Kun taide ei vastaa odotuksiin

Tampereen Tuomiokirkon Hugo Simbergin teokset olivat 1900-luvun alussa jotain ennennäkemätöntä. Sensaatioita olivat varmaan myös vuonna 1929 Hämeensillalle pystytetyt Wäinö Aaltosen patsaat Suomen neito, Veronkantaja, Eränkävijä ja Kauppias. Nyt ne ovat molemmat parasta mitä kaupungista silmä saattaa löytää.

Mutta Manse on menettämässä maineensa. Kuvanveistäjä Martti Aihan suunnittelema Pieta –aiheinen teos Tampereen Messukylän hautausmaalle tuli seurakuntaneuvoston torjumaksi. Uusimpien uutisten mukaan seurakuntaneuvoston päätöksestä on valitettu ja asia otetaan uudelleenkäsittelyyn.

Hautausmaat ovat eräänlaisia veistospuistoja ja niissä on monenlaisia teoksia. Pekka Pitkänen teki aikoinaan Kalervo Palsan haudalle Kittilän hautausmaalle komean Liekki-nimisen pronssiveistoksen, joka sopii erinomaisesti ympäristöönsä. Ennakkoluulot olivat Kalervo Palsan kohtalona aina hänen hautapatsastaan myöten.

Tampereella vastustajina on Tampereen seurakuntaneuvoston porvarillinen ryhmä, jonka puheenjohtaja Matti Heinivaho sanoo, että teos ei sovi ympäristöönsä, joka on Messukylän hautausmaan yhteyteen rakennettu parin hehtaarin uurnahautausmaa.

Kokenut taiteilija Martti Aiha kommentoi, että kyseessä on seurakuntavaaleja edeltävä poliittinen peli, kun poliitikot eivät muutakaan keksi.

Vaikka sanomalehdet ovat julkaiseet useita juttuja asiasta, itse ehdotusta ei ole tiedotusvälineissä julkaistu. Luterilainen kuvakielteisyys vallitsee lehdistössä, vaikka ehdotus on Kulttuurinavigaattorin käsityksen mukaan julkinen, jos se on edennyt seurakuntaneuvoston kokoukseen.

Itse asiaan on siis mahdotonta ottaa kantaa. Mutta kokeneena patsaskiistojen tarkkailijana Kulttuurinavigaattori arvelee, että juuri Aihan mainitsemasta kirkollispolitiikasta on kyse. Tullessaan seurakuntaneuvostoon teoksen luonnokset olivat käyneet läpi asiantuntijaraadin seulan. Kyseessä oli kutsukilpailun voitto, jossa oli mukana myös kuvanveistäjät Radoslaw Gryta, Mauno Kivioja ja Reijo Paavilainen.

Ja taiteilijassakaan ei pitäisi suurta vikaa olla. Martti Aiha on taiteilijamestari, jonka asemasta kertoo jo se, että hänen tekemänsä Helsingin Hietalahden Rumba (1992) oli kahdeksas asiantuntijaraadin ehdokas Aamulehden viimekesäisessä äänestyksessä Suomen parhaaksi taideteokseksi. Ja mitä tulee Hugo Simbergin Kuoleman puutarhaan, Aamulehden lukijat osoittivat ennakkoluuluttomuutensa äänestämällä sen samassa äänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi taideteokseksi.

Tässä se taas nähdään. Taide ja politiikka ovat pahimmat mahdolliset viholliset. Ehkä Tampereen kiistaan ja moneen muuhunkin taidekeskusteluun sopii se vanha ajatus, että taiteen tehtävänä ei ole vastata odotuksiin, vaan muuttaa niitä.

Kirjoittamisen hulluus, nerous ja pakko

Henkilöä, joka kokee itsessään kirjoittamisen pakkomielteen, kutsutaan grafomaanikoksi. Grafomaanikko on ihminen, joka itse asiassa ratkaisee elämänsä ongelmat – ei lukemalla tai katsomalla televisiota tai kasvattamalla ruusukaaleja, vaan – kirjoittamalla.

Grafomaanikko ei useinkaan harkitse tai valitse sitä, kirjoittaako hän vai ei, hän vain kirjoittaa. Kirjoituspakkoisuutta on monenlaista ja se ilmenee monella tavalla. Tauti voi alkaa milloin tahansa, mutta siitä voi myös parantua.

Oletko koskaan kokenut itsessäsi kirjoittamisen pakkoa? Jos olet, tervetuloa kunnianarvoisaan seuraan. Svetlana Boymin mukaan*) esimerkiksi kaikki Venäjän suurten kirjailijoiden romaaneissa esiintyvät grafomaanikot eivät ole mitään muuta kuin heidän alter egojaan.

Joukkoon mahtuvat kirjailijat ja henkilöt, joiden elämää kirjoittaminen hallitsee. Grafomaanikko siis kirjoittaa elääkseen. Pidemmälle edenneestä kirjoittamistaudista voisi sanoa, että potilas myös elää kirjoittaakseen.

Kirjoituspakkoisuus ilmenee monella tavalla. Kärsämäellä toimiva Elämänkerta-akatemia toimii siten, että ihmiset kirjoittavat elämänkertojaan ja asiantuntijat antavat palautetta heidän teksteistään. Onnistuneimmista julkaistaan omakustanteita. Kärsämäen idea on kuulemma ollut valtava menestys.

Uusin grafomaanikkojen areena ovat tietysti blogit eli verkkologit. Ne voivat olla puhtaasti henkilökohtaisia pohdintoja ja tunteenvuodatuksia tyyliin ”Rakas päiväkirja”. Ne voivat olla myös tieteellisen tutkijan julkaisuareena. Tai kaikkea siltä väliltä.

Kirjoittamisen pakkomiellettä on tietysti pakko tarkastella kysymällä, kenelle grafomaanikko kirjoittaa? Vastaus on tavallisesti helppo ja nopea: itselleen! Toisaalta päiväkirjan kirjoittaja ei välttämättä kirjoita itselleen, vaikka hänen päiväkirjansa sulkisi vahvakin munalukko.

Esimerkiksi eräs mittava suomalainen päiväkirjajulkaisu Kalervo Palsan päiväkirjat on noin 350 sivua muistiinpanoja 25 vuoden ajalta. Kalervo Palsan päiväkirjat on kirjoitettu selvästi varsin tietoisina siitä, että ne julkaistaan tai ainakin tulevat muidenkin kuin kirjoittajan silmiin.

Niin ja jees, kyllä grafomaanikossa on varmaan ronski ripaus narsismiakin. Mutta ei kai se niin kamalaa ole.

Miksi sitten on pakko kirjoittaa? Ihminen selvittää ja selittää maailman asioita itselleen. Psykologiassa sitä sanotaan rationalisoinniksi eli järkeilyksi. Maailma on joskus hankala ja vaikea paikka ja kummallista kyllä, kirjoittaminen voi auttaa.

Caravaggio, Pyhä Hieronymus, 1606.

Svetlana Boym väittää, että voi erottaa läntisen ja itäisen grafomanian. Läntinen liittyy 1800-luvun lopun kulttuurin ja taiteen lääketieteellistämisen ilmiöön. Esimerkiksi Max Nordau kutsui sitä ”rappion tai dekadenssin taudiksi, psykolingvistiseksi häiriöksi, joka ilmenee ´epistolamaisena maniana´, jota luonnehtii pyrkimys kirjoittaa eroottisia kirjeitä tyyliin, jossa käytetään liikaa metaforia.”

Boymin mukaan läntisen lääketieteellisen ongelman sijaan grafomania on kulttuurinen sairaus Venäjällä. Lännessä se sai alkunsa 1700-luvun englantilaisten romaanien henkilöhahmoista, palvelijoista tai ´lady-scribblerseistä´, jotka kirjoittivat loputtomasti etsien omaa ääntään.

Venäjän kirjallisuudessa grafomaanikko on sitkeästi juurtunut ”huono kirjoittaja”, joka erottuu ”oikeasta” kirjailijasta varsin romanttisella tavalla. Esimerkiksi Milan Kunderan mukaan Goethen erottaa (grafomaanikko-)taksikuskista ”intohimon tulos, ei itse intohimo”.**)

Onko grafomaanikko sitten kitsh-kirjoittamisen kuningatar, kuningas, prinsessa tai prinssi?

Ainakin on selvää, että television jälkeisessä ajassamme eräs huomattavia ilmiöitä on kirjoittamisen pakko.

*) Svetlana Boym, Common Places, Mythologies of Everyday Life in Russia.
**) Milan Kunderan romaani Naurun ja unohduksen kirja.