Julkaistua: Helsinki Art Museum Scene is on the Run

Julkaistu viroksi Sirp-lehdessä 28/2014 18.7.2014 Veronika Valkin kääntämänä  

Published in Sirp 28/2014 in Estonian.

Heikki Kastemaa

Helsinki Art Museum Scene is on the Run

”It meanders with endless jetties. It is bent, convex, hollow and oval, but not for a moment at ease. It is a marvel of architecture.” Mr. Matti Apunen, a former film critic, cultural editor and director of Finnish policy and pro-market think tank EVA, looked at the Guggenheim art museum in Bilbao, Spain. This was the moment, as he confessed in Helsingin Sanomat in October 2011, he became a believer. Moreover, this was the moment when Mr. Apunen was converted as a believer in the designer of Bilbao museum,  Frank Gehry, the global Canadian American starchitect, who is now 85 years old.

These words were almost a prophecy; they epitomize the process of discussion of Guggenheim Helsinki that followed. Like Mr. Apunen, the Guggenheim proponents in Helsinki paid attention only to the outer shell of art museum. Art museum for them is a piece of architecture and that’s it. It has been truckloads of dispute on attendance, tons on finance, abundant about branding of the Helsinki city and tourism. Art, design and architecture shall be shown, but so far no signs of any collection. It was difficult to see an art museum proper in the debate over Guggenheim Helsinki.

Proposals and architectural competition

As many others, the city of Helsinki was inspired by the success of Bilbao Guggenheim and contacted the New York based foundation in 2010. The first stage produced a Concept and Development Study for Guggenheim Helsinki, costing the city and two major Finnish cultural foundations 1,2 million Euro. Helsinki city turned down the proposal in May 2012 on grounds of cost that would have been 140 million Euros. After that the Solomon R. Guggenheim Foundation appointed the Miltton Group, a communications and lobbying company as its communications partner in Finland. A new proposal, which omitted the Helsinki city art museum from the plan, was unveiled in September 2013. The city decided to reserve a waterfront site from Helsinki South Harbour for architectural competition.

In June 4th, the Guggenheim Foundation announced an open, international two stage architectural competition for Guggenheim Helsinki art museum. Malcolm Reading Consultants (MRC), a London-based specialist in architectural competitions, consulting with stakeholders at the Guggenheim Foundation, the City of Helsinki, the State of Finland, and the Finnish Association of Architects (SAFA), is organizing the competition. They appointed an 11-member jury of the competition, chaired by Mark Wigley from Columbia University.

First stage is an open call for participation based on a design submission, which will be evaluated on five key criteria: cityscape, architecture, usability, sustainability, and feasibility. These proposals have to be submitted by September 10th. From these entries the jury will select six proposals to stage two of the competition in fall 2014, to be given detailed material and invited to a briefing day in Helsinki. They will be asked to expand their stage one design and produce a master plan model by March 2015.

After submission and assessment of the stage two entries, the winner of the competition is to be announced in June 2015. The winner will be awarded € 100,000 and the five runner-ups will each receive € 55,000. The competition finance does not include so-called public money, but is covered by cultural foundations, sponsors and private individuals.

Criticism

Finnish architects have criticized the competition of its rushed schedule. Counter arguments say that the first stage requirements are rather easy. Considering architects who are usually keen on designing cultural institutions, the competition is expected to produce hundreds of proposals. A record in the field was the competition held in 2011 for Serlachius Gösta art museum annex in Mänttä, Central Finland, which gathered 579 proposals.

The logistics of the proposed site has been criticized. The program includes only staff and VIP-visitors parking place, so the more than half million expected annual visitors would have to use public transportation to the museum.

Of course the purpose of the competition is clear, to lure decision makers and financiers to make a decision to build a Guggenheim Helsinki museum. But still, the main counter argument remains; Helsinki is not a large world-class metropolis, where monetary resources are seemingly endless.

Architecture critic Jonathan Glancey echoed the sentiments of many, when he wrote in TheTelegraph recently: ”Finns are rightly proud of the role art has played in establishing their country as distinct and special. To see Helsinki become a kind of dumping ground for ’global brands’ subject to the fickle favours of stopover international tourism and, now, on modest means, to fund an American art foundation with an unsure record of success overseas is, indeed, somewhat bizarre.”

On the run

The biggest privately funded art museum in Finland; Amos Anderson art museum plans to be placed perhaps even closer to the Helsinki commercial centre than the Guggenheim. Located diagonally with Kiasma, it will occupy partly the functionalist “Class Palace” and construct underground exhibition spaces behind it.

Amos plans to cater 100 000 visitors annually, which is a big difference compared with the Guggenheim over-estimated annual attendance of 550 000 visitors. The main contender of the Guggenheim would be the contemporary art museum Kiasma, which attracts 150 000 – 200 000 visitors, including especially large portion of youth and foreign travellers.

Guggenheim or no Guggenheim, Helsinki art museum scene is on the run. The run will start with stops, however. Both Kiasma and Helsinki Art museums will be closed temporarily due to renovation. Kiasma is closing in September for six months. Designed by American architect Steven Holl, the famous “sausage” will be updated with new technique and renovation works.

And on the top floor of the film and entertainment centre “Tennis Palace”, Helsinki Art Museum will close in September, too. Earlier the museum lost an annex in Meilahti due to mold damage. This spring the museum decided to discontinue providing its long time gallery space, designed by the famous architect Aarno Ruusuvuori in Kluuvi, in order to include it in the refurbished and renewed space in Tennispalatsi. When opening in September 2015, the museum doubles its exhibition space.

Some built and planned Scandinavian art museums in size

Museum	total gross area m2	of which exhibition space
Moderna Museet Stockholm (1998)	15 000	5 000
Kiasma, Helsinki (1998)	12 000	9 100
Kumu, Tallinn (2006)	24 000	5 000
Emma, Espoo (2006)	15 000 (WeeGee exhibition centre)	5 000
Gösta annex, Mänttä (2014)	5 700	1 100
Helsinki Art Museum, Tennis Palace (2015)	5 628	2 800
Amos Anderson, Helsinki (planned 2017)	6 000	2 500
Guggenheim Helsinki (planned)	12 100	3 920

Palikat uuteen järjestykseen

Suunnittelijan näkemys Helsingin Lasipalatsinaukiosta.

Suomen suurinta yksityistä taidemuseota, Amos Andersonin taidemuseota ylläpitävä Konstsamfundet julkaisi tänään suunnitelmansa uuden taidemuseon rakentamiseksi. Helsingin Yrjönkadulla seitsemässä kerroksessa, vanhan asuintalon muunnetuissa tiloissa toimiva rakennus on koettu liian hankalaksi nykyaikaisten taidenäyttelyiden järjestämiseen.

Suunnitteilla on uuden taidemuseon rakentaminen Lasipalatsin ja sen takana olevan aukion alle. Helsingin kaupungin omistuksessa oleva Lasipalatsi tulisi säilymään suunnitelman mukaan toiminnoiltaan lähes entisellään. Vanhaan Amokseen tulisi jäämään Amos Andersonin kotimuseo, ihastuttava kappelihuone, jossa on merkittävä sakraalin taiteen kokoelma ja vanhoissa tiloissa esiteltäisiin myös Sigurd Frosteruksen taidekokoelmia.

Nykyisessä museossa on näyttelytiloja noin 1 800 neliötä. Uuden museon näyttelytilat suunnitellaan pääosin Lasipalatsinaukion alle ja niiden laajuudeksi ilmoitetaan 2 500 neliötä. Verrattuna Amoksen nykyisiin tiloihin uusien tilojen käyttö tulisi olemaan tehokkaampaa ja ylipäätään nykyaikaisten kuvataidenäyttelyiden järjestäminen olisi mahdollista.

Helsingin kaupunki, joka omistaa Lasipalatsin kiinteistön, suhtautunee hankkeeseen myönteisesti. Kuten kulttuurirakentamisessa on kaikkialla tapana, Konstsamfundet tulee kohtaamaan kaksi ongelmaa hankkeessaan. Riittävätko arvioidut 50 miljoonaa museon rakentamiseen (ilman esimerkiksi tilaohjelman leikkauksia) ja saadaanko museo valmiiksi Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhliin 2017, kuten kaavaillaan? Arvelen, että vastaus on molempiin ei, mutta en toivo niin.

Lähtökohdakseen taidemuseo ilmoittaa oman toimintansa kehittämisen: ”Monipuolinen näyttely- ja taidemuseokeskus”, sekä ”Lisää mahdollisuuksia suomalaisille taiteilijoille”. Uusi Amos tulisi toteutuessaan olemaan merkittävä taidemuseo erittäin keskeisellä paikalla pääkaupunkia.

Voi helposti nähdä uuden museon synergiaedut. Se tulisi olemaan nurkittain Kiasman kanssa, Ateneumin ja Helsingin taidemuseon Tennispalatsin, sekä Helsingin Taidehallin tuntumassa. Musiikkitalo, Keskustakirjasto ja Töölönlahden alue olisivat houkuttelevaa toimintakenttää taidemuseolle. Museolla olisi liikenneyhteys tulevaan Pisara-rataan, laajenevaan metroon ja vaikka mihin. Paikka on, kuten suunnittelijat toteavat ”kaiken keskellä”.

Mielestäni kyse on merkittävästä taidetahdon ilmauksesta Suomessa. Toivottavasti tällainen hanke innostaa koko kuvataiteen kenttää. ”Amoksen” näyttelyitä olen seurannut 1970-luvulta lähtien. Eräs monista mieleeni jääneistä on viime keväänä esillä ollut Art Deco-aiheinen katsaus. Se oli Suomenkin taidemuseo-oloissa harvinainen näyttely, koska se oli suhteellisen vähän esillä ollut ja tutkittu aihe.

Yrjönkadun museon linjana ollut hyvin monenlaisten taiteiden esittely. Amos Andersonin taidemuseo on tuonut Helsingin näyttelytarjontaan usein myös uusia ja vähän erilaisia näkökulmia, myös sitä niin paljon kaivattua, mutta vähän nähtyä taiteellista riskinottoa. Amos on myös osa Suomen ruotsinkielisen väestön kulttuuria, joka on kiistatta tuonut mukaan rikastavia piirteitä.

Guggenheim-keskustelu näyttää jämähtäneen rahoituskysymyksiin. Hankkeen ajajat esittänevät syyskuussa suunnitelmiaan, joten niihin ei voi vielä ottaa kantaa. Konstsamfundetin suunnitelma liikuttanee myös jossain määrin Guggenheimin hanketta. Uutta liikettä kuvataiteen kentälle näyttää tuovan Guggenheimin varjossa syntynyt Checkpoint Helsinki, joka on uudenlainen nykytaiteen tilaus- ja tuotanto-organisaatio. Se sai syyskuun alussa rahoitusta Helsingin kaupungilta julkisten taidetapahtumien järjestämiseen.

Suurten kysymysten edessä on Helsingin taidemuseo, jonka johtajaksi esitetään Ateneumin johtajana ilmeisesti huonommin viihtynyttä Maija Tanninen-Mattilaa. Tennispalatsin näyttelytilat suljettanee vuonna 2014 kokonaan, kun naapurissa olleen Kulttuurien museon tiloja kunnostetaan taidemuseolle. Kaupungin on ratkaistava sekä suhde Guggenheim-hankkeeseen että pitemmän tähtäimen tilakysymys. Ongelma lienee myös, että Helsingin taidemuseo ei ole pystynyt profiloimaan rooliaan ja merkitystään kaupungin muuttuvassa taidekentässä.

Jos Amos Andersonin taidemuseo tuo oman lisänsä kaupungin kuvataidenäyttelyiden tarjontaan, mikä sitten on Kiasman ja ylipäätään Kansallisgalleriaksi ensi vuoden alusta muuttuvan Valtion taidemuseon rooli? Ainakin Amoksen uusi liikku antaa perusteluja niille, jotka ovat ajaneet Kansallisgalleriaa eli Valtion taidemuseon säätiöittämistä. Onhan Amoksen takana säätiö, eikä virasto.

Itse arvelen, että Kansallisgalleria saattaa olla näennäisuudistus. Kuten Marketta Haila Taide-lehden aihetta koskevassa artikkelissaan totesi, Tukholman Moderna museet on ollut valtion virasto, eikä se ole Modernan nousemista maailman nykytaiteen museoiden kärkeen hidastanut.

Valtion, kaupungin tai säätiöiden rahoitusta saavien taidenäyttelyorganisaatioiden joukossa Helsingissä ponnistelee Taidehalli. Senkin takana on säätiö, mutta niin sanottua korvamerkittyä rahoitusta se ei juurikaan saa. Kaupungin suurempien näyttelytilojen joukossa Helsingin Taidehallin rahoitus saattaa tulla uhanalaiseksi. Lakkauttamisuhan alainen Vaasan taidehalli, sai elokuun lopulla luvan jatkaa toimintaansa ainakin ensi vuoden loppuun. Oulussa on valmisteltu taidehallin perustamista jo useita vuosia.

Tulevaisuuden ongelmaksi noussee myös se, että rahoituslähteiden vähetessä monipuolisten taidenäyttelyiden järjestäminen vaikeutuu. Kuvataiteen näyttelyidenhän pitäisi pystyä palvelemaan erilaisia yleisöjä ja yhä enemmän erilaistuvan kuvataiteen aloja. Myös kuvataiteen ammattitaiteilijoiden määrä lisääntyy ja kuvataiteen tuotanto kasvaa. Tämä vaatii yhä enemmän näyttelypaikkoja, olivatpa ne hartiapankkiperiaattella toimivia pieniä gallerioita, erilaisia taidekeskuksia tai suuria taidemuseoita.

Taidenäyttelyiden foorumit ovat siis melkoisten muutosten kohteena Helsingissä. Uusien palikoiden järjestäytymisen aika on epävarmaa, mutta ilmassa on nyt myös uutta innostusta.

Idealismin palkka: ”Herjaa, pilkkaa ja joskus vankilaa”

Kuvasin Oulussa vuonna 1676 kuolleen Mikael Baltin tekemiä puuveistoksia Raahen Pakkahuoneen museossa.

Yle Uutisten kulttuuria kiinnostaa Guggenheim. Seuraavassa kulttuuriosastossa julkaistujen uutisten otsikot elokuun alusta:

• 5.8. Guggenheim-pomot tällä viikolla Helsingissä 
• 5.8. Kolmella ministerillä aikaa Guggenheimille 
• 5.8. Haglund: Guggenheim haluaa valtion mukaan rahoittamaan museohanketta 
• 6.8. Guggenheim-ehdotus tulee syyskuussa 
• 6.8. Oikeusministeri: Guggenheim-tuelle ei ole nyt tilaa 
• 7.8. Guggenheimin johtaja: Olen entistä vakuuttuneempi, että Helsinki on paras paikka museolle

Guggenheimissa täytyy olla jotain valtavan seksikästä, kun se herättää muuten kuvataidetta ja kulttuuria varsin laiskasti seuraavan valtamedian intohimot. Media ei ole seurannut juuri ollenkaan esimerkiksi suomalaisen taidemuseomaailman suurinta organisaatio- ja rahoitusmuutosta sitten Ateneumin peruskiven muurauksen, Valtion taidemuseon muuttamista Kansallisgalleriaksi ensi vuoden alussa. Se ei ole mediassa ollenkaan coolia ja hottia.

Joku totesi osuvasti, että samaan aikaan, kun Helsingin Sanomat nosti edellisen Guggenheim-hankkeen ”Guggenheim ykkösen” palstoilleen niin näkyvästi, mediassa oltiin lähes täysin vaiti sekä suomalaisen taidekoulutuksen mitä suurimmasta rakennemuutoksesta, Taideyliopistosta, että kulttuurihallinnon muutoksesta, jossa Taiteen keskustoimikunnan tilalle tuli Taiteen edistämiskeskus.

Uusia kulttuurialojen lakeja on säädetty ja merkittäviä organisaatioita on synnytetty. Kulttuurin maisema muuttuu melkoisesti, mutta Guggenheim-kiima peittää sen. 

On kiinnostava kysyä myös, miksi Guggenheim-taidemuseohanketta käsitellään valtamediassa lähes ainoastaan rahana? Guggenheim-hankkeen mediakäsittelyä seuratessa voisi joku jopa päästä sellaiseen väärinkäsitykseen, että raha pyörittää maailmaa.

* * *

Muokkasin suomenkielisessä Wikipediassa kesän aikana artikkelia Joan Mirósta. Artikkeli haluttiin nostaa (ja myös nostettiin) ”Hyvän artikkelin” tasoikseksi ja siitä käytiin kirjava keskustelu. Eräs kommentoija kysyi, pitäisikö artikkelissa mainita Mirón teosten hintoja: ”Meinaan se on se tieto, josta tällainen savolaisjunttikin tietää, että ovatko teokset miten hyviä.” Tämä henkilö siis katsoi, että hinta selvittää yksiselitteisesti sen, onko taideteos hyvä vai huono.

Olemmeko monetaristisen kapitalismin aivopesemiä? Kuten artikkeli kertoo, Joan Miró oli ahdistuneisuuteen asti huolestunut Espanjan ja Euroopan henkisestä tilanteesta fasismin nousuaikoina 1930-luvulla. Erään haastattelijan kysyessä hänen mielentilaansa Miró vastasi:

”Olen pessimistinen, olen traagisen pessimistinen. Mitään illuusioita ei sallita. Väkivaltaisemmin kuin koskaan aikaisemmin tullaan taistelemaan kaikkea sellaista vastaan, joka edustaa hengen puhdasta arvoa.”

* * *

Eräs Britannian johtavista yhteiskunnallisista kommentaattoreista Deborah Orr kysyi The Guardianissa elokuun alussa artikkelinsa otsikossa: ”Mitä idealismista nykyisin saa?” Hänen kirjoittamansa alaotsikko vastasi: ”Herjaa, pilkkaa ja joskus vankilaa”. Orr oli huolissaan siitä, että maailma ei tunnu nykyisin suosivan niitä, jotka toimivat idealististen periaatteiden mukaan:

”Kuinka surullista, että sellaisista unelmista haaveileminen tekee sinusta ”outsiderin”, kouluttamattoman tekniikan mahdollisuuksiin, tai sellaisen joka suunnittelee rakennuksia, joita ei rakenneta tai suunnittelee kaupunkeja, joita ei rahoiteta tai priorisoi sellaisia kannattamattomia hankkeita kuin hyvinvointi. Sisäpiiri tilaa vain sellaista joka on mahdollista, tai ainakin he haluavat niin kertoa. Voimmeko odottaa heiltä vastauksia innostaviin tai maailmaa muuttaviin visioihin? Siitä tulee pitkä ja hedelmätön odotus. Ja idealismi? Kysykää Manningilta tai Snowdenilta. Se on rikos."

Italiasta tai Kreikasta tuotu veistoskoriste kalkkikivestä, noin 500 eaa. Raahen Pakkahuoneen museossa.

Ratkaisu Guggenheim-pöhinään

”Ehkä Guggenheim Helsinki taidemuseo voisi olla laiva, jonka päätukikohta on Helsingissä, mutta joka kiertää Pietarissa, Tallinnassa, Riikassa ja Tukholmassa.” 

Näin kirjoitin Kulttuurinavigaattorissa tammikuussa 2011. 

Idea oli hieman huumorilla esitetty, mutta se mainittiin useissa yhteyksissä, muun muassa Helsingin Sanomissa. Nyt ystäväni, kuvittaja ja graafikko Lauri Voutilainen on ratkaissut asian kuvallisesti. Tässä se on (klikkaa kuvaa, niin näet sen suurempana).

Lauri Voutilainen, ratkaisu Guggenheim-pöhinään, 2012.

Kuvataidepoliittinen tilannekatsaus

Klikkaa kuvaa, niin näet sen isompana.

Jaa ja hallitse

Kun aikansa tolskaa ja melskaa sosiaalisessa mediassa huomaa, että on kahdenlaisia ihmisiä. On niitä, jotka osaavat, haluavat tai joiden täytyy jakaa ja niitä, jotka eivät tätä jakamisen taitoa hallitse tai osaa. Tai sitten heidän ei tarvitse jakaa.

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen kuuluu ensiksi mainitsemaani ryhmään. Hän jakoi Guggenheim-Helsinki prosessin kolmeen vaiheeseen nyt toteutetun selvitysvaiheen jälkeen. Ensi vuonna kaupunginvaltuusto päättää jatkovaiheesta, eli arkkitehtuurikilpailusta ja säätiön perustamisesta. Sitten seuraa, jos näin päätetään, rakennuttamisvaihe ja seuraavaksi käynnistetään museon toiminta.

Asiassa ei ole, kuten maanantai-illan kaupunginjohtajan tiedotustilaisuudessa kysynyt toimittaja kommentoi, oikeastaan mitään uutta. Tai oikeastaan taustalla on vain yksi uusi asia.

Helsingin poliittiset ryhmät eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen Guggenheimista. Alun perin luotettiin poliittisen väännön vahvuuteen ja suunniteltiin yhden rysäyksen ratkaisu. Kun yhteistä ymmärrystä ei löytynyt tarpeeksi, tehtiin jako, joka toivottavasti on käsitettävämpi kokonaisuus. Itse asiassa muuta ei voinutkaan tehdä kuin jakaa.

Mitkä asiat Guggenheim-Helsinki hankkeessa ovat niitä, jotka eivät niin sanotusti kohtaa?

Yksi asia, mitä täällä Euroopassa on vaikea ymmärtää, on amerikkalainen museotoiminta. Bisnestä monet haluaisivat taidemuseon olevan meilläkin, mutta vain harvoilla on käsitystä, minkälaista bisnestä taidemuseo on Yhdysvalloissa. Maassa ei ole minkäänlaista museolakiamme vastaavaa  säädöstä ja koko liittovaltion kattava kulttuuritoimintajärjestelmäkin puuttuu. Euroopassa on totuttu siihen, että pääasiassa julkiset tahot rahoittavat museotoimintaa, Yhdysvalloissa näin ei ole.

Hankkeen suunnitelma heijasti tätä amerikkalaista perinnettä siten, että sen heikoin kohta, suhde valtioon jäi epäselväksi. Elinkeinoministeriön avaus tuesta on hyvä, mutta taidemuseotoiminta Suomessa koskee ensi sijassa kulttuuriministeriötä. Kuten aikaisemmassa blogissani kirjoitin, mikä tahansa merkittävä kulttuurihanke edellyttää valtion osallisuutta. Tämä asia pitää hoitaa.

Kohtaamaton paikka suunnitelmassa on myös Helsingin kaupungin taidekokoelmien kohtalo. En käsitä sitä, miksi kokoelmien hoito pitäisi sysätä kaupunginmuseolle. Kaikkien taidemuseoiden kokoelma koostuu useista eri kokoelmista ja ne saattavat olla hyvin erilaisia. Guggenheim Helsingin suunnittelijat kuvittelevat pyyhkäisevänsä pois vanhat kokoelmat ja aloittavansa puhtaalta pöydältä. Tällaiselle ratkaisulle ei ole Helsingissä mahdollisuuksia.    

Uudessa Taide-lehdessä kiistellään Guggenheim-hankkeesta perusteellisesti. Päätoimittaja Pessi Rautio julistaa tehtyyn suunnitelmaan vedoten, että ”kaikki olennainen taidemuseotoimintaa koskeva päätösvalta olisi Guggenheim-säätiöllä”. Ainakin Pajusen esittelemän suunnitelman mukaan museon ohjelma- ja hallintosopimus olisi kuitenkin tulevaisuudessa päätettävä asia.

Helsingin taidemuseolla on kuitenkin kiireellinen ongelma, joka koskee tätä rakennusta:

Helsingin taidemuseon Meilahden rakennuksessa on todettu kosteusvaurioita.

Meilahden puistossa vuonna 1976 avattu Helsingin taidemuseo oli toissa vuonna remontissa. Se epäonnistui ja kosteusvaurioita on todettu taas alkuvuodesta. Mikäli rakennusta ei saada kuntoon toukokuun alkuun mennessä, taidemuseon johtokunnalle esitetään, että koko Meilahden museotila suljetaan. Jos ongelmaa ei saada ratkaistuksi, tulevatkin näyttelyt täytyy siirtää Tennispalatsiin, eikä Meilahteen enää suunnitella uusia näyttelyitä.

Taidemuseoverkosto on syttyvä ja sammuva laji

Pro Guggenheim Helsinki -kannatusryhmä julkaisi verkkosivun.

Pro Guggenheim Helsinki –kannatusryhmä julkaisi viikolla verkkosivun, jossa selvitetään paljon asioita aiheesta, joka näyttää nostattavan paljon tunteita. 

Mietin tässä artikkelissa aihetta, jota Guggenheim-keskustelussa on kyllä sivuttu, mutta itse asiasta vähän puhuttu. Nimittäin taidemuseoiden yhteistyöverkostoista, josta suunniteltava Helsinki Guggenheimkin tulisi olemaan osa. 

Taidemuseotoiminnan kansainvälinen verkostoituminen on melko uusi, ehkä alle 20 vuotta vanha ilmiö. Sillä tarkoitetaan juuri museon toiminnan jakamista erilaisiin "filiaaleihin". Verkostoituminen on alkanut sekä eri maiden sisällä, että kansainvälisesti. Guggenheimin lisäksi muun muassa Eremitaasilla on toimintakeskukset Viipurissa, Kazanissa, Amsterdamissa ja Italiassa. Myös Louvrella on satellittimuseot Lensissä ja Abu Dhabissa ja Moderna Museet avasi pari vuotta sitten museon Malmössä. Perinteisestä museoiden ja gallerioiden näyttely- ja teosvaihdosta ja lainaamisesta ei tässä ole kyse. Sitä on tehty jo kauan aikaa ja tullaan tekemäänkin huolimatta verkostohankkeista.

Eremitaasi Amsterdam sijaitsee Amstel-joen varrella.

Ilmiön taustalla lienee monta syytä, joista suurimpia lienevät taidemaailman kansainvälistymisen lisääntyminen ja globalisoituminen, sekä kylmän sodan aikaisten rajojen madaltuminen. Eräs käytännön syy lienee yksinkertaisesti taidekuljetusten tekninen parantuminen. Suurten taidemuseoiden kokoelmathan ovat niin isoja, että vain muutama prosentti niistä voidaan esittää kerralla. Jakaminen houkuttelee, ja myös tietotaidon ja osaamisen jakaminen on tärkeää. Arvelisin, että Helsingin Guggenheim-hankkeessa paljon puhuttaneita lisenssimaksuja on luultavasti muillakin taidemuseoverkostoilla, se lienee tapana, kuten Mitä on Guggenheim? verkkosivulla mainitaan. Urheilussakin on varsin kalliit lisenssimaksut.

Onko yhteistyö Guggenheimin kanssa "Once in a lifetime", kerran elämässä tapahtuva mahdollisuus, kuten hankkeen puolustajat sanovat? Taidemuseoiden kansainvälinen yhteistyö näyttää olevan syttyvä ja sammuva laji. Esimerkiksi Eremitaasilla oli jokin aika sitten toimipisteet myös Las Vegasissa ja Lontoossa, mutta nykyisin Euroopassa ovat vain Amsterdam ja Italia. Nämä ovat yhteistyöprojekteja, jotka lienevät aina määräaikaisia. Jos joku projekti ei ota tulta, se lopetetaan määräajan kuluttua umpeen. Lopetus johtunee useimmiten rahoituksen tyrehtymisestä tai siitä, että sponsorointia ei ole saatu jatkettua, vaikka asialla olisi ollut useitakin maineikkaita museobrändejä. Guggenheimin vastustajat Suomessa ovat tavallisesti syyttäneet yhteistyöhankkeiden kaatumisesta Guggenheimia itseään, mikä ei varmaankaan ole kokonaan totta. It takes two to tango.

Louvre Abu Dhabin suunnitelma.

Tällaisen yhteistyön aloittaminen tai aikaansaanti ei ole helppoa, sen voi ainakin todeta. Esimerkiksi ehdotettu yhteistyö Louvren kanssa ei ole mahdollista tuosta vaan. Jos jotenkin luonnehtisi vaikkapa Eremitaasin asemaa Venäjällä, voisi sanoa että se on valtio valtiossa, eräänlainen suuryritys, joka ei mihin tahansa yhteistyöhön ryhdy tai kenen tahansa kanssa. Usein näissä hankkeissa lienee myös kyse maiden suurista kulttuuri- ja ulkopoliittista linjanvedoista. Ainakin Italian Ferraran ja Eremitaasin yhteyden synnyssä on varmaankin kyse alun perin jostain Venäjän ja Italian välisestä yhteistyöaloitteesta.

Tate Liverpool on osa Taten museoverkostoa Britanniassa.

Ehdotettua kansainvälisen taidemuseoyhteistyöverkoston luomista itse, Suomesta ja Helsingistä käsin en pidä mahdollisena. Sellaisen aikaansaanti vaatisi huomattavasti suurempia varoja kuin liittyminen verkostoon. Osaamisen jakaminenhan on kansainvälisen museoverkoston idea, ne ovat museomaailman Facebookeja.

Ehkä vielä on todettava, että Helsingissä olisi kyllä aineellisia, mutta ei ainakaan toistaiseksi henkisiä resursseja tällaisille hankkeille, jotka näyttävät liittyvän tavallisesti isoihin maihin ja suuriin kaupunkeihin. No, senkin kanssa on vaan elettävä. 

Guggenheim Helsinki Study 4: Kokoelman kohtalo

Eräs Studyn heikkouksia on Helsingin kaupungin taidekokoelman kohtalo ja suhde suunniteltavaan instituutioon. Aluksi se, mitä Study kertoo muiden paitsi New Yorkin Guggenheimin museoiden kokoelmista.

Bilbaon kokoelma on autonominen, se sisältää toisen maailmansodan jälkeistä amerikkalaista ja eurooppalaista maalaus- ja kuvanveistotaidetta, jota on koottu viimeisen kymmenen vuoden aikana ja sitä kartutetaan. 

Berliinin Guggenheimin toiminta pohjautuu Guggenheimin ja Deutsche Bankin kokoelmiin. Viimeksi mainittu on maailman suurin yrityksen hallussa oleva taidekokoelma. Berliinin museolla itsellään ei ole kokoelmaa. 

Abu Dhabin museolla taas on pysyvä kokoelma.

Rakennukseen on suunnitelmassa varattu kokoelman varastointi- ja hallintotiloja 350 neliötä. Siinä ei kuitenkaan selvästi osoiteta nykyisen Helsingin taidemuseon pysyvien taidekokoelmien asemaa, mikä on myös julkisuudessa herättänyt huolestumista.

Suunnitelman mukaan olisi hyvä, jos Helsingin taidemuseon kokoelma ja julkisen taiteen toiminnot kehittyisivät erillisen, tälle asialle omistautuneen osaston alaisena. Helsingin taidemuseon näyttely- ja taidekasvatustoimintoja kehitettäisiin osana uuden Guggenheim Helsingin toimintoja ja tehtäviä. 

Study kertoo käytyjen keskusteluiden osoittaneen, että nykyisen näyttely- ja taidekasvatustoimintojen yhdistäminen kokoelmien kartuttamisen ja julkisen taiteen toimintojen kanssa on vaikeuttanut Helsingin taidemuseon sisäistä selkeyttä ja ohjelmallisen yhtenäisyyden saavuttamista. Studyn mukaan näiden kahden tehtävän erottaminen toisistaan voisi tuoda tavoitteellisuutta ja keskittäisi näitä erilaisia toimintoja ja näin vahvistaisi niitä molempia.

Tämä vaatii lisäperusteluja. Miksi Helsingin kaupungin kokoelmien ja julkisen taiteen hoitaminen pitäisi olla erillään suunniteltavasta museosta? Taidemuseoihin kautta maailman kuuluvat kokoelmat ja niiden hoitaminen. Guggenheim Helsingin toiminta pääasiassa näyttely- ja taidekasvatustoimintaa järjestävänä organisaationa jäisi vajaaksi. 

Helsingin eri taidekokoelmat ovat melko laajat myös suomalaisen nykytaiteen osalta verrattuna esimerkiksi Kiasman kokoelmiin. Taidemuseoiden kokoelmat koostuvat usein hyvinkin erilaisista kokoelmista. Niiden jättäminen suunniteltuun Helsingin kaupunginmuseon alaisuuteen tuntuu kummalliselta ratkaisulta. 

Helsingissä toteutettujen julkisen taiteen ohjelmien toiminta on taattava mahdollisten muutosten jälkeen.

Guggenheim Helsinki Study 3: Elämä periferiassa ja suhteet muualle

Guggenheim Helsinki Studyn kyseenalaisin osa on siinä esitetyt lyhyet katsaukset Suomen ja Helsingin historiaan. Yksinkertaisen historiaosuuden tarkoituksena on ilmeisesti vakuuttaa asiaa tuntematon taho – amerikkalainen osapuoli – siitä, että kotiläksyt on luettu. 

Mutta selvityksen maksajille ja tilaajille, meille helsinkiläisille ja suomalaisille näiden taustatietojen esittäminen taidemuseon suunnittelua koskevassa asiakirjassa on tarpeetonta ja ehkä monia loukkaavaakin. Ne luettuaan lukija kysyy, kenelle Studyn teksti on kirjoitettu?

Tässä esimerkki lennokkaasta, voimakkaasti tulkitusta historiaosuudesta:

”Välttääkseen joutumista Neuvostoliiton satelliittimaaksi, kuten muut Itä-Euroopan kansat, Suomi sopi tietyistä Neuvostoliiton asettamista ehdoista, ja säilytti huolellisesti puolueettomuutensa itsenäisyytensä turvaamiseksi. Tämä lähestymistapa kuvasti Suomen suuruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan suhdetta, ja siitä tuli Suomen ulkopolitiikan yleinen teema tulevina vuosina.”

Historiaosuuden bottom line kuuluu (huomaa jälleen lause- ja ajatushirviö):

”Ehkä elämä periferiassa, kansallisen turvallisuuden harmaalla vyöhykkeellä aiheuttaa innovaatioita, ongelmanratkaisua ja avoimuutta ajatuksille, jotka mahdollistavat Suomen kaltaisten maiden kehittämään menestyksellisesti kulttuuriaan, talouselämäänsä ja kansalaisyhteiskuntaa jopa sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat joskus olleet epäsuotuisia.” 

Study muotoilee Suomen kulttuurimaisemaa historistisella ja herooisella eetoksella:

”Maan rikas ja monimutkainen historia yhdistyneenä sen osoittamaan kykyyn innovoida tarjoaa vakuuttavan kuvan siitä, miten maa voi muokata ymmärrettyjä maantieteellisiä ja poliittisia haasteita hyväkseen ja käyttää niitä tullakseen johtajaksi maailman näyttämöllä.”

Muut tahot

Studya varten on käyty läpi melko tarkkaan pääkaupunkiseudun taidemuseoita, joista Guggenheim Helsinki suunnitelman kannalta tärkein lienee Suomen nykytaiteen museo Kiasma.

Kiasman kävijöistä Study kertoo muun muassa seuraavaa: 

• 40 prosenttia yleisöstä on alle 24 vuotiaita ja 50 prosenttia alle 35 vuotiaita. 
• Raporttien mukaan yli 50 vuotiaiden mielestä Kiasma on ”vähemmän houkutteleva” kuin muut. 
• Kiasman kävijöistä noin 30 prosenttia on ulkomaalaisia ja 20 prosenttia suomalaisia Helsingin ulkopuolelta. 
• Venäläisten kävijöiden määrän on huomattu kasvavan nopeasti.
• Vuosittainen tulo maksavilta asiakkailta on noin 500 000 euroa.

Kiasman henkilökunnan kanssa käydyissä keskusteluissa selvisi: Haasteet Guggenheim Helsingille ja Kiasmalle olisivat samat.

”Huolimatta Suomen vahvasta museokulttuurista ja korkeasti koulutetusta väestöstä, maan pieni koko merkitsee sitä, että suuren instituution on suuntauduttava ulkomaisiin yleisöihin jo lähtökohdissaan. Paikalliset taiteilijat pyrkivät kunnolliseen edustukseen suomalaisissa näyttelytiloissa ja Helsingin taidemuseo edustaa nyt laajemmin suomalaisia taiteilijoita kuin Kiasma, jonka näyttelyt kattavat sekä nuoren, että vanhemman polven taiteilijoiden teoksia.”

Espoon EMMA-museo pyrkii Studyn mukaan täyttämään roolinsa esittämällä sekä suomalaista että kansainvälistä modernia taidetta. Kiasman henkilökunta toivoo, jos Guggenheim Helsingin suunnitelmat etenevät, että sen (GH:n) rahoitus olisi jostain muusta lähteestä kuin suomalaisesta taiteen tukemisesta.

Moderna

Study raportoi keskusteluissa Tukholman Moderna museetin henkilökunnan kanssa selvinneen, että aikoinaan Pariisi oli suosituin kohde ruotsalaisille kulttuurimatkailijoille. Tänään se on Lontoo. Ruotsalaiset matkustavat harvoin Suomeen kulttuurin takia ja Guggenheim Helsinki voisi auttaa tämän trendin muuttamisessa.

Raportin arvioiden niukkuus Modernasta herättää huomiota. Moderna museetiahan voi pitää tavallaan myös Suomen ensimmäisenä nykytaiteen museona, jonka näyttelyihin suomalaiset suuntasivat 1960-luvulta alkaen  – ja suuntaavat vieläkin.  

Venäjä 

Venäjältä arvioidaan varsin tarkkaan Pietarin ja Moskovan tilanteet. Pietarista mukana ovat Eremitaasin ja Venäläisen museon  roolit. Pietarissa huomio kiinnittyy Uuden Hollannin saaren kulttuuriprojektiin. Käännän tähän kappaleen kokonaan, koska arvelen, että arvio kiinnostaa myös niitä, jotka seuraavat itänaapurimme taideoloja:

“Puhutaan, että (Pietarin) Uuden Hollannin saaren New Garage näyttelytilasta tulisi lopulta koti (Roman) Abramovichin huomattavalle modernin ja nykytaiteen kokoelmalle, joka sisältää merkittäviä töitä muun muassa Lucian Freudilta, Francis Baconilta ja Alberto Giacomettilta. Elokuussa 2011 WORKac voitti kipailun Uuden Hollannin kulttuuriosuuden suunnittelukilpailusta. Tällä hetkellä tiedetään vähän New Garagen tavoitteleman kulttuuriohjelman tulevasta suunnasta, vaikka näyttää todennäköiseltä, että se tulee noudattamaan Moskovan Garagen taidehalli-tyyppistä lähestymistapaa, pikemminkin kuin sitä, että siitä tulisi Abramovichin henkilökohtainen kokoelma. Uuden Hollannin saaren projektin laajuus on valtava, mutta Abramovichin huikeat resurssit viittaavat siihen, että se voidaan saavuttaa.”

Tekijät ovat seuranneet tarkasti varsinkin Moskovan nykytaiteen näyttelyitä, joista joidenkin arvellaan tarjoavan näkemyksiä Pietarin Uuden Hollannin Garagessa tulevaisuudessa kehitettävään kulttuuriohjelman tyyppiin ja luonteeseen.

Myöhemmin Studyssa arvioidaan, että  yhdistettynä Eremitaasin museon pyrkimyksiin saavuttaa globaalia merkitystä, Pietarin merkitys taidekeskuksena tulee kasvamaan Uuden Hollannin museon myötä. Kaiken kaikkiaan arvioidaan, että tuleva vuosikymmen tulee olemaan jännittävää aikaa niille venäläisille, jotka pyrkivät osallistumaan kansainväliseen taidemaailmaan. Ja Guggenheim Helsinki tulisi luonnollisesti olemaan tämän kehittyvän yleisön jatke.

Baltia

Jos Venäjän tilanteesta esitetään kattava analyysi, Baltia ohitetaan huitaisemalla. Ylimalkaisuus vaivaa ainakin tältä osin Studya ja Baltian asemaa pohditaan ekonomistisin termein, osana euroaluetta. Baltian kulttuuri- ja taidepoliittinen merkitys Suomelle on kuitenkin ollut ja tulee olemaankin melkoinen.

Study ei edes mainitse palkittua Kumu-taidemuseota Tallinnassa, eikä Riikan tai Vilnan nykytaiteen foorumeista puhuta mitään. Vilnasta luulisi säätiöllä olevan jotain tietoa Liettuan talousvaikeuksien vuoksi tyrehtyneen yhteistyöhankkeen pohjalta.

Mainittakoon, että Tallinnan ja Helsingin läheisyys on sitä luokkaa, että jotkut vitsailevat, että tulevaisuudessa Tallinnaa voi sanoa Etelä-Helsingiksi ja Helsinkiä Pohjois-Tallinnaksi, elleivät ne jo nyt ole sitä. 

Virolaiset ovat huomattavan taitavia ja halukkaita käyttämään hyväkseen kansainvälisiä kulttuurisuhteita. Kaikkien Baltian maiden kulttuurisuhteet myös Venäjälle toimivat havaintojeni mukaan hyvin ja melko aktiivisesti kaikesta muusta kitkasta huolimatta.

Guggenheim Helsinki Study 2: Kävijäskenaarioita ja muita perusteluja

Guggenheim Helsinki Studyssa arvioidaan varsin perusteellisesti erilaisia kävijämäärien skenaarioita. Keskimmäisen skenaarion arvio on 500-550 tuhatta kävijää vuodessa, josta noin 300 tuhatta olisi Suomesta ja 250 tuhatta ulkomaisia. Kiasman nykyisiin ulkomaalaiskävijöihin (30 prosenttia) verrattuna Studyssa arvioidaan Guggenheim Helsingin ulkomaalaiskävijöiksi noin 40 prosenttia. 

On mahdotonta sanoa, voidaanko tällaisia kävijämääriä saavuttaa. Suomen suosituin taidemuseo Kiasma on vetänyt vuosittain noin 165-195 tuhatta kävijää ja monet arvelevat pääsyn esitettyihin lukumääriin mahdottomiksi Suomen oloissa. Tosin kuvataiteessa on mahdollista saavuttaa ja voittaa uusia yleisöjä, sillä uteliaisuus kuvataidetta, kuten kulttuuria kohtaan muutenkin on kasvamaan päin. Onhan esimerkkejä myös odotetut kävijämäärät ylittävistä taidemuseoista. Lontoon Tate Moderniin odotettiin kaksi, mutta saatiin viisi miljoonaa vierailijaa vuodessa.

Kuvataidenäyttelyiden yleisöjen määrää on kuitenkin vaikea ennustaa. Yleisömäärien vaihteluväli voi olla melkoinen eri vuosina tai eri näyttelyissä. Museon talousarviota ei saisi sitoa liiaksi kävijöistä saataviin tuloihin. Myös New Yorkin Guggenheim on historiansa aikana joutunut järjestämään silloin tällöin vahvasti sponsoroituja näyttelyitä paikatakseen menojaan.

Mainittakoon tässä, että Guggenheim on niin sanottu yksityinen museo, jonka tavoitteena ei ole kerätä voittoa. Sen on amerikkalaiseen tapaan kerättävä rahansa paljolti omin voimin, usein hyväntekeväisyyden varassa. Euroopassa valtiot tukevat usein kulttuuria ja taidemuseoitakin enemmän. Sekä julkisten- että yksityisten museoiden toiminta on suhdanneherkkää.

Miksi Guggenheim?

Miten Guggenheim Helsingin suunnittelijat sitten perustelevat uuden taidemuseon rakentamista Helsinkiin? Miten he vastaavat kysymykseen miksi?

Studyn mukaan Suomen kulttuurimaisemassa on erityinen paikka Guggenheim Helsingille. Alueella on kyllä lukuisia laadukkaita museoita, Study toteaa, mutta mikään ei ole johdonmukaisesti suuntautunut kansainvälisyyteen. Tällä hetkellä ei ole merkittyä tilaa, joka symboloisi Helsingin pyrkimystä olla kulttuuripääkaupunki ja jonka turistit voisivat välittömästi havaita.

Mielestäni tämä on hyvä lähtökohta. Ajankohtaisten kansainvälisten nykytaiteen näyttelyiden puute Helsingissä on ilmeinen. Helsinki oli paljon aktiivisempi kansainvälinen kuvataidekaupunki 1980-luvulla kuin tänään. Kansainvälistä klassista modernismia ja vakiintuneiden nykytaiteen kansainvälisten taiteilijoiden näyttelyitä kaupungissa kyllä nähdään silloin tällöin, mutta uutta kansainvälistä taidetta nähdäkseen täytyy matkustaa Pietariin, Tukholmaan, Berliiniin, Parisiin, Lontooseen tai New Yorkiin. Mielestäni myös Guggenheimin asema New Yorkissa antaisi mahdollisuuden ehkä monipuolisemmalle kansainvälisyydelle kuin yhteistyö eurooppalaisten kulttuurikeskusten kanssa.

”Kansainvälisesti maineikkaana, monikansallisesti suuntautuneena ja vahvana globaalina verkostona Guggenheim Helsinki voisi olla voimakas osa suomalaista taideyhteisöä toimimalla taiteellisena painopisteenä, kooten ja toimien yhdessä Helsingin muiden instituutioiden kanssa ja kiinnittäessään globaalia huomiota Helsingin kulttuuuripanokseen. Guggenheim Helsingillä olisi hyvin erilainen profiili verrattuna muihin suomalaisiin museoihin, joten on epätodennäköistä, että uusi instituutio kilpailisi olemassaolevien museoiden kanssa. Sen sijaan Guggenheim Helsingin nostaessa kulttuuriturismia, muut museot voisivat nauttia yleiskasvusta kävijämäärissään. Suomen gallerioiden infrastruktuuri on jossain määrin alikehittynyt huolimatta sen dynaamisesta taideyhteisöstä, ja kulttuurituristit johtaisivat uusien gallerioiden ja taiteilijoiden foorumeiden kehittymiseen, joissa he voisivat esittää ja myydä töitään.”  

Entä mitä Study vastaa esitettyyn huoleen sitä, että Guggenheim Helsinki vähentäisi sitä julkista tukea, jota jo olemassa olevat instituutiot nauttivat?

”Tämä on ymmärrettävä huoli, jota täytyy käsitellä. Kuitenkin Guggenheim Bilbaon esimerkki osoittaa, että nämä huolet saattavat olla aiheettomia. Bilbaon Guggenheim-museo johti todellisuudessa Baskimaan kulttuuri-instituutioiden laajempaan uudelleenarviointiin ja rakensi lopulta poliittista tukea Bilbaon muiden tärkeiden museoiden uudistamiseen. Myös Guggenheim Abu Dhabi museo on myös osa yleisempää omistautumista kulttuurille Abu Dhabin osalta. Luultavasti Guggenheim Helsinki saattaisi nostattaa suurempaa julkista tukea muille paikallisille kulttuuri-instituutioille.”

Lisäksi väitetään, että jos esillä olisi enemmän taidetta Suomen ulkopuolelta, dialogi paikallisten taiteilijoiden kanssa laajenisi. Studyn mukaan on oleellista, että Guggenheim säätiö ja Helsingin kaupunki ottavat vastaan taiteilijoiden huolet, ja että uusi museo nähtäisiin taiteilijayhteisön tärkeänä resurssina. Jatkuva vuorovaikutus ja suuntautuminen Helsingin kulttuuriseen ja taideyhteisöön tulee olemaan oleellista projektin menestymiselle.

Guggenheim Helsinki Study 1: Markkinafundamentalismia ja helsinkikeskeisyyttä

Helsinki tilasi Guggenheim-säätiöltä soveltuvuustutkimuksen (feasibility study) mutta saikin Guggenheim Helsingin konsepti- ja kehitystutkielman (Concept and Development Study for a Guggenheim Helsinki). Kutsun sitä tässä arviossani tuttavallisesti nimellä Study, jolla tarkoitan sekä asiakirjan tekstiä, että itse julkaistua suunnitelmaa. Seuraavassa muistiinpanojani ja huomioitani.  

Ehkä tärkein esitetty Guggenheim-hankkeen kritiikki on ollut lyhyesti seuraava: nouseeko hanke taloudellisesta vai kulttuurisesta välttämättömyydestä? 

Ainakaan itseäni Study ei vakuuttanut tältä osin. Ekonomistiselle arvioinnille on pantu painoa, mutta kulttuuripoliittinen analyysi asetetaan usein markkinavetoisiin ja suomalaiselle kulttuuritoiminnalle varsin vieraisiin näkemyksiin.

Esimerkiksi Studyssa todetaan taiteilijoiden esittäneen väitteen siitä, että Guggenheim Helsinki vähentäisi heidän mahdollisuuksiaan pitää taidenäyttelyitä tai heikentäisi paikallista kiinnostusta suomalaiseen nykytaiteeseen. 

Tähän Study vastaa markkinafundamentalismilla. Sen mukaan vertailu osoittaa, että Suomen yksityinen taidemarkkina ei ole vielä saavuttanut täyttä potentiaaliaan, ja siinä on toistaiseksi enemmän suomalaisia taiteilijoita kuin menekkiä heidän töilleen. Museo voisi auttaa laajentamaan taidemarkkinoita turistivirtaa houkuttelemalla. Taiteen ja kulttuurin innokkaat kuluttajat saattaisivat lopulta muodostaa taidemarkkinan, joka tukisi lukuisia uusia gallerioita suomalaisille taiteilijoille.

Noin 180 sivuisessa Studyssa on paljon mahtilauseita amerikkalaiseen malliin. Tässä esimerkki kielenhuoltoa kaipaavasta lausehirviöstä:

”Museolla ja sen kävijöillä tulee olemaan mahdollisuus auttaa määrittelemään uutta museomallia yhdistämällä traditionaalisen näyttelysalin elementtejä, painottamalla luovaa prosessia ja toimimalla katalyyttinä sosiaaliseen muutokseen houkuttelemalla tärkeitä ja laajoja yleisöjä monista maailman osista.”

Eräs Guggenheim Studyn iskusanoista on sana transnational eli monikansallinen. Laatijat tarkoittavat sillä kulttuurivaihtoa moniin sivistyksellisiin suuntiin – askelta globaalin yli, joka ylittää maantieteelliset ja nationalistiset rajat.

Mielestäni monikansallisuus on erinomainen periaate ja se sopii hyvin luonnehtimaan suunnitellun museon tavoitteita.

Helsinki ja muu Suomi

Studyn mukaan Guggenheim toivoo voivansa toimia läheisesti Suomen opetus ja kulttuuriministeriön kanssa taatakseen, että ohjelmat ovat linjassa kansallisen opetussuunnitelman kanssa ja kohtaavat tai ylittävät paikalliset odotukset. Suomen menestyminen koulutuksessa on arvokas lisä Guggenheimille ja taidemuseoiden laajemmallekin kansainväliselle yhteisölle.

Study kartoittaa ja arvioi melko tarkkaan pääkaupunkiseudun taidemuseoita ja muita kulttuuri-instituutioita suhteessa suunniteltuun taidemuseoon, mutta se ohittaa maan muut taidemuseot vain maininnalla. Guggenheim Helsingin suunnittelijat eivät käsitä, että Suomen kulttuurielämän runko muodostuu nykyisin useista melko vahvoista valtakunnan osakeskuksista myös taide-elämän suhteen, ja Helsinki on menettänyt aikaisemman suvereenin, magneettisen napa-asemansa.

Juuri suhde valtakunnallisuuteen ja Suomen valtiolliseen kulttuuripolitiikkaan on Studyn heikkous. Neuvotteluja kulttuuriministeriön kanssa ei ole käyty, vaikka valtionosuuksien ja arvonlisäverojen tilannetta Suomessa onkin pengottu. 

Huono valmistautuminen tähän näkyi julkistamisen jälkeisinä päivinä mediassa ministerien haastatteluissa. Presidenttiehdokkaana ollut kulttuuriministeri pelasi omaa peliään ja muut, kuten pääministeri vetivät toiseen suuntaan suhteessa Guggenheim Helsinki hankkeeseen. Vaikka kyse on Helsingin hankkeesta ja kaupungin taidemuseosta, suunnittelijat eivät ilmeisesti käsittäneet, että mitään suurempia kulttuurihankkeita ei voi ajatella Suomessa ilman käyntiä ministeriössä.

Study jättää mainitsematta myös mahdollisen pääkaupunkiseudun yhdentymisprosessin vaikutukset, joka esimerkiksi alueen kulttuuritoimien osalta saattaa tapahtua ennen muiden hallinnonalojen yhteenliittymiä. Yhteistoimintaa taidemuseoiden ja kulttuuritoimijoiden välillä saarnataan innokkaasti, ja sille olisikin mahdollisuuksia. Esimerkiksi viime vuonna avattiin lähes samanaikaisesti Gallen-Kallela-aiheiset näyttelyt Espoon Tarvaspään Gallen-Kallela museossa ja Helsingin taidemuseossa, mutta käsittääkseni juuri mitään yhteistyötä tekemättä. Heikosta museoyhteistyöstä kirjoitin Kulttuurinavigaattoriin lokakuussa.  

Guggenheim: salailua, epäilyä, hosumista ja ennakkoluuloja

Otso Kantokorpi kampanjoi voimakkaasti Guggenheim-Helsinki hanketta vastaan. Hän kertoo Alaston kriitikko -blogissaan, että amerikkalaiselle taidekriitikolle ja toimittajalle Lee Rosenbaumille ei kerrottu Guggenheim-säätiöstä Helsingin projektin soveltuvuustutkimuksen hintaa.

Tällainen salailu on Rosenbaumin mukaan vastoin Guggenheimin aikaisempaa käytäntöä. Summahan on suomalaisille maksajille ollut ihan julkinen asia, 2,5 miljoonaa euroa. Rosenbaum kirjoittaa CultureGrrl blogissaan otsikolla Global Guggenheim: Abu Dhabi Slowdown, Helsinki Progress:

"Contrary to prior practice, the Guggenheim would not tell me how much it is being paid for this feasibility study. To its own financial benefit, it has engaged in serial romances with other cities---Rio de Janeiro, Salzburg, Guadalajara, Taichung and Vilnius, to name a few---that were never consummated."

Tällainen epäjohdonmukainen salailu tiedottamisessa ei anna hyvää kuvaa asiasta ja heikentää Guggenheim-hankkeen mainetta. Se saattaa olla ratkaiseva, kun asiasta päätetään, olipa päätös myönteinen tai kielteinen.

Kantokorpi yrittää blogissaan nuhjata Guggenheim-säätiön toimintaa myös toteutumattomien hankkeiden luettelolla. Vastaava hylättyjen kosijoiden luettelohan julkaistiin Hbl:ssa jo keväällä. Yksin Guggenheimia ei kosijoiden hylkäämisestä voi syyttää, johtivathan erilaiset syyt hankkeiden hylkäämiseen eri paikkakunnilla. Tinkimättömyyttä soveltuvuustutkimuksissa voi pitää myös amerikkalaisten hyveenä.

Reaktiona Ylen Strada-ohjelman kaupunginvaltuutettujen kyselylle hankkeen kannatuksesta Otso toteaa blogissaan kirjoittaneensa Helsingin kaupunginvaltuutetuille kirjeen aiheesta. Hän kirjoittaa blogissaan:

"Kuinkahan moni 85:sta valtuutetusta tajuaa, että prosessissa ollaan luopumassa omasta taidemuseosta ja hankkimassa tilalle ennustamaton ja osin hallitsematon lainabrändi ja kivaa arkkitehtuuria? Kuinkahan moni valtuutettu aikoo tuota kompetenssiaan lisätä?"

Tuohonkin voisi todeta, että esityksiä asiasta ei ole tehty ja että kannattaako hosua? Voi kysyä, kuinka selkeästi Guggenheimin brändi on laskeva? Ja mikä taidemuseo sitten olisi sellainen, jonka kanssa voisi tehdä kansainvälistä yhteistyötä ja jonka brändi olisi ”vakaa” tai ”nouseva”?

Media kiertää kovasti kuumaa aihetta. Logiikka on ollut usein se, että Guggenheim-hankkeelle halutaan kerätä joko tukijoita tai vastustajia ennen soveltuvuustutkimuksen julkaisemista vuoden lopussa. Myös hankkeen puolustajat ovat yrittäneet mustamaalata keskusteluun osallistujia yksipuolisesti.

Guggenheimin puolustaminen ja vastustaminen ei kaikilta osin ole ollut asiallista. Kulttuurinavigaattori ei liity Guggenheim Helsinki-hankkeen vastustajien tai puolustajien riveihin, ennen kuin näkee arviot, esitykset ja laskelmat. Keskustelua voi toki asiasta jo nyt käydä, mutta ennakkoluuloilla on taipumus tuhota, ja rakentaminen niiden avulla on tosi vaikeaa.

Guggenheim väliraportti epämääräinen

Luin juuri 25. toukokuuta päivätyn Helsingin Guggenheim –selvityksen väliraportin. Varsinaista tietoa tiedotteessa on varsin vähän. Siinä todetaan, että keskusteluja on käyty suomalaisten taidemuseoiden ja instituutioiden edustajien kanssa Oslossa, Tukholman Modernassa ja Tanskan Louisianassa.

Pietarin Venäläinen museo tai Eremitaasi eivät siis ole olleet yhteydenotoissa mukana ainakaan keväällä. Myöskään Tallinnan Kumu ei siis ole ollut mukana. Pitäisin aikamoisena kömmähdyksenä, jos vain pohjoismaat olisivat yhteydenotoissa mukana.

Tiedotteessa todetaan, että selvitykseen mukaan pyydetty newyorkilainen strategiseen markkinointiin, mainontaan ja muotoiluun erikoistunut yritys LaPlaca Cohen järjesti maaliskuussa päivän kestävän seminaarin, johon sisältyi sarja esityksiä ja keskusteluja museomaailman keskeisistä kehitysnäkymistä.

”Käsiteltyjä aiheita olivat esimerkiksi miltä 21. vuosisadan museo näyttää, mitä mahdollisuuksia ja haasteita uuden museon toiminnassa Helsingissä voisi olla ja miten määritellä uuden museon roolit kansallisesti, alueellisesti ja globaalisti sekä Guggenheim-säätiön verkoston piirissä. 

Seminaarin osallistui nimekkäitä taiteilijoita, muotoilijoita, kuraattoreita, museojohtajia, tekniikan tutkijoita, markkinoinnin ammattilaisia ja arkkitehtuurin tuntijoita Suomesta, Pohjois-Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta.”

Aika epämääräistä viestintää. Luulisi, että myös laajempi yleisö olisi kiinnostunut moisen seminaarin tuloksista ja siitä, keitä siihen osallistui. Tiedote jättää lukijan arvailujen varaan myös sen, missä tämä suljettu seminaari pidettiin.

Epämääräistä tiedottamista Guggenheim-hanke ei tarvitse. Olen rahoittamassa veronmaksajana hankkeen suunnittelua ja kaipaisin mittavalta hankkeelta tarkkaa ja vakuuttavaa tiedotusta.

Suunnittelutyöhän myöntämilläni rahoilla hankkeeseen voisi palkata vaikka kymmenen tiedottajaa. Ilman tiedottamistahan ei kannata mitään hanketta edes aloittaa. 

Guggenheim Helsinki

Kun kerroin New Yorkissa taidekriitikko Kim Levinille tutkivani pohjoissuomalaisia taiteilijoita (Einari Junttilaa, Reidar Särestöniemeä ja Kalervo Palsaa), tulin käyttäneeksi sanaa ”outsider artists from Nothern Finland”. Kim tokaisi siihen perinewyorkilaisella deadpan huumorilla: ”Miksi et tutkisi samalla kaikkia suomalaisia taiteilijoita, hehän ovat kaikki outsidertaiteilijoita.”

Siitä on jo aikaa, ja luultavasti jo muutkin suomalaiset kuin Esko Männikkö tai The Kaurismaki Brothers tunnetaan Manhattanilla. Ainakin Guggenheim-säätiön pääjohtajan, Richard Armstrongin mielestä Suomella on valmius ottaa nykyistä suurempi rooli kansainvälisellä kulttuurikentällä.

Carol Vogel toteaa Guggenheim Helsinki suunnitelmaa koskevassa artikkelissaan  New York Timesissa, että vuonna 1997 avatusta Guggenheim Bilbaosta tuli eräänlainen malli taloudellisista ongelmista kamppaileville kaupungeille. Frank Gehryn suunnittelema wow-arkkitehtuuria edustava taidemuseo Bilbaossa osoittautui menestykseksi, jota alettiin ihailla kautta maailman.

Sen jälkeen Guggenheimia alettiin kosia: Berliini, Las Vegas, Guadalajara Meksikossa, Bukarest, Vilna, Hong Kong, Rio de Janeiro ja Taiwanin Taichung. Yhteistyötä on tehty muun muassa Pietarin Eremitaasin ja Wienin Kunsthistorisches Museumin kanssa. Projektit ovat syttyneet ja sammuneet, soveltuvuussuunnittelua – feasibility study – on tehty perusteellisesti ja useimmiten todettu ne vähin äänin ei-sopiviksi. Ilmeisesti amerikkalaiset ovat olleet tinkimättömiä, eikä taloudellisia riskejä ole haluttu ottaa.   

Uutisoinnista selvisi, että Helsingin kaupungin ja New Yorkin Guggenheim säätiön hahmoteltu yhteistyöhanke on varsin erilainen verrattuna useimpiin muihin. Helsinki on kansainvälisessä mittakaavassa kuitenkin pikkukaupunki ja verrattuna jo tehtyihin, mutta ei-toteutuneisiin soveltuvuustutkielmiin, ”feasibility studyihin”, sitä voi tuskin verrata Hong Kongin, Sao Paulon tai Taiwanin vastaaviin.

Hankkeen uutisoinnissa amerikkalainen osapuoli korosti sitä, että Helsingin soveltuvuustutkimuksessa on mahdollisuus lähteä puhtaalta listalta ilman suuria ennakkopaineita. Annettiin ymmärtää, että kyseessä lienee pikemminkin uudenlaisen museokonseptin kehittäminen. Tämäkin on arvokasta työtä, sillä jos suunnittelu on avointa, luovaa ja ennakkoluulotonta – mikä ei ainakaan suomalaisella museoalalla ole mitenkään itsestään selvää – siitä saattavat hyötyä kaikki. Paula Holmila kehottaa kolumnissaan pyyhkimään pois pölyt museoista, toivottavasti Guggenheim Helsinki saa juuri tällaista aikaiseksi.

Myös Suomen osapuolta vetävän johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirénin kommentti  siitä, että hankkeesta tulisi ei-arkkitehtuurivetoinen on viisas ja kannatettava.

Itse esitän heti alkuun pari aloitetta Guggenheim Helsinki hankkeelle. Maailmantason museo vaatii kansainväistä lähialueiden yhteistyötä.

Ensiksi tulee mieleen Pietari, johon Suomella on vankat kulttuurihistorialliset siteet. Esimerkiksi Pietarin Venäläisen museon kanssa on ollut melkoisesti vaihtoa, muun muassa Espoon Emma-museossa ja Ateneumissa. Suomessa on aina oltu kiinnostuneita niin lännestä kuin idästäkin ja hyvät kulttuurisuhteet Venäjään on museon onnistumisen ehto.

Vain noin 18 prosenttia pietarilaisista on käynyt Suomessa ja kun viisumivapaus koittaa, sieltä päin suuntautuva matkailu tulee lisääntymään. Tämä pitää huomioida museohankkeessa.

Baltian mailla näyttää poliittisesta kitkasta huolimatta olevan sujuvaa kulttuuriyhteistyötä myös Venäjän kanssa, joten otettakoon ne huomioon Helsingin museosuunnitelmissa. Myös kuvataidesuhteet Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Osloon ovat perinteisesti olleet melko aktiivisia, joten luotakoon yhteistyöverkosto näihin kaupunkeihin.

Ennen kaikkea Helsinkiin vaaditaan nyt uutta henkistä asennetta ja ajattelutasoa. Kaupunki on kulttuurisesti rikas ja melko monipuolinen, mutta nyt on avauduttava siitä henkisestä pikkukaupunkilaisuudesta, joka täällä vallitsee.

Museon toimintaideana voisi olla jakaminen, jossa taiteelliset, museon ammatilliset ja rahalliset resurssit jaettaisiin eri osapuolten kesken. Näin voitaisiin päästä nykyaikana usein varsinkin taidemuseoihin liittyvästä itsekeskeisyydestä, sulkeutuneisuudesta ja oman edun tavoittelusta.

Ehkä Guggenheim Helsinki taidemuseo voisi olla laiva, jonka päätukikohta on Helsingissä, mutta joka kiertää Pietarissa, Tallinnassa, Riikassa ja Tukholmassa.

Zaha Hahid voitti Vilnan suunnitelman

Palkittu irakilaissyntyinen arkkitehti Zaha Hahid voitti suunnittelukilpailun, jossa hamutaan Guggenheim-Eremitaasi taidemuseota Vilnaan. Hahid Lontoosta päihitti kilpailuun osallistuneet newyorkilaisen Daniel Libeskindin ja Massimiliano Fuksasin Roomasta.
Ehdotukset ovat esillä Jonas Mekas kuvataidekeskuksessa Vilnassa, mutta kuvia varsin virtaviivaisista suunnitelmista voi nähdä myös The Architects' Journalin sivulla.
Ensi vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunkina oleva Vilna on ollut Pietarin Eremitaasin ja newyorkilaisen Guggenheimin museoiden yhteisessä hankesuunnitelmassa jo vuoden verran. Guggenheimin satelliitit toimivat nyt Bilbaossa Espanjassa ja Berliinissä. Myös Eremitaasin vastaavia on eri puolilla maailmaa, viime syksynä julkaistiin maailman suurimman taidemuseon filiaalisuunnitelma Viipuriin.
The New York Timesin aihetta koskevan jutun mukaan Guggenheimin osallistuminen ei kuitenkaan ole vielä varmaa. Viikolla kerrottiin, että Las Vegasissa toimiva Eremitaasin ja Guggenheimin yhteismuseo suljetaan toukokuussa.