Eräs 40-vuotismuisto: Kokoonpainuminen

”Tällä hetkellä eletään transistoreiden ja virtaavien ainesten aikaa. Ainoa kulttuurimme on hiilivetykulttuuria - se on kulttuurimolekyylien jatkuvaa hienostumista ja murskaantumista, niiden rikkoutumista. Se merkitsee myös kulttuurimolekyylien kombinoitumista uudelleen synteettisiksi tuotteiksi. ...Tähän seikkaan liittyy ulkokuoren todellinen kauneus ja sisätilojen tuhoutuminen. ’Kulttuurin tuottamisen’ ideologia on joka tapauksessa antiteettisessa suhteessa itse kulttuuriin samalla tavalla kuin näkyvyys ja monitarkoituksellisuus ovat siihen antiteettisessa suhteessa. Mielestäni kulttuuri on salaperäisyyden, viettelemisen ja vihkiytymisen sekä symbolisen vaihdon pitkälle ritualisoitunutta ja rajoittunutta aluetta.”
Näin saarnasi Jean Baudrillard (1929-2007). Hän puhui imploosiosta, kokoonpainumisesta, jonka voisi kai kääntää myös sanalla inflaatio, merkityksen tyhjeneminen. Filosofin tarkastelun kohteena oli silloin uusi Pariisin Beauborg-kulttuurikeskus, mutta artikkelia lukiessani tunsin kiusausta korvata Pompidu-keskuksenakin tunnetun rakennuksen sanoilla Kiasma, Kampin ostoshelvetti, Musiikkitalo (vasta rakenteilla), Sanomatalo, Eduskunnan lisärakennus...you name it! Nämä tekstit ovat Taide-lehdessä vuonna 1983 julkaistusta artikkelista Beauborg-efekti. (Taide 3/1983, käännös Hannu Sivenius)

Sitten Baudrillard tarttui vuoteen 1968, tosin turvallisen etäisyyden takaa noin kymmenen vuotta myöhemmin. Hänen mukaansa vuoden 1968:
”Seuraus oli vallan kokoonpainuminen lyhyen ajallisen viiveen kuluttua, mutta liikkeelle lähdettyään se on jatkunut koko ajan. Sama prosessi jatkuu maanalaisena: sosiaalinen struktuuri, instituutiot ja valta painuvat kasaan. Mikään vallankumouksellinen hieno dynamiikka ei toteudu, vaan itse vallankumouksellinen idea on painunut kasaan ja tällä on merkittävämpiä seurauksia kuin itse vallankumouksella.”

”Varmaa on, että vuodesta 1968 lähtien ja vuoden 1968 ansiosta sosiaalisen alue laajenee autiomaan tavoin - osallistuminen, hallinto ja laajennettu itsehallinto yleistyvät - mutta samalla se uhkaa painua kasaan yhä useammasta kohdasta ja kääntyä itseään vastaan. Historiallisen järjen valossa hitaasti lähestyvä maanjäristys käy ymmärrettäväksi.”

Arjen arkkitehtuuri ja kuvia verkkoon

Aamun ajattelun aihetta antoi Guardianissa kuvallinen raportti Leedsin kaupungista Englannissa otsikolla ”How to be a happy architect”. Irena Bauman, otsikon mukaisen kirjan kirjoittaja esittää kuvasarjan Leedsistä.

Esimerkiksi Leedsin, kuten muidenkin kaupunkien markkinointiin liittyvät kuvat ovat kaupungin virallisen julkaisuaineiston enemmistö. Niiden välittämä kuva on tavallisesti epärealistinen ja ne esittävät vain murto-osan kaupungin elämän todellisuudesta.
Keskikaupungin liikkeiden palveluiden moninaisuus ja kaupungin varautumattomuus ilmastonmuutokseen eli tulviin kiinnittää Irena Baumanin huomion. Hän kertoo myös julkisen taiteen merkityksettömyydestä ja heikosta tasosta. Positiivisena Bauman näkee asukasyhteisöjen toiminnan.

The Guardianin julkaisema kuvasarja tässä.

Lisään tähän vielä linkin The New York Timesin arkkitehtuurikriitikko Nicolai Ourousoffin kritiikkiin Renzo Pianon suunnittelemasta Los Angelesin Broad nykytaiteen museosta otsikolla A Clash of Aesthetic Styles. Itse museo avattiin helmikuussa, mutta NYT uutisoikin miljonääri ja hyväntekijä Eli Broadin uuden museon rakentamisesta. Uutista voi luonnehtia dramaattiseksi, koska talouslaman edetessä kaikki museot ja instituutiot ovat alkaneet valitella rahoitusongelmistaan. Esimerkiksi Mr. Broad kertoi aikaisemmin, että hänen säätiöidensä arvo on laskenut 18 prosenttia markkinasotkuissa.

Lifen kuvat verkkoon
Aamun Guardian uutisoi myös Life-aikakauslehden kuvien siirtämisestä verkkoon. Eilen siirrettiin verkkoon jokaisen nähtäväksi eräs maailman suurimmista valokuvakokoelmista, joka ulottuu 1880-luvulta 1900-luvun tärkeimpiin hetkiin.
Eilen verkkoon meni noin 20 prosenttia kokoelmasta, jonka määrä tule olemaan noin 10 miljoonaa kuvaa. 97 prosenttia kuvista on aikaisemmin julkaisemattomia. Life perustettiin vuonna 1883, mutta sen kuva-arkistoissa on kuvia 1750-luvulta alkaen.

Lifehän on jo kuollut lehti, jonka kuva-arkistoa välittää Google.

Guardianin asiaa koskeva uutinen.

Viikin kirkko

Näin päivällä Viikin kirkon, jonka suunnitteli arkkitehti Samuli Miettinen ja se valmistui 2005. Päreitä, puuta, betonia ja kiviä.

Eläköön erilainen arkkitehtuuri

Tampereen pääkirjasto "Metso", 1986.

Tampereen Kalevan kirkon isot luonnokset ovat ekspressionistisia hiilipiirustuksia. Luonnoksissa on jotain samaa kuin Reima Pietilän puheessa, päälinjaa hakevaa ja tajunnanvirtaista, ikään kuin leikittelevää, mielikuvituksellista ja vaistomaista. Viiva löytää linjansa, ajatus muotonsa, sana kuvansa ja puhe rytminsä.

Raili ja Reima Pietilän arkkitehtuurin kokonaisuus ja erilaisuus alkaa näkyä yhä selvemmin tänään, viisitoista vuotta Reima Pietilän kuoleman jälkeen Rakennustaiteen museossa Helsingissä olevassa näyttelyssä. Sen otsikko ”Raili ja Reima Pietilä” ei ole pelkkä kohteliaisuudenosoitus Pietilän Raili-arkkitehtivaimolle, vaan yhteistyön luonnehti Reima Pietilä menneen tasan. Ja osuva on myös näyttelyn alaotsikko ”Modernin arkkitehtuurin haastajat”.

Pietilöiden suunnittelemista rakennuksista todetaan tavallisesti, että ne herättävät voimakkaita tunteita. Näyttelyssä olevien suunniteltujen töiden pienoismallien katsominen on nopeaa ja vaivatonta, mutta todellisten rakennusten käsittämistä hidastaa niiden monisärmäisyys ja monitasoisuus. Esimerkiksi Mäntyniemeä tai Tampereen Metso-kirjastoa on vaikea käsittää yhtenä tiiviinä ideana, vaan ne avautuvat pitkinä, kuin hidastettuina mielikuvina, monivaiheisina ja erilaisina särminä kuin kubistinen maalaus.

Ne eivät ole rakennuksia, joita luonnehtii aikamme kokemistapa ”katso ja heitä pois”, vaan niiden mielikuvat jäävät takaraivoon kuin edellisenä päivänä kuultu konsertti tai luettu romaani. Niiden kokeminen on myös kinesteettistä, liikkumisen ja katsomisen yhdistävää fyysistä kokemista. Silloin tällöin pyöräilen Tapiolan Dipoliin ja saatan kokea rakennuksen kummallisen lihaksiin tuntuvan vaikutuksen. Dipoli on teos, jota voisi sanoa myös klassikoksi, jos klassikko on teos, jonka äärelle voi palata yhä uudelleen ja uudelleen siihen kyllästymättä.

On selvää, että Pietilöiden arkkitehtuuri kuuluu fenomenologisen filosofian piiriin. Lähtökohtana on rakennuksen paikka, alue, sen piirteet tai yksityiskohdat ja niiden kokeminen. Vastaavaa ideaa on kehitellyt kuvanveistossa tai ympäristötaiteessa muun muassa amerikkalainen Robert Irwin. Pietilän idea luonnonmorfologiasta on luonnon muotojen, rytmin tai prosessin abstrahointi ja soveltaminen arkkitehtuuriin.

Fenomenologista ympäristötaidetta. Robert Irwin, Central Garden, Getty Center, Los Angeles.

Pietilä vastusti rakennuksen totaalisen dominanssin ihannointia, sitä että rakennus hallitsee ja alistaa ympäristöä. Pietilöiden arkkitehtuuria voisi luonnehtia myös sanoilla antimodernistinen, modernismia kritisoiva tai jos halutaan käyttää tuota moniselitteistä sanaa, postmodernistinen arkkitehtuuri. Tällöin oletetaan modernismia hallitsevan sen säälimättömin, autoritäärisin ja epäonnistunein puoli, tekninen rationalismi. Vuosina 1975-79 suunniteltu Hervannan kokonaisuus Tampereella on suomalaisen postmodernismin sikiö.

Oulun yliopistossa opettanut Reima Pietilä kasvatti opiskelijoitaan mielikuvitukseen. Hänen työnsä tämä osa näkyy niin sanotun Oulun koulukunnan arkkitehtuurina, joka oli laajassa mielessä osa postmodernistista arkkitehtuuriliikettä 1970-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Tuon koulukunnan eräs idea oli regionalismi, jossa rakennusten materiaaleissa, muodoissa ja ideoissa saa korostaa paikallisia arvoja.

Vaihtoehtojen kokeilussa suomalainen arkkitehtuuri ei ole juuri kunnostautunut, eikä erilaisuuksien sietäminen tällä taiteenalalla ole tullut tavaksi. Suosittelen näyttelyä lämpimästi väittämällä, että Pietilöiden arkkitehtuuri on luultavasti ajankohtaisempaa tänään kuin eilen.

P.S. Uusisuomi.fi:ssä on Paula Holmilan erinomainen artikkeli aiheesta, jonka bottom line kuuluu: "Sanoisin, että Rakennustaiteen museon näyttely on alku. Mille, se nähdään."

Hienosti sanottu, eihän Pietilöiden tuotantoa voi mitenkään finalistisena pitää - toivottavasti.

Epäpaikkoja ja supermodernisuutta

Muistan ensimmäiset hetket, kun tutustuin tietokoneeseen. Kaypro-merkkinen laite oli kyllä kannettava tietokone, mutta sen kannettavuus oli sellainen, että koneen näppäimistö asennettiin laatikon kanneksi. Se painoi varmaan yli kymmenen kiloa.

Viisituumainen näyttö oli musta ja kirjaimet vihreitä. Ensimmäiset vaikutelmat olivat ihmetystä, miten helppoa kirjainten ilmestyminen, poistaminen ja ennenkaikkea järjesteleminen oli kuvaruudulla. Myöhemmin hämmästyin (en vieläkään ole lakannut ihmettelemästä sitä), miten nopeasti kone saattoi löytää minkä tahansa merkin tai yhdistelmän tekstimassasta.

Asia selvisi minulle vasta viime viikolla – kaksikymmentäkolme vuotta sen jälkeen kun tutustuin tietokoneeseen – mihin paikkaan olin tullut.

Olin astunut supermoderniin maailmaan ja sen erääseen ilmentymään, epäpaikkaan

Olen kokenut voimakkaita epäpaikan tunteita. Muistan sellaisen Yhdysvalloissa moottoritiellä. Tuntui, että paikka saattaisi olla missä tahansa. Saman voi kokea lentokoneissa, lentoasemilla, ja suurkaupungeissa, Tallinnan downtownissa, satama-alueilla, laivoissa tai junissa.

Tallinnan downtown alue.

Jos joku paikka voidaan määritellä relationaaliseksi, historialliseksi ja identiteettiä koskevaksi, silloin tila, jota ei voi määritellä relationaaliseksi, historialliseksi tai identiteettiä koskevaksi, on epäpaikka.

Näin Marc Auge määrittelee kirjassaan Non Places – Introduction to an Anthropology of Supermodernity.

Epäpaikkoja luo siis supermodernisuus. Supermodernisuuden pääominaisuus on ylijäämä. Epäpaikat ovat tuloksia ylijäämästä, tai ehkä jonkinlaisia ylijäämäajan sivuvaikutuksia, tilan ylijäämiä ja egon ylijäämiä. Supermodernisuutta luodaan ylijäämän logiikan avulla, kirjoittaa Auge.

Supermodernisuus on askel poispäin postmodernismin ontologisesta tyhjyydestä ja se luottaa vakuuttaviin totuuksiin. Modernismi kiinnitti huomiota suurten totuuksien luomiseen (Lyotardin mukaan mestarikertomuksiin tai metatarinoihin) postmodernisuus on suuntautunut niiden tuhoamiseen (dekonstruktioon). Tälle vastakkaisesti supermodernisuus ei ole tekemisissä totuusarvojen luomisen tai tunnistamisen kanssa. Sen sijaan hyödyllinen informaatio kerätään uuden median superrunsaista lähteistä.

Auge väittää, että postmodernismi ja dekonstruktio ovat tehneet totuuksien luomisesta mahdottomia rakenteita. Supermodernisuus toimii merkityksen hälinän ja ylijäämän joukossa paetakseen postmodernisuuden nihilististä tautologiaa. Internetin hakukoneet ja toisiinsa kytketyt blogit ovat erinomaisia supermodernin subjektin toimintojen metaforia.

Toimistorakennuksia Helsingin Hietaniemessä.

Kirjassaan Supermodernity hollantilainen arkkitehti Hans Ibelings toteaa, että nykyajan arkkitehtuuri on menettänyt kaikki yhteytensä kontekstiin. ("Fuck the context" sanoi Rem Koolhaas.) Se on arkkitehtuuria, jossa pinnallisuus ja neutraalisuus ovat saavuttaneet erityisen merkityksen.

Ibelingsin mukaan “On varteenotettavia perusteita pitää globalisaatiota 1990-luvun hallitsevana teemana, josta kaikenlaiset suorat ja epäsuorat vaikutteet ponnistavat nykyajan mentaliteetteihin…näyttää ilmestyvän uusi arkkitehtuuri, akkitehtuuri jossa sellaiset postmodernistiset käsitykset, kuten paikka, konteksti ja identiteetti ovat pääosin menettäneet merkityksensä.”

Sisäänheittäjänä näihin avariin ajatuksiin toimi Kati Blom, jonka artikkelista Arkkitehtinero supermodernismin lasin takana – kielletty orgaanisuus olen nauttinut paljon viime aikoina. Artikkeli on eräs helmi Taava Koskisen toimittamassa, keväällä ilmestyneessä kirjassa Kirjoituksia neroudesta.

Kati Blom esittää erinomaisen analyysin ja kriittisen puheenvuoron aikamme arkkitehtuurin ja elämäntavan ongelmiin. Olen pitkään miettinyt tuota arkkitehtuurin ilmiötä, jota voisi tiivistäen kutsua vaikkapa Keilalahden ongelmaksi.

Eikä kyse ole pelkästään Espoon Keilalahden rannalla nousevista lasi-teräs-betoniluomuksista. Blom päättää artikkelinsa mainitsemalla Nokian ex-johtajan, sen toimitalot ja rakennusten arkkitehdin Pekka Helinin sarkastisesti: “Erisnimet Ollila, Nokia ja Helin luovat virtuaalitodellisuuteen vahvan merkin.”

Helsingin McDonalds.

Kati Blom kirjoittaa juuri lasiarkkitehtuurista ja hänen mukaansa “Kansainvälisen tyylin uudelleenpaluusta ja funktionalimin, uudelleenlegitimoinnista on keskusteltu viime aikoina juuri lasiarkkitehtuurin voimaperäisen invaasion myötä.” Kati Blomin mukaan:

Mykkien lasilaatikoiden universaali luonne liittyy samanlaisen rakennustyypin paluuseen: hotellit, koulut, teatterit ja yliopistot näyttävät nyt kaikki samanlaisilta: suuria lasi- ja metallipintoja, hohtavia peilejä – olipa paikka mikä vaan, ratkaisu on aina samanlainen. Postmodernismissa korostettiin rakennusten merkityssisältöjä, ornamentteja ja paikkaa viittaamalla alueen historiaan, käyttämällä rakenteita ja yksityiskohtia viereisistä rakennuksista tai viittaamalla muihin tyyleihin. Nyt rakennukset redusoituvat yhden "neutraalin" tyylin kantajiksi: lasi virittää rakennukset kaikkialla ymmärrettäviksi, johdonmukaisiksi, rationaalisiksi konstruktiota pullisteleviksi.

Arkkitehtuurissa vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä. Ellei sellaiseksi lasketa halua spektaakkelirakennuksiin eli wau-arkkitehtuuriin, jota syntyy korostuneen yksitoikkoisuuden seurauksena.

Eikö ole kummallista, että arkkitehtuurissa vallitsee monoliittinen yksisuuntaisuus, kun muualla kulttuurissa on voimassa moniarvoisuus ja sallivuus? Kiasmassa esitetään taidetta kansainvälisistä huipputaiteilijoista nykyajan harrastajataiteilijoihin eli ite-taiteeseen ja kaikkea siltä väliltä. Arvorelativismi ja tyylipluralismi ovat olleet jo pitkään johtavina, virallisina kulttuuri-ideologioina.

Miksi lasiteräsbetonirakennusten monomaanisessa viidakossa orgaanisuus on kielletty maa?