Arktinen hysteria New Yorkissa

Kulttuurinavigaattori nauraa höröttelee suomalaisten hölmöydelle, joka koskee päivän uutista, New Yorkin PS 1:n näyttelyä, joka tietysti on hieno juttu sinänsä.
”Suomalaiset taiteilijat esittäytyvät nykytaiteen Mekassa”, otsikoi Ylen kulttuuripuolen uutiset ja hehkuttaa, että ”Suomalainen nykytaide esittäytyy kesällä New Yorkissa suuressa mittakaavassa. Nykytaiteen tärkeimpiin pyhätöihin lukeutuva modernin taiteen museo MoMA esittelee Arctic Hystery -näyttelyssään 16 suomalaisen taiteilijan ja taiteilijaryhmän teoksia.”

Onneksi jonkun isänmaallisia orgasmeja saaneen poropeukalon laatimaa tekstiä oikoo Marja-Terttu Kivirinta Hesarissa. Näyttelyähän ei pidetä MoMA:n Manhattanin päärakennuksessa, vaan museon filiaalissa, joka sijaitsee Queensissa.

Eikä kuudentoista taiteilijan esiintyminen New Yorkin taidemaailmaa halkaise. Tyypillistä tällaiselle tietysti on, että suomalaiset se toki saa olemaan ihan jipoissaan, urheilutyyliin.
PS 1 oli pitkään itsenäinen nykytaidetta esittelevä taidekeskus, joka majoittui suureen kansakouluun (lyhennys tulee sanoista Public School ja numero 1 koulupiirin numerosta). Rakennus on Rem Koolhaasin uudistamaan MoMA:n Manhattanin päärakennukseen verrattuna vähemmän hypermoderni punatiilirakennus, joka valmistui vuonna 1892. Kymmenkunta vuotta sitten taidekeskuksen pihanpuoleiseen osaan suunniteltiin varsin näyttäviä rakenteellisia uudistuksia, joita paikalliset asukkaat vastustivat. Vierailin PS 1:ssa samoihin aikoihin ja annoin paikalle osuneelle paikallislehden toimittajalle lausunnon, jossa sanoin, että PS 1 tulee olemaan vielä kuuluisa kulttuurikeskus, josta queensiläiset saavat olla ylpeitä. No, öhöm, näinhän kävikin, kun PS 1 liitettiin 2000-luvun alussa MoMA:n.
PS 1:n johtaja ja suomalaisen näyttelyn kuraattori Alanna Heiss vieraili vuonna 1993 Dennis Oppenheimin Oulun ja Porin näyttelyn kuraattorina Suomessa. Maineikkaan näyttelyn järjesti juuri PS 1.

Luin myös Kalevan kulttuuritoimituksen Petri Laukan jutun asian johdosta. Hän saa lehden kulttuurilinjauksen mukaiset perifeeriset orgasminsa mainitsemalla erityisesti näyttelyn pohjoissuomalaiset esiintyjät: ”Pohjois-Suomesta ovat mukana Huutajat Mika Ronkaisen dokumenttielokuvalla, Anni Rapinoja sekä tuoli Doremisofa, joita Momassa on kymmenen.”
Laukka unohti mainita, että näyttelyn otsikko Arctic Hystery on vankasti oululaista alkuperää, olivathan Arktisen hysterian päivät 1970-luvun alkupuolella mainetta saavuttanut kulttuuritapahtuma.
Muuten Kulttuurinavigaattori seuraa New Yorkin taidemaailman tapahtumia myös PS 1 taidekeskuksen julkaiseman taideradio WPS1:n kautta. Ollaanpa kuulolla.

PS 1 taidekeskus New Yorkin Queensissä.

Pashaa ja venäläisiä

Pääsiäisviikolla tuli mieleeni, että kotona oli tapana syödä pashaa. Sain päähäni, että osaisin itsekin sitä tehdä: rahkaa, sokeria, voita, kermaa ja pähkinöitä, siis kaikkea parasta ja pahinta ihmiselle. Itäisellä, ylemmällä Ala-Manhattanilla, kuten vuokraemäntäni oli sijaintini opettanut, asui paljon venäläisiä.
Lähiseudun ruokakaupoissa ei rahkaa ollut. Marssin toisen Avenuen varrella olevat ruokakaupat koluten alas East Villageen. Eräs herkkukauppa rohkaisi jo odotuksiani, mutta rahkaa ei löytynyt.

Menin pieneen venäläiseen ravintolaan. Tiskillä oli kaikenlaisia värikkäitä ja makeita koristeellisia herkkuja, mutta pashaa ei näkynyt. Tarkastin huolellisesti ruokalistan, jossa oli borts-keitosta ja Kiovan kanasta lähtien kaikkea parasta venäläistä mitä kuvitella saattoi.
”Don´t you have pasha?”, kysyin. Vaaleanpunaiseen tarjoilijan asuun pukeutunut tyttö tuijotti vain, ei ymmärtänyt. Tilasin kupillisen seljankaa, maukasta sekin.

Toisella puolen katua oli lihakauppa, jonka ikkunassa oli jotain venäläisiä tekstejä. Marssin sisään ja selostin lihakirves kädessä olevalle miehelle, mitä tarvitsin. Hän sanoi ymmärtävänsä, mitä tarkoitin. Sen tekemiseksi tarvitaan rahkaa, hän sanoi, mutta sitä ei ole täällä kaupoissa. Teidän täytyy mennä hakeman sitä meijeriin.

Vai meijeriin rahkaa hakemaan! Manhattan ja meijeri tuntuivat olevan niin kaukana toisistaan, että yhtä hyvin olisi voinut mennä hakeman juustoa Kuusta. Karvain mielin tallustelin takaisin kotiseuduille. Ei tullut rahkaa pääsiäiseksi, eikä pashaakaan.

* * *

Kävin usein iltapäiväteellä eräässä kahvilassa, joka oli 22. kadun varrella. Sitä piti venäläinen perhe. Siellä saattoi istua ja vain katsella asiakkaiden tulevan sisään ovesta ja asettuvan kassajonoon. Se oli parempaa kuin päivittäinen televisiosarja.

Näin kerran, kun kahvilan pitäjäperheen mummo kutsui ystävänsä salaperäisen näköisesti istumaan kahvilan nurkkapöytään. Hän avasi varovaisesti lahjapaketin, jossa oli soittorasia. Kun mummo viritti lahja-aarteensa, helähti kahvilan pöydästä vaimea ja herkkä sointu: ”Love me tender, love me sweet…” Muovinen, kullattu Elvis pyöri soittorasian kannella ja mummat olivat haltioissaan.

Kerran sanoin kahvilan keski-ikäiselle miehelle, joka näytti olevan perheyrityksen johtaja, että olen Suomesta. Näytin vanhaa Neuvostoarmeijan vyötä, jota minulla oli tapana silloin pitää, joskus jotain pimeää tietä lahjaksi Neuvostoliitosta saatuna. Miehen silmät valpastuivat, hän kertoi olleensa aikoinaan rakennuksilla töissä, muun muassa Kostamuksessa ja Tallinnassa.
”Voisin kertoa sinulle, minkälaisia temppuja puna-armeijan vyöllä voi tehdä”, hän sanoi. Mutta kahvimukit, apple turnoverit ja garlic bagelsit odottivat ostajiaan ja hänen täytyi jatkaa työtään tiskillä. Unohdin kysyä, oliko perhe juutalaisia. Aikoinaan Neuvostoliitosta päästettiin muuttamaan pois paljon juutalaisia. He tulivat Israelin kautta.

* * *

En ymmärrä venäjää ”pektopahia” enempää, enkä muutenkaan ole koskaan ollut mikään suuri Venäjän harrastaja. Manhattanilla saattoi usein kuulla puhuttavan venäjää kaduilla, vähän kuin nykyisin Helsingissäkin. Asuin yksin ja kärsin siitä, että en voinut puhua suomea. Chattasin kyllä illat ja yötkin suomeksi pienessä huoneessani, mutta sehän oli kirjoittamista, ei puhumista.

Koin jotain kummallista kuullessani puhuttavan venäjää kaduilla tai liikennevaloissa odottaessa. Vaikka en ymmärtänyt sanaakaan, minut valtasi tunne jostain kotoisesta – tai ainakin kotimaata lähellä olevasta. Tunsin syvää sympatiaa ja kotikaipuuta kuullessani puhuttavan venäjää. Venäjä ei ole koskaan ollut minua niin lähellä kuin Manhattanilla.

Oluttuvassa keskustelin Yhdysvaltain siirtolaisista erään paikallistoimittajan kanssa. Selitin havaintoani, että Manhattanin venäläiset pukeutuivat tavallisesti perin juurin amerikkalaisesti, farkkuihin, college-paitoihin ja cowboy-bootseihinkin. Sanoin hänelle, että toisin kuin kaikki muut saarella asuvat etniset siirtolaisryhmät, venäläiset pukeutuivat amerikkalaisemmin kuin amerikkalaiset itse.
Toimittaja totesi siihen lyhyesti: ”Venäläiset ovat älykkäitä.”

Ympäristötaidetta Keskuspuistossa

Lauantaina 12.2.2005 avattiin New Yorkin Keskuspuistossa Christon ja Jeanne-Clauden The Gates ympäristöteos. Teos esitettiin 12.- 28.2. 2005.

Christo ja Jeanne-Claude, The Gates, 2005. 

Bulgariassa syntynyt Christo oli aikoinaan kriitikko Jean Restanyn 1960 kokoaman Les Nouveaux Realistes (Uudet realistit) ryhmän jäsen. Ryhmässä oli mm. Arman, François Dufrêne, Raymond Hains, Yves Klein, Martial Raysse, Daniel Spoerri ja Jean Tinguely ja myöhemmin Niki de Saint-Phalle. Löydettyjä arjen esineitä muokkaavista teoksista erottuivat Christon muoviin ja kankaaseen käärityt teokset.

Vaimonsa Jeanne-Clauden kanssa työskentelevä Christo on käärinyt mm. Berliinin Reichstagin (1995) ja Pariisin Pont Neuf-sillan (1985). Christon taide on erittäin hyvin suunniteltua ja hänen suuret ympäristöteoksensa herättävät ihastusta ja vihastusta.

New Yorkissa asuvien Christo & Jeanne-Clauden teokset ovat myös eräänlaisia tapahtumia ja niillä on tarkasti suunniteltu alku ja loppu. The Gatesin 7500 porttia tai niiden osat eivät ole myytävänä, sillä komponentit ovat teollisesti kierrätettäviä. Taiteilijakaksikon projektit rahoitetaan pääosin myymällä niistä otettuja valokuvia, julisteita, muita painotuotteita tai vaatteita.

The Gatesista saa melko hyvän käsityksen The New York Timesin taidekriitikko Michael Kimmelmannin ja valokuvaajien diaesityksestä. Kuvia teoksesta on esimerkiksi tällä kamerakännyköiden myötä syntyneellä mobiilia bloggausta eli mobloggausta harjoittavalla sivustolla.

The Gates vaikuttaa hauskalta ja hilpeältä, sahramin oranssit kankaat ja portit tuovat mieleen Keskuspuiston käytäville levittäytyvät vappumarssien lippurivistöt.

Teoksen esitysaika helmikuussa oli tarkoin harkittu. Puiston puut ovat lehdettömiä ja oranssi väri tuo piristystä maisemaan.

Puiston käytävillä kiemurtelevat lippurivit paljastavat myös New Yorkin Keskuspuiston rakenteen. Kaartuvat puistotiet tuovat puistossä kävelijälle odottamattomuuden ja muutuvuuden jännitteen, joka oli puiston suunnittelijoiden tarkoituksena.

Näin The Gates kunnioittaa hienolla tavalla vanhemman polven ”ympäristötaiteilijoiden”, maisema-arkkitehtien Frederick Law Olmstedtin ja Calvert Vauxin ideoita Keskuspuistossa, joka valmistui vuosina 1858-1878. Christo sai idean teokseensa vuonna 1979, jolloin puisto oli huomattavasti heikommassa kunnossa kuin tänään.