Lontoon polkuja 8: Gerhard Richter: Hulluna kuviin

Gerhard Richter, Panorama, Tate Modern, Lontoo 8.1. 2012 asti.

Lontoon Tate Modernin Gerhard Richterin näyttely etenee 1960-luvun alusta teemoittain hienosti jäsenneltynä uuteen John Gagelle omistettuun abstraktiin  maalausssarjaan.

Hän ei ole uusinta uutta nykytaiteessa, mutta vuonna 1932 Dresdenissä syntynyt Richter on ehkä aikamme taidemaalareista merkittävin. Hänestä on tullut paljolti niin sanottu taiteilijoiden taiteilija, koska hänen käyttämiään työskentelymenetelmiä ovat monet omaksuneet käyttöönsä.

Merkittäväksi Richterin tuotannon tekee myös se, että hän on omistautunut miettimään valokuvauksen ja maalaustaiteen suhdetta aikana, jolloin kuvataide ja valokuva ovat yhä enemmän yhteyksissä toisiinsa.

Richterin maalaukset eivät ole ihan tuntemattomia suomalaisellekaan yleisölle, nähtiinhän abstrakti Bach-sarja (1992) Ars 95:ssa, ja muutama vuosi sitten oli Tampereella ja Tallinnassa melko vaatimaton Richterin graafiseen tuotantoon liittyvä katsaus.

Omat vahvat kokemukseni Richterin taiteeseen liittyvät vuonna 1994 Tukholman Moderna Museetissa pidettyyn retrospektioon. Matkustin katsomaan näyttelyn, koska olin nähnyt kesällä 1989 Frankfurtin Portikus-näyttelytilassa hänen näyttelynsä 18. Oktober 1977, joka on maalaussarja kuvista, joita Richter keräsi Baader Meinhof-ryhmän terroristien kohtaloista yli kymmenen vuotta aikaisemmin.

Richter hämmästytti yleisöä maalaamalla mustavalkoisista valokuvista sarjan, koska hän halusi että saksalaiset kohtaisivat tapahtuneen ja pohtisivat sitä. Hän ei ihaillut terroristeja, mutta halusi että tapahtumasarjasta keskusteltaisiin.

Samanlainen tarkoitus oli Richterillä jo 1960-luvulla hänen tehdessään ja esittäessään näyttelyissään maalauksia muun muassa englantilaisista toisen maailmansodan hävittäjä- ja pommikoneista. Saksalaiset joutuivat pohtiman aihetta, josta oli ollut vaikea puhua toisen maailmansodan jälkeen, Liittoutuneiden Saksaan tekemiä pommituksia.

Richter käyttää paljon sanoma- ja aikakauslehdistä leikkaamiaan kuvia, sekä erilaisia valokuvia työskentelynsä lähdeaineistona. Välitön, ”suora” havainto ei merkitse hänelle lähtökohtana paljoakaan, vaan taustalla on monesti juuri kuva ja havainnointi sen pohjalta. Taiteilija on julkaissut Atlas-kokoelmaksi kutsumastaan kokoelmasta kirjan ja ainakin osa siitä on julkaistu netissä.

Menetelmä muistuttaa jonkin verran saksalaisen taidehistorioitsija Aby Warburgin keräämää Mnemosyne-Atlasta, joka oli hänelle yritys yhdistää filosofinen ja kuvahistoriallinen tarkastelutapa renessanssin antiikkiin liittyvistä kuva-aiheista. Tällaisia kuvankeräämisen ja vertailun menetelmiä kutsuttaisiin nykyisin kai visuaalisten klustereiden tutkimukseksi.

Toista Gerhard Richterin maalausten syntytapaa kutsutaan Lontoon näyttelyssä sattuvalla englanninkielisellä nimellä squeegee paintings tai squeegee abstract paintings. Sana tarkoittaa ikkunalastaa tai ikkunankuivainta. Richter käyttää luultavasti itse teettämiään suuria läpinäkyvästä pleksistä ja puuvarresta koostettuja lastoja maalausten tekemiseen. Hän vetää öljymaalia lastalla seinällä olevaan maalaukseen. Nämä usein suurikokoiset ja abstraktit työt syntyvät varsin hitaasti.

Näyttelyssä on esillä myös opiskeluaikana Dresdenissä DDR:ssä vuonna 1957 syntynyt Elbe-sarja, jossa Richter kokeili sattumanvaraisten ja tahallisten kuvioiden sekoittamista levittämällä maalia suoraan grafiikan telalta paperille.

Joskus kuvan tekemisen menetelmä saattaa olla täysin mekaaninen ja ennalta laskelmoitu, kuten värin taittamiseen liittyvissä maalauksissa tai monokromaattisissa abstraktioissa.

Richterin tuotantoon liittyy myös klassisia maisemamaalauksia, muotokuvia ja asetelmia, kuten kynttiläasetelmat, jotka tuntuvat syntyneen paljolti valokuvien pohjalta. Hänen suhteensa maisemamaalaukseen ja romantiikan maalaustaiteen traditioon ylipäätään on kuitenkin ristiriitainen. Richterin mielestä hänen maisemamaalauksensa ovat ”epäuskottavia”, koska ne ylistävät luontoa, kun luonto sitä vastoin on ”aina meitä vastaan”, eikä se ”tunne merkitystä, sääliä tai sympatiaa”.

Richter hämärryttää ja etäännyttää, tai maalaa optisen, terävän ja näkyvän maailman päälle. Mikään ei voi järkyttää hänen maailmansa eheyttä ja harmoniaa.

• Gerhard Richterin kotisivu.

Kapitalistinen realismi Richterin asteikolla

Alle yhden neliömerin kokoisesta Gerhard Richterin öljymaalauksesta nimellä Kynttilä (Kerze) maksettiin helmikuussa Sothebyn huutokaupassa Lontoossa 9,8 miljoonaa euroa.

Paljonko on 9,8 miljoonaa euroa? Nykytaiteen museo Kiasman mitassa se tarkoittaa, että museo saisi kerätä 28 vuotta vuosittaisia taidehankintamäärärahojaan saadakseen kokoelmiinsa tämän yhden ainoan pienen maalauksen.

Kaikki Richterin maalaukset eivät tietenkään ole näin kalliita, mutta tämä esimerkki kertoo jotain siitä, minkälaisessa maailmassa esimerkiksi Kiasman johtaja Berndt Arell ja Kiasman tukisäätiö joutuvat toimimaan. Heitä tuskin lohduttaa se, että kaikkialla maailmassa yksityisten taiteen hankkijoiden resurssit ovat verrattomasti suurempia kuin taidemuseoiden.

Julkisen ja yksityisen taideinvestoinnin ero on vielä monta kertaa suurempi niin sanotun vanhan taiteen hankinnoissa. Eipä ihme, että taidemuseon johtajat valittelevat määrärahojen vähyyttä. Esimerkiksi Kiasman pitäisi 340 000 euron vuosittaisella taidehankintoihin tarkoitetulla määrärahalla tehdä kokonaisvaltaisia kokoelmien kartuttamista koskevia hankintoja, joka koskee sekä kansainvälistä että kotimaista nykytaidetta.
 
Arvelisin, että suurten taidetähtien teosten hankinta on maailman nykytaiteen museoissa enemmänkin pakkopullaa kuin varsinaista taidekokoelmien kartuttamista. Nykytaiteen museot ovat kaikkialla maailmassa vähän ikäviä paikkoja juuri tämän takia: Richard Longin ympyrän muotoon ladottu kivi-installaatio on ihan kiva juttu muutaman kerran nähtynä, mutta kun niitä näkee jokaisessa noin sadassa viidessäkymmenessä nykytaiteen museossa, ei näkymä enää kauheasti riemastuta.

Gerhard Richter on jo pitkään kuulunut suosikkitaiteilijoihini. Ainakin kolme hänen teostaan on myyty 14-15 miljoonan US dollarin hintaan tänä vuonna. Taiteilijahan saa jonkinlaisen jälleenmyyntikorvauksen, myytiinpä teos mihin tahansa. Hänen taiteestaan maksetut hinnat eivät tietysti saisi vaikuttaa arvioihini hänen teoksistaan, ne ovat kaksi eri maailmaa ja toivottavasti pysyvätkin erossa toisistaan.

Tapausesimerkki ”Richterin asteikko” kertoo jotain kansainvälisen taiteen markkinatilanteesta. Alkuvuodesta kantautuneet tiedot maailmantalouden tilan heikkenemisestä vain nostivat jo muutenkin useita vuosia korkeilla kierroksilla käytävää kansainvälistä taidekauppaa. Yksityisten raharikkaiden kokoelmiin ostettava taide ei myöskään ole sinänsä tuomittavaa. On varmasti järkevämpää hankkia öljymaalaus kuin bisnesjetti, vaikka niillä, jotka ostavat nykytaiteen teoksia lähes kymmenen miljoonan euron kappalehintaan, taitaa sellaisia jo olla käytössään useitakin.

Natsi-Saksassa nuoruuteensa kasvanut ja DDR:ssä sosialistisen realismin oppeihin koulutettu Gerhard Richter loikkasi Länsi-Saksaan 1960-luvun alussa. Sen jälkeen hän oli länsisaksalaisen taitelijaryhmän jäsen, jonka tarkoituksena oli ironisoida muun muassa länsimaista kulutusyhteiskuntaa. Richterin elämässä on monenlaista kohtaloa ja tässä tapauksessa ironiaa on se, että taiteilijaryhmän suuntauksen nimi oli ”Kapitalistinen realismi”.

Miten taide tapahtuu?

Niin paljon hyljeksitty tämän päivän taidemaailma … ei ole halveksittava, kyyninen tai hengetön, vaan väliaikaisesti kukoistavana, kiivaasti lisääntyvänä maisemana se on vain sellaisen toistuvan sosiaalisen pelin variaatio, joka täyttää viestinnän tarpeita, samalla tavalla kuin urheilu, postimerkkien keräily tai kissojen jalostaminen. Taide tapahtuu tästä huolimatta, harvoin ja aina odottamattomasti, ei koskaan siksi, että saamme sen tapahtumaan.

Gerhard Richter