Idealismin palkka: ”Herjaa, pilkkaa ja joskus vankilaa”

Kuvasin Oulussa vuonna 1676 kuolleen Mikael Baltin tekemiä puuveistoksia Raahen Pakkahuoneen museossa.

Yle Uutisten kulttuuria kiinnostaa Guggenheim. Seuraavassa kulttuuriosastossa julkaistujen uutisten otsikot elokuun alusta:

• 5.8. Guggenheim-pomot tällä viikolla Helsingissä 
• 5.8. Kolmella ministerillä aikaa Guggenheimille 
• 5.8. Haglund: Guggenheim haluaa valtion mukaan rahoittamaan museohanketta 
• 6.8. Guggenheim-ehdotus tulee syyskuussa 
• 6.8. Oikeusministeri: Guggenheim-tuelle ei ole nyt tilaa 
• 7.8. Guggenheimin johtaja: Olen entistä vakuuttuneempi, että Helsinki on paras paikka museolle

Guggenheimissa täytyy olla jotain valtavan seksikästä, kun se herättää muuten kuvataidetta ja kulttuuria varsin laiskasti seuraavan valtamedian intohimot. Media ei ole seurannut juuri ollenkaan esimerkiksi suomalaisen taidemuseomaailman suurinta organisaatio- ja rahoitusmuutosta sitten Ateneumin peruskiven muurauksen, Valtion taidemuseon muuttamista Kansallisgalleriaksi ensi vuoden alussa. Se ei ole mediassa ollenkaan coolia ja hottia.

Joku totesi osuvasti, että samaan aikaan, kun Helsingin Sanomat nosti edellisen Guggenheim-hankkeen ”Guggenheim ykkösen” palstoilleen niin näkyvästi, mediassa oltiin lähes täysin vaiti sekä suomalaisen taidekoulutuksen mitä suurimmasta rakennemuutoksesta, Taideyliopistosta, että kulttuurihallinnon muutoksesta, jossa Taiteen keskustoimikunnan tilalle tuli Taiteen edistämiskeskus.

Uusia kulttuurialojen lakeja on säädetty ja merkittäviä organisaatioita on synnytetty. Kulttuurin maisema muuttuu melkoisesti, mutta Guggenheim-kiima peittää sen. 

On kiinnostava kysyä myös, miksi Guggenheim-taidemuseohanketta käsitellään valtamediassa lähes ainoastaan rahana? Guggenheim-hankkeen mediakäsittelyä seuratessa voisi joku jopa päästä sellaiseen väärinkäsitykseen, että raha pyörittää maailmaa.

* * *

Muokkasin suomenkielisessä Wikipediassa kesän aikana artikkelia Joan Mirósta. Artikkeli haluttiin nostaa (ja myös nostettiin) ”Hyvän artikkelin” tasoikseksi ja siitä käytiin kirjava keskustelu. Eräs kommentoija kysyi, pitäisikö artikkelissa mainita Mirón teosten hintoja: ”Meinaan se on se tieto, josta tällainen savolaisjunttikin tietää, että ovatko teokset miten hyviä.” Tämä henkilö siis katsoi, että hinta selvittää yksiselitteisesti sen, onko taideteos hyvä vai huono.

Olemmeko monetaristisen kapitalismin aivopesemiä? Kuten artikkeli kertoo, Joan Miró oli ahdistuneisuuteen asti huolestunut Espanjan ja Euroopan henkisestä tilanteesta fasismin nousuaikoina 1930-luvulla. Erään haastattelijan kysyessä hänen mielentilaansa Miró vastasi:

”Olen pessimistinen, olen traagisen pessimistinen. Mitään illuusioita ei sallita. Väkivaltaisemmin kuin koskaan aikaisemmin tullaan taistelemaan kaikkea sellaista vastaan, joka edustaa hengen puhdasta arvoa.”

* * *

Eräs Britannian johtavista yhteiskunnallisista kommentaattoreista Deborah Orr kysyi The Guardianissa elokuun alussa artikkelinsa otsikossa: ”Mitä idealismista nykyisin saa?” Hänen kirjoittamansa alaotsikko vastasi: ”Herjaa, pilkkaa ja joskus vankilaa”. Orr oli huolissaan siitä, että maailma ei tunnu nykyisin suosivan niitä, jotka toimivat idealististen periaatteiden mukaan:

”Kuinka surullista, että sellaisista unelmista haaveileminen tekee sinusta ”outsiderin”, kouluttamattoman tekniikan mahdollisuuksiin, tai sellaisen joka suunnittelee rakennuksia, joita ei rakenneta tai suunnittelee kaupunkeja, joita ei rahoiteta tai priorisoi sellaisia kannattamattomia hankkeita kuin hyvinvointi. Sisäpiiri tilaa vain sellaista joka on mahdollista, tai ainakin he haluavat niin kertoa. Voimmeko odottaa heiltä vastauksia innostaviin tai maailmaa muuttaviin visioihin? Siitä tulee pitkä ja hedelmätön odotus. Ja idealismi? Kysykää Manningilta tai Snowdenilta. Se on rikos."

Italiasta tai Kreikasta tuotu veistoskoriste kalkkikivestä, noin 500 eaa. Raahen Pakkahuoneen museossa.

Populismi kulttuuripolitiikassa

Norjalaisen Kunstkritikk-lehden toimittaja Jonas Ekeberg tarkastelee artikkelissaan The Populist Face of Cultural Politics kulttuuripolitiikkaan pesiytynyttä populismia Tanskassa. Hän vertaa tilannetta Ruotsiin ja Norjaan, mutta ei ulota arviotaan Suomeen. 

Charlottenborgin taidehalli Kööpenhaminassa.

Syksyllä 2012 kuraattori Mark Sladen ilmoitti eroavansa Tanskan kulttuuriministeriön oman näyttelypaikan, Kööpenhaminan keskustassa olevan Charlottenborgin taidehallin johtajan virasta. Ero oli Ekebergin mukaan odotettu, koska Tanskan lehdistö alkoi keväällä raportoida kävijälukujen vähentymisestä. Tanskan kulttuuriministeriö päätti yhdistää Charlottenborgin Tanskan kuninkaalliseen taideakatemiaan.

Kirjoittajan mielestä Sladenin lähtö Lontooseen on isku Tanskan ja Skandinavian taide-elämälle, koska brittijohtaja nosti Charlottenborgin profiilin kansainvälisesti tunnustetulle tasolle. Sladen toimi myös keskushahmona suunnitelmassa, jossa taidehalleista muodostettaisiin uusi pohjoismainen näyttelyverkosto. Mutta alhaisista kävijäluvuista ja ”vaikeatajuisesta nykytaiteesta” tuli Sladenin Waterloo.

Tanskan kulttuuriministerin lehdistötiedotteen mukaan yhdistymisen jälkeen Charlottenborgin taidehalli ”saa uuden suunnan, joka painottuu nuoriin taiteilijoihin ja Tanskan taiteen esiintuleviin kykyihin.” Kirjoittajan mukaan tämä osoittaa selvästi, että Sladenin työlle asetettiin rajoitteita ja että se ulottui Pohjoismaisen kulttuuripolitiikan perinteiden ulkopuolelle. Tapaus osoittaa myös, miten paljon Tanskan taide-elämään vaikuttaa populistinen kulttuuripolitiikka, joka on hylännyt arm´s length periaatteen.

Ekeberg kysyy, voisiko vastaavaa tapahtua Norjassa ja Ruotsissa? Norjassa ei hänen mukaansa ole traditiota kulttuuri-instituutioiden johtamisesta sellaisella poliittisella tavalla, jota Tanskan tapaus osoittaa. Norjassa olevat ulkomaiset kulttuurijohtajat ovat saaneet pitää virkansa huolimatta tietyistä populistisista lausunnoista.

Tanskan kulttuuriministeriö on ottanut käyttöön ”suoritussopimukset”, joita ei sen naapurimaissa tunneta. Nämä ovat uuden julkisen johtamisen ydin, ja niistä on tullut uusliberalistisen kulttuuripolitiikan symboli. Tällaisen sopimuksen mukaan esimerkiksi Charlottenborgin pitäisi saada 50 000 kävijää vuodessa, kun keväällä julkaistujen tietojen mukaan vuonna 2011 siellä kävi 23 000 katsojaa. Vastaavia vaatimuksia asetetaan toki myös Norjan ja Ruotsin kulttuuri-instituutioille, mutta niiden tavoitteet on muotoiltu hienovaraisemmin ja ne sallivat järjestäjille enemmän väljyyttä tulosten kokonaisuuksien tarkastelussa.

Myös Norjan, varsinkin vallassaolevan Arbeiderpartietin poliitikot ovat osoittaneet taipumusta antaa kulttuuripoliittista ohjausta ja suitsia  taideinstituutioita. Mutta toisin kuin Tanskan Konservatiivinen Kansanpuolue, Norjan konservatiivinen Høyre vannoo vielä sellaisen konservatiivisen kulttuuripolitiikan nimeen, jonka tavoitteena on pitää yllä kulttuuri-instituutioiden vapautta. Norjan konservatiivipoliitikot vastustavat selvästi Työväenpuolueen instrumentaalista kulttuuripolitiikkaa.

Ruotsissa populistinen kulttuuripolitiikka nostaa päätään, mutta kuten Norjassa, myös kriittinen yleisö ja kulttuurikonservatiivisuus ovat osoittaneet jonkinlaista vahvuutta. Kun pääministeri Fredrik Reinfeldt nimitti markkinaliberaalin ajatushautomo Timbron johtajan kulttuuriministeriksi 2006, media nosti asiasta mölyn. Edes liberaalikonservatiiviset Nya Moderatit eivät halunneet kulttuuriministeriksi sellaista, jolla ei ollut kiinnostusta kulttuuriin. Se merkitsi populistisen ja uusliberaalin kulttuuripolitiikan äärimmäistä rajaa, joka tuntuu olevan voimassa tänäänkin. Nykyisellä kulttuuriministerillä Lena Anderson Liljerothilla tuntuu olevan yhä vähemmän liikkumavaraa.   

Populistisen kulttuuripolitiikan harjoittamisesta on kuitenkin esimerkkejä Norjassa ja Ruotsissa. Esimerkiksi Liljevalchsin taidehalli Tukholmassa on muuttanut näyttelylinjaansa populistiseen suuntaan. Kirjoittajan mukaan taiteellinen johto on sisäistänyt näyttelyohjelmistoon suuntautuvat poliittiset vaatimukset. Oslon Kunstnernes Husin ruotsalaiselle kuraattorille Max Stjernstedtille sen sijaan on annettu riittävästi pelivaraa, jotta hän pystyisi kehittämään kansainvälisen näyttelyohjelmiston.

Pohjoismaista, joilla Ekeberg tarkoittaa Norjaa, Ruotsia ja Tanskaa, tilanne on vakavin juuri Tanskassa. Se periytyy Brian Mikkelsenin kulttuuriministeriyden 2001-2008 aikaisista muutoksista tanskalaiseen kulttuuripolitiikkaan. Tällöin istutettiin populistinen ja negatiivinen asenne nykytaiteeseen, joka vaikuttaa jatkuvan. Ekebergin mukaan ero Tanskan, sekä Norjan ja Ruotsin kulttuuripolitiikoissa on siinä, että Norjassa ja Ruotsissa on ainakin osittain toimiva liittouma radikaalien ja kulttuurikonservatiivisten voimien välillä, ne ovat esillä mediassa ja ne puolustavat taideinstituutioiden vapautta. Tämä tarjoaa puolustusmahdollisuuden sosiaalidemokraattien instrumentalisointia ja populistien markkinavoiminen suosimista vastaan, jollaista Tanskassa ei ole.

* * *

Myös Suomessa populistinen kulttuuripolitiikka on nostanut päätään. Tanskan tapaan meillä on pyritty kävijämääriin perustuvaan ”tulosohjaukseen” ja kulttuuri-instituutioiden johtajat ovat usein sisäistäneet määrällisen ajattelun ensisijaisuuden. Markkinaliberalististen arvojen tuleminen kulttuuripolitiikan piiriin näyttää ehkäisevän keskustelua kulttuuri-instituutioiden laajemmista tavoitteista ja kokonaisvastuusta. Esimerkiksi museoiden kävijämääristä on haluttu saada kulttuurin yksiselitteinen ja helppotajuinen markkinaindeksi, jonka mukaan poliitikot päättävät kulttuuriasioista.

Populismi kulttuurissa on sen asian korostamista, että asioiden merkitystä ei mietitä miltään muulta kuin lukumäärien kannalta. Taannoinen Kiasman kävijälukujen riepotus Suomen mediassa oli tyypillistä populistista kulttuuripolitiikkaa.

Perussuomalaisten toissakeväisen eduskuntavaaliohjelman nationalistista kulttuuria suosiva ja nykytaidetta vastustava linja oli oikeistopopulistiselle kulttuuripolitiikalle ominainen manifesti. Se laukaisi myös niin voimakkaan kriittisen vastareaktion, että sen julkaisemisesta oli ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä. Esimerkiksi Perussuomalaisten ehdokas, taiteilija Kari Tykkyläinen sanoutui niistä irti.

Suomen oikeisto ajattelee yhä enemmän myös kulttuurin eri aloilla arvoilla, jotka pohjautuvat markkinaliberalistisiin ja populistisiin mittareihin perinteisten kulttuuriporvarillisten tavoitteiden sijaan.

Kysymys populismista ja kulttuurista sivuaa paljolti autonomiaa eli sitä, miten paljon valtio ja julkinen sektori haluavat, voivat tai saavat säädellä kulttuurielämää. Ero autoritäärisen ja demokraattisen hallinnon välillä on se, että autoritäärinen hallitsija haluaa ohjata kulttuuria ikään kuin vastikkeena sille antamilleen rahoille, mutta demokratiassa valtion rahoitus on – tai pitäisi kai olla – pyyteetöntä. Siinä mielessä pohjoismaiset esimerkit ovat huolestuttavia, ne ovat osoitus suunnasta kohti kulttuurin isännöintiä. Ja voi vain kysyä, miltä kulttuurin kehitys Suomesta itäänpäin katsottuna näyttää?

Kävijämääriä vai kansansivistystä, itsenäisiä kulttuuriyksiköitä vai poliittista ohjausta, budjettisuitsia vai mahdollisuuksia? Siinäpä Suomenkin kulttuuripolitiikan kohtalonkysymykset.

Mark Sladenin haastattelu Kunstkritikk-lehdessä.

Kulttuuripolitiikka: Persut taistelevat suomalaisuuden puolesta postmodernismia vastaan

Olin yllättynyt Perussuomalaisten vaaliohjelman kulttuuripoliittisesta ohjelmasta. Puolueiden kulttuuripoliittiset ohjelmathan kuuluvat kultaiselle 1970-luvulle, jolloin kaikki oli politiikkaa. Silloin kaikki tiesivät varmasti mitä puoluetta toiset edustivat, tavallisesti paremmin kuin ne toiset itse.

Viime vuosikymmeninä poliittiset puolueet Suomessakin ovat tyytyneet hiljaisempaan meuhkaamiseen kulttuurissa. On otettu opiksi periamerikkalaisesta, neoliberalistisesta ja minimalistisesta ajatuksesta: mitä vähemmän politiikkaa on kulttuurissa, sen parempaa on kulttuuripolitiikka.

Toistellessaan itsenäisyyttä, omaleimaisuutta ja identiteettiä Perussuomalaiset toteavat kulttuuriohjelmassaan, että ”Kulttuuristamme on huolehdittava poliittisin keinoin”.

Mielestäni kulttuuripolitiikka on tärkeä asia, mutta kulttuuria pitää myös suojella politiikalta. Emme tarvitse enää kulttuurin eri aloja pompottavia enemmän tai vähemmän amatöörimäisiä presidenttejä, kansanedustajia tai kulttuuriministereitä, ne ovat toivottavasti ohitettua aikaa.

Kulttuurin suojelemiseksi lyhytnäköiseltä politiikalta on vanha keino, säätiöt. Esimerkiksi Valtion taidemuseota on esitetty säätiöperusteiseksi ja eräs syy lienee monenlainen pikkupolitikointi, joka on vähitellen leikannut laitoksen talouden rapakuntoon. On myönnettävä, että niin sanottu parlamentaarinen demokratia ei pysty kehittämään museolaitosta pikäjännitteisesti. Politiikka kun on yhä enemmän pätkänäköistä, mutta kulttuuri ei tule toimeen ilman pitkiä prospekteja.

En ole myöskään kulttuurisäätiöiden innokas puolestapuhuja. Ne näyttävät mahdollistavan kaikenlaisen kähminnän ja huononkin asioiden hoidon, kuten osoittaa muutama vuosi sitten pahasti karille ajanut Näyttelyvaihtokeskus Frame.

Paluu yhteen kulttuuriin 

Perussuomalaisten kulttuuripoliittinen ohjelma on manifestinomainen julistus siihen suuntaan, mitä oikeistopopulismilta voi odottaakin. Suomalaisuuden ja identiteetin käsitteitä toistetaan siinä niin usein, että terve lukija alkaa epäillä, onko omintakeiseksi ja ainutlaatuikseksi mainostetussa suomalaisuudessa sittenkään niin paljon ylistämisen aihetta.

Olen samaa mieltä Persujen kanssa siitä, että suomalaisuuden merkitys ja arvo ei ole vähentynyt globalissa maailmassa. Mutta olen myös sitä mieltä, että kaikista lisääntyneen kansainvälisyyden välineistä ja vaihdoista huolimatta Suomen ongelma on se, että olemme kaukana Euroopasta ja yhä tarvitsemme kansainvälisyyttä. Jos Persujen ohjelman mukaan jäämme vain toistamaan itsellemme ja muille suomalaisuuden erinomaisuutta, ajaudumme nopeasti kulttuuriseen Suomi-umpioon.

Perussuomalaiset toteavat, että monikulttuurisuudella ei voi korvata kansallista identiteettiä, eivätkä he aseta näitä toistensa vastakohdiksi. Siihen voisi todeta, että kaikissa länsimaissa kulttuurin dynamisuutta on viime vuosikymmeninä lisännyt monikulttuurisuus, etnisten ja sukupuolisten vähemmistöjen vuorovaikutus valtakulttuureiden kanssa. Sellaista kulttuuria tarvitaan Suomessakin.

Tässä kulttuurijulistuksessa minua vaivaa se, että kulttuuri-sanaa käytetään siinä yksiköllisessa mielessä. Eihän ole olemassakaan mitään yhtä suomalaista kulttuuria, on vain kulttuureita. On kyseenlaista edes pyrkiä yhteen kulttuuriin. 

Postmodernismi hyvä vihollinen 

Persujen kulttuuriohjelmassa on muutamia konkreettisia ideologisia vaatimuksia:

”Historiantunneilla on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta – vieläpä ilman suuria luonnonrikkauksia. On myös tuotava esiin, kuinka tärkeää itsenäisyys on ollut suomalaiselle menestystarinalle, ja kuinka se onnistuttiin säilyttämään sodissa, joista selviytyminen oli sekin jo yksistään ihmeellistä. Ilman itsenäisyyttä kansakunta ei saa itse pitää oman työnsä tuloksia. Ilman itsenäisyyttä kulttuurin, yhteiskunnan, omaleimaisen sivistyksen kuin materiaalisen hyvinvoinnin kehittäminen on muissa kuin omissa käsissä.”

Tämä on tyypillistä uusnationalismia, jota on paljon esimerkiksi Venäjällä. Teksti kertoo siitä, että Perussuomalaiset pyrkivät totalitarismiin.

Persut diggaavat ”Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeita maalauksia sekä Sibeliuksen maailmankuuluja sinfonioita”. Heidän mielestään niiden merkitys osana jokaisen suomalaisen yleissivistystä on vähentynyt. Onko vähentymistä se, että Edelfeltin näyttelyä 2004 kävi katsomassa Ateneumissa yli 300 000 katsojaa, eivätkä Akselin ja Jannen teoksetkaan ihan tuntemattomia ole?

Jos Persut pääsevät toteuttamaan kulttuuripolitiikkaansa, koittaa Suomessa postmodernismin kuolema. He uhoavat kokevansa, että ensisijaista on suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttäminen ”postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna”. Valtion kulttuurirahoja siis ajatellaan käytettävksi ideologisiin tarkoituksiin, vahvistamaan ”suomalaista identiteettiä”. Hirttonarun jatkeeksi ripustetaan ”tekotaiteelliset postmodernit kokeilut”, jotka olisi Persujen mielestä ylimielisesti syytä jättää ”taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle”.

Totalitaristisille pyrkimyksille on aina ollut ominaista hyvän vihollisen löytäminen myös kulttuurista. Saksan fasisteille se oli ”rappiotaide” ja Neuvostoliiton kommunisteille se oli ”formalismi” ja ”abstrakti taide”. Perussuomalaisten kulttuuripolitiikassa ei ole siinä mielessä mitään uutta. Se haluaa ohjata Suomea autoritaarisempien maiden suuntaan.

Onko taidemittelöistä tullut uutta taidekritiikkiä?

Elämme taas kulttuuri- ja taidepalkintojen sesonkiaikaa. Tänään julkistettiin Charles Sandisonin Ars Fennica-voitto. Sandison selviytyi myös voittajaksi Kulttuurinavigaattorin Ars Fennica -veikkauksessa.

Kulttuuri- ja taidepalkintoja on nykyisin lähes kaikilla aloilla. Ne alkoivat lisääntyä kuin sienet sateella 1980-luvulla, eikä ainoastaan Suomessa. Vuonna 1984 perustetun Turner-palkinnon ehdokkaiden teokset odottavat nyt omissa näyttelyissään Lontoon Tate Britainissa palkinnon jakoa, joka tapahtuu joulukuun kuudentena.

Martta Heikkilä pohtii Mustekalassa taidemittelöiden ongelmallisuutta. Onhan taidekilpailuissa ja palkinnoissa kyse ikään kuin urheilusta, vaikka jokainen ymmärtää, että parasta tulosta ei voi mitata millimetreillä, sekunnin sadasosilla tai grammoilla.

”Kilpailujen omalaatuinen pyrkimys on siirtyminen omakohtaisesta ja siksi aina suhteellisesta arvottamisesta absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen. Sen sijaan, että teoksia arvioitaisiin niiden omista lähtökohdista käsin, niitä ryhdytään vertaamaan keskenään, ja näin luodaan – näennäisen – yhteismitalliset standardit hyvälle taiteelle.”

Heikkilä heittää heti perään toisenkin normatiivisen arvion:

”Normaalisti kritiikin tavoite on etsiä sitä, mikä teoksissa kiinnostaa, herättää halua tulkintaan ja mielipiteiden ilmaisuun. Kilpailut ja jonkun nostaminen voittajaksi viittaavat vääjäämättä siihen, että voittajan saavutukset yltävät muiden ylitse.”

Heikkilä toteaa, että taiteessa on kuitenkin jo romantiikan ajasta lähtien todettu erityiseksi se, että pelkästään teosten piirteiden havaitseminen edellyttää tulkintaa.

”Kun taidetuomarit luovat paremmuusjärjestyksiä, äärisubjektiivinen muuttuu ääriobjektiiviseksi, nimeksi kunniakirjassa ja euromääräksi lahjakortissa.”

Taidepalkinnot ovat tosiaan ottaneet harteilleen paljolti sen taiteen normeja ja arvoja painottavan puheen, joita taidekriitikot aikaisemmin korostivat. Erilaisten taidepalkintojen perusteluista on tullut aikamme merkittävää taidekritiikkiä, jossa suurelle yleisölle kerrotaan, mihin taiteessa pitäisi kiinnittää huomiota. Kritiikin inflaatio ei tosin johdu taidepalkinnoista, vaan kieroon kasvaneesta suomalaisesta kulttuurijournalismista, jossa määristä ja ”tuloksista” on tullut pakkomielle, eikä sisällöistä puhuta ollenkaan.

Heikkilä huomaa paradoksin myös niin sanotuissa elämäntyöpalkinnoissa. Niinpä. Kun Pekka Tarkka saa valtionpalkinnon kirjallisuuskriitikon elämäntyöstä, palkinto ikään kuin ilmoittaa, että Pekka Tarkka on työnsä jo tehnyt ja huomio muuttuukin tuomioksi. Sama pätee myös Anneli Sauliin. 

Heikkilän mukaan palkitsemisen ja kilpailun ongelmana on se, että taiteen tekeminen viihteellistyy ja taide henkilöityy.

Heikkilä näkee palkinnoissa myös myönteistä. ”…monet palkinnot ovat onnistuneet juurruttamaan itsensä osaksi kulttuurikeskustelua, ja tähän vaaditaan muutakin kuin muhkea palkintosaalis: ajatus siitä, että taide on edelleen merkityksellistä ja puhe siitä on tärkeää paremmuusjärjestyksiin katsomatta.”

Ehkä palkinnot ja kilpailut myös yritys saada aikaan laajempia keskustelunaiheita, jotka ehkä murtautuvat ulos yhä pirstoutuvammasta taidemaailmasta ja tämän seurauksena yhä pienemmistä yleisöistä.

Otso Kantokorpi havaitsi, että Ars Fennican palkinnonsaajasta järjestetään kapakoissa vuosittain pieniä vedonlyöntejä tai ainakin veikkauksia ja kertoo kerran voittaneensa jopa kympin sellaisesta. No, mikä ettei.

Syntaktinen täyteläisyys

Amerikkalainen filosofi Nelson Goodman totesi, että kuvat muistuttavat diagrammeja, mutta niillä on myös eroja. Goodmanin mukaan kuvien ja diagrammien ero on syntaktinen. Se tarkoittaa sitä, että ero on symboleiden luonteessa.

Kuvallisilla symbolijärjestelmillä verrattuna diagrammijärjestelmiin, totesi Goodman, on taipumus suhteelliseen täyteläisyyteen. Kuvan tulkitsemiselle on tyypillistä enemmän ominaisuuksia kuin ei-kuvallisille tiheysjärjestelmille.

Esimerkiksi EKG-käyrässä merkitsevät vain suhteelliset etäisyydet, jotka eroavat viivasta, mutta piirustuksessa oleellista ovat useammat piirteet, kuten väri, paksuus, intensiivisyys, kontrasti jne.

Diagrammit ovat tyypillisesti ”vaimennettuja”, totesi Goodman. Vastaavasti diagrammien ja kuvien välillä on vain aste-ero: kuvalle on tyypillistä se, että pienempi ominaisuuksien määrä voidaan hylätä ehdollisina tai epäoleellisina.

Kiasman johtajavalinta: Oikeistopopulistinen sivulautanen

Vartuin ja kasvoin 1970-luvulla, olin aktiivinen vasemmistolaisessa opiskelijatoiminnassa, eikä siinä ollut eikä ole mielestäni mitään ihmeellistä (nuoruuteni muistoja Kulttuurinavigaattorin tässä blogiartikkelissa). En ole ollut minkään poliittisen puolueen jäsen, koska inhoan tuota 1880-luvulla Suomeen pesiytynyttä puoluepolitiikkaa ja siihen liittyvää kuppikuntaisuutta. Joskus huvitan itseäni tökkimällä mielipiteitäni suuntaan jos toiseenkin, vaikka tiedän että töniminen ei tönityn mielestä ole kivaa.

Mutta Janne Gallen-Kallela-Sirénin mielipidekirjoitus tämän päivän Hesarin Sunnuntaidebatissa sai poliittiset nesteeni virtaamaan. Helsingin kaupungin kokoomuslainen taidemuseojohtaja yrittää tehdä jonkinlaista aatehistoriallista tiliä kansallisesta taideperinnöstämme.

Hän aloittaa kaivamalla esiin Gallen-Kallela-kortin. Suuren Akseli-isoisänsä maineella ratsastava museonjohtaja viittaa Suomen taiteen kultakauteen ja toteaa sotienvälisen Suomen kuvataiteen käpertyneen kuoreensa ja alkaneen toistaa kultakaudelta periytyviä kaavoja.

Silloinen oikeistolainen Suomi kynti hänen mielestään myös maaperän myöhemmälle suomettumiselle.

Museonjohtaja toteaa yksituumaan, että 1970-luvulla luotiin kuvataidekentän julkisin varoin ylläpidetyt rakenteet, muun muassa taidemuseolaitos ja apurahajärjestelmä. ”Samalla vuosikymmenellä työuransa aloittanut kulttuurikaarti piti tuohon aikaan tiukasti kiinni kulttuurisista ulkosuhteista kiinnittämällä itsensä ja työnantajansa aatteellisesti ja toiminnallisesti Neuvostoliittoon ja sen satelliitteihin.”

Hutera analyysi

Gallen-Kallela-Sirén toteaa, että taideviennistä vastasi suurelta osin Suomen taiteilijaseura. ”Sen maailmalle tuolloin lähettämistä taidenäyttelyistä suuri osa suuntautui itäblokin maihin.”

Museonjohtajan analyysi yskii. Taiteilijaseura vastasi kyllä paljolti taideviennistä, mutta opetusministeriö, ulkoministeriö ja niiden alaiset organisaatiot pitivät kyllä käsissään taideviennin lankoja. Suurin osa ulkomaille lähetetyistä näyttelyistä varmaan suuntautuikin itäblokin maihin, mutta so what? Haluaako porvarijohtaja nyt kyseenalaistaa kaiken sosialistisiin maihin suuntautuneen kulttuurivaihdon?

Muistettakoon myös kepulaisen rautarouva Marjatta Väänäsen taiteen ”taistolaisten” vastainen innokkuus. Tuo ex-taidekriitikko ja kulttuuritoimittaja sensuroi kulttuuriministerinä esimerkiksi Harro Koskisen teokset eräästä Ruotsiin viedystä näyttelystä.



Suomessa hyljeksittiin, kuten Gallen-Kallela-Sirén toteaa, länsimaisia vaikutteita ainakin 1970-luvulla (mutta ei kylläkään 1960-luvulla), mutta en sitäkään suureksi synniksi laskisi. Kääntyihän sosialistinen orientalismi noiden taiteellisen pysähtyneisyyden vuosien jälkeen taas pikaisesti oksidentaalisuudeksi, eli länsimaisuuden ihailuksi. Tuskinpa löytyy toista länsieurooppalaista maata, jossa amerikkalaisuuden ihailu olisi ollut niin varauksetonta kuin Suomessa, olipa kyse populaarikulttuurista tai korkeakulttuurin eri aloista.

Sori vaan Janne, mutta länsimaisia vaikutteita toivat maahamme paljon juuri vasemmistolaiset toimijat. Kulttuuriporvarithan pysyttelivät hiljaa tai antoivat äänensä Suomi-taiteen puolesta. Oikeistolaiset vastustivat kaikkein äänekkäimmin taiteen uusia tuulia esimerkiksi Ars 83:n yhteydessä käydyssä keskustelussa. Puheenvuoroja puolesta tai vastaan voi lukea kirjastani Nykyaikojen kampanjat.

Selkäpiitäni alkoi karmia, kun luin Gallen-Kallela-Sirénin toteamuksen, että ”Tutkimuksellista pesänselvitystä Suomen kuvataiteen suomettumisesta ei vielä ole tehty.” Tuollainen ”tutkimuksellinen pesänselvitys”, jossa aikamme johtavat kulttuurialojen porvarijohtajat sanelisivat ongelmanasettelun ja hypoteesit olisi varmaan aikamme parasta sosialistista realismia.

Taidemuseonjohtaja laskettelee: ”Suomessa ei ymmärretty, että on aivan eri asia olla marxisti Pariisissa tai New Yorkissa kuin pääkaupungissa, josta matkaa Leningradiin oli linnuntietä 300 kilometriä. Neuvostoliiton naapurissa sijaitsevalla vapaalla tai osittain vapaalla valtiolla ei ollut varaa olla henkisesti itään päin rähmällään. Kuitenkin oltiin. Laskua maksetaan edelleen.”  

Kulttuuriporvarien traumat

Suomalaisella kulttuurivasemmistolla oli aikoinaan varsin vähän yhteyksiä Euroopan vaihtoehtoisiin vasemmistoliikkeisiin, se on totta, mutta Gallen-Kallela-Sirén unohtaa mainita, että henkistä rähmälläänoloa Neuvostoliittoon harjoittivat myös porvarit. Eikö juuri poliittisen porvariston, kulttuuriporvariston kykenemättömyys murtautua ulos kylmän sodan aikaisista henkisistä betonibunkkereista ole eräs Suomen aatehistorian suuria traagisia virhesuuntauksia?

Vaikka olin jonkinlainen vasemmistolainen vielä 1980-luvulla, oli masentavaa seurata Uuden Suomen auringonlaskua. Yhtä masentavaa on ollut seurata oikeistopopulistiseen suuntaan kehittyneen US.FI:n auringonlaskua. Ainoa suuren linjan sodanjälkeinen kulttuurialoite, minkä kotimainen kulttuuriporvaristo on saanut aikaan, on tragikoominen ”kulttuurikaanonit Suomeen”. Purkavatko kulttuurioikeistolaiset kuviteltuun ”suomettumiseen” vasemmistohegemonian aikaisia traumojaan?

Tuntuu siltä, kuin vakavasti otettavan kulttuuripolitiikan sijaan porvarit halajaisivat takaisin aikaan ennen 1960- ja 70-lukujen saavutuksia, kulttuurihallintoa ja kulttuuritoimintaa. Halutaanko nyt takaisin säätiöiden ja yhdistysten, kulttuuriauktoriteettien ja mesenaattien tunkkaisiin kulttuurikuvioihin? Eikö kulttuurilaitoksia pitäisi pystyä kehittämään avoimesti ja julkisesti? Ymmärrän toisaalta sen, että säätiöt suojelevat kulttuurilaitosten pitkän tähtäyksen toimintaa lyhytnäköiseltä ja asiantuntemattomalta päivänpolitiikalta, muun muassa porvaripopulismilta, vihermoralismilta tai vasemmistoruikutukselta.

Kiasmasta

Ei Kiasma kovinkaan syvässä kriisissä käsittääkseni ole. Sen pyöröovet väpättävät ja rampeilla riittää tallaajia ihan kohtuullisesti ainakin omien havaintojeni mukaan. Minua ärsyttää jossain määrin se, että nykytaiteen museon toimintaan halutaan sekoittaa populistista temppuilua.

Kansainvälisyydestäkään en kovasti valita. Suomessa on tosin kaikesta lisääntyneestä kansainvälisestä kulttuurivaihdosta huolimatta vieläkin taipumusta torkahteluun. Elämme ainakin taiteellisessa mielessä tällä hetkellä suhteellisen eristynyttä, itseemme käpertynyttä aikaa, mutta esimerkiksi Ars 11:n Afrikka-teema voi pelastaa meidät tältä henkiseltä lama-ajalta, jos se hienosti toteutetaan.

Käsittääkseni Berndt Arell on johtanut Kiasmaa keskieurooppalaiseen laissez faire-tyyliin, joka on varmaan hämmentänyt monia hierarkkiseen virastojohtamiseen tottuneita. Valtion taidemuseon osana Kiasman johtajan pitää pystyä yhteistyöhön muiden museoiden kanssa ja museon pitää pystyä toimimaan selkeästi myös valtakunnallisena museona.

Mielestäni Valtion taidemuseon rooli painottuu liikaa Helsinkiin, ainakin se käsitetään muualla Suomessa lähinnä helsinkiläiseksi taidemuseoksi.

Olen Kiasman kuluttaja ja asiakas, ja odotan ennen kaikkea hyviä näyttelyitä museolta jatkossakin. Odotan sitä aikaa, kun Kiasma pääsee samanlaiseen tasapainoiseen suhteeseen modernin taiteen historian kanssa kuin monet muut maailman nykytaiteen museot. Hyvä vertailupaikka tähän on Tukholman Moderna museet, jonka toiminta alkoi tosin neljäkymmentä vuotta Kiasmaa aikaisemmin.

Tukholman Moderna avasi viime Tapaninpäivänä filiaalin myös Malmössä. Milloin Kiasma avaa toimipisteen vaikkapa Oulussa?

Obaman ajan kulttuuripolitiikka

Yhdysvalloissa talouslaman elvyttämiseksi tarkoitettuihin tukirahoihin kuuluu myös kulttuuri. Yhdysvaltain senaatti sai sovittua 50 miljoonan dollarin tuesta National Endowment for the Artsille (N.E.A.). Summa on pieni muihin aloihin verrattuna, esimerkiksi peruskoulut ja opistot saivat sadan miljardin dollarin verran hätäapua.
Mutta summa on suuri Yhdysvaltain ”taiteen keskustoimikunnalle” N.E.A.:lle, jonka vuosibudjetti on 145 miljoonaa dollaria. Taiteen tuen puolesta taisteleville voitto oli myös se, että summa menee kokonaisuudessaan eri taiteenalojen tukeen, eikä sitä jaeta muiden toimintojen, kuten eläintarhojen, akvaarioiden ja golf-kenttien tuen kanssa, kuten senaatissa aikaisemmin kaavailtiin.

Jos ajattelee Yhdysvaltain kongressin vaihtelevaa historiaa taiteiden tuen suhteen, kyseessä on muutos. Erilaiset taide- ja kulttuurisodat 1990-luvulla aiheuttivat, että Clintonin hallinnon aikana N.E.A.:n määrärahoja vähennettiin rajusti. Seurasin aikoinaan sikäläistä tilannetta, mutta totesin, että kulttuurin tuen kriisiä ei ollut 1990-luvulla havaittavissa, kun N.E.A.:n osuus kaikesta yksityisestä ja muusta julkisesta taiteiden tuesta oli vain hyppysellinen.
Ainakin Yhdysvaltain kulttuuriväki odottaa paljon Barack Obaman presidenttiydestä. Jo kauan ennen hänen lopullista valintaansa puhuttiin ”intellektuellipresidentistä” ja ”kirjailijapresidentistä”. Tällaisia titteleitähän voi varsin harvoin antaa minkä tahansa maan johtajalle.

Vielä tammikuussa uumoiltiin ja toivottiin, että Obama nimittäisi kulttuuriasioista vastaavan sihteerin eli kulttuuriministerin eurooppalaisten valtioiden tapaan, mutta nimitystä ei ole kuulunut. Myös eronneen, kirjalliseen työhönsä keskittyvän N.E.A.:n johtajan, kirjailija Dana Giolan seuraajaa ei ole vielä nimitetty.

Alkavako amerikkalaiset nyt uskoa, että eri taiteenalojen julkisessa tukemisessa saattaisi sittenkin olla jotain järkeä? Vaikka amerikkalaisten rahasummat ovat yhtä suuria kuin heidän asiaa koskevat ennakkoluulonsakin, ja kielenkäyttö kirjavaa kuin nuorilla suomalaisilla kokoomuspoliitikoilla, ongelmat ja peruskysymykset ovat samoja kuin Suomessakin.

Miten ylipäätään neoliberalistinen hegemonia voi hyväksyä valtion tuen taiteille? Suomessa sentään halutaan pitää puoluepolitiikka taiteiden tuesta päättämisen ulkopuolella, kuten Taiteen keskustoimikunnan aloittava puheenjohtaja Berndt Arell sanoi vastikään haastattelussaan.
Mutta niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin voisi kysyä, minkälaista olisi kulttuuri ilman taiteita - kysymys tulee mieleen lukiessa sanomalehtien kulttuuriosastoja? Ovatko työttömän tanssijan ongelmat jotenkin vähäpätöisempiä kuin työttömän rakennustyömiehen?

Tai kuten elokuvaohjaaja Robert Redford oli sanonut edustajainhuoneen puheenjohtajalle Nancy Pelosille, että ”Lipunmyyjät, sähköasentajat tai näyttelijät – kaikki taiteiden kanssa tekemisissä olevat ovat uhanalaisia.” Hän muistutti myös, että hänen Sundance Film Festivalinsa tuo Park Cityyn, Utahiin yli 60 miljoonaa dollaria joka vuosi.

Kulttuurikaanonien uudelleenkelaus

Kulttuurinavigaattori julkaisi kesällä kulttuurikaanonin vaihtoehdon, kulttuurin kansalaiskaanonin kuvaston vähän niin kuin pilailumielessä. Otetaanpa takaisin ja mietitään asiaa uudestaan, vaikkapa eduskuntavaalien iloksi.

Kokoomuksen kansanedustajan Kaarina Drombergin viimekesäinen aloite eri taiteenalojen kulttuurikaanoneista on historiallinen. Se on ensimmäinen merkittävä porvarillinen kulttuurialoite kymmeniin vuosiin. Vastaavia löytyy ehkä 1930-luvun kansallisen innostuksen vuosilta, jolloin kansallismielinen oikeisto oli niskan päällä myös kulttuuriasioissa.

Arvelisin, että koko toisen maailmansodan jälkeisellä ajalla vasemmistolainen ja keskustaliberaali hegemonia on ollut niin voimakasta, että merkittäviä kansallisia kulttuurialoitteita ei ole tullut. Porvarillinen kulttuuripolitiikka on jäänyt soittelemaan lehdelle.

Porvarit eivät pystyneet vastaamaan esimerkiksi 1980-luvulla vasemmistolaiseen hegemoniaan, vaikka puoluepoliittisen resignaation aika oli kovimmillaan. Muun muassa tärkeä porvarillisen kulttuurin sillanpääasema Uusi Suomi menetettiin.

Kumpujen yöstä Drombergin aloite ei silti ole peräisin. Se on tämän päivän kulttuuri-ilmapiirin kirkkaasti suodatettua nestettä. Kansallisvaltion kutsu huutaa sitä voimakkaammin, mitä pidemmälle Kiina-ilmiö ja globalisaatio etenee. Niihin kansalliskaanonit vastaavat.

Kulttuurikaanonit saivat alkunsa konservatiivisesta Tanskasta vuosi sitten. Syksyllä näytti siltä, että ruotsalaiset eivät niitä halua, mutta saapa nähdä miten uusi sikäläinen hallitus alkaa niitä ajamaan.

Jokainen vähänkin itänaapurin asioista perillä oleva tietää, että Venäjän koko Neuvostoliiton jälkeisen kulttuuri- ja aatehistorian tärkein liikevoima on ollut kansallismielisyys, nationalismi.

Ja meillekin se rämpii, idästä ja lännestä, ehkä etelästäkin. On vasemmistolaista ja liberaalia sinisilmäisyyttä kuvitella, että nationalismi olisi vain kaukaista eilistä päivää. Nationalismi tulee olemaan myös huomisen Suomen tärkeä kulttuurimoottori. Valitettavasti.

Sivistys.netti kertoo, että kansanedustaja Drombergin mielestä keskustelu on mennyt syyttä suotta vastakkainasettelun linjalle.

”– Kyse ei ole oikean ja väärän listaamisesta. Pelko valtion ohjailusta on aivan turhaa. Tärkeää on, että pienet kulttuurialueet, joihin Suomikin kuuluu, vaalivat omaa kulttuuriaan.

---

Dromberg ihmettelee kritisoijien herkkänahkaisuutta.

– Onhan meillä nytkin tiedossa kansalliskirjailijat ja kansalliseepokset. Miksi niiden listaaminen olisi kauhistus? Kummitteleeko meillä vielä vanhan Neuvostoliiton henki, jossa valtio määritteli ainoan oikean taiteen? Siitä ei ole kysymys. Taiteen vapauden on tietenkin oltava perusoikeutemme. Sitä paitsi Suomen valtio osallistuu taiteen määrittämiseen joka tapauksessa esimerkiksi apurahapäätösten kautta.”

Kulttuurinavigaattorin liberalistisessa mielessä pelko kulttuurin ja taiteen valtion ohjailusta ei ole aivan turhaa, sen kansallismielisestä korostamisesta puhumattakaan. Sellainen huolestuneisuus ei ole varmaankaan koskaan turhaa. Pääsimme 1990-luvun alussa irti kylmän sodan valtiovetoisesta kulttuuripolitiikasta.

Kaanonaatteen ongelma on juuri siinä, että kaanonit itse kummittelevat Neuvostoliiton henkeä. Kaarina Dromberg ei siinä mielessä eroa bolsevikkijohtajasta. Drombergin ajatus, että ”Suomen valtio osallistuu taiteen määrittämiseen joka tapauksessa esimerkiksi apurahapäätösten kautta.” on todella kökkö. Valtioemännyyttä tai –isännyyttä taide ei tarvitse. Jos ette usko, lukekaa uudestaan 1900-luvun kulttuurihistoria.

Eiväthän apurahapäätökset edusta valtiomahtia, vaan niitä henkilöitä joita lautakunnissa ja toimikunnissa istuu. En usko että esimerkiksi valtion kuvataidetoimikunnan uusi puheenjohtaja Juhani Tuominen sanoisi edustavansa valtiota luottamustoimessaan. Valtio määrää, paljonko lautakunnilla on rahaa käytössään, mutta siihen pitäisi sen määräysvallan loppua.

Lukiessa Drombergin kauhistuttavaa, totalitaristista lausuntoa valtion osallistumisesta taiteen määrittämiseen tuli mieleen vanha liberalistinen viisaus. Mitä vähemmän valtiota, sen parempi valtio.

Kulttuurijohtamisen kaaos

Tutkin aikoinaan Saksan ja Suomen välisiä kulttuurisuhteita 1930-luvulla, kun selvitin kittiläläisen taidemaalarin Einari Junttilan tukijoiden Saksan suhteita. Kävi ilmi, että vaikka Natsi-Saksassa piti kaiken olla hyvin järjestettyä ja pyrkimys vahvaan valtiohallintoon kova, kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa, kun tarkasteli natsivaltion korean pinnan alle.

Ministeriöiden ja valtion hallinnon eri alojen tarkat toimenkuvat oli jätetty määrittelemättä. Virastot tekivät päällekkäisiä töitä, valtakunnan johtajien Gauleitereiden, ministeriöiden ja eri virastojen välillä vallitsi ankara kilpailu. Hallinto ei ollutkaan niin tehokasta kuin oli luultu, vaan taustalla jyräsi vanha preussilainen byrokratia. Natsi-Saksassa vallitsi ilmiö, jota asiaa myöhemmin tutkineet kuvasivat sanalla Führungskhaos eli johtamisen kaaos.

En päässyt tutkimuksissani niin pitkälle, että olisin saanut selville, miksi näin oli. Arvelin, että suurimmat riidat ja konfliktit ratkaistiin valtakunnan ylimmällä tasolla johtajan sanan voimalla. Hallintotyylissä oli varmaankin paljon omavaltaisuutta, kaikenlaisia ”pikkuhitlereitä”. Diktatuurissa toimittiin diktatuurin tavoin.

Myös Suomessa vallitsee johtamisen kaaos ainakin yhdellä alalla, kulttuurihallinnossa.

Alueellinen taidehallinto eli läänien taidetoimikunnat ovat kahden ministeriön alaisena, sisäministeriön ja opetusministeriön. Asiaa pohtinut työryhmä esittää alueellisen taidehallinnon keskittämistä opetusministeriön alaisuuteen. Sisäasiainministeriö haluaisi liittää sen lääninhallitusten sivistysosastoihin osaksi omaa hallintoaan. Päätöstä ei ole saatu aikaiseksi ja se siirtynee vaalirajan toiselle puolen.

Joskus puhutaan harhaanjohtavasti kulttuuriministeriöstä, mutta sellaistahan Suomessa ei ole olemassa, vaan on vain opetusministeriö. Kulttuuriministeri, jota ainakin aikaisemmin sanottiin toiseksi opetusministeriksi, hoitaa osaa opetusministeriön toiminnoista.

Entä kuka hoitaa kansainvälisiä kulttuuriasioita? Perinteisesti niiden parissa ovat toimineet kulttuuriministeriö ja ulkoministeriö. Kylmän sodan aikana kansainvälisestä kulttuuriedustuksesta tuli vakiintunut tapa myös pienissä maissa. Onneksi kylmä sota loppui ja onneksi valtiot olivat jonkin aikaa vähemmän innostuneita esittelemään kulttuuriaan ja taidettaan. Liityttiin EU:hun, joka toi jossain määrin säpinää kulttuurivaihtoon, kun mahdollistui kansainvälinen toiminta alueelta alueelle ilman aikaisempaa pääkaupunki/ministeriökuviota.

Perustettiin Frame ja muut taiteenalojen vientiorganisaatiot, jotka ovat tulleet vahvoiksi kulttuuritoimijoiksi. Kulttuurinavigaattorin takakarvat alkoivat tosin vähän pöyristellä, kun luin vastikään kulttuuriministerin valitsevan yhdeksi tärkeimmäksi kiinnostuksensa kohteeksi kulttuuriviennin. Joko se valtioisännyys, vai pitäisikö sanoa -emännyys taas alkaa…?

Tekijänoikeuksia, joita on hoidettu opetusministeriön alaisuudessa, halutaan siirtää kauppa- ja teollisuusministeriöön. Sitä haluavat suuret mediayritykset ja elinkeinoelämän järjestöt, jotka pääasiassa hallinnoivat tekijänoikeuksia, mutta eivät ole varsinaisia tekijöitä. Taiteilijat ja luovien alojen yritykset haluaisivat pitää sen kulttuuriasioita hoitavassa opetusministeriössä.

Kulttuurinavigaattori kannattaa tekijänoikeuksien pitämistä tekijäpuolen ja opetusministeriön asioina ja kehottaa tutustumaan asiaan sivulla, jolla on mahdollisuus lähettää asiaa koskeva vetoomus. Sivun otsikko on tosipateettinen: ”Liike kulttuurin puolesta”.

Ilmeisesti kulttuuri on tehty sellaisesta aineesta, joka soveltuu vaikka mihin alaan ja jota kummallista kyllä, melkein kaikki haluavat saada hoidettavakseen. Kysyä kuitenkin voi, onko asioiden hoitamisen tehokkuuden kannalta syytä hoitaa kulttuuria sekavasti ja epäjohdonmukaisesti?

Ja ennen kaikkea, pitääkö kulttuuria sitten hoitaa niin innokkaasti kuin sitä tunnutaan eri tahoilla hoidettavan? On näet tavallista, että kulttuuria hoitamalla se hoidetaan helposti vain hiljaiseksi. Vai oliko se tarkoituskin?

Hoitaminen on yäk, paitsi sairaaloissa ja terveyskeskuksissa.

Pc-puhe on aina seuranamme

Tulihan taas tuhti annos pc-puhetta! Ei, en tarkoita henkilökohtaisia tietokoneita, jotka nekin ovat valtavasti puhetta synnyttäneet, vaan erästä amerikkalaista sanaa ja amerikkalaista ongelmaa, joka on rämpinyt Suomeenkin hitaasti ja varmasti. Täällä on taas tänään Politically Correct eli poliittisesti korrekti tai oma käännökseni poliittisesti oikeaoppinen.

Aamun Hesari takoo valtalehden vallanpitojournalismillaan poliittisen oikeaoppisuuden jaloa doktriinia paksuihin suomalaiskalloihin. Premisivulla huolenpidetään maahanmuuttajien psyykehoidosta ja siitä, että maahanmuuttajia on vain harvoin töissä viestimissä.

Kulttuurisivun erinomaisessa kolumnissa Percy Mashaire arvostelee ankarasti Jari Tervon käsikirjoittamaa tv-sarjaa Mogadishu Avenue ja toteaa, että ”…tapaus osoittaa taas kerran, että maahanmuuttajista saa puhua, mutta he eivät saa puhua”.

Saman sivun lyhytuutinen kertoo keskiviikkona julkistetusta opetusministeriön tilaamasta selvityksestä aiheesta ”Reilu kulttuuri?” Selvitys esittää, että perustettaisiin työryhmä pohtimaan kulttuuripolitiikan etiikkaa. Kulttuuriministerin perustama kulttuurin etiikka -projekti on pohtinut muun muassa, koskevatko ”kulttuuriset jokamiehenoikeudet” samanarvoisesti kaikkia väestöryhmiä. Tällainen työryhmä pystyisi tuottamaan pc-puhetta rekka-autolasteittain.

Pc-puhe on aina ollut seuranamme. Poliittinen parlamentarismi on pc-puheen sampo. Se synnyttää enemmän poliittiskorrekteja kuvioita kuin nykyaikaisen henkilökohtaisen tietokoneen laskentakapasiteetti antaa periksi.

Tiedättehän esimerkiksi nuo suurten puoluepamppujen ”poliittiset päätökset”, jotka ovat sinettejä sille, että päätöstä ei tarvitse perustella, että se on sovittu jo aikaisemmin suljetuissa piireissä ja että asiasta ei voi keskustella ja niin edelleen. Tai sen, että jokaisessa lautakunnassa, toimikunnassa, työryhmässä, tiimissä tai kahvipöydässä täytyy olla sitä ja sitä, sekä tätä ja tätä. Ja jos sitä ei ole tai tätä on liikaa, niin on syytä olla erittäin huolestunut.

Pc-puhetta aikaansaavat feminismi, maahanmuuttajat, nuoret, vanhat, palomiehet, uusi miesliike, naissotilaat, sipoolaiset, buddhalaiset ja ahvenanmaansuomalaiset.

Käsite poliittisesti korrekti eli PC syntyi Yhdysvalloissa 1980-luvulla. Se oli aikansa lapsi ja ironisen ja satiirisen sävyinen sana. Oikeistoradikaalit, jotka sanan aikoinaan maailmalle lahjoittivat, eivät varmaankaan käsittäneet, mikä maailmanlaajuinen…anteeksi globaali menestystarina siitä myöhemmin tuli.

Huumorintajuttomuus - tuo suomalaisten kansallishyve - on pc-puheen paras kaveri. Pc-puheen on annettava siis pulputa estottomasti. Sen vaikutuksia saattavat olla suunnaton tehottomuus, turhautuminen tai tuhlaus, mutta siihenhän on varat löydettävä. Otetaan ne pois vaikka mielipidelehtituesta.

Tuotannosta loppukäyttäjään

Taiteilijat kutsuvat itseään joskus ehkä vähän itseironisesti kulttuurin raaka- tai perustuottajiksi. Käsite on ollut kuitenkin mielestäni aina ollut sopiva ja sitä voisi jalostaa laajemminkin kulttuurin kenttään.

Ajatellanpa, että taiteilijat ovat kulttuurin perustuottajia ja taide on kulttuurin perustuote. Hyvä. Seuraava kysymys kuuluu, mikä on näiden perustuotteiden jalostamista? Taidekoulut, galleriat, taidemuseot, konsertit, teatterit, kirjankustantamot ja muut foorumit ovat jalostuksen välineitä.

Kulttuurin tuotantoa ei voi automatisoida, joten jalostamiseen tarvitaan myös ihmisiä: kuraattoreita, museonjohtajia, taidekriitikoita, opettajia, orkesterinjohtajia, kääntäjiä, konservaattoreita ja muita asiantuntijoita.

Kutkuttavimmat ajatukset herättää kuitenkin IT-maailmasta otettu sana taiteen loppukäyttäjä. Minua kiehtoo se ajatus, että taideteos on valmis silloin, kun se on vastaanottajansa, siis loppukäyttäjänsä päässä. Jos saisin perustaa taidemuseon, uhraisin aikaa paljonkin tuon käsitteen parissa: mitä on vuorovaikutus, miten taide välittyy, miten se omaksutaan ja miksi taide kiinnostaa ihmisiä? Taiteen psykologiasta ja tarkemmin sanottuna kognitiivisesta psykologiasta tykkään kuin hullu puurosta.

Kulttuurin kehittäminen vaatii kaikkien osapuolten toimintaa. Tavallisia ovat myös rajanylitykset. On varsin yleistä, että kulttuurin tuottamisen jalostuspäässä toimivat alkavat kuvitella olevansa perustuottajia, tekijöitä. Niinpä kulttuuriministeristä tulee näyttelijä, kulttuuribyrokraatista runoilija ja tutkijasta taidemaalari. Näin syntyy tavallisesti vain huonoa taidetta ja perustuottajan, jalostajan ja byrokraatin pitäisi malttaa pysyä lestissään.

Samalla tavalla kuin viisas peluri tai vähittäiskauppias, voi sanoa kulttuurinkin kehittämisestä, että tärkeintä on kuitenkin vaihto. Matkustaminen, kansainvälisyys, tuonti ja vienti ovat välttämättömiä. Miksi sosialistinen realismi ei saanut mitään merkittävää aikaiseksi? Yhteiskunnassa oli liikaa paikallaan pysyvää, sameaa vettä. Suunta oli aina ylhäältä alaspäin, teoriasta käytäntöön, politiikasta kansalaiseen, jalostamisesta perustuotantoon.

Minua huolestuttaa kulttuurin alueellinen kehitys. Oulun seutu näyttää tipahtavan kulttuurin perustuotantoalueeksi. Taiteiden tekijöitä seudulla on, mutta kulttuurin kehittämiseen asti ei ole tarpeeksi pyrkyä. Päivän uutinen Kalevassa kertoo, että Oulun keväällä alkaneet kirjamessut muutetaan jokatoisvuotisiksi. Suomen kulttuurirahaston järjestämä tärkeä muotokuvamaalauskurssi pidetään Rovaniemellä.

Kulttuurin tuotantoa ei voi Kiinaan siirtää, mutta maansisäinen kiinailmiö tässä on tapahtumassa. Teollisin termein sanottuna, jalostusastetta pitäisi Oulussa nostaa.

Kulttuurin kansallis- vai kansalaiskaanoni?

Hesarin päivän kulttuurijuttu käsittelee sitä, että kokoomuspoliitikko, eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Kaarina Dromberg haluaa virallisen kulttuurikaanonin Suomeen. Siis listat siitä, mikä on tosisuomalaista kulttuuria. Hesarin jutussa mainitaan taiteenaloiksi kirjallisuus, musiikki, arkkitehtuuri ja muut taiteenalat.

Malli on Tanskasta, jossa konservatiivisen kulttuuriministerin listat julkaistiin vuoden alussa. Drombergin mukaan kulttuurikaanoneiden laatiminen voisi olla ajankohtaista, kun monikulttuurisuus ja kansainvälisyys lisääntyvät.

Dromberg sanoo, että: ”Tehtävänä olisi suomalaisen kulttuurin ylläpitäminen ja vahvistaminen muita kulttuureita vastaan, jotta me pystyisimme säilyttämään oman identiteettimme.”

Miksi, kysyy Kulttuurinavigaattori? Ei vastausta tarvitse kauan hakea. Kun kansallisvaltiosta on käytännössä jäljellä vain savuavat rauniot, kuuluu hätähuuto tietysti oikeaoppisen kansallisen kulttuurin suuntaan. Listahankkeet vaikuttavat myös jonkinlaisilta nostalgisilta yrityksiltä palata takaisin yhtenäiskulttuurin aikoihin auvoisiin.

Auttasivatko kulttuurilistat maahanmuuttajia sopeutumaan valtakulttuuriin? Päinvastoin, ne loisivat niitä sterotyyppisiä mielikuvia suomalaisuudesta, joihin ollaan varmaankin kurkkua myöten kyllästytty.

Arkadianmäeltä katsotaan arkadiaan, onnen maahan, jota ei enää ole.

Miksi haikailla kansallisvaltion perään, joka on auttamattomasti ohitettu vaihe? Tilalle esitetty kansalaisvaltion idea on paljon parempi ja nokkelampi kuin paluu taaksepäin. Keksittäköön kilvan keinoja kansalaisuuden ja identiteetin, keskustelun ja kulttuurien vuorovaikutuksen lisäämiseksi.

Kulttuurinavigaattori ryhtyi heti toimeen ja julkaisee top ten -listan Suomen taiteen kansalaiskaanoniksi.

Eija-Liisa Ahtilan video

Harro Koskisen Sikamessias

Karjalanpiirakka.
Akseli Gallen-Kallelan maalaus.

Esko Männikön valokuva.

Kalervo Palsan maalaus.


Einari Junttilan Lapinmaalaus.

Huittisten hirvenpää.

Nokia Communicator 9500.

Paanajärven maisema. Ei ole tosin enää Suomessa, mutta eihän Nokian kännyköitäkään tehdä aina Suomessa.