Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö Saska Snellman kirjoittaa tämän päivän lehdessä keksineensä ”uuden, paremman tavan lukea lehtiä.” Hänen lukutapansa kuuluu: ”katson vain otsikot ja jätän juttujen selaamisen pikkusieluille”.
Arvelen, että Snellmanin kirjoitus on satiiri, joka puraisee juorulehtien ja lööppien otsikoihin painottuvaa viestintää ja varsinkin sitä, miten herkästi me menemme mukaan otsikoiden pönäköittämän maailman usein tyhjiin sisältöihin.
Myös koulutuspoliittiset uudistajat ovat rakastuneet otsikoihin. Taideteollinen korkeakoulu, Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin kauppakorkeakoulu yhdistyvät säätiöpohjaiseksi yliopistoksi, joka aloittaa elokuussa 2009. Aikaisemmasta Huippuyliopistosta otsikkoa hilattiin vielä korkeammalle, Innovaatioyliopistoksi. Eikä konseptissakaan suuria sanoja säästellä, kun todetaan, että ”Tavoitteena on muodostaa maailmanluokan tutkimusyliopisto, jonka toiminnassa ensi sijalla on yliopiston tutkimus- ja opetustehtävä.”
Viime viikolla opetusministeri Sari Sarkomaa (kok.) esitti sivistyspoliittiselle ministerityöryhmälle, että Kuvataideakatemia yhdistettäisiin Teatterikorkeakoulun ja Tampereen Näyttelijäntyön laitoksen kanssa. Myöhemmin pohditaan myös Sibelius-Akatemian liittämistä osaksi, huomaa taas otsikko – huippuyliopistoa.
Hanke on osa opetusministeriössä valmisteilla olevaa korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen toimenpideohjelmaa. Ainakin Kuvataideakatemian rehtori Maria Hirvi-Ijäs tuumi Ylen haastattelussa, että taideyliopistot ovat joutuneet mielivaltaisen poliittisen pelin nappuloiksi.
Hänellä on syytä pelätä, sillä kotimainen taidekoulutus on ollut erilaisten ministerijahtien riepottelussa niin kauan kuin Kulttuurinavigaattori muistaa. Muinoin oli vaarassa, että rautarouva opetusministeri Marjatta Väänänen olisi siirtänyt Taideteollisen korkeakoulun maaseudulle, eikä Kalevi Kivistökään innostunut taistelemaan korkeakoulun autonomiasta ollessaan kulttuuriministerinä.
Suunnitelmien, raporttien ja mietintöjen teksteissä suositaan yhä enemmän markkinointihenkistä kirjoitustyyliä asiallisen, toki usein kuivakkaan ja ehkä koukeroisen kielen sijaan. Suunnitelmista paistaa läpi niiden tekijöiden otsikkorakkaus.
Journalistina tiedän, että hyvä otsikko iskee lukijan silmään ja parhaimmillaan johdattelee hänet lukemaan jutun varsinaisen sisällön. Otsikko on jutun linkki, sisäänheittäjä, houkuttaja tai ärsyttäjä, teaseri. Joskus osuva otsikko tai sana uudelle asialle voi olla ainakin puolet sisällöstä.
Mutta mitä tapahtuisi, jos maailma olisi täynnä Saska Snellmanin kaltaisia ihmisiä, jotka jättäisivät sisällöt ”pikkusieluille”? Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat voisivat silloin huoletta yhdistyä uudeksi, sanotaanko vaikka Supersanomaksi. Kulttuuriministeriö voitaisiin yhdistää vaikkapa viestintäministeriöön ja otsikoiden rakastajat saisivat innovaatiohimonsa tyydytettyä.
Otsikkomaailma on machon yksisuuntainen maailma, ylöspäin ja suuremmaksi. Otsikoiden alla maailma kumisee yhä tyhjempänä ja pienempänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti