Mihin menee design? 2/3 Muotoilijasta tulee überammatti

William Morris, omakuva 1856.

Ajatus muotoilun ja yhteiskuntasuunnittelun kytkemisestä yhteen on peräisin muotoilun historiasta. Sellainen teollisen muotoilun synty, jossa suunnittelijan taiteellisia kykyjä sovelletaan kulutustavaroiden suunnitteluun oli osa modernisaatiota ja teollista kumousta. Kumouksen seurauksena alettiin pohtia, mikä vastuu muotoilulla ja muotoilijoilla pitäisi olla maailman muutoksessa.

William Morrisin vastaus teollisen kumouksen paineisiin oli paluu ajassa taaksepäin, esimoderneihin tuotantoprosesseihin, käsityömäiseen muotoiluun. Morrisin ajatukset saivat paljon vastakaikua maailmalla, muun muassa Suomessa 1800-luvun lopulla, mutta suurella vaivalla tehdyistä tuotteista tuli kalliita, eikä Arts and Crafts eli taideteollisuusliike ollut enää kilpailukykyinen kiihtyvän teollistumisen saatossa tuotetuille kulutustavaroille. Muotoilijoiden mieliin jäi kuitenkin Morrisin ajatus tasa-arvosta: taide, sen enempää kuin koulutus tai vapaus ei saa olla vain harvojen etuoikeus.

Muotoilijan yhteiskunnallinen vastuu oli mukana Bauhaus-taidekoulun muotoiluaatteissa, jossa funktionalistisen suunnittelun periaatteena oli ottaa kantaa muotoilun ja muotoilijan moraaliseen vastuuseen ympäristön ja esineiden suunnittelussa. Tyypillinen esimerkki bauhauslaisesta yhteiskunnallisesta vastuunotosta on Dessaun pyöreäsivuinen työvoimatoimisto (1929) (kerron rakennuksesta enemmän artikkelissa Muistoja DDR:stä: Pyöreä talo ja historian ironia), josta sen suunnittelija WalterGropius kirjoitti seuraavan konseptin:

“Teollisuuden pyrkimyksiä tuotannon rationalisoimiseksi seuraa se, että työmarkkinoilla on pysyvä työttömien määrä. Kiihdyttääkseen työvoiman vaihtoa, tarjontaa ja kysyntää, valtio on (ensimmäisen maailman)sodan jälkeen ryhtynyt itse työvoiman välittäjäksi. Kokeilut käytettyjen rakennusten käytöstä työvoimatoimistoina osoittutuivat pian riittämättömiksi. Täytyi luoda uusia perusteita tämäntyyppisten rakennusten luomiseksi.” 

 

Konsepti vastaa jossain määrin nykyaikaisen käyttäjäkeskeisen suunnittelun periaatteita. Gropiuksen suunnittelema rakennus oli jaettu sektoreihin, joka jonka lohkot vastasivat eri ammattialoja. Työtön työläinen saattoi mennä sisään ammattialansa ovesta, joka sijaitsi rakennuksen ulkosivulla ja käydä läpi sektoreilla olevat erilaiset byrokratiat ja kävellä ulos rakennuksen keskellä olevasta käytävästä työttömyyskorvaus kädessään.

Ehkä Bauhausista lähtöisin olevaa designia vihattiin siksi, että muotoilijat ja arkkitehdit yrittivät ottaa vastuuta sellaisilta aloilta, sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta suunnittelusta, jota Saksan Kolmannen valtakunnan isännöimä natsipuolue varjeli omana toimialueenaan. Myös Stalinin Neuvostoliitossa lupaavasti alkanut teollinen ja konstruktiivinen muotoilu koettiin vaaralliseksi, koska se astui kommunistipuolueen isännöimän yhteiskuntasuunnittelun varpaille. Vastaava kehitys nähtiin Suomessa, jossa Taideteollisen korkeakoulun piirissä toimivat yhteiskunnallisesti suuntautuvat opettajat ja koulutus haluttiin syrjäyttää 1970 luvun lopulla.

Teräsputkituoli, joka suunniteltiin Neuvostoliitossa 1927 Tatlinin ateljeessa Vkhuteinissa.

Ajatus laajentuneesta muotoilusta on tullut ajankohtaiseksi sosiaalisten verkostojen ja kaikkialle ulottuvan viestinnän aikana. Nykyisin työttömän työnhakijan tarpeisiin suunniteltu työvoima- tai Kelan toimisto tuntuu kaukaiselta. Ero funktionalismin yhteiskunnallisen vastuun ja uuden laajentuneen muotoilukäsityksen välillä on se, että funktionalismi muotoili esineitä, rakennuksia ja ympäristöjä, mutta uusi design muotoilee myös ei-materiaalisia asioita, kuten prosesseja ja palveluita.

Muotoilun suuntautumisessa myös ei-esineellisiin asioihin ei ole mitään kummallista. Pikemminkin olisi kummallista, jos design koskisi vain valmistettavien tuotteiden, esineiden suunnittelua maassa, jonka kansantuotteesta lähes 70 prosenttia koostuu palveluista. Design on aina hakeutunut vastaamaan aikansa tuotannon tapaa. Palvelumuotoilun tarkoituksena on kehittää palveluita ja saada niitä tehokkaammiksi. Ulkoistamisen ja yksityistämisen on arveltu tuovan mukanaan tehokkuutta, mutta sitä ei saada aikaa ilman palveluprosessien ja käyttäjäkokemusten analyysiä muotoilun avulla.

New Yorkin MoMAn design -osaston kuraattori Paola Antonelli ennusti vastikään haastattelussaan The Economist-lehdessä,  että tulevaisuudessa muotoilijat tulevat liittymään kaikkeen, tieteestä politiikkaan. Hän näkee designin taitojen sarjana, joka ylittää kaikki rajat, überammattina. Hän sanoo: ”Tämä johtuu hyvin yksinertaisesta syystä: eräs designin perustavoitteista on auttaa ihmisiä tuleemaan toimeen muutoksen kanssa.”

Antonelli sanoo, että muotoilijat ovat aina kumousten ja arkipäivän elämän välissä. Kun internet tapahtui, he loivat painonapeilla varustettuja käyttöliittymiä ja hyperlinkkejä, jotka mahdollistivat sen käytön kaikille. Muotoilijat saavat häiritsevät innovaatiot hallittaviksi ja lähestyttäviksi, jotta niihin voidaan tarttua ja sulauttaa ne elämään, eivätkä he unohda funktionaalisuutta ja eleganssia.

Tulevaisuuden muotoilijat eivät enää jaukaudu pelkistävään erikoisosaamiseensa (graafinen-, tuote- ja huonekalusuunnittelu ovat niin 1900-lukua!). Päin vastoin, kuten fysiikka, design tulee jakautaumaan väljästi teoreettiseen ja sovellettuun.

Teoreettiset muotoilijat tulevat olemaan hienostuneita yleispätevyydessään – hieman samoi kuin ranskalaiset filosofit, mutta valmiita myös käärimään hihansa ylös. Soveltavat muotoilijat tulevat visualisoimaan monimutkaisia infrastruktuureja ja järjestelmiä, jotta tiedemiehet, poliitikot ja yleisö voivat hallita ja vaikuttaa niihin: he tulevat tuomaan taloudellisuutta ja yleistajuisuutta kulutustavaroihin.

Antonellin mukaan design ottaa vallan vuoteen 2036 mennessä.

KULTTUURINAVIGAATTORI:

Mihin menee design? 1/3 Media on muotoilua

Mihin menee design? 2/3 Muotoilijasta tulee überammatti

Mihin menee design? 3/3 Avoin ja globaali kohtaa ongelmia