesta kuullut.

Tarjoan nyt käytettäväksi idean kilpailuaiheesta "Nuoret kriitikot". Tai oikeastaan välitän sen Guardianin tämänpäiväisestä Melissa Denesin jutusta , jossa palkintojen saajat julkistetaan. Kilpailussa on kahdeksan kategoriaa: televisio, teatteri, elokuva, kuvataide, pop, klassinen, arkkitehtuuri ja tanssi. Kilpailu on tarkoitettu alle 18-vuotiaille ja jokainen kategoria jaetaan alle 14-vuotiaiden ja 14-18-vuotiaiden sarjoihin.Jonkun uuden tai vastikään (poikkeuksena arkkitehtuuri) julkaistun teoksen arvostelusta, jossa on korkeintaan 350 sanaa, saavat voittajat palkinnoksi 25 punnan arvoisen lahjashekin The Guardianin kirjakauppaan. Ällistyin palkintojen pienuudesta, kunnes hoksasin, että oikeatkin kriitikotkin ällistelevät vastaavaa, palkkioidensa pienuuksia.

Kehottaisin vapaasti käyttämään idean "Nuoret kriitikot"-kilpailusta. Sanomalehdet voisivat olla aktiivisia asiassa, tai Suomen sanomalehtien liitto, Suomen arvostelijain liitto SARV voisi olla aloitteellinen tässä, vai toimittaisiinko yhdessä opettajien ja koulujen kanssa? Pyydetään Johanna Korhosta projektin johtajaksi, ellei Kaleva ehdi napata häntä päätoimittajakseen ennen sitä.

Kylläpä Hirstiä nyt kehutaan

”Sorry, Bob, mutta olet lopultakin stuckisti.” Näin päätti kommenttinsa The Guardianissa Germaine Greer, joka arvioi sunnuntaina esitettyä Robert Hughesin televisioesseetä Britannian Channel 4:lla. Lause vaatii vähän selvitystä.
Stuckistit ovat brittiläislähtöinen taiteilijaryhmä, jonka nimi tulee sanasta ”stuck” (ks. Kulttuurinavigaattori: Stuckistit). Ja Robert Hughesin televisioessee, josta oli Guardianissa ennakkojuttu jo hyvissä ajoin ennen kohuhuutokauppaa, asettui voimakkaasti Damien Hirstiä, hänen taidettaan ja ylikierroksilla pyörivää taidekauppaa vastaan (ks. Kulttuurinavigaattori: Robert Hughes: Mona Lisan kirous).

Greerin mielestä Hughes ei ymmärrä, että kyse ei ole Damien Hirstin taiteesta sinänsä, vaan koko huutokauppa oli hänen taideteoksensa. Germaine Greer palauttaa mieleen kriitikon muut inhokit, Georg Baselitzin, Jean-Michel Basquiatin ja Julian Schnabelin. Greer piikittää: ”Hughesin leima on tehty taitavasti ja tarttumaan sitkeästi uhriinsa.”

Damien Hirstiä Greer puolustaa sanomalla, että hänen kiistämätön neroutensa on se, että hän saa ihmiset ostamaan teoksiaan. ”Damien Hirst on brändi, koska 21 vuosisadan taidemuoto on markkinointi. Näin vahvan brändin kehittäminen niin huomiota herättävän kuluneeseen perusteluun on valtavan luovaa – jopa vallankumouksellista."

Samaa mieltä tuntuu olevan The New York Timesin Roberta Smith, joka lausui painavan sanansa asiaan otsikolla, jonka voisi kääntää ”Joukkomylvinnän jälkeen: huutokaupan jälkeinen ruumiinavaus.”Smith kysyy aluksi, muuttiko Hirst paradigmaa vai saiko hän aikaan vain paljon melua, rahaa ja uutisia? Hänen myyntipottinsa oli siis noin 150 miljoonaa euroa, josta osa menee huutokauppakamarille ja osa taiteilijalle. Jakoa ei ole julkaistu, mutta Smith puolustaa Hirstin huutokauppaa ohi gallerioiden toteamalla, että häntä edustavat galleriat Lontoossa ja New Yorkissa olisivat vieneet provisioina 50 prosenttia teosten myyntihinnasta.
Eräs suomalainen taiteilija totesi viime viikolla samaa sanomalla, että jos syntyisi tilanne jossa galleriat veisivät kohtuuttoman osan teosten myyntihinnasta, suomalaiset taiteilijat perustaisivat oman gallerian.

Roberta Smith toteaa, että nousseet kiistat ja häly eivät merkitse paljoakaan spektaakkelin lisäksi, joita ovat Hirstin taide, elämä ja ura. Huutokaupan menestys ei edes kerro paljoakaan taidemarkkinan ei-Hirstin osuudesta, vaikka jokainen siihen osallistunut on iloinen siitä, että myynti ei epäonnistunut.

Pirstaloituva markkina

Kriitikko toteaa hämmästyneensä, kun niin monien mielestä aivan viime aikoihin asti taide ja raha ovat olleet aina vastakkaisilla puolilla, ikään kuin ne eivät olisi olleet aina läheisesti yhdessä. Smithin mielestä taiteilijoiden täytyy selviytyä, ja he tekevät taidetta myytäväksi, se on eräs myönteinen reaktio, jota he töilleen haluavat.
”Taidemarkkina on Mr. Hirstille sitä, mitä populaarikulttuuri on Jeff Koonsille: hänen pääasiallinen sisältönsä. Hirst rellestää paljastamalla sen koneiston ja saamalla sen hyppäämään vanteidensa läpi. Tässä mielessä hän on saanut eniten irti 1980-luvun lopun kulutustavaroihin mieltyneestä taktiikasta, joka tunnetaan Neo-Geona kiiltävine pintoineen, kalliine materiaaleineen ja todellisuuden kappaleiden hämmästyttävine uudelleenasetteluineen. ”

Roberta Smith arvioi, että Hirstin huutokauppa todistaa kiinnostavasti, ei niinkään kasvavasta, ”demokratisoituneesta” taitemarkkinasta, vaan globalismin mukana tulevasta sirpaloitumisesta. Taidemaailma voi laajentua vain tiettyyn rajaan asti ennen pirstaloitumistaan ja tuo hajoaminen on alkanut. Olipa kyseessä Kiina, Moskova, Christien tai Damienin maailma, taiteen eri kuningaskunnat ovat lisääntymässä hieman limittäisiin, enemmän tai vähemmän alueellisiin piireihin, josta on ehkä aina aikaisemminkin ollut kyse.

Robert Hughes: Mona Lisan kirous

Tunnettu kuvataiteen kriitikko, australialaissyntyinen, New Yorkissa asuva Robert Hughes on ankarasta auto-onnettomuudesta toivuttuaan kirjoittanut muun muassa omaelämänkerrallisen muistelman. Hän näkyy kirjoittavan silloin tällöin muun muassa brittiläiseen The Guardianiin, viimeksi hienon artikkelin Francis Baconista otsikolla ”Horrible!”

Hughes tunnetaan useiden televisioelokuvien kirjoittajana ja juontajana. Niistä varhaisin BBC-sarja ”The Shock of the New” (1980) teki modernismin teorioita tunnetuksi laajemmalle yleisölle.

The Observerin/Guardianin Vanessa Thorpe tietää kertoa , että Hughesin uusin televisio-ohjelma ”Mona Lisan kirous” (The Curse of Mona Lisa) esitetään Britannian Channel 4:ssa 21.9. 2008. Ohjelman aihe on taide ja raha ja sen esitys ajoittuu samoihin aikoihin Damien Hirstin 223 teoksen myyntitapahtuman kanssa.

Damien Hirst, Virgin Mother.

Hughes väittää, että olisi ”pieni ihme”, jos Hirstin yli kymmenen metriä korkea pronssipatsas Virgin Mother olisi viiden miljoonan punnan arvoinen ja kuitenkin sellaisen tekemä, jolla on ”niin vähän taitavuutta”. Kriitikko kutsuu Hirstin kuuluisaa formaliinissa uivaa haita ”maailman yliarvostetuimmaksi meriorganismiksi” ja nostattaa pitkähkön hyökkäyksen taiteilijaa vastaan, joka ”toimii kuin kaupallinen brändi” ja väittää sekä Hirstin että hänen hainsa todistavan, että taide on menettänyt kaiken hintalapusta erillään olevan merkityksen.

Hughes sanoo pelkäävänsä olevan viimeinen etuoikeutettu sukupolvi, joka käy taidegallerioissa ajattelematta näyttelyiden markkina-arvoa.

Damien Hirstin kelluva tiikerihai vuodelta 1991 nimeltään The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living on Hughesin arvion mukaan ”mauton kulutustavara”, vaikka taiteen keräilijä Charles Saatchi myi sen vuonna 2004 kahdeksalla miljoonalla punnalla. ”Se on ovela markkinointiväline, mutta teoksena absurdi”, sanoo Hughes. Tavallinen puolustus työlle on ollut se, että se peilaa ja horjuttaa nykyajan dekadenssia. Hughes sanoo: ”Ei näin, se on dekadenssia.”

Robert Hughes: "Ovela markkinointiväline, mutta teoksena absurdi."

Hughesin raju tuomio Britannian johtavalle nykytaiteilijalle on osa ohjelman keskeistä väitettä siitä muutoksesta, jota Hughes sanoo todistaneensa viimeisen 50 vuoden aikana New Yorkista käsin toimineena taiteen arvioijana. Ohjelma "Mona Lisan kirous" alkaa kuvilla Hirstin timanttipääkallosta For the Love of God, joka myytiin 50 miljoonalla punnalla ja jonka nyt omistaa eräs yhtymä.

Hughes väittää, että kaikki taideteokset nykyisin toimivat länsimaisessa kulttuurissa paljolti samaan tapaan kuin kuuluisuudet. Hän ajoittaa suuntauksen alun vuoteen 1962, kun Leonardon Mona Lisa lähti Louvresta ollakseen esillä New Yorkissa. Pitkät jonot sen näkemiseksi muuttivat mestariteoksen pelkäksi spektaakkeliksi, hän väittää. Nykyisin valtavat summat rahaa, joita keräilijät maksavat taidehuutokaupoissa jättäen suuret määrät teoksia julkisten taidemuseoiden ulottumattomiin merkitsevät, että itse taide on määritelty uudelleen. Hän esittää, että teokset ovat nykyisin kuin filmitähtiä gallerioiden ollessa alennettuja limusiinien tasolle, joita käytetään niiden välittämiseksi ihmisille. Hughes varottaa: ”Taide spektaakkelina menettää merkityksensä.”

Damien Hirst, For the Love of God. Hinta: 50 miljoonaa puntaa.

Muistelen Robert Hughesin ennenkin lausuneen varsin kriittisiä huomautuksia BritArtin suuntaan, mutta näin kovilla hän ei ole vielä ampunut.

Artikkelin toimittaja huomauttaa, että parhaillaan Royal Academy odottaa vielä vastausta Damien Hirstiltä, suostuuko hän kuninkaalliseksi akateemikoksi, joka on korkein kunnianosoitus brittiläiselle toimivalle taiteilijalle. Hirstin BritArt toverit Gary Hume ja Tracey Emin ovat jo akateemikkoja, joten kutsu liittyä akateemikkoklubiin on houkutteleva. Huolimatta siitä, että Hirst aikoinaan kutsuikin Britannian kuninkaallista akatemiaa sanoilla ”iso, lihava ja kalkkiutunut vanha, pompöösi instituutio.”

P.S. Guardianin lauantain lehdessä on Ian Jackin varsin valaiseva artikkeli kansainvälisen taidekaupan tilanteesta, jossa pohditaan myös Damien Hirstin myymättä jääneiden teosten kohtaloa ja taidemarkkinoiden suhdetta maailmantalouden tilanteeseen.

Lööppikriitikot ja tuomarikriitikot

The Guardianissa on tänään Angelique Chrisafisiksen haastattelu Nan Goldinista. Valmistellessaan Lontoon Tate Modernin Turbiinihalliin näyttelyään Pariisin asunnossaan, Goldin sanoi, että ei ole tottunut siihen, että tuntemattomat kuvaavat häntä. Tämä lausunto siis valokuvaajalta, jonka melkein tärkein aihe on hän itse itsensä kuvaamana. Goldin kertoo myös, että ei juuri koskaan kuvaa tuntemattomia, vaan sellaisia, joita hän jollain tavalla rakastaa.

Viime vuonna galleria kutsui paikalle poliisin tarkastamaan Tynsiden Baltic-näyttelytilassa ollutta kuvaa Goldinin näyttelyssä, jossa alaston kaksivuotias limbo-tanssi napatanssia harjoittavan siskonsa alla. Brittiviranomaiset olivat sitä mieltä, että kuva, joka oli osa Elton Johnin omistamaa sarjaa, ei ole säädytön.

Goldin kertoo saaneensa tapauksesta roppakaupalla niin sanottua skandaalijulkisuutta, jonka koki harhaanjohtavaksi. Tällaisesta käytetään englanninkielistä sanaa "tabloid critics" eli voisikohan sen kääntää sanalla "lööppikriitikot".
Goldin kertoo tunteneensa paljon seksialalla työskenteleviä, mutta sanoo vihaavansa pornografiaa. Pornon ja taiteen rajan hän määrittele: "Pornography is all about money." Lasten hyväksikäytöstä hän ei puhu mitään.

Suomen Ulla Karttusen ja Nan Goldinin Britannian tapaukset käyvät yhteen ainakin kahdessa asiassa. Molemmat saivat julkisuutta lööppikriitikoilta ja viranomaiskriitikot jättivät molemmat tuomitsematta.

Vaikka Otso Kantokorpi oli todistajana Ulla Karttusen oikeudenkäynnissä, lööppikriitikoiden ja tuomarikriitikoiden maailmassa tavallisilla taidekriitikoilla ei taida olla paljon sanottavaa. Vai olisikohan asia vähän niinkin päin, että kun taidekritiikillä ei ole sananvaltaa tämän päivän journalismissa, lööppien ja tuomiopäätösten kirjoittajat pukevat ylleen taidekriitikoiden asut.

Nan Goldin, joka haastattelijan mukaan näkee itsensä "reaalin, raa'an ja muuttumattoman puolustajana" kuvattiin Guardianin haastatteluun Hasselbladilla. Kuvaajan kaivaessa laitteen esille laukustaan, Goldin sanoi, että jos hänet olisi kuvattu digikameralla, hän olisi luultavasti kieltäytynyt.

Adrian Searle Whitneystä

Aikaisemmin mainitsemaani Whitney biennaalin raportointia täydentää Adrian Searle, joka otsikoi Whitneyn kritiikkinsä vinoilemalla jotenkin tähän tapaan, että ”Komea rakennus, mutta sääli taidetta” The Guardianissa. Hän ihailee ränsistynyttä 1800-luvun lopun tyylin Armory rakennusta Manhattanin Park Avenuen varrella, jossa toinen osa tämänkertaista näyttelyä sijaitsee.

Lehden kuvasarja näyttelystä antaa lisävalaistusta sen monenlaisiin kohokohtiin.

Searlen johtopäätös on, että tämänvuotista Whitneytä on vaikea suhteuttaa mihinkään. ”Voisi hyvin kysyä, mikä on amerikkalaisen taiteen tilanne, mutta suhteessa mihin? Suhteessa taiteeseen kaikkialta muualta, taidemarkkinoihin, Irakin konfliktiin, Obaman ja Clintonin väliseen kilpailuun, edelliseen Whitney biennaaliin? Miten paljon näyttelyn kuraattorit ja esseistit haluavatkaan tunnistaa jonkun trendin tai mielenlaadun, yli 90 taiteilijaan tai kollektiiviin ja lähes yhtä moneen asenteeseen yleistykset eivät sovi.”

Taidekasvatus Britanniassa: Viisi tuntia viikossa

Vanessa Thorpe ja Nicholas Watt kertovat The Guardianin artikkelissa tänään, että Britannian kouluja kehotetaan tekemään taiteen kokemisesta oleellinen osa lapsuutta.

Jokaisella lapsella tulee olemaan mahdollisuus kokea taiteita suoraan, osana jokapäiväistä koulunkäyntiään, vakuuttaa maan hallitus tällä viikolla.

Ministerit toivovat, että tämä radikaali liike nostaa taiteiden kasvatuksen asemaa ja auttaa korostamaan sen tärkeyttä lasten kehityksessä. Jokaiselle lapselle annetaan mahdollisuus siihen, että luovuus on osa heidän lapsuuttaan, sanoo kulttuuriministeri James Purnell.

Tarkoituksena on sallia kaikille lapsille osallistuminen ammattimaisesti järjestettyyn musiikin, tanssin ja kuvataiteiden opetukseen. Kyse on halusta vaikuttaa luovien teollisuuksien kasvavaan vaikutukseen maan taloudessa, johon tukea lisätään vähittäin.

Childrens Plan nimisessä taidekasvatusohjelmassa tullaan ilmoittamaan, että hallitus haluaa edetä kohti viiden viikkotunnin kulttuuriopetusta, jotta se vetäisi vertoja urheilun tarjontaan, ja antaisi lapsille madollisuuden kehittyä sekä kriittisenä yleisönä että tekijänä. Kulttuuriministeri haluaa, että koulut kävisivät useammin gallerioissa, museoissa ja esityksissä.

Viime viikolla kulttuurijohtaja Richard Eyre varoitti Observerissa, että Britannia on pudonnut eräänlaiseen ”sosiaaliseen apartheidiin”, jossa vain etuoikeutetut nuoret pääsevät helposti korkeakulttuurin pariin.

Yksityiskoulussa kasvatettu kulttuuriministeri vastasi tähän, että ”Tunnistamme sen, että emme halua apartheidia yksityiskouluissa ja valtionkouluissa olevien välille."

Koulutuksesta vastaavan ministerin mukaan taidekasvatus on uuden kasvatuksen kymmenvuotissuunnitelman huomiota herättävin osa. Lasten kehitystä tarkastellaan kokonaisvaltaisesti eikä vain keskittymällä erikseen kouluihin, urheiluun, taiteisiin ja terveydenhoitoon.

Maan kasvatuksesta vastaavia viranomaisia huolestuttavat eniten lapsille suunnattu alkoholimainonta, nuorten tyttöjen seksualisaatio ja lasten elämän kaupallistuminen.

Verkkolehtien ulottuvuuksia

Ensin sanomalehdet kokivat verkkoviestinnän eräänlaisena välttämättömänä pahana, jossa ne siirsivät osan paperiversioistaan sellaisenaan tai vain vähän muunneltuna verkkoon. Verkkoviestinnän hypertekstiominaisuudet olivat lähes pelkästään tekstilinkkien, siis sanalinkkien varassa ja linkit viittasivat tavallisesti vain lehden omiin teksteihin.

Sanomalehdet ovat alkaneet hyödyntää verkkoviestinnän vuorovaikutuksellisia ominaisuuksia yhä enemmän. Niiden motiivina on luultavasti lukijasuhteen vahvistaminen monipuolistamalla lukukokemusta. Kulttuurinavigaattori katseli, mitä ihmeellisyyksiä kolme niin sanottua laatulehteä tarjoavat lukijoilleen verkkopainoksissaan kuvataiteen eri aloilta.

Frankfurter Allgemeine Zeitung

eli FAZ on Saksan laatulehdistä ykkönen. Jo lehden Feuilleton-osaston jäsennys esimerkki siitä, miten sanomalehden pitäisi jäsentää kulttuurijournalisminsa: Ajankohtaista, Kirjat, Teatteri ja konsertit, Humanistiset tieteet (Geisteswissenschaften), Elokuva, Media, Taide, Taidemarkkinat, Pop ja Debatit.

Taide-osaston laaja juttu kertoo Münchenin näyttelysarjasta, joka käsittelee ensimmäistä kristityksi käännettyä Rooman keisaria Konstantinus Suurta ja hänen aikaansa. FAZin artikkeleissa on toisinaan kuvasarjoja taidenäyttelyistä ja tätä juttua havainnollistaa kolmentoista kuvan sarja.

Toisena taideosaston juttuna on newyorkilaisen, Helsingissäkin tavatun Tony Ourslerin haastattelu. Kolmantena on katsaus vasta avattuun Berliinin impressionisminäyttelyyn. Siinäkin on kymmenen kuvan sarja.

Kaikkia FAZin juttuja voi kommentoida ja kommentoijat esiintyvät omilla nimillään rekisteröitymisen jälkeen. Lisäksi FAZ tarjoaa taidesivullaan 10 000 sanaa käsittävän taidesanakirjan, linkin FAZin taidemarkkina-arkistoon ja kulttuurikalenterin. Mukana on myös muun muassa linkki lehden nimeä kantavaan kirjakauppaan ja lippupalveluportaaliin.

Frankfurter Allgemeine Zeitung julkaisee taidesivullaan perusteellisen raportin Konstantinus Suurta koskevaan näyttelykokonaisuuteen. Kuvassa hallitsijan muotokuva marmoriin vuodelta 300.

FAZissa on useita ennakkojuttuja kesäkuussa avattavasta Kasselin documentasta ja Venetsian biennaalista. Myös Britannian laatulehti The Guardian käy kuumana kesän suurnäyttelyjen kanssa. Sen sunnuntainumerossa Lynn Barber raportoi Tracey Eministä, taiteilijasta joka antoi nimen stuckisteille. Toimittajan mukaan Emin oli aikaisemmin brittitaiteen enfant terrible, mutta on nyt ensi sunnuntaina avattavan kunnianarvoisan Venetsian biennaalin Britannian edustaja.

The Guardian

näyttää korostavan kirjoittajiensa ja kriitikkojensa journalistista panosta tuomalla esiin artikkelien, haastattelujen, raporttien ja arvostelijoiden kirjoituksia, jotka epäilemättä ovat tasokkaita kirjoituksina. Esimerkiksi lauantain Guardianissa Maya Jaggi vieraili Kreikan Thessalonikin ensimmäisessä taidebiennaalissa ja kirjamessuilla.

Vaikka tekstit tulevat esiin voimakkaasti The Guardianin verkkosivuilla, lehti on myös satsannut visuaalisuuteen. Lehdessä on In pictures osasto, jossa on näyttäviä kuvallisia raportteja ja Podcast gallery tours. Viimeksi mainittu on kiinnostava verkkoviestinnän ulottuvuus. Niissä raportoidaan näyttelyistä liikkuvin ja liikkumattomin kuvin, sekä tavallisesti kriitikon omina spiikkeinä eli juontamana. Lisäksi verkkolehdessä on yksi taidevideo, sekä useita diaesityksiä taidenäyttelyistä.

Lehdessä on perusteellinen raportti esimerkiksi Gilbert&Georgen näyttelystä, jossa taiteilijat muistelevat itse aikaisempia teoksiaan. Mukana on myös podcast-ääni ja kuvaraportit Taten Hogarth-näyttelystä ja Lontoon Royal Academyn blockbuster-näyttelystä: Citizens and Kings, Portraits in the Age of Revolution.

Näitä podcast-raportteja tehdään ilmeisesti melko spontaanisti ja kevyellä kalustolla, mutta ne ovat usein varsin havainnollistavia ja selkeyttäviä lukijalle.

The New York Times

tarjoaa Art&Design sivuillaan lukijoilleen paitsi erinomaista journalismia, myös kiinnostavia Inteactive Feature osia eli vuorovaikutteisia erikoisartikkeleita. Nämä on arkistoitu vuodesta 2000 alkaen.

Lehden kriitikko Michael Kimmelman tutustuttaa New Yorkin Metropolitan museon vasta avattuun antiikin Kreikan ja Rooman taiteen gallerioihin podcast-raportissaan. Kriitikko selostaa ja katsoja voi valita panoraamakuvia näyttelytiloista. Muistelen parin vuoden takaista lehden podcast-raporttia New Yorkin Keskuspuistosta, jossa oli esillä Christon ympäristötaideprojekti.

The New York Timesin uusimmista kuvaraporteista jäi mieleen saksalaisen taidemaalarin ja kuvanveistäjän Anselm Kieferin uhkeat teokset Monumenta 2007-näyttelystä Pariisin Grand Palaisissa.

The New York Times tarjoaa kuvaraportin Anselm Kieferin näyttelystä Pariisin Grand Palaisissa.

Ulkomaisten lehtien parhaimmisto on jo pitkään satsannut verkkoviestinnän mahdollisuuksiin. Voisi toivoa uusia journalismin tuulia myös kotimaisiin kulttuurialan verkkojulkaisuihin. Milloinkahan podcast raportit tulevat kotimaiseen kulttuurijournalismiin, tai muut vuorovaikutteiset erikoisartikkelit ja kritiikkiarkistot?

Kuvakielteisten evankelisluterilaisten tekstisaarnojen sijaan kuva-aineiston parantaminen voisi piristää, elävöittää ja havainnollistaa myös suomalaista verkkojournalismia.

"Jackson broke the ice"

The New York Timesin kriitikko Carol Vogel raportoi torstain lehdessä, että Jackson Pollockin maalauksesta No. 5, 1948 olisi maksettu 140 miljoonaa US dollaria eli yli 109,6 miljoonaa euroa. Jos hinta pitää paikkansa, kauppasummasta tulisi jälleen kerran kaikkien aikojen korkein taidemaalauksesta maksettu hinta. Se ylittäisi viime kesäkuussa Gustav Klimtin maalauksesta maksetun 135 miljoonaa US$.

New Yorkin ja Lontoon taidekritikkojen toimenkuvaan näyttää kuuluvan myös taidekaupan seuraaminen. Olipa taiteesta kaupankäynnin kohteena mitä mieltä tahansa, sen kanssa on elettävä.

Voi laskea, että lastulevyn, jolle suurikokoinen teos on maalattu, jokaiselle neliösentille tulisi hintaa 400 000 euroa. The Guardianin Ed Pilkington kommentoi hieman happamasti: “Mutta se olikin peitetty mutkikkailla punaisten, keltaisten ja harmaiden viivojen verkostolla, joita roiskutti mies, jonka nimi on Jackson Pollock.”
Vuonna 1948 valmistunut suurikokoinen maalaus oli ensimmäisiä, joka aloitti Jackson Pollockin roiskemaalauksiksi nimitettyjen teosten kauden.

Ainakin yksi Pollockin suurista teoksista on ollut esillä Suomessa. Maalaus nimeltä No. 6, 1952, joka on uudelleennimetty myös Convergenceksi, oli esillä Helsingin Taidehallissa tammikuussa 1954. Eräs suomalainen kriitikko kuvasi tuolloin Pollockin maalauksia sanoin "hermotautiset viivoittelut". Toinen kriitikko kirjoitti: "Omasta puolestamme kieltäydymme ehdottomasti pitämästä tällaista taiteena..."

Jackson Pollock, No. 5, 1948.

Jack the Dripperiksi kutsutun Pollockin teokset tulivat yhä tummemmiksi 1950-luvun alussa. Hänen maalauksensa alkoivat myydä hyvin, mutta alkoholisoitunut taiteilija kuoli elokuussa 1956 auto-onnettomuudessa.

Pollockin asema on merkittävä amerikkalaisena taiteilijana siksi, että hän mursi eurooppalaisten taiteilijoiden ylivallan ja heidän taiteellisten malliensa jäljittelyt toisen maailmansodan jälkeen. Abstrakti ekspressionismi oli ensimmäinen itsenäinen amerikkalaisen taiteen suuntaus. Willem de Kooningin sanonta Pollockista luonnehti osuvasti tilannetta 1950-luvulla: "Jackson broke the ice." (Jackson mursi jään)

Kauppahintaa ei ole vahvistettu, koska tällaiset kaupat ovat tavallisesti myyjän ja ostajan välisiä salaisuuksia. Tuntemattomina pysytelleet taidemaailman asiantuntijat väittävät tunnistaneensa ostajan meksikolaiseksi finanssimies David Martineziksi, joka kerää yksityiskokoelmaansa modernia ja nykytaidetta.

Oltiinpa Jackson Pollockin taiteesta tai taidekaupasta ylipäätään mitä mieltä tahansa, yli sadan miljoonan euron hintalappu taideteokselle on paljon. Se on suurempi summa rahaa kuin valtionbudjetin vuosittaiset menot sellaisissa köyhissä maissa kuin Itä-Timor, Gambia tai Liberia.

Valtionyhtiö Fortumin johtaja Mikael Lilius saisi tehdä töitä 25 vuotta pystyäkseen ostamaan tämän taulun ja Rafaela Seppälän pitäisi upottaa siihen yli puolet verotettavasta varallisuudestaan.

Amerikkalaista taidekriitikkoa Robert Hughesia lainaten, eikö maailma, jossa kulutetaan yli sata miljoonaa euroa yhden taideteoksen hankkimiseen, ole sairas?