Apurahapuhetta piisaa

Ilja Repin Jairuksen tyttären heniinherätys, 1871. Repin sai  maalauksesta, Pietarin taidekakatemiaan tekemästään lopputyöstä kuusivuotisen apurahan. Sen turvin hän asui Pariisissa ja matkusteli Euroopassa kolmisen vuotta.

Raivokas, kateellinen, suivaantunut, mutta usein aivan  asiantuntematon, ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä täynnä oleva apurahapuhe on osa  taidepuhetta.  

Kiihkeitä kannanottoja herättää Antti Järven ja Esa Mäkisen Helsingin Sanomiin kirjoittama artikkeli, jossa laskettiin yhteen Taiteen keskustoimikunnan apurahat ja palkinnot 2005-2010. (HeSa, kulttuuri 19.5.2011)

Summaksi saatiin se, että suurimmat tuet saivat tanssijat ja valokuvataiteilijat. Tanssin tiedotuskeskuksen toiminnanjohtaja Sanna Rekolan mukaan aikaansaatu lista muistuttaa taiteenlajien erilaisesta luonteesta. Hän sanoo, että tanssitaiteilijoita on melko vähän ja he toimivat vapaalla kentällä, kun taas usea teatterintekijä saa palkkansa valtionosuusrahoituksen piiristä. Toisin sanoen kuukausipalkoilla toimivat näyttelijät saavat toki julkista avustusta, mutta eivät Taiteen keskustoimikunnan kautta.

Tämä on totta. Esimerkiksi arkkitehdin palkkaan (alle 3 000 €/kk) verrattuna valtion apuraha (1 560 €/kk) on varsin pieni. Luettelossa ei näy myöskään video- ja elokuvataiteilijoita, jotka voivat saada produktioihinsa runsaasti apurahoja muualtakin kuin Taiteen keskustoimikunnasta.

Näissä julkista, meidän veronmaksajien tukea mittaavissa tilastoissa ei harmikseni juuri koskaan lasketa myöskään niin sanotun yksityissektorin eli säätiöiden ja yritysten tukia, joka sekin on merkittävä lohko.

Valokuvataiteilijoiden menestys

Keskustelua on herättänyt valokuvataiteen suuri osuus apurahojen Top 20 -listassa. Heistä yhdeksän oli valokuvaajaa (Elina Brotherus, Janne Lehtinen, Ritva Kovalainen, Pentti Sammallahti, Nanna Hänninen, Ari Saarto, Heli Rekula, Martti Kapanen, Aino Kannisto) joista viisi kuuluu Helsinki Schoolin piiriin.

Listalla on vain yksi taidemaalari (Kristiina Uusitalo). Mainittakoon tähän myös, että Taidemaalariliitossa on yli 1300 ja Valokuvataiteilijoiden liitossa vajaat 300 jäsentä.

Artikkelissa pohditaan syitä tähän, mutta närkästystä on herättänyt Helsinki Schoolin kuraattorin Timothy Personsin repliikki artikkelissa. Hän kehottaa lukijoita kertomaan kymmenen maailmalla tunnettua suomalaista kuvanveistäjää tai maalaria. Hänen mukaansa heitä ei ole.

Personsin ylimielinen lausuma kertoo siitä katkerasta valtakamppailusta, mikä vallitsee sekä taiteen apurahojen saajaryhmien, mutta myös eri taiteenalojen välillä.

Suomalaisten valokuvaajien menestys ulkomailla Esko Männikön (jolla ei itseoppineena ole mitään tekemistä Helsinki Schoolin kanssa) maailmanmenestyksen jälkeen on toki ollut tosiasia. Mutta se ei yksinään selitä valokuvataiteen menestystä apurahatilastoissa.

Valokuvataiteilijat ovat käyttäneet taitavasti hyväkseen jo pitkään valokuvauksen kaksoisroolia kulttuurin kentällä. Se on vahva itsenäinen taiteenala, mutta esiintyy samalla myös osana kuvataidetta. Eri puolille maata perustettiin 1980-luvulla useita valokuvakeskuksia, jotka puolustavat valokuvauksen paikkaa omana taiteenlajina. Esimerkiksi Pirkko Siitari, Kiasman johtaja toimi pitkään Pohjoisen Valokuvakeskuksen johtajana Oulussa. 

Samalla valokuvaus on myös tullut yhä kiinteämmäksi osaksi kuvataidetta. Maalaukset, installaatiot ja videot ovat alkaneet esiintyä yhä enemmän samoilla seinillä valokuvien kanssa.

Personsin kuratoiman Helsinki Schoolin valokuvaajille on yhteistä koulutus Taideteollisen korkeakoulun puitteissa, jonka opettajana Persons on pitkään toiminut. Kyseessä ei ole varsinainen taiteen koulukunta, vaan oikeastaan valokuvataiteen ja ryhmän taiteilijoiden markkinointia tehokkaasti hoitanut yhteenliittymä.

Tiedotuskeskuksen tarve

Asiasta keskusteltaessa on nostettu esiin kuvataiteen tiedotuskeskuksen puute. Esitänkin tässä kuvataiteen tiedotuskeskuksen, sanotaanko vaikka työnimellä STTT (Suomen taiteen tiedotustoimisto) perustamista. 

Mielestäni tiedotuskeskuksen pitäisi suuntautua ennen kaikkea niin sanotulle suurelle yleisölle ja tarjota kuvataiteen eri alojen tietoa tasapuolisesti ja yleistajuisesti. Alan ammattilaiset kyllä asioita tuntevat ja tieto välittyy vaikka "puskaradion" kautta. 

Neutraalin näkökulman lisäksi tiedotuskeskuksella pitäisi olla myös itsenäinen asema. Sen pitäisi olla riippumaton sekä kuvataiteen esittämisjärjestelmästä (museoista ja gallerioista), koulutuksista, taiteilijajärjestöistä, että myös taiteen tukijärjestelmistäkin. Valtakunnallinen ja kansainvälinenkin sen pitäisi olla.

Toisin kuin aikaisemmin, media ja koulutus karttavat yhä enemmän yleissivistävää vastuutaan taiteen, varsinkaan kuvataiteen tiedotuksesta. Taidemuseotkin ovat unohtaneet paljolti toimintansa kuvataiteen yleissivistävän tiedottamisen piiristä ja kaikki alan instituutiot keskittyvät markkinoimaan omaa toimintaansa. 

Varsin hajallaan tuntuu kuvataideala maailmalla olevan. Voisiko STTT tai sen kaltainen organisaatio parantaa tilannetta?

Mikäli tilastot kiinnostavat, Helsingin Sanomien keräämän laajan apurahatietietokannan (16 232 nimen tiedot) 2005-2010 voi ladata Excel-muodossa.

Taidepuheesta, höpinästä ja kritiikistä

Ajatus siitä, että teoria ohjaa liiaksi taidepuhetta, ei ole uusi. Amerikkalainen taidekriitikko ja kirjailija Tom Wolfe arvosteli kirjassaan The Painted Word (Maalattu sana, 1975) taidemaailman muotivillitykseksi tullutta riippuvuutta teoriasta. Hän poimi erään ajatuksen Time-lehdessä julkaistusta Seven Realists-ryhmän näyttelyn kritiikistä: ”… jos vakuuttava teoria puuttuu, puuttuu jotain olennaista”. 

Wolfe ironisoi, että ”ilman seuralaisena olevaa teoriaa ei voi edes nähdä maalausta”.

Taidepuheen teoretisoituminen johtuu käsittääkseni akateemisuudesta. Kun opiskelin taidetta 1970-luvulla, kuvataidetta pidettiin yliopistopiireissä tuolloin usein hieman lapsellisena ja käsityömäisenä alana. Akateeminen kiinnostus kuvataidetta kohtaan kuitenkin lisääntyi 1980-luvulla niin Suomessa kuin muuallakin. Jostakin syystä varsinkin valokuvaus tuli akateemisten, teorian kautta taidetta tarkastelevien pohdintojen kohteeksi ja suunta on usein ylhäältä teoriasta alas taiteeseen. Akateeminen legitiimisyys ja teoria ovat toki myös rikastaneet taidetta. 

Viisitoista vuotta sitten Ars 95:n yhteydessä käytyjen kiivaiden yleisökeskustelujen lomassa pakinoitsija Jukka Kuikka kirjoitti Iltalehdessä otsikolla ”Taie puristaa kättä, ei päätä”:

“Kuvaamataiteen kuvaamiseksi on kehitetty oma kieli, diskurssi, pälätys pour pälätys. Niitä, jotka kirjoittavat taiteesta, pitäisi paljon ampua, ettei kanta kasva liian suureksi”. (Iltalehti 18.2.1995).

Jos Jukka Kuikan potut antaisi takaisin pottuina, voisi todeta että näin on myös tapahtunut. Vuodesta 1995 alkaen taiteesta kirjoittavia ei ole tosin ammuttu, mutta taidepuhetta on karsittu pois varsinkin sanomalehdistä valitettavan paljon.

Kaisa Heinänen käynnisti Hesarissa keskustelun artikkelillaan, jonka otsikko oli ”Taidepuhe on usein höpöhöpöä”. (HeSa 7.9.2010) ja valokuvaaja Ari Kakkinen vastasi samalla mitalla ”Höpöhöpön höpöhöpö” (HeSa 16.9.2010).

Keskustelussa alettiin rasvata köyttä kriitikoita varten, ja vanha kunnon viha nykytaidetta, kuvataiteilijoita, apurahoja ja ties mitä kohtaan alkoi lämmetä.

Vastasin kerran Kalevassa julkaistuun lukijakirjeeseen siitä, että käytän sanoja, joita lukijan on vaikea käsittää. Totesin muistaakseni, että pyrin kritiikeissäni käyttämään mahdollisimman selkeää kieltä, mutta jotkut sanat – kuten Kaisa Heinäsenkin jutussa todetaan – eivät käänny selkokielelle: termit ne on taiteellakin.

Mielestäni esimerkiksi Hesarin jutussa mainittu sana representaatio ei kyllä käänny aina yksinkertaisesti esitykseksi tai kuvaksi ja jossain yhteydessä on parempi käyttää sanaa konteksti kuin yhteys.

Heinänen teki yhden varteenotettavan virheen, jonka onneksi Ari Kakkinen korjasi vastauksessaan: jutussa lainattu sitaatti ei ollut näyttelyn tiedotteesta, vaan Hippolyte-valokuvagallerian näyttelyssä olevasta tekstistä.

Kyseinen teksti oli minullekin käsittämätön, mutta sitä, kuten kaikkia tekstejä arvioidessa pitää huomioida juuri julkaisuyhteys eli konteksti. Saattaahan monikin lause irrotettuna yhteydestään tuntua kummalliselta.

Siis, jos jotain tekstiä lainataan, pitäisi lukijalle kertoa julkaisuyhteydestä. Esimerkiksi yllä oleva Jukka Kuikan teksti Iltalehdessä on osa pakinaa, se ei ole ”asiatekstiä” tai esimerkiksi suoraan näyttelyä koskeva kritiikki, vaan se kritisoi enemmänkin taiteen vastaanottoa yleensä. Sitaatin kirjoittajan pitäisi ilmoittaa lukijalle myös alkuperäinen julkaisu, julkaisuaika ja kirjoittaja.

Toki on totta, kuten Satu Itkonen mainitsee Kaisa Heinäsen jutussa, että kuvataidealalla on totuttu briljeeraamaan sanoilla. Meillä on valitettavasti vain yksi yhteinen äidinkieli, jolla pitäisi pärjätä ja jokaisella on takanaan melko rutkasti kouluopintoja kielenkäytöstä.

Kuvien sanallistaminen ei aina ole helppoa. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että kuvia pitää sanallistaa, sillä nekin kuuluvat viestinnän piiriin. Kritiikkiä ei pitäisi ymmärtää auktoriteettipuheena, vaan kriitikon ehdotuksena. Siitä toki jokainen voi olla eri mieltä.

FRAMEn puolesta!

Tarkastelen Suomen kuvataiteen kansainvälistymistä Ars-näyttelyiden osalta kirjassani Nykyaikojen kampanjat: Ars-näyttelyt ja niiden vastaanotto 1961–2006. Kansainvälisen nykytaiteen esittelemistä varten tarkoitetut Ars-näyttelyt järjestettiin optimistisessa hengessä siksi, että pelättiin Suomen taide-elämän eristyvän kylmän sodan kamppailuissa. Arsit saivatkin aikaan merkittäviä savutuksia, ja ovat tärkeitä yhä, vaikka niiden tavoitteet ovat tänään erilaisia kuin 50 vuotta sitten.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen valtion rooli kulttuurin tukijana muuttui. Pyrittiin pois valtioisännyydestä, joka oli leimannut kylmän sodan kulttuuria sekä idässä, että lännessä. Kansainvälinen kulttuurivaihto lisääntyi huomattavasti 1990-luvulla paitsi vuoden 1995 EU-liittymän ansiosta, myös FRAMEn toiminnan takia. Tunnen useita kuvataiteilijoita varsinkin Pohjois-Suomessa, joille uusi kansainvälistyminen 1990-luvulta toi paljon uusia mahdollisuuksia ja näkökulmia.

Mielestäni kansainvälisyyden ja kansainvälistymisen tarve on Suomen kulttuurissa yhtä tärkeä tänään kuin 1960-luvun alussa. Kansainvälisessä kulttuurivaihdossa käytettävät välineet ovat kehittyneet ja niiden tiheys on lisääntynyt valtavasti 1960-luvulta, mutta etäisyydet eivät ole lyhentyneet. Sähköpostin ja Internetin aikakaudellakaan emme voi mitään maantieteelle.

Virtuaaliset, sosiaaliset verkostot eivät korvaa kansainvälistä verkostoitumista, joka vaatii myös matkustamista, majoittumista, osallistumista ja henkilökohtaisia tapaamisia. Taideteoksia täytyy pakata, vakuuttaa, siirtää ja koota uudelleen eri paikoissa myös tänään, kuten aikaisemminkin. Pronssia tai puuta ei voi digitalisoida. Kansainvälisen kulttuurivaihdon lisääntyminen vaatii yhä uusia ponnistuksia ja voimavaroja.

Suomen historiallisena kohtalona on ollut usein kulttuurisen eristymisen kasvu, kulttuurimme kansainvälisyyden ”nukahtaminen” ja jopa tuudittautuminen omahyväisesti kansalliseen kulttuuriimme. Olemme kuitenkin myös eri aikoina torjuneet näitä uhkia tietoisilla kulttuurisilla toimilla ja teoilla sekä käsittääkseni myös onnistuneet siinä.
  

En tiedä FRAMEn tilanteeseen liittyviä yksityiskohtia enemmän kuin mitä julkisuudessa on tullut esille. Olen kuitenkin ollut huolissani tilanteesta myös siksi, että elämme lama-aikaa ja se tarkoittaa ennen kaikkea henkistä lamaa.

Iloitsin, kun kuulin seuraavan Ars-näyttelyn teemasta, joka on Afrikan nykytaide. Haluan sanoa, kuten Tulenkantajat 1920-luvulla: ”Ikkunat auki ja ulos Afrikkaan!” Ja Arsin perustajien hengessä,  meidän on tänäänkin kartettava joutumasta Suomi-umpioon.

Luin tänään valokuvataiteilija Elina Brotheruksen kirjoituksen Helsingin Sanomien yleisönosastosta (HS, Mielipide 9.4.2010). Hän pelkää suomalaisen taiteen kansainvälistymisen halvaantumista nyt, kun FRAME uhataan lakkauttaa.  Brotherus toteaa, että FRAMEn aloitteellisuuden ja asiantuntemuksen avulla maailmalle on päässyt moni nuori taiteilija, joka ei olisi kuuna päivänä rohjennut hakea ministeriöiden vienninedistämistukia.

Tällaiseen käsitykseen minäkin olen päässyt. FRAMEn saavutukset eivät kaikki ole olleet pompöösien edustusnäyttelyiden tukemista, mutta kaikki ulkomailla näyttelyitään pitävät taitelijat ovat osaltaan lisänneet panoksensa myönteiseen Suomi-kuvaan. Kuten Brotherus kirjoituksensa otsikossa toteaa, ”FRAME on brändi, joka kannattaisi säästää”.

Tänään perustettiin Facebookiin ryhmä FRAME säilytettävä!  Ryhmä vetoaa kulttuuriministeri Stefan Walliniin: näyttelyvaihtokeskus Framen nimi ja keskeiset toimintatavat tulee säilyttää hallintoa uudistaen.

Vetoan KULTTUURINAVIGAATTORIn lukijoihin, allekirjoittakaa tämä vetoomus ja kehottakaa kavereitanne myös!  

Taiteilijakaanoneita

Bruce Nauman on sitä mieltä, että tositaiteilija auttaa maailmaa paljastamalla mystiset totuudet.

Seija Sartti ei pääse puusta pitemmälle tämän sunnuntain Hesarin artikkelissaan siinä, mitä on taiteilija. Hän on haastatellut eri ihmisiä, jotka kertovat käsityksistään taiteilijoista. Nämä ”kerro-kaikki-ennakkoluulosi-ja-paljasta-tyhmyytesi” tyyppiset jutut ovat vähän niin kuin siellä täällä näkyvät viitat, jotka sojottavat eri suuntiin ja kertovat matkan Pariisiin New Yorkiin, Moskovaan, Tokioon. Tällaiset suuntamerkithän kertovat sen, kuinka kaukana kaikesta ollaan.

Kun taiteilija voi laveasti tulkiten tehdä mitä tahansa, mitä taiteilija siis tekee?, kysyy Sartti haukionkalamaisesti. Ehkä kokeneille toimittajille, jotka koko ajan hakevat normia ja joutuvat pohtiman ja määrittelemään niin sanottua tavallista ihmistä on jonkinlainen pettymys, kun joutuu huomaamaan että tavallista ihmistä ei ole olemassakaan, tavallisesta taiteilijasta puhumattakaan. Eikö ole kyseenalaista yrittää pakottaa maailmaa ja taiteilijoita tavallisuuden kaanoniin?

Tietysti sekä muu maailma että taidemaailma viettää melkoisen lohkon joskus huonosti palkattua työaikaansa, ja varsinkin vapaa-aikaansa sen pohtimiseen, miten taiteilijat, ja ylipäätään toiset ihmiset käyttäytyvät. Tämä behavioristinen innostus näyttää jatkuvan.

Artikkelin loppuhuipennus tulee Patentti- ja rekisterihallituksen pääjohtajan ennakkoluuloista, jossa hän harjoittaa ”name-droppingia” (nimien latelemista) niistä, jotka ovat hänen mielestään taiteilijaprototyyppejä. Jutun paras lause on sen viimeinen, jossa toimittaja on kaivanut esiin prototyypin määritelmän:
”Siis sellaiset koekappaleet, joita vasta ryhdytään kehittelemään lopullisiksi tuotteiksi.”

Jutun lähtökohtana piti olla Marika Mäkelän näyttelynsä avajaisissa pohdiskelema taiteilijamyytin klisee, jota hän on joutunut pohtimaan. Sanoi Marika: ”Klisee ei toimi enää. Kuva muuttui sen jälkeen, kun me naistaiteilijat breikattiin läpi. Siinä tapahtui jonkinlainen yhteiskuntaan sopeuttaminen. Oli iso murros, että taiteilija voi olla yhtä hyvin mies kuin nainen.”

Niin, olihan se, mutta minä kysyn, että toimivatko kliseet koskaan? Ja murretaanko vai vahvistetaanko niitä latomalla kliseitä kliseen päälle, kuten tässä jutussa. Yäk!

Byrokraatin me vai rahvaan minä?

”Aina kun systeemiuskollinen byrokraatti ryhtyy taideasiantuntijaksi, tapahtuu hirveitä.” Näin kirjoitti tänään Helsingin Sanomien Kulttuuriosaston keskustelupalstalla Outi Nyytäjä.
Niinhän se tahtoo olla. Harva byrokraatti, muista kansanluokista puhumattakaan, osaa olla neutraali taiteen kanssa. Arvottamisen onni, ilo ja autuus puhkeaa tavallisesti kukkimaan, kun kyse on taiteesta ja kulttuurista. Silloin sallitaan alkeellisinkin minävetoinen hölötys. Politiikassa, taloudessa, tieteessä ja monella muulla alalla pitää osata olla neutraali.

Outi Nyytäjä tarkoittaa systeemiuskollisella byrokraatilla Suomen Pietarin-pääkonsulia Olli Perheentupaa. Hänen kielenkäyttönsä Helsingin Sanomien julkaisemassa kirjeessä huvittaa minua.
Perheentupa pohtii Sofi Oksasen sopimattomuutta pääkonsulaatin järjestämiin tilaisuuksiin juuri samalla tavalla kuin 1950-luvun taidekriitikot kirjoittivat ja vähänkuin ”me” sävyyn (”me” sanamuotoahan käyttivät aikoinaan aateliset):

"Joulukuulle suunniteltuun nuorten runoilijoiden iltaan hän ei pääkonsulaatin mielestä sovi…”

Minä-sanaa pakoileva pääkonsuli yrittää tällä tavalla saada kantavuutta mielipiteelleen. Ikään kuin konsulaatissa olisi kokoontunut joku viisaiden neuvosto, joka asiaan syvällisesti pohdittuaan tuli tähän tulokseen. Tai ehkä kyse on ulkoministeriön luottamuksellisesta palaverista, lukija ajattelee, tai Venäjän ja Suomen korkeimpien johtajien salaisesta neuvonpidosta…

Kun puhuja etäännytetään, saa lukijan mielikuvitus siivet.

Näitä mielikuvituksen tuloksia voi jokainen lukea vaikkapa Hesarin aihetta koskevista nettirepliikeistä. Niitä lukiessa toivoo taas, että minä-sanaa ei olisi koskaan keksittykään.

Muuten Helsingin Sanomien asiaa koskevassa pääkirjoituksessa todetaan sama asia, jota olen ollut minäkin huomaavinani. Venäjän ja Viron kulttuurisuhteet ovat käsittääkseni olleet normaalit poliittisesta jännityksestä huolimatta. Pietari - Tallinna akseli toimii kulttuurissa ja taiteessa.

Hyvä näin, sillä Pietari on kuitenkin Pohjois-Euroopan varsinainen kulttuuripääkaupunki.

Ja sanottakoon tässä selvästi oma mielipiteeni asiasta. Olli Perheentupa toimi typerästi yrittäessään heittää Sofi Oksasen kyseisestä tilaisuudesta. Pietari on metropoli ja siellä luultavasti vain naureskellaan tälle suomalaisten pikkukaupunkilaisuudelle.

Kritiikin pisteet ja minän mittarit

Hesarissa oli tänään Jussi Pullisen artikkeli kritiikin pisteytyksestä. Aikoinaan kyllästyin antamaan pisteitä ennakkokatsauksissa, jossa listattiin kevät-, kesä- ja syyssesonkien näyttelyt. On melko yhdentekevää, saako joku näyttely neljä tai kolme pistettä. Hyvä-huono akseli taas on liian kaksinapainen. Kritiikin tehtävänä on herättää lukijan ajatuksia ja keskustelua aiheestaan.
Kritiikki on ikivanha eurooppalaisen kultuurikeskustelun laji. Se oli ja on myös osa tieteellistä teorianmuodostusta. Analyysi, jonka perään Hesarin jutussakin kysellään, jää tähtien ja pisteiden annossa pois. Tärkeää olisi, että myös päivälehtikritiikissä olisi esitettynä analyysi jollakin tavalla, niin vaikeaa kuin se merkkien puristuksessa taisteleville kriitikkotoimittajille onkin. Tänään kukaan ei analysoi muuta kuin pörssikursseja ja jääkiekko-otteluita.

Jutun paras kommentti – siitä annan hänelle viisi ruusuketta – tuli Helena Yläseltä, joka sanoo vierastavansa tähtikulttuuria arvosteluissa.

Helena Ylänen sanoo: ”Se, että nykyaikainen yleisö, joka ei ole kiinnostunut elokuvasta vaan omasta viihtymisestään, niin raivokkaasti haluaa tietää kannattaako tätä leffaa katsoa, on oikeastaan kirjoittamisen arvoisen kritiikin surma. Ainoa asia, jonka kriitikko voi tietää, on mitä hän itse ajattelee.”

Aikaisemmin kriitikot piiloutuivat kaikentietäväisyyden naamarin taakse. Formalistinen taidekritiikki antoi ymmärtää olevansa objektiivista ja tieteellistä. Sen suunta oli aina ylhäältä alas.
Sana ”minä” tuli taidekritiikkiin 1980-luvulla.
Taiteen subjektiivisen aallon mukana tuli introspektiivinen eli itseään tarkkaileva kriitikko. Introspektiivinen kritiikki on pahimmillaan sitä, että kuten Helena Yläsen mainitsema vain omasta viihtyvyydestään kiinnostunut yleisö, kriitikko on kiinnostunut vain itsestään.

Kriitikot alkoivat tarkkailla enemmän omaa reagointiaan kuin kritikkinsä kohtena olevaa taiteenalaa, aihetta ja sen analysointia. Minästä tuli kritiikin mittari.

*

Julkisen sanan neuvoston aktiiviselle puheenjohtajallekin voisi antaa pisteitä. Pekka Hyvärisen mielestä lehtien pitäisi suitsia nykyistä tiukemmin internet-keskustelupalstojensa kirjoittelua. Savon Sanomien haastattelema Hyvärinen nimeää yhdeksi keinoksi sen, että kirjoittajat esiintyisivät omilla nimillään.

Olen pitkään seurannut sekä lehtien että ylipäätään yleisen verkkokirjoittelun tilaa. Verkkoviestinnässähän on mahdolisuus nimettömyyden suojassa tehdä melko törkeitäkin asioita. Esimerkiksi Jokelan koulusurmassa oli yhtenä taustatekijänä pitkälle mennyt verkkoestottomuuden psyykkinen tila. Olen pari kertaa kirjoittanut Kulttuurinavigaattorissakin aiheesta ja tuosta niin sanotusta verkkoestottomuuden ongelmasta, jossa on melkoinen tutkimuksellinen perusta.

Väitän, että verkkoviestinnästä yleensäkin joudutaan käymään jotain vastaavaa laajaa valistuskampanjointia kuin kännykän käytöstä taannoin. Ohjeita verkossa käyttäytymiseen toki on olemassa, mutta ne eivät valitettavasti näytä menevän perille. Keskustelupalstoille tarvitaan toiminta- ja käyttäytymissääntöjä ja mielestäni yhtenä toimenpiteenä voisi olla nimettömyyden poistaminen.

Otsikkorakkautta

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö Saska Snellman kirjoittaa tämän päivän lehdessä keksineensä ”uuden, paremman tavan lukea lehtiä.” Hänen lukutapansa kuuluu: ”katson vain otsikot ja jätän juttujen selaamisen pikkusieluille”.

Arvelen, että Snellmanin kirjoitus on satiiri, joka puraisee juorulehtien ja lööppien otsikoihin painottuvaa viestintää ja varsinkin sitä, miten herkästi me menemme mukaan otsikoiden pönäköittämän maailman usein tyhjiin sisältöihin.

Myös koulutuspoliittiset uudistajat ovat rakastuneet otsikoihin. Taideteollinen korkeakoulu, Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin kauppakorkeakoulu yhdistyvät säätiöpohjaiseksi yliopistoksi, joka aloittaa elokuussa 2009. Aikaisemmasta Huippuyliopistosta otsikkoa hilattiin vielä korkeammalle, Innovaatioyliopistoksi. Eikä konseptissakaan suuria sanoja säästellä, kun todetaan, että ”Tavoitteena on muodostaa maailmanluokan tutkimusyliopisto, jonka toiminnassa ensi sijalla on yliopiston tutkimus- ja opetustehtävä.”

Viime viikolla opetusministeri Sari Sarkomaa (kok.) esitti sivistyspoliittiselle ministerityöryhmälle, että Kuvataideakatemia yhdistettäisiin Teatterikorkeakoulun ja Tampereen Näyttelijäntyön laitoksen kanssa. Myöhemmin pohditaan myös Sibelius-Akatemian liittämistä osaksi, huomaa taas otsikko – huippuyliopistoa.

Hanke on osa opetusministeriössä valmisteilla olevaa korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen toimenpideohjelmaa. Ainakin Kuvataideakatemian rehtori Maria Hirvi-Ijäs tuumi Ylen haastattelussa, että taideyliopistot ovat joutuneet mielivaltaisen poliittisen pelin nappuloiksi.

Hänellä on syytä pelätä, sillä kotimainen taidekoulutus on ollut erilaisten ministerijahtien riepottelussa niin kauan kuin Kulttuurinavigaattori muistaa. Muinoin oli vaarassa, että rautarouva opetusministeri Marjatta Väänänen olisi siirtänyt Taideteollisen korkeakoulun maaseudulle, eikä Kalevi Kivistökään innostunut taistelemaan korkeakoulun autonomiasta ollessaan kulttuuriministerinä.

Suunnitelmien, raporttien ja mietintöjen teksteissä suositaan yhä enemmän markkinointihenkistä kirjoitustyyliä asiallisen, toki usein kuivakkaan ja ehkä koukeroisen kielen sijaan. Suunnitelmista paistaa läpi niiden tekijöiden otsikkorakkaus.

Journalistina tiedän, että hyvä otsikko iskee lukijan silmään ja parhaimmillaan johdattelee hänet lukemaan jutun varsinaisen sisällön. Otsikko on jutun linkki, sisäänheittäjä, houkuttaja tai ärsyttäjä, teaseri. Joskus osuva otsikko tai sana uudelle asialle voi olla ainakin puolet sisällöstä.

Mutta mitä tapahtuisi, jos maailma olisi täynnä Saska Snellmanin kaltaisia ihmisiä, jotka jättäisivät sisällöt ”pikkusieluille”? Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat voisivat silloin huoletta yhdistyä uudeksi, sanotaanko vaikka Supersanomaksi. Kulttuuriministeriö voitaisiin yhdistää vaikkapa viestintäministeriöön ja otsikoiden rakastajat saisivat innovaatiohimonsa tyydytettyä.

Otsikkomaailma on machon yksisuuntainen maailma, ylöspäin ja suuremmaksi. Otsikoiden alla maailma kumisee yhä tyhjempänä ja pienempänä.