Mihin menee design? 3/3 Avoin ja globaali kohtaa ongelmia

Nykyaikaisen, laajentuneen muotoilukäsityksen voi lukea Helsingin muotoilupääkaupunkihankkeen ohjelmassa: ”World Design Capital Helsinki 2012 -ohjelma koostuu tapahtumista ja teoista, jotka hyödyntävät designia laaja-alaisesti kulttuurisen, sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen välineenä.”

World Design Capital saarnaa samoja periatteita kuin Facebookin, Wikipedian ja YouTuben luojat, avoimmuutta ja globaalia vastuuta designin uudessa roolissa. Tässä maailman muotoilupääkaupunki Helsingin periatteet:

”1. Avoin kaupunki – paremman elämän edellytyksiä kaupunkilaisille
Haemme innostavia tapoja, joilla asukkaat osallistuvat ja vaikuttavat aktiivisesti elinympäristönsä kehittämiseen. Tähän liittyvät vaikkapa kaupunkiympäristö, yhteisöllisyys, kestävä kehitys ja asukkaiden tarpeisiin perustuva julkisten palveluiden uudistaminen.

2. Globaali vastuu – designin uusi rooli
Etsimme ratkaisuja, jotka edistävät elämisen laatua ja onnellisuutta. Toteutamme hankkeita joissa design ja muotoiluajattelu ovat uudessa roolissa muutoksen käynnistäjinä. Designpääkaupunkina etsimme myös yhteyksiä ihmisiin, organisaatioihin ja ratkaisuihin kaikkialla maailmassa.

3. Uuden kasvun juuret – Embedded Design
Etsimme uusia tapoja hyödyntää designia kasvun lähteenä kestävällä tavalla. Odotamme kasvua elinkeinoelämässä ja myös muilla tavoilla mitattuna hyvinvoinnin lisääntymisenä.
Designpääkaupunkivuoden perusajatuksena on ollut "Open Helsinki – Embedding Design in Life". Embedded Design laajentaa muotoilun sovellusalueen tavaroista palveluihin ja järjestelmiin. Se tuo muotoilun keinot sekä käyttäjän tarpeen alusta lähtien mukaan suunnitteluun.”

Periaatteessa kaikki muotoilijat ovat aina luoneet parempaa elämää ihmisille, tai ainakin yrittäneet luoda sitä. Sosiaalisen vastuun moraaliakin on saarnattu ensimmäisen teollisen kumouksen ja teollisen muotoilun alusta asti. Muotoilun piirissä on aina elätetty ainakin toivoa uuden kasvun itämisestä. 

Uutta on muotoilun ulottuminen prosesseihin, sisältöihin ja viestintään, sekä globaali vastuu, joista muotoilijat eivät ole aikaisemmin puhuneet. Myös asukkaiden osallistuminen on huomioitu World Design Capital Helsingin periaatteissa. Kokonaisuudessaan ne ovat erittäin ajankohtaisia ja osuvat nykyaikaisen muotoilukäsityksen ytimeen.

Peter Behrensin muotoilema sähköinen vedenkeitin vuodelta 1909. 

 

Facebook, Wikipedia tai YouTube ovat ehkä aikamme häikäisevimpiä muotoilutarinoita. Ne ovat muotoilleet internetin, mutta pystyykö uusi design pelastamaan myös sanomalehdet?

Sanomalehtien kustantajat vaikeroivat niiden sisällön ilmaisjakelun paineissa, eikä lehtien verkkoversioita juuri haluta muotoilla paremmiksi, koska ne yksinkertaisesti eivät tuota mitään. Vain muutama maailmanluokan sanomalehti, kuten The Guardian, The New York Times tai Frankfurter Allgemeine Zeitung FAZ pystyvät tuottamaan laadukkaita verkkojulkaisuja ja palveluita ilmaiseksi. Niitä lukemalla voi saada käsityksen siitä, mitä hyvin muotoiltu verkkoviestintä voi olla.

Sanomalehdet keräävät vieläkin noin 20 kertaa enemmän voittoa mainostuloilla kuin verkkosivustot. Justin McGuirk kysyy artikkelissaan The Guardianissa: ”Kuka muotoilisi keinon, jolla verkkosivu voisi kerätä yhtä paljon mainostuloja kuin sanomalehdet? Bannerimainoksilla? Forget it.”

Tosiasia on, että suurta osaa verkkosivua ei voi luovuttaa mainoksille, toisin kuin painettuja sivuja, koska olemme yksinkertaisesti verkkoviestinnän alusta asti olleet ehdollistettuja siihen, että kaikki on ilmaista. McGuirk toteaa: ”Se on designhaaste, jonka ongelman kaikki yrittävät ratkaista.”

The Guardian on verkossa olevista sanomalehdistä eräs maailman parhaita.

Avoimen viestinnän myötä myös kirjoittamisen tuotto on vähentynyt. Monet lehdet toimivat pelkän ilmaiskirjoittelun voimin tarjoten kirjoittajilleen puhdasta symbolista pääomaa. Kirjoittaja-avustajien asemaa sanomalehdissä on ahdistettu yli-isännöivillä avustaja- ja lisenssisopimuksilla. Kirjankustannusala on kriisissä. Arvelisin, että kaikki tämä laskee väistämättä kirjoittamisen tasoa.

Entä globaali vastuu? Muotoilun ja viestinnän kannalta globaali näkökulma ei ole niinkään ongelma, koska designin perinne, esineiden funktionalistinen suunnittelu ja muotoilu tähtäsi usein estetiikan ja ongelmien universaaleihin ratkaisuihin. Viestinnän painopiste on jo pitkään laajentunut lokaaliin eli paikalliseen. Alueellisuus ja paikallisuus eli regionalismi, jota modernismi usein ylenkatsoi ja halveksui, lienee eräs muotoilun tulevaisuuden haasteita.

Esimerkiksi elektronisten kirjojen lukulaitteiden ja kirjojen markkina on kasvanut suurilla kielialueilla, mutta Suomen kaltaiset pienet kieli- ja kulttuurimaat saavat vielä odottaa eBookin läpimurtoa. E-kirjan tekniikka ja muoto esineenä on jo ratkaistu melko pitkälle, mutta sen jakelu ja levitysprosessi kaipaa muotoilua.

Globaalin markkinatalouden vastuun nosti vastikään televisiossa esille tanskalainen toimittaja Frank Piaseki Poulsen ohjelmassa, joka käsitteli Nokian (ja muidenkin valmistajien) kännyköiden materiaalina käytetyn raaka-aineen tuotanto-ongelmia Afrikassa. Myös tämänkaltaisiin ongelmiin voisi uusi designkäsitys tuoda parannuksia prosessien ja palveluiden luovan ongelmanratkaisun avulla.

Maailma siis tarvitsee muotoilua, eikä uudella designilla ole mitään syytä ujostella maailmaa lähestyessään.

KULTTUURINAVIGAATTORI:

Mihin menee design? 1/3 Media on muotoilua

Mihin menee design? 2/3 Muotoilijasta tulee überammatti

Mihin menee design? 3/3 Avoin ja globaali kohtaa ongelmia

Mihin menee design? 2/3 Muotoilijasta tulee überammatti

William Morris, omakuva 1856.

Ajatus muotoilun ja yhteiskuntasuunnittelun kytkemisestä yhteen on peräisin muotoilun historiasta. Sellainen teollisen muotoilun synty, jossa suunnittelijan taiteellisia kykyjä sovelletaan kulutustavaroiden suunnitteluun oli osa modernisaatiota ja teollista kumousta. Kumouksen seurauksena alettiin pohtia, mikä vastuu muotoilulla ja muotoilijoilla pitäisi olla maailman muutoksessa.

William Morrisin vastaus teollisen kumouksen paineisiin oli paluu ajassa taaksepäin, esimoderneihin tuotantoprosesseihin, käsityömäiseen muotoiluun. Morrisin ajatukset saivat paljon vastakaikua maailmalla, muun muassa Suomessa 1800-luvun lopulla, mutta suurella vaivalla tehdyistä tuotteista tuli kalliita, eikä Arts and Crafts eli taideteollisuusliike ollut enää kilpailukykyinen kiihtyvän teollistumisen saatossa tuotetuille kulutustavaroille. Muotoilijoiden mieliin jäi kuitenkin Morrisin ajatus tasa-arvosta: taide, sen enempää kuin koulutus tai vapaus ei saa olla vain harvojen etuoikeus.

Muotoilijan yhteiskunnallinen vastuu oli mukana Bauhaus-taidekoulun muotoiluaatteissa, jossa funktionalistisen suunnittelun periaatteena oli ottaa kantaa muotoilun ja muotoilijan moraaliseen vastuuseen ympäristön ja esineiden suunnittelussa. Tyypillinen esimerkki bauhauslaisesta yhteiskunnallisesta vastuunotosta on Dessaun pyöreäsivuinen työvoimatoimisto (1929) (kerron rakennuksesta enemmän artikkelissa Muistoja DDR:stä: Pyöreä talo ja historian ironia), josta sen suunnittelija WalterGropius kirjoitti seuraavan konseptin:

“Teollisuuden pyrkimyksiä tuotannon rationalisoimiseksi seuraa se, että työmarkkinoilla on pysyvä työttömien määrä. Kiihdyttääkseen työvoiman vaihtoa, tarjontaa ja kysyntää, valtio on (ensimmäisen maailman)sodan jälkeen ryhtynyt itse työvoiman välittäjäksi. Kokeilut käytettyjen rakennusten käytöstä työvoimatoimistoina osoittutuivat pian riittämättömiksi. Täytyi luoda uusia perusteita tämäntyyppisten rakennusten luomiseksi.” 

 

Konsepti vastaa jossain määrin nykyaikaisen käyttäjäkeskeisen suunnittelun periaatteita. Gropiuksen suunnittelema rakennus oli jaettu sektoreihin, joka jonka lohkot vastasivat eri ammattialoja. Työtön työläinen saattoi mennä sisään ammattialansa ovesta, joka sijaitsi rakennuksen ulkosivulla ja käydä läpi sektoreilla olevat erilaiset byrokratiat ja kävellä ulos rakennuksen keskellä olevasta käytävästä työttömyyskorvaus kädessään.

Ehkä Bauhausista lähtöisin olevaa designia vihattiin siksi, että muotoilijat ja arkkitehdit yrittivät ottaa vastuuta sellaisilta aloilta, sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta suunnittelusta, jota Saksan Kolmannen valtakunnan isännöimä natsipuolue varjeli omana toimialueenaan. Myös Stalinin Neuvostoliitossa lupaavasti alkanut teollinen ja konstruktiivinen muotoilu koettiin vaaralliseksi, koska se astui kommunistipuolueen isännöimän yhteiskuntasuunnittelun varpaille. Vastaava kehitys nähtiin Suomessa, jossa Taideteollisen korkeakoulun piirissä toimivat yhteiskunnallisesti suuntautuvat opettajat ja koulutus haluttiin syrjäyttää 1970 luvun lopulla.

Teräsputkituoli, joka suunniteltiin Neuvostoliitossa 1927 Tatlinin ateljeessa Vkhuteinissa.

Ajatus laajentuneesta muotoilusta on tullut ajankohtaiseksi sosiaalisten verkostojen ja kaikkialle ulottuvan viestinnän aikana. Nykyisin työttömän työnhakijan tarpeisiin suunniteltu työvoima- tai Kelan toimisto tuntuu kaukaiselta. Ero funktionalismin yhteiskunnallisen vastuun ja uuden laajentuneen muotoilukäsityksen välillä on se, että funktionalismi muotoili esineitä, rakennuksia ja ympäristöjä, mutta uusi design muotoilee myös ei-materiaalisia asioita, kuten prosesseja ja palveluita.

Muotoilun suuntautumisessa myös ei-esineellisiin asioihin ei ole mitään kummallista. Pikemminkin olisi kummallista, jos design koskisi vain valmistettavien tuotteiden, esineiden suunnittelua maassa, jonka kansantuotteesta lähes 70 prosenttia koostuu palveluista. Design on aina hakeutunut vastaamaan aikansa tuotannon tapaa. Palvelumuotoilun tarkoituksena on kehittää palveluita ja saada niitä tehokkaammiksi. Ulkoistamisen ja yksityistämisen on arveltu tuovan mukanaan tehokkuutta, mutta sitä ei saada aikaa ilman palveluprosessien ja käyttäjäkokemusten analyysiä muotoilun avulla.

New Yorkin MoMAn design -osaston kuraattori Paola Antonelli ennusti vastikään haastattelussaan The Economist-lehdessä,  että tulevaisuudessa muotoilijat tulevat liittymään kaikkeen, tieteestä politiikkaan. Hän näkee designin taitojen sarjana, joka ylittää kaikki rajat, überammattina. Hän sanoo: ”Tämä johtuu hyvin yksinertaisesta syystä: eräs designin perustavoitteista on auttaa ihmisiä tuleemaan toimeen muutoksen kanssa.”

Antonelli sanoo, että muotoilijat ovat aina kumousten ja arkipäivän elämän välissä. Kun internet tapahtui, he loivat painonapeilla varustettuja käyttöliittymiä ja hyperlinkkejä, jotka mahdollistivat sen käytön kaikille. Muotoilijat saavat häiritsevät innovaatiot hallittaviksi ja lähestyttäviksi, jotta niihin voidaan tarttua ja sulauttaa ne elämään, eivätkä he unohda funktionaalisuutta ja eleganssia.

Tulevaisuuden muotoilijat eivät enää jaukaudu pelkistävään erikoisosaamiseensa (graafinen-, tuote- ja huonekalusuunnittelu ovat niin 1900-lukua!). Päin vastoin, kuten fysiikka, design tulee jakautaumaan väljästi teoreettiseen ja sovellettuun.

Teoreettiset muotoilijat tulevat olemaan hienostuneita yleispätevyydessään – hieman samoi kuin ranskalaiset filosofit, mutta valmiita myös käärimään hihansa ylös. Soveltavat muotoilijat tulevat visualisoimaan monimutkaisia infrastruktuureja ja järjestelmiä, jotta tiedemiehet, poliitikot ja yleisö voivat hallita ja vaikuttaa niihin: he tulevat tuomaan taloudellisuutta ja yleistajuisuutta kulutustavaroihin.

Antonellin mukaan design ottaa vallan vuoteen 2036 mennessä.

KULTTUURINAVIGAATTORI:

Mihin menee design? 1/3 Media on muotoilua

Mihin menee design? 2/3 Muotoilijasta tulee überammatti

Mihin menee design? 3/3 Avoin ja globaali kohtaa ongelmia

Mihin menee design? 1/3 Media on muotoilua

On selvää, että kulttuurin kehittyessä eri taiteenalat laajenevat. Musiikki on jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta klassisen musiikin hallitsemaa ja kymmenet, ehkä jo sadat eri musiikinalat ovat tänään tosiasia.

Kuvataide on lakannut olemasta maalaustaidetta, kuvanveistoa ja taidegrafiikkaa. Kuvataiteen kolmiyhteys laajeni viimeistään 1980-luvulla, kun suurenkin yleisön tietoisuuteen tulivat valokuvat, installaatiot, videotaide ja performansit. Myös maa- ja ympäristötaide, yhteisötaide ja multimediataide ovat osa kuvataidetta.

Taiteen uudet määreet ovat saaneet monet innostumaan muutoksen perinpohjaisuudesta. Varsinkin postmodernistit väläyttelivät milloin taiteen yleensä, milloin museon, milloin maalaustaiteen loppua. Romanttinen ”The End of Everything” eli kaiken loppu on ainakin tänään osoittautunut perättömäksi ja näyttää siltä, että myös traditionaaliset taiteenalat jatkavat elämistään rikkaina. Jos tuntee vaikkapa vain jonkin verran Suomen malaustaiteen nykytilannetta, voi nähdä että maalaustaide elää ja hengittää vahvasti. Myös uudet osa-alueet kuten valokuvaus ja video ovat voimissaan, eikä kukaan nykykulttuuria tarkasteleva voi kuulla esimerkiksi performanssitaiteen kuolinkellojen kuminaa.

Muotoilu, tai kuten nykyisin mielellään sanotaan design on aina ollut taiteenala, jossa Herakleitoksen ajatuksen mukaan pysyvää on ollut vain muutos. Italiankielinen sana disegno tarkoitti renessanssin aikana yksinkertaisesti joko piirtämistä tai piirtämisen avulla tapahtuvaa suunnittelua. Disegno toteutti renessanssin ideaa taiteilijasta jumalankaltaisena luojana, joka käytti luovaa ja keksivää nerouttaan saadakseen aikaan suuren komposition, joka hän toteutti konseptinsa mukaan. Disegnoon verrattuna colorito eli väritys oli pelkästään värittämisen taitoa, jossa taidemaalari pelkästään toistaa näkemänsä. Renessanssin estetiikassa disegno oli tosi taidetta, coloritoa pidettiin enemmänkin käsityönä.

M.C.Escher, Piirtävät kädet, 1948. Disegno tarkoitti renesanssin aikaan piirtämistä tai piirtämällä tapahtuvaa suunnittelua.

Opiskelin Taideteollisessa korkeakoulussa 1970-luvulla ja muistan hieman virnistelleeni muotoiluopiskelijoiden mahtipontisille ajatuksille, jossa he olivat ajatelleet että muotoilija on paitsi esineille muotoa antava taiteilija, myös yhteiskunnallinen suunnittelija. Kun näin muotoilua koskevan otsikon, jossa mainittiin sana yhteiskuntasuunnittelu, ajattelin hiljaa itsekseni, että muotoilijat pysykööt lestissään.

Kulttuurin kehitys näyttää kuitenkin tänään, noin 40 vuotta myöhemmin siltä, että nuo innokkaat, vasemmistolaista ja utopistista ajattelua kuvastaneet ajatukset muotoilusta ja muotoilijasta ovat käymässä toteen. Miksi meidän pitäisi ajatella, että muotoilu ja muotoilijat rajoittuisivat pelkästään valmistettavien esineiden, kuten tuolien, autojen tai puhelimien suunnitteluun? Design on nykyaikana myös median suunnittelua ja muutoksen tilassa oleva media on designia. Muotoilijasta on tulossa jälleen renessanssineron kaltainen überammatti.

Vasemmistolaisten muotoilijoiden utopistiset suunnitelmat tulivat mieleeni, kun luin The Guardianin muotoilutoimittajan Justin McGuirkin artikkelin syksyllä julkaistusta Bill Moggridgen kirjoittamasta kirjasta otsikolla Designing Media. Se koostuu 37 henkilön haastattelusta. Haastatellut ovat toimittajia ja televisiotuottajia, Wikipedian, Facebookin, YouTuben ja Twitterin perustajia. McGuirk arvioi, että kirja on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneen mediavallankumouksen johtavien henkilöiden todellinen Kuka kukin on.

Me saatamme ajatella, että muotoilijat suunnittelevat kaikkea parsinneulasta sähkövetureihin, mutta nykyisin käsitys muotoilusta ja muotoilijoista on vielä paljon laajempi. Uusi design saattaa koskea asiakkaiden kokemuksia ja palveluita, esimerkiksi internet-pankin järjestelmiä ja sairaalan asiakasvirtaa. Yritykset ovat innostumassa käsitteestä ”design thinking”, ideasta jonka mukaan muotoilijoiden käyttämää luovaa ongelmanratkaisua voidaan käyttää traditionaalisen designin ulkopuolella keinona, jonka avulla voidaan tulla tehokkaammaksi. Esimerkiksi Designing Media kirjan kirjoittaja Bill Moggridge on itse sellaisen muotoilijan perikuva, joka on häivyttänyt alansa rajoja. Hän on interaktiodesignin, eli vuorovaikutuksellisen muotoilun kummi. Tämä muotoilun ala alkoi elektronisten laitteiden käyttöliittymien suunnittelusta, mutta nykyisin se viittaa mihin tahansa käyttäjän kokemusten muotoiluun, kännykän navigoinnista kassalla maksamiseen.

Tästä tarkastelutavasta lähtien ei vaadi paljonkaan mielikuvitusta ymmärtää mediaa designina. Monet uusista mediamoguleista ovat ohjelmistosuunnittelijoita. Esimerkiksi Chad Hurley, YouTuben perustaja aloitti graafisena suunnittelijana. Artikkelin kirjoittaja sanoo hyväksyvänsä väitteen, että muotoilun ajatteluprosesseja voidaan soveltaa lähes kaikkiin asioihin – eri asia on, mitä keinoja sitten kutsumme ”designiksi”. Hän toteaa ymmärtävänsä kuitenkin helpommin tämän väitteen suhteessa uuteen mediaan kuin traditionaaliseen mediaan. Ei ole ollenkaan liian kaukaa haettu se, että designin muotoina kuvataan sosiaalisten verkostojen sovellusalustoja, kuten Facebookia ja YouTubea, ja muotoiluna pidetään myös käyttäjien luomia sisältöjä, kuten Wikipediaa ja YouTubea.

Itse asiassa Wikipedian Jimmy Wales kutsuu toimintaansa sanalla ”community design” eli ”yhteisön muotoilu”. Se voi kuulostaa eräänlaiselta sosiaaliselta manipuloinnilta, mutta hän tarkoittaa sillä sitä, että Wikipedia ei ole vain anarkinen joukkotapahtuma, se on huolelliseti muotoiltu ekosysteemi. Jos ihmiset aikovat työskennellä ilmaiseksi tietosanakirjaa varten, on luotava olosuhteet, joissa he haluavat niin tehdä antamalla heille tunnustusta, eikä hyötymällä heidän työstään. Walesille oli tärkeää tehdä Wikipediasta avoin järjestelmä, joten se muotoiltiin sen periaatteen puitteisiin, että useimmat ihmiset ovat rehellisiä ja aikomuksiltaan hyvää tahtovia, pikemminkin kuin tehdä siitä suljettu puoti, jonka ulkopuolelle suljettaisiin muutamia huonoja omenoita, jotka haliavat kirjoittaa valheellisia tai herjaavia artikkeleita. Itse asiassa hän yritti suljettua järjestelmää aluksi Nupediassa ja se epäonnistui. Muotoilun näkökulma ei siis ole vain se, miltä verkkosivu näyttää, vaan se, miten käyttäjät luovat sisältöjä.

Myös Facebookin Mark Zuckerberg on kiintynyt avoimmuuden ideaan. Hän uskoo kuumeisesti, että luomalla ihmisille sovellusalusta, jonka avulla he voivat jakaa henkilökohtaista informaatiota, auttaa muuttamaan maailmaa yhä avoimemmaksi paikaksi. Hän huomasi, että parhaiten toimii asioiden tekeminen inhimilliseksi - ”vain toisen kasvojen näkeminen”. Koko homma olisi voinut näyttää sähköpostilta, jossa on spartalainen ”text only” käyttöliittymä joka paljastaa sen sotilaallisen alkuperän. Mutta näin ei ole. Se on muotoiltu siten, että se saa ihmiset tuntemaan enemmän läsnäoloa ja se on tekemisissä yhteisön, pikemminkin kuin yksilön kanssa. Zuckerbergin menestyksen salaisuus on siinä, että hän on muotoillut sosiaalisen verkoston, jossa teknologian taso ei ole ihmisten tiellä.

KULTTUURINAVIGAATTORI:

Mihin menee design? 1/3 Media on muotoilua

Mihin menee design? 2/3 Muotoilijasta tulee überammatti

Mihin menee design? 3/3 Avoin ja globaali kohtaa ongelmia

Mediasopivaa vai sopimatonta?

Kulttuuriministeri Tanja Karpela joutui viime keväänä mediamyllyyn. Hänen ongelmakseen tuli – ei se, miten saavuttaa julkisuutta, vaan – se, miten ex-missin, kansanedustajan ja kulttuuriministerin pitäisi säädellä julkisuuttaan. Aihe läikkyi yli laitojen ja kohu päättyi siihen, että julkisuudesta tuli varsin repivä asia hänelle itselleen.

Kulttuuriministerin julkisuudesta käyty venttiilinvääntö on paradoksaalinen vastakohta sille, mitä muut miettivät joskus päänsä puhki. Muun muassa taiteilijat, heidän kuraattorinsa, kustantajansa ja sponsorinsa haluavat julkisuutta, jota media varsin niukasti putkestaan lorottaa.

Yhden lööppi on toisten kuoppa. Saattaa jopa käydä niin, että media sulkee täysin hanansa, eikä vuosikausia sydämellä ja verellä valmistettu taidenäyttely, esitys tai konsertti saa liikkeelle yhtään kriitikkoa, yhtään kulttuuritoimittajaa tai yhtään paikallisradion mikrofonikättä.

Vaikka maassa koulutetaan yhä enemmän taiteilijoita ja tuotetaan yhä enemmän taidetta, kulttuuria ja taidetta koskeva viestintä ei ole pysynyt ajan tasalla. Aikoinaan taidekritiikki oli lähes ainoa taidetta ja vielä olemattomia kulttuuriosastoja välittävä informaation muoto.

Tänään amerikkalainen kohutaiteilija Jeff Koons saa liikkeelle kymmeniä toimittajia karismaattisella esiintymisellään. Juhani Palmu on toinen äärimmäinen esimerkki median tautologisen junttihömpän generaattorin kaltaisesta vuorovaikutuksesta. Jeff Koonsin näyttely sai aikaan Suomessa neljä taidekritiikkiä, eikä Juhani Palmun saama kritiikkikään voi ylpeillä lukumäärillään.

Nykyisin taiteilijat koulutetaan jo taidekouluissa esiintymään ja valitsemaan taidettaan selostavat “soundbytet” huolellisemmin kuin värit teoksissaan. Mediakorrektiin taiteeseen – voitaisiin ihan hyvin käyttää tätä sanaa sen vastinen “poliittisesti korrekti” tavoin – kuuluu myös pari valittua fraasia uusimmilta ranskalaisilta muotifilosofeilta, joista on tullut uuden taiteen small talkia.

Onko niin, että yhteiskunnan medioituminen luo omia pelisääntöjään, jolla on varsin vähän tekemistä taiteen pelisääntöjen kanssa? Niin sanotun uuden journalismin on pelätty “Seitsenplussaistavan” myös laatulehtiä. Esimerkiksi Tanja Karpela –kohun takana oli myös muutamien vaikutusvaltaisten journalistien kädenvääntöä.

Jos ennen olisi pyöritetty nykyisenkaltaista mediasopivien taiteilijoiden jauhelihamyllyä, emme olisi koskaan kuulleetkaan sellaisista taiteilijoista kuin Henri de Toulouse-Lautrec, Helene Schjerfbeck, Wäinö Aaltonen tai Jan-Erik Andersson. Jälkimmäinen on kansainvälisesti tunnettu turkulainen nykytaiteilija, jolla on vaikea puhevamma, Wäinö Aaltosen kuurouden monet tietävät, kuten Helene Schjerfbeckin tai Toulouse-Lautrecin vammaisuudetkin.

Sopisivatko he nykymedian mukaiseen malliin, vai olisivatko he mediasopimattomia taiteilijoita? Henry de Toulouse-Lautrec, Helene Schjerfbeck, Wäinö Aaltonen ja Jan-Erik Andersson.

Pienimmänkin kunnankirjaston vaatimattomassa harrastajataidenäyttelyssä käynyt tietää, että taiteessa on ensimmäiseksi kyse siitä, mikä on yleisön silmiä tai korvia lähinnä, taiteilijan työn tulos. Tämä ei junttihömppään rakastuneen median kalloon mahdu.

Yleisön ja lukijoiden sivistäminen tarkoittaa sitä, että kulttuurin tuloksia sanallistetaan, niistä puhutaan. Tätä sanotaan keskusteluksi. Median pitäisi kantaa vastuu myös sellaisesta taiteesta, joka ei uuden journalismin edustajien mielestä ole mediayhteensopivaa.

Eiväthän kaikki taiteilijat ole lipeväkielisiä amerikkalaisia pölynimurikauppiaita.