Patsaidemme rakastetut antisankarit

Otso Kantokorpi (toim.), Vaivaisukkojen paluu, Maahenki 2013.

Raution vaivaisukko. Kuva: Aki Paavola.

Muistan Kalajoen vaivaisukon, jonka rautavantein vahvistettua jäykkää vartaloa ja pulleita poskia pojan silmäni uteliaasti seurasivat. Muistan myös hyvän omantunnon läikähdyksen, kun lapsen käteni työnsi vanhempani antamat markkojen ja kymmenpennisten kolikot ukon rinnassa olevaan aukkoon, sen vatsan uumeniin tömähtäen.

Vanhempani eivät olleet erityisen uskonnollisia, mutta joskus perheessämme oli tapana pysähtyä maaseudun automatkoilla Pohjanmaan kirkkojen luona. Näin opin kiinnostumaan uskonnosta – en uskontona, vaan kulttuurina – ja arvostamaan paikallisuutta.

Vaivaisukot ovat pieniä nähtävyyksiä, eriskummallisuuksia, huvittavia ja talonpoikaista estetiikkaa huokuvia patsaita. Ne tuovat pientä epäjärjestystä kirkkomaiden protestanttiseen kaanoniin. Ne ovat antisankareita hautausmaiden sankaripatsaiden hartaudessa ja säntillisyyttä veisaavien hautakivien rivistöissä.

Matala kohtaa korkean. Korkeakirkollinen ja korkeakulttuurinen estetiikka ja perinne tapaavat vaivaisukoissa kansankirkon ja kansanomaisen käsityön. Renessanssin optinen, silmin havaittava ja dynaaminen kuvanveistotaide sanoo päivää haptiselle, kosketusaistiin perustuvalle kulttuurille. Ite-taide kampittaa akatemian. Vaivaisukot ovat pop-taidetta ennen pop-taidetta.

Kirkonkyliemme Andy Warholien, David Bowien ja Elvisten joukossa on myös yksi Madonna. Lehtimäkeläisen kansantaiteilija Matti Taipaleen veistämä vaivaisakka on seissyt Soinin kirkon tapulin kupeessa vuodesta 1854 yhtä frontaalisena, kättään ojentavana ja myötätuntoa herättävänä kuin mieskolleegansa.

Soinin vaivaisakka. Kuva: Aki Paavola.

Vanhin tunnettu vaivaisukko on peräsin 1600-luvun lopulta Hauhossa. Kerrotaan, että Ison Vihan aikoihin 1700-luvun alussa kasakat löivät sitä kirveellä päähän. Kummallista kyllä, tänään nämä hyvissa maaleissa, suojeltuina ja sympaattisten tunteidemme kohteena olevat puuveistokset ovat satojen vuosien kuluessa kärsineet usein kovia. Niitä on vandalisoitu, ryöstetty, heitetty järveen tai niiden osia on varastettu.

Pistäviä katseita, anovia ja laupiaita ilmeitä, ojentuvia käsiä, keppejä tai puujalkoja. Nämä attribuutit toteuttavat vaivaisukkojen varsinaista tehtävää. Niiden tarkoituksena on herättää henkiin meissä asuva uteliaisuus ja yhteisöllinen elukka, lämmittää omatuntomme antamaan lahja köyhille ja huono-osaisille. Siinä missä tänään tykkäämme Facebookissa, myös kirkkojen läheisyydessä majailevat puu-ukot kerjäävät sosiaalista hyväksyntää. Ne ovat jatkoa kättelylle, halaukselle, kosketukselle, katseiden vaihdolle tai small talkille. Vaivaisukot ovat hyvin tiheän sosiaalisen vuorovaikutuksen solmukohtia.

Niin myös Vaivaisukkojen paluu -kirja. Se kertoo monista näkökulmista, joita vaivaisukot herättävät ilmiönä. Vaivaisukot keskittyyvät pääasiassa Suomeen, vaikka myös Ruotsissa niitä on tavattu muutamia kymmeniä. Ne ovat kuitenkin osa pohjoismaisen sosiaaliyhteiskunnan historiaa, jota alettiin varsinaisesti organisoida 1860-luvulla synnytetyn ja seurakunnista erillään olevan kuntalaitoksen mukana.

Tätä ennen köyhien ihmisten auttaminen oli paljolti vaivaisukkojen vastuulla, eikä, kuten kirja kertoo, filantropia eli hyväntekeväisyys ole kaukana suomalaisesta perinteestä. Kirjassa kerrotaan myös kirkon kansainvälisen tuen organisoimisesta, diakoniasta.

Otso Kantokorven toimittama kirja on osa laajempaa kampanjaa. Helsingissä ORTON Invalidisäätiön piirissä syntyneen Pelastakaa vaivaisukot -yhdistyksen tavoitteena on tehdä tunnetuksi vaivaisukkojen kirkko-, sosiaali-, kulttuuri- ja taidehistoriallista merkitystä ja lisätä niiden arvostusta. Kerimäen kirkossa järjestettävä Vaivaisukot Kerimäellä-näyttely 25.5.–31.8.2013 on myös yhdistyksen järjestämä.

Kirjan otsikko Vaivaisukkojen paluu sisältää aikaamme kipeästi sattuvan ironian. Vaivaisukot, jotka itse asiassa perustivat nykyaikaisen aikanaan hyvinvointiyhteiskunnaksikin kutsutun organisaation ja joita voisi pitää sen ”kunniakansalaisina”, tarvitsevat apua. Kun tehoton yhteiskuntamme ei ole tätä tukea pystynyt organisoimaan, itse vaivaisukot ovat nyt vuorostaan hyväntekeväisyyden kohteena. Auttakaamme siis niitä, jotka ovat meitä auttaneet.