Miten kritiikki siirtyy nettiin?

Kulttuurinavigaattorin työhuone.

Kävin viime lauantaina Ihme -nykytaidefestivaalin lyhyessä yleisötilaisuudessa Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä. Martta Heikkilä toimi puheenjohtajana ja Heta Kuchka sekä Ilona Anhava keskustelivat jälleen esille tulleesta aiheesta, taidekritiikistä. Taidekritiikin väheneminen sanomalehdissä ja sitä myötä kriitikkojen yhä tukalampi asema oli eräs keskustelun teema. Monet näkevät tilanteelle pelastuksen kaltaisena ilmiönä sen, että yhä enemmän kritiikkiä julkaistaan netissä. Puhutaan kritiikin siirtymisestä nettiin.

Kritiikin siirtymisellä nettiin on kuitenkin ongelmia. Käytin tapahtumassa puheenvuoron, jossa yritin kertoa blogikirjoittajan näkökulman. Niistä eräs on se, että blogiini Kulttuurinavigaattoriin kirjoittaminen on niin sanottua ilmaiskirjoittamista. Tilaisuuden jälkeen mieleeni tuli, että bloggarin ilmaiskirjoittelua voisi havainnollistaa ja verrata seuraavasti: Heta Kuchka pitäisi taidenäyttelyn vaikkapa Anhavan galleriassa ja näyttelyn teosluettelossa olisi maininta hintatiedoista, että teokset ovat ilmaisia.

Tällainen työn ilmaiseksi jakaminen voisi olla mielenkiintoinen kokeilu jollekin taiteilijalle ja arvelen että joku on vastaavaa kokeillutkin. Mutta taiteilijan uraa ei voi perustaa työn ilmaiseksi tekemiseen. Myöskään kriitikon uraa ei voi perustaa ilmaiseksi kirjoittamiseen.

Niin sanotun ansaintalogiikan mukaan blogeja on monenlaisia. Jotkut bloggarit ansaitsevat toimeentuloaan blogeillaan, mutta nämä ovat hyvin suosittuihin aiheisiin liittyviä, kuten muotiin liittyviä verkkojulkaisuja. Kulttuurinavigattorinkin kävijämäärät ovat melkoisia, muutama tuhat kävijää kuussa, mutta kyse ei ole läheskään sellaisista kävijämääristä, joilla bloggari voisi ansaita. On myös lehtiin tai muihin julkaisuihin kirjoittavien toimittajien blogeja, joiden kirjoittamisesta bloggari saattaa ansaita. Itse seuraan esimerkiksi The Guardianin kriitikon Jonathan Jonesin blogia. Tällaisesta blogikirjoittamisesta tehdään yleensä erillinen sopimus, esimerkiksi Journalistiliiton Freelancereiden blogisopimus.

Blogi on verkkomedian myötä syntynyt merkittävin uusi journalistinen muoto. Suomen Kirjailijaliiton piirissä toimivilla kirjoittajilla lasketaan olevan noin 180 blogia. Blogit ovat kirjoittajan niin sanotun symbolisen pääoman keräämisen keinoja. Kaupallisessa maailmassa sen kaltaista toimintaa voisi suurinpiirtein kutsua brändinhallinnaksi.

Mutta mitä tapahtuu kritiikille journalismina, jos ja kun se siirtyy nettiin? Systemaattisen ja jatkuvan kulttuurijournalismin sijaan siitä tulee sattumanvaraista. Bloggari kirjoittaa niistä asioista, jotka häntä innostavat eniten tai joiden kirjoittamiseen hänellä liikenee aikaa. Itse olen luvannut itselleni, että en päivitä Kulttuurinavigaattoria, jos minulla on muuta kiireellisempää tekemistä. Tämä tarkoittaa tavallisesti varsinaisen ammattini, taidekriitikon töitä, josta maksetaan.

Sattumanvaraisuuden lisäksi blogit kuuluvat niin sanottuun esoteeriseen eli harvoille suunnattuun kulttuuriin. Tämän rajoitetuille osallistujamäärille suunnatun kulttuurin suosittu julkaisu on Facebook. Jos kirjoitan jutun sanomalehteen, jonka levikki on vaikkapa 80 000, juttuni saavuttaa noin 240 000 potentiaalista lukijaa. Suosituinkaan blogi ei saavuta tällaisia lukijamääriä, puhumattakaan Facebookin ystäväpiiristä.

Esoteerinen kulttuuri suuntautuu niille, jotka ovat jollain tapaa aiheesta kiinnostuneita, markkinointikielellä sanotaan, että blogien ja Facebookin viesti kohdentuu tarkemmin. Kritiikin nettiin siirtymisen toinen merkittävä piirre onkin sen lukijoiden kokonaismäärän vähentyminen. Ihmisten valtaosa etäytyy ennen pitkää yhä enemmän eri taiteenalojen ajankohtaisista asioista, ongelmista ja kysymyksistä. Tämän prosessin seurauksena taidekritiikki ei enää täytä aikaisempaa tehtäväänsä toimia taiteen arvioimisen foorumina. Kritiikki jakautuu kahteen osaan ja siitä tulee joko tykkäämistä tai teoretisointia.

Kriitikon taloudellinen asema on heikentynyt yhä ahtaammaksi ja suljetummaksi tulleen journalismin piirissä. Jos sanomalehden sivu ei ole mikään kritiikin tai yleensä journalismin kokeilukenttä, blogikirjoittamisella voi olla myös journalismia eteenpäin vieviä, progressiivisia piirteitä. Verkkoon siirtyvä kritiikki saattaa uudistaa 1700-luvulla syntyneen uuden porvarillisen julkisuuden myötä ilmestyneen taidekritiikin kieltä.

Blogikirjoittaminen antaa siis mahdollisuuksia kokeilevalle journalismille, kokeilevalle kritiikille. Ongelmana on vain bloggarin toimeentulo, verkkoviestinnällä ei juuri muita rajoja ole.

Nettijulkaisujen tapaaminen

Kuvataideakatemiassa järjestettiin pohjoismaiden nettijulkaisujen iltapäiväseminaari, joissa esiteltiin kuvataidealan nettijulkaisuja ja taidekritiikin siirtymistä verkkoon.

Kunsten.nu Tanskassa

Matthias Hvass Borello kertoi julkaisun aloittaneen nykymuodossa vuonna 2008. Sitä edelsi Århusissa 2004 aloittanut Århus.nu.

Julkaisun toimitukset ovat Århusissa ja Kööpenhaminassa. Lehdessä on kuusi palkattua taidekriitikkoa, 15 vapaaehtoista kirjoittajaa ja noin neljä harjoittelijaa. Lehti pyrkii ei-akateemiseen kirjoittamiseen.

Kunstkritikk.no Norjassa

Jonas Ekeberg sanoi lehden täyttäneen 10 vuotta. Se päivitetään lähes päivittäin. Norjassa oli vilkas taloudellinen ja kulttuurinen nousukausi 2000-luvun alussa. Alussa julkaisussa oli journalistisia kokeiluita New Journalism-tyyliin. Norjassa digitaalisen median eräs tavoite on tarjota työpaikkoja taidekriitikoille. Lehti on pystynyt keräämään ympärilleen kriittistä kulttuuria. Pysyvää valtion tukea Kunstritikk.no alkoi saada vuodesta 2009 alkaen, noin 250 000 € vuodessa. Lehti on siis tulossa todella instituutioksi, kommentoi Ekeberg.

Kunstritikk.no käännetään myös muille kielille ja sillä on englanniksi käännettyjen artikkelien kansainvälinen editio. Kulttuurinavigaattori referoi viime syyskuussa artikkelissa Populismi kulttuuripolitiikassa Jonas Ekbergin ansiokasta artikkelia Kunstritikk-lehdessä Pohjoismaissa tapahtuvista kulttuuripolitiikan populistista trendeistä ja lisäsi oman arvionsa Suomen kulttuuripolitiikan suunnista. 

Mustekala Suomessa

Päätoimittaja Pirkko Holmbergin mukaan kymmenen vuotta sitten perustetun verkkojulkaisun tavoite on  taidekeskustelun kehittäminen Suomessa. Mustekala painottaa täyttä ilmaisuuttaan, vaihtoehtona Helsingin Sanomien ja New York Timesin asteittain maksulliseksi siirtyneille verkkosivuille. Mustekalassa julkaistaan paljolti akateemista taidekirjoittamista ja jonkin verran kokeilevaa taidekritiikkiä. 

 Artishok Virossa

Liisa Kaljula taustoitti internetin erilaista roolia Virossa: se liittyy voimakkaasti vapauteen ja demokratiaan. Nettiviestintä on Suomenlahden eteläpuolella sama asia kuin ihmisoikeudet ja netti liittyy laajemmin kansalaisyhteiskuntaan.

Artishok on kokeilu, joka tutkii taidekritiikkiä itsenäisesti. Se ei ole anonut tukea valtiolta tai yrityksiltä ja pyrkii irti myös keltaisen median tyylistä. Artishokissa on taidekritiikin ja artikkelien lisäksi valokuva- , äänilevy ja televisio-osastot.

Julkaisun piirissä organisoidaan Artishok-biennaalia, jossa valitut taiteilijat esittävät päivän kestävän taidenäyttelyn ja eri kriitikot arvostelevat näyttelyt paikan päällä.  Viime syksynä tämä kokeilevan kritiikin Artishok-biennaali kesti kymmenen päivää.

Konsten.net Ruotsissa

Pohjoismaiden vanhin kuvataidealan nettijulkaisu aloitti vuonna 1998, 15 vuotta sitten. Toimittaja Anders Olofsson kertoi, että Konsten.netin lukijakunta on vakiintunut noin 28-30 000 vierailijaan kuussa ja lukijat osallistuvat mielellään sen artikkelien ja aiheiden keskusteluihin.

Kaksi kertaa viikossa päivitettävän nettijulkaisun liikevaihto on vain 14 000 € vuodessa, ja Tukholman lisäksi sillä on kuusi avustajaa Etelä-Ruotsissa. Tarvittaessa julkaisu pystyy kattamaan kuitenkin koko Ruotsin kuvataidetarjonnan.

Lehden ajatuksena on rekrytoida uusia taiteesta kirjoittavia henkilöitä, ja kirjoittajien melko perusteellinen koulutus kuuluu osana sen toimintaan. Ruotsissa lehdellä on myös kilpailija Omkonst, joka on tähän asti keskittynyt taiteilijoiden kirjoituksiin.

Keskustelu

Keskustelu aaltoili lyhyessä ja melko huonosti organisoidussa iltapäiväseminaarissa nettiviestinnän ytimestä populismin politiikkaan. Keskustelua herätti myös kuvataiteesta käytettävä kieli, joka on nyt saanut nimen  International Art English, ja jota ruodittiin newyorkilaisen Triple Canopy-verkkojulkaisun artikkelissa viime vuonna. Aihe tuntuu nyt olevan keskustelun alla muutenkin, tässä johdannoksi The Guardianissa tammikuussa julkaistu artikkeli asiasta.

Pohjoismaisista kuvataidealan nettijulkaisuista tasokkaimmat ovat Tanskan, Norjan ja Ruotsin nettilehdet. Syy siihen löytynee ainakin yhdestä asiasta, siellä on kruunujen lisäksi ollut kykyä ja halua organisoida kuvataidealan viestintää myös valtioiden taholta. Suomessa ollaan melkoisesti jäljessä tässä asiassa. 

Kulttuurin tarjonta ei ole ongelma, vaan sen vastaanotto. Yhä populistisemmaksi muuttunut julkisuus ei pysty kattamaan laajentunutta kulttuuritarjontaa, joten osa taidekritiikistä on siirtynyt ja tulee siirtymäänkin verkkoon. Tämä prosessi ei vielä ainakaan Suomessa työllistä tarpeeksi journalistisia taitoja osaavia taidekriitikoita, jotta verkkokritiikistä tulisi tasokasta ja kiinnostavaa. Seminaari osoitti kuitenkin, että myös kuvataidealan verkkojulkaisujen asema on pikku hiljaa vakiintumassa ja vahvistumassa.

Vihapuhe: Onko somaleilla kulttuuria?

Kirjoitin kirjan Nykyaikojen kampanjat Ars-näyttelyiden lehdistöpalautteesta ja niiden historiasta 1961-2006. Olen nyt alkanut tutkia myös sitä, mikälaisen vastaanoton vielä auki oleva Ars-näyttely on saanut tiedotusvälineissä. Afrikka-aiheiset Ars 11-näyttelythän jatkuvat vielä marraskuun lopulle eri puolilla maata ja Tukholmassakin.

Tutkimustyöni on vielä kesken ja varsinaiset johtopäätökset jätän myöhempään ajankohtaan.

Totuuden nimessä oheinen löytämäni keskustelu ei edusta hyvin Ars 11:n saaman palautteen yleislinjaa. Se itse asiassa käytiin Iltalehdessä jo ennen näyttelyn avautumista yleisölle, joten itse taidenäyttelyä se ei varsinaisesti koske.

Ars-näyttelyt ovat aina saaneet kokea jonkinlaista vihapuhetta. Tämä keskustelu kertoneekin siitä, miten katkeruutta ja voimakkaita ennakkoluuloja saattaa syntyä, kun nykytaide ja Afrikka yhdistetään. 

Kehottaisin lukemaan erityisesti keskustelun viimeisen repliikin. Lausuma on kuin suoraan Sarah Palinin suusta, jonka Johanna Korhonen mainitsee elokuisessa HS-pakinassaan: ”There is nothing to know”.

Iltalehden nettikeskustelu 14. - 15. 4. 2011 (poistettu edellisten kommenttien toistot)

nälkätaiteilijat, Vieras: Ars-Africa mustia "taiteilijoita" järkytti suomalaisten työnteko

Suomalaisten veronmaksajien rahoilla Kiasmassa pyörii Ars-Africa "taidenäyttely". Näyttelyn varjolla Suomeen on kutsuttu afrikkalaisia "taiteilijoita". Mustat "taiteilijat" ovat tehneet Suomessa itseään järkyttäviä havaintoja: Suomalaiset opiskelevat monta vuotta ja sitten suomalaiset joutuvat tekemään työtä joka päivä, se olisi kauheata! Näin mustat miehet kauhistelivat TV1 kulttuuriuutisissa. Selittäisikö tuo em. miksi Afrikka on alikehittynvt takapajula?.

Ei nimimerkkiä, Vieras: Huomenaamuna maikkarin aamuteeveessä on taas haastateltavana niitä khatinjyystäjiä. Täyttä mokupropagandaa sopivasti ennen vaaleja.

Ei nimimerkkiä, Vieras: Saas nähdä hakevatko nämä keppitanssijat pakolaisiksi?

Ei nimimerkkiä, Vieras: Voipi hakeakin

Ei nimimerkkiä: kunhan kuulevat ensin, että työntekopakko koskee vain suomalaisia.

Ei nimimerkkiä, Vieras: Pakolaisavun ja SPR:n naiset ovat varmaan varanneet lippuja niin, että näyttely on loppuunmyyty.

Ei nimimerkkiä, Vieras: Onko somaleilla kulttuuria. Onko olemassa somalikirjallisuutta, somalialaisia sinfoniaorkestereita, somalisäveltäjiä.... Miten somalit voivat rikastaa Suomen kulttuuria, kun somaleilla ei edes ole mitään kulttuuria?

Ei nimimerkkiä, Vieras: Somalian kulttuuri

Osman Yusuf Kenadid oli Osmanya-aakkoston luoja.
Somaliassa on syntynyt monia aakkostoja tarpeesta kirjoittaa runoja muistiin. Somalian nykyinen aakkosto ja kirjakieli on nuori, vaikka kielellä on vuosisadat kirjoitettu kirjallisuutta, runoutta, kaupallisia ja uskonnollisia tekstejä. Ensimmäiset somalian kielen tekstit kirjoitettiin arabialaisilla aakkosilla. Arabian aakkosia käytettiin pitkään, vaikka ne eivät sellaisenaan sovellu täysin somalin kielen ääntämykseen. Somalialaiset runoilijat ja kirjoittajat kehittivät omia somalian kieleen paremmin soveltuvia aakkostoja. Arabiasta muokattu wadaad, Obbion alueella käytetty Osmanya, Gadabuursien Borama-aakkosto ja nykyinen latinalainen aakkosto ovat näistä tunnetuimmat. Somalian latinalainen kirjoitus vastaa lähes täysin kielen ääntämystä, on säännönmukainen ja muistuttaa siinä suhteessa suomen kirjakieltä.

Somalian kirjallisuus
Somaliassa ovat aikaisempien vuosisatojen oppineet luoneet runsaasti islamilaista runoutta ja haditheja.Kun somalian kielen aakkosto muuttui latinalaiseksi 1973, somalialaiset kirjailijat ovat vuosien aikana julkaisseet kirjoja, jotka ovat saaneet laajan levikin. Heistä yksi on Nuruddin Farah.Hänen romaanejaan, ainoaa Somaliassa julkaistua From a Crooked Rib sekä Links, pidetään merkittävinä saavutuksina, ja hänelle on myönnetty 1998 elämäntyöstä Neustadt-kirjallisuuspalkinto]

Musiikki
Pavut kuuluvat somalialaiseen ruokaan.
Sambuusi on suosittu pikkupurtava.Pääartikkeli: Somalian musiikki
Somalia on harvoja afrikkalaisia maita, joiden väestö muodostuu pääosin yhdestä etnisestä ryhmästä, somaleista. Perinteiset yhtyeet, kuten Waaberi Horseed ovat saaneet jonkin verran kuulijoita maan ulkopuolellakin. Jotkut taas, kuten Maryam Mursal, ovat yhdistäneet somalialaiseen kansanmusiikkiin rockin, bossa novan, hip hopin ja jazzin vaikutteita.

Torontossa on huomattava somaliyhteisö, ja siitä on tullut Somalian poliittisen tilanteen vuoksi Mogadishun sijasta somalialaisen musiikkialan keskus. Somaliasta muuttaneisiin muusikoihin kuuluu nuori torontolainen rap-artisti K'naan, joka lauluissaan kertoo, millaista oli elämä Somaliassa sisällissodan puhjetessa.

Somalian ruokakulttuuri
Somalian ruokakulttuuri vaihtelee seuduittain, ja siihen kuuluu monenlaisia ruokia. Kaikkea kuitenkin yhdistää halal. Siksi siihen ei kuulu sianliha, alkoholi eivätkä veriruoat. Ateria syödään Somaliassa kello yhdeksän illalla. Ramadanin aikana se nautitaan usein tarawih-rukousten jälkeen, jopa 23:n tienoilla. Cambuulo-pavut on suosituimpia somalialaisia ruokalajeja, ja sitä syödään kaikkialla maassa. Ruokaan kuuluu hyvin kypsennettyjä adukipapuja, ja niihin sekoitetaan voita ja sokeria. Digir-pavut saavat usein olla uunissa matalassa lämmössä jopa viisi tuntia, jotta niihin saataisiin haluttu maku.

Ei nimimerkkiä, Vieras: En jaksaut lukea...riittää että katselee kuvia telkkarista. Rynnäkkökivääreitä, pälyileviä ihmisiä, "kalastajia" jne. Siinä sitä todellisuutta.

Kun määristä tulee merkityksiä

"Monacon ruhtinas Albertin ja ruhtinatar Charlenen hääjuhlien eilistä suoraa televisiolähetystä seurasi keskimäärin 665 000 katsojaa. Helteisenä lauantai-iltana lähetetyn hääohjelman katsojahuippu oli 716 000 katsojaa."

Näin pöheästi uutisoi Yle yhtiön edellisen päivän ohjelman katsojamääriä. Ruhtinas Albertin häitä oli näytetty Yleisradion TV1-kanavalla edellisenä iltana klo. 17.10.- 20.30 yhtäjaksoisena ohjelmana lähes kolme ja puoli tuntia.

Ilmeisesti hääohjelmien katsojasuosio on kuitenkin hiipumaan päin, kun uutisessa todettiin vuosi aikaisemmin Ruotsin kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin häiden keränneen enimmillään yli miljoona katsojaa.

Hauskaahan sitä oli katsella jonkin aikaa, mutta jäin kysymään mahtihäiden mahtiohjelman merkitystä. Televisio pystyisi keräämään monellakin aiheella yli puoli miljoonaa katsojaa lauantai-iltana varsinkin, jos siihen varattaisiin koko ilta.

Älyllistä laiskuutta?

Meille tolkutetaan tolkuttamasta päästyäänkin katsojalukuja, lukijamääriä, levikkilukuja, kuuntelijamääriä, kävijälukuja, klikkauksia ja myyntilukuja. Suuntaus on näkynyt hyvän aikaa varsinkin lehtien kulttuurisivuilla, ja nyt on syytä kysyä, miksi toimittajat hypnotisoituvat lukumääristä?

Nykyajan johtavan ideologian, kapitalistisen markkinaliberalismin mukaan arvoa säätelee ja ohjaa markkina. Myös kulttuurin ohjaajaksi, suuntaa näyttäväksi sormeksi halutaan tämän ajatuksen mukaisesti markkinavoima. Markkinaliberalismi siis sanelee, että myös kulttuurisivuilla merkitysten pohdinta vaihdetaan määrien puntarointiin.

Mielestäni on vain hyvä asia, että määrällisyys saa sijansa myös kulttuurin kentällä. Mutta on vulgaaria korvata merkitykset määrillä kokonaan. Ja vielä vulgaarimpaa on lopettaa kulttuurin merkitysten pohtiminen määrien kustannuksella. Se on älyllistä laiskuutta.


Tähän Suomen lehdistö on valitettavasti mennyt mukaan. Merkitykset ovat muuttuneet klikkailuksi markkinaliberaalin ideologian saatua yhä tiukemman otteen viestintävälineissä.

Esa Mäkinen pohti viime viikolla Hesarissa samaa asiaa kuin minä Kulttuurinavigaattorissa, Kritiikkiportin kohtaloa. (HS Kulttuuri, Kritiikkiportti oli huono ja kallis 29.6.2011).

Hän vertasi epäreilusti Kritiikkiporttia kaupallisen amerikkalais-englantilaisen viihteen pisteytysarviointiin tähtäävään Metacriticiin, joka keskittyy elokuviin, peleihin, televisioon ja musiikkiin. Myöskään Kirjaseurantaa ei voi verrata Kritiikkiporttiin, koska se keskittyy taiteenaloista vain yhteen, kirjallisuuteen.


Klikkailua vai kritiikkiä?

Olisi joskus hyvä pohtia, mitä tarkoittavat verkkosivujen vierailijamäärät eli klikkaukset? Mäkisen artikkelin tietojen mukaan Kritiikkiportissa vieraili 3 000 – 5 000 kävijää viikossa, kun taas Kirjaseurannassa, jota ei artikkelin mukaan ole edes ”virallisesti” avattu ”kävijöitä” oli toukokuussa 40 000.

Kokenut blogari tietää, että lisäämällä vaikkapa sanat ”Michael Jackson” suomenkieliseen blogikirjoitukseen voi kerätä tuhansia klikkauksia sellaisistakin maista, joissa suomea ei juuri kukaan ymmärrä. Kirjoitin keväällä 2010 Helsingissä vierailleesta Georg Baselitzista, joka on nykytaiteen supertähti, maailman sadan vaikutusvaltaisimman taiteilijan joukossa. Sain Kulttuurinavigaattorin artikkelin lukijoiksi paljon vierailijoita eri puolilta maailmaa maista, joissa ei takuulla ymmärretä suomea, tai ainakaan ei seurata Georg Baselitzin verkkoelämää suomen kielellä.

Määrällisyys ruokkii itseään. Määrien mittaamisessa ei ole mitään vikaa, mutta on täysi syy kysyä, mitä mittarit mittaavat? Vaikuttaa siltä, kuin määrällinen, mitattavuuteen perustuva ajattelu estäisi meitä arvioimasta merkityksiä.

Määrällisen seurannan vaarat

Verkkosivujen klikkaukset eivät kerro mitään esimerkiksi siitä ajasta jonka vierailija käyttää lukemiseen. Seuratessani verkkosivujen kävijämääriä huomasin, että yli 70 prosenttia artikkelin klikanneista viipyy sivulla alle viisi sekuntia.

Ongelmana on se, että missään mediassa julkaistujen viestien lukutapoja ei ole pystytty selvittämään. Jos TV1 esittää lauantai-iltana kolme ja puoli tuntia kestävän ohjelman, melko moni katsojista seuraaa ohjelmaa pelkästään siksi, että he ovat aina ennenkin katsoneet televisiota noihin aikoihin. Ja alle viisi sekuntia verkkosivulla viipyvää ei voi kutsua lukijaksi, vaan kävijäksi.

Kaikkia viestejä ei oteta vastaan pikaisesti. Tällaisesta voisi mainita esimerkkinä jonkun taidekritiikin tapaisen tekstin, jota aiheesta kiinnostunut saattaa lukea ”lähilukuna” rivien välitkin, ja huomioida sellaisetkin asiat, joista kirjoittaja ei mainitse. Tai hyvä dekkari on teksti, jota ei oikeastaan voi lukea huolimattomasti, koska silloin menettäisi tärkeimmän lukemisen mukana tuoman jännityksen.

Lähellä lienee myös aika, jolloin verkkojulkaisujen kävijämääriä aletaan manipuloida. Sellaisen organisoiminen ei ole varmaankaan monimutkaista, kun verkkopalveluiden estohyökkäykset ovat jo osa verkkoelämän arkea.

Määriin perustuva seuranta on vaarallista myös siksi, että eri kulttuurialojen yleisömäärien relaatio eli vertailu keskenään ei ole mahdollista. Jos television ohjelma saa miljoona katsojaa, se on valtava määrä Suomessa. Jos taidenäyttely saa yli sata tuhatta katsojaa, se on myös valtava määrä. Jos runokirjaa myydään yli tuhat kappaletta Suomessa, se on jo valtava menestys.

On myös kerrottava sellaisista kokeellisista ja avantgardistisista kulttuurin aloista, jotka eivät ole suurten yleisömäärien suosiossa. Ne kun usein ovat varsinaisia kulttuurielämän moottoreita.

Uusi rationalismi

Ilmeisesti kulttuurijournalismin suunnanmuutoksessa on pohjimmiltaan kyse hämmennyksestä, jota pohdin pari viikkoa sitten artikkelissani sivistysporvarin maailmaan tulleesta muutoksesta. Aikaisemmin toimittajat nojasivat vahvasti normatiiviseen arviointiin, jossa pohdittiin kiihkeästi ”tavallisen ihmisen” tajuntaa ja arvomaailmaa.

Uusi määrällinen tarkastelutapa on tuonut journalismiin rationalismia, joka on aiheuttanut sen, että lähes koko kulttuurielämän seuranta on alistettu markkinavoimille.

Toki klikkauksiin perustuva arviointi eli kävijäseuranta on tuonut myös paljon hyviäkin tarkastelutapoja. Mutta se ei ole poistanut journalismin perinteistä kysymystä siitä, mikä merkitys viestinnällä on lukijalle. Siihen tulokseen täytyy nyt ja tulevaisuudessakin päästä toimittajien oman ajattelun avulla.

Intian paketti

Chitra Ganesh, (Melankolia) Ajan virrassa, 2010.

Helsingin Samaan aikaan Intiassa -näyttelyssä on mukana 19 intialaista taiteilijaa, mutta mukana ei ole teoksia maan arvostetuimmalta, 96 vuotiaalta taidemaalari M. F. Husainilta.  Hän on myös maan ristiriitaisin taiteilija.

Husainin teokset ärsyttivät äärioikeistolaisten hindujen puolueen militanttia ryhmää, joka käytti myrkyllistä kieltä uhaten taiteilijaa fyysisesti. Maallistuneemmat taiteilijat ja intellektuellit sanoivat, että alastomuus, graafisesta seksistä puhumattakaan on ollut jo kauan osa hindujen ylevyyden representaatiota maalauksissa ja runoudessa. Vaikka Delhin oikeusistuin tuomitsi Husainin syyttömäksi, hän on asunut vapaaehtoisessa maanpaossa ja henkivartioiden suojaamana Quatarissa vuodesta 2006 alkaen.     

Husainin verkkosivu.

 M.F. Husain

Aluksi Samaan aikaan Intiassa -näyttelyn taiteilijat.

• Anay Mann, 
• Anita Khemka
• Archana Hande
• Bharat Sikka
• Chitra Ganesh
• Gigi Scaria
• Hema Upadhyay
• Nalini Malani
• Pushpamala N
• Rashmi Kaleka
• Reena Saini Kallat
• Riyas Komu
• Sheba Chhachhi
• Shilpa Gupta,
• Supriyo Sen
• Thukral & Tagra
• Valay Shende
• Vivan Sundara

Sekä Subodh Guptan näyttely Sara Hildenillä Tampereella 30.4. 2011 asti.

Johdannoksi Intian nykytaiteeseen sopii vaikkapa jo mainitsemani Amit Chaudhurin artikkeli Road to Riches Guardianissa, jossa kriitikko kertoo vaikeudesta koota näyttelyä yhden Intia-otsikon alle.

Toinen hyvä lähtökohta voisi olla tämä vasta julkaistu New York Timesin erikoisraportti Intian taiteesta, jossa Gayatri  Ranagachari Shah tarkastelee maan nykytaiteen historiaa.

Vuoden 2008-2009 vaihteessa Lontoon Hayward-galleriassa pidetty Indian Highway oli näyttely, joka toi Intian nykytaidetta brittien tietoisuuteen. Näyttelystä julkaistiin lukuisia artikkeleita, joista tässä Guardianin lyhyt preview. 

Sekä Laura Cummingin  ja Adrian Searlen kritiikit samasta näyttelystä.

Helmikuussa 2010 avattiin Saatchi galleriassa The Empire Strikes Back, josta Adrian Searlen kritiikki tässä.

Myös intialainen valokuvaus on ollut esillä. Valokuvaushan saapui Intiaan aivan varhaisvaiheessa. Tässä katsaus näyttelyyn, jonka aiheena on 150 vuotta valokuvausta Intiasta, Pakistanista ja Bangladeshista.

Ja kuvasarja samasta näyttelystä.

Intian taidetta ei voi ohittaa ilman Raghu Raita. Tässä kuvia Raghu Rain retrospektiosta. Ja tässä Elizabeth Day haastattelee Raghu Raita. Cartier-Bressonilta vaikutteita saanut valokuvaaja kertoo parhaasta kuvastaan.

Viime keväänä herätti kohua Lontoon Sothebyllä myyty Bharti Kherin elefantti-teos.

 Howrah silta Kolkatassa.

Intian outouksia on Kolkatassa oleva suuri Howrah silta, jolla jalankulkijat ovat sylkeneet paania, eräänlaista suosittua purutupakkaa siinä määrin, että silta on alkanut ruostua ja sitä on korjattava.

Rapautuvaa modernismia edustavat myös Le Corbusierin 60 vuotta sitten valmistuneet rakennukset Chandigarharissa, jotka ovat tulleet hyljeksityiksi ja ryöstellyiksi kohteiksi, ja vaativat entisöintiä. 

Guardianissa on myös kuvasarja AP:n valokuvaaja Kevin Frayerin kuvaraportti hiilenkerääjien yhteisöstä Bokapaharin kylässä.

Videosarja Seitsemän taiteilijaa Delhistä

Ja lopuksi suosittelen katselemaan Guardianissa juuri julkaistua seitsemänosaista videosarjaa Seitsemän taiteilijaa Delhissä. Kyseessä on tanskalaisen Third Ear –ryhmän ja Tim Hinmanin kokonaisuus. Valituista taiteilijoista kaksi, Gigi Scaria ja  Pushpamala N ovat esillä Helsingin näyttelyssä.

1. Gigi Scaria, kuvanveistäjä ja videotaiteilija Keralastaa, joka työskentelee Delhissä. Kaupunkimaiseman vaakapanoroinnit, kaupunkirakenteen kommentteja.
2. Kalkutassa syntynyt Sarnath Banerjee tekee ”graafisia romaaneita” ja elokuvia. Hän kuvaa Delhin toimintaympäristöään sanomalla., että se on täynnä huijareita, ja itsekin olevansa sellainen. Hän toteaa: Sarjakuvien avulla oikeastaan luodaan uudelleen, avataan ihmisille  Ikään kuin ihmisille sallitaan liittyminen vapaamuurareiden eliittiklubiin. ”Olen parittajasi, olen korjaajasi ja Walter Benjaminisi samalla kertaa.” 
3. Taidekollektiivi BLOTin (Basic Love of Things) muodostavat kuvajournalisti ja kuvataiteilija Avinash Kumar sekä DJ ja muusikko Gaurav Malaker, jotka tekevät tapahtumien valo ja ääni-installaatioita ja vahvasti editoituja videoita. 
4. Aastha Chauhan pyörittää Radio Khirkia ja organisoi taiteilijayhteisöiden toimintaa.
5. Valokuvaaja ja videotaiteilija Pushpamala N kostaa uudelleen historiallisia kuvia, joiden hän uskoo näyttävän eteläintialaisten naisten stereotyyppejä.
6. Graafikko ja multimediataiteilija Rohini Devasher on myös amatööriastrologi. 
7. Vivan Sundaram esittelee päälle puettavia veistoksiaan, jotka on tehty kierrätysmateriaaleista.

Helsingin näyttelyn kritiikit ja muuta

• Alaston kriitikko eli Otso Kantokorpi Kauppalehdessä ja blogissaan

• Raisa Jäntti Subdoh Gubtan näyttelystä Tampereella Keskisuomalaisessa
• Anu Uimonen samasta näyttelystä Hesarissa
• Irmeli Hautamäki Gubtasta Mustekalassa

• Teresan ja Jasmiinan reissublogi Äidin ja tyttären matka Intiaan ja Nepaliin talvella 2010-11.

Museojohtajat: Museon tulevaisuus on internetissä

Antony Gormley avaamasssa neljännen jalustan teosta Lontoon Trafalgarin aukiolla. Vasemmalla National Gallery.

Charlotte Higgins raportoi The Guardianissa kahden englantilaisen museomaailman jättiläisen Sir Nicholas Serotan ja Neil MacGregorin pitämästä luennosta, jossa he visioivat tulevaisuuden museota. Molempien mielestä instituutioiden ja niiden yleisöjen suhdetta muokkaa tulevaisuudessa internet. Museot tulevat heidän mielestään muistuttamaan multimediaorganisaatioita.

British Museumin johtaja MacGregor sanoi, että ”Tulevaisuus on epäilemättä museo julkaisijana ja toimittajana.”

Tate taidemuseon johtaja Serota sanoi, että ”On haaste, missä määrin jäämme alullepanijoiksi ja missä mielessä tulemme julkaisijoiksi, jotka tarjoavat jalustan kansainvälisille keskusteluille?” Hän sanoi olevansa varma siitä, että seuraavan kymmenen viidentoista vuoden aikana museotiloissa työskentelevien henkilöiden määrä tulee rajoittumaan ja lisääntymään tulevat komissioita antavat toimittajat, jotka työstävät verkossa olevaa aineistoa.

”Menneisyydessä museovierailijoiden ja henkilökunnan välinen viestintä on ollut epätäydellistä”, sanoi Serota. ”Tämän hetken haaste on museokuraattoreiden ja vierailijoiden parempi viestintätaso.”

Museoesineiden yhä lisääntyvästä kuljettamisesta eri puolille maailmaa MacGregor totesi: ”Fyysinen siirtäminen on yhtä tärkeää kuin internet.”

Ei oikeutta saa…

"Ken vaivojansa vaikertaa, On vaivojensa vanki, Ei oikeutta maassa saa
Ken itse sit' ei hanki."
Kaarlo Kramsun Ilkka-runon paljon siteerattu pätkä tuli mieleen, kun luin Suomen arvostelijain liiton puheenjohtajan ja Kritiikkiportin päätoimittajan Sisko-Tuulikki Toijosen kauniin kirjoituksen tekijänoikeuksista.

Vuoden verran toiminut Kritiikkiportti voisi alkaa kunnioittaa tekijöitä, siis kirjoittajia eli eri taiteenalojen asiantuntijakriitikoita vaikkapa seuraavalla tavalla. (Klikkaa kuvaa, niin ymmärrät mistä on kysymys.)

Ei näin...
...vaan näin.

Venetsia virtuaalisesti

Jani Leinosen kerjuulapuista koostuva seinäinstallaatio Venetsian biennaalissa.

Jäikö matkalippu Venetsiaan tänä kesänä hankkimatta? Tarjoan lohdutuksena sinulle linkkikokoelman kesäkuun alussa avattua Venetsian kuvataidebiennaalia koskeviin artikkeleihin.

Täydennän linkkejä sitä mukaa kun niitä silmiini osuu. Voit ehdottaa lisälinkkejä kommentointiosaston kautta , kuten voit myös ilmoittaa rikkoontuneista linkeistä.

Edellinen Navigaattoriblogi Köyhyys kultakehyksissä alkoi Jani Leinosen kerjuulapusta, joka oli Kiasman Oikeilla jäljillä-näyttelyssä. Nyt se sama lappu näyttää olevan Pohjoismaiden paviljongissa muista lappusista kootussa ryhmässä, yltäkylläisesti katetun pöydän ääressä.

• Asiasta kertoo Airikka Mannerkosken juttu biennaalista, joka julkaistiin alun perin Ylen kulttuuriuutisissa.

Venetsian Biennaalin kotisivu
"La Biennale" jakautuu nykyisin taiteen, arkkitehtuurin, elokuvan, tanssin, musiikin ja teatterin aloihin, joista 7.6.-22.11. 2009 esitettävä taidebiennaali otsikolla Making Worlds on järjestysnumeroltaan 53.

Kiasma Venetsiassa
Kiasma julkaisee Berndt Arellin kirjoittamaa tietoa Suomen osallistumisesta biennaaliin, biennaalin Suomen uudelleenkäytössä olevasta pienehköstä Aalto-paviljongista ja Framen johtaja Marketta Seppälä kertoo siellä olevasta Jussi Kiven installaatiosta Fire & Rescue.

Moderna Museet Pohjoismaiden osuudesta biennaalissa.

• Norjalaisen arkkitehdin Sverre Fehnin suunnittelema Pohjoismaiden paviljonki valmistui 1962. Paviljongin kaunis esittely (ei koske nykyistä biennaalinäyttelyä) Youtubessa
• Tanskan ja Pohjoismaiden näyttelyosuuden verkkosivu "The Collectors"

The Guardian

• Biennaali on kertonut aina jollain tavalla siitä, missä maailma menee ja miten se makaa. Kiinan paviljonki tuli mukaan 2005, ja 2007 tuli Afrikan paviljonki Giardinille. Nyt Charlotte Higgins kertoo Yhdistyneiden Arabiemiraattien osastosta, joka avattiin tässä biennaalissa. UAE:n osaston lisäksi on näyttely Abu Dhabista, jonka kuratoi Catherine David.
• The Guardian raportoi paljon ja eri medioiden välityksellä biennaalista,se julkaisi heti kättelyssä muassa avajaistunnelmien kuvasarjan ja Adrian Searlen podcastin Steve McQueenin huomiota herättäneestä elokuvasta.Tässä lehden Venetsian biennaali-kokonaisuus
• Adrian Searlen juontama video biennaalin kohokohdista antaa showsta pinnallisen, mutta hyvän kokonaiskäityksen.
• Valokuvaaja Christian Sinibaldin näkemys biennaalista.
• Laura Cummingin selkeä kokonaisarvio, joka päättyy lohduttavaan ja pikanttiin huomioon siitä, että biennaalia ei tarvitse enää kokea eikä arvioida pelkästään Venetsiassa: suuri osa siellä olevasta taiteesta tulee myös tänne.
• Jälleen uusi kuvasarja.
• Charlitte Higgins mainitsee blogissaan luettelon biennaalista tyliin "Älä unhoda näitä..."
• Michael Archer toteaa, että biennaalissa ei ole kyse näkemisestä, vaan hukkumisesta. Kolmipäiväisen taiteenkatselun lisäksi biennaalin pressipackissä on 27-sivuinen luettelo näyttelyistä, jotka tavalla tai toisella liittyvät biennaaliin eri puolilla Venetsiaa.

The New York Times

• Randy Kennedy raportoi NYTin Arts Beat blogiin lyhyitä juttuja Venetsiasta
• Nelipäiväisessä ennakkokatsauksessa oli huomattavasti vähemmän tungosta kuin aikaisemmin, huomioi kokonaiskatsauksessaan Carol Vogel. Hänen haastateltavaansa, pitää myönteisenä sitä, että biennaalista puuttuvat nyt gigantismi ja kerskailu

Frankfurter Allgemeine Zeitung FAZ

• FAZin Peter Richter otsikoi Saksan näyttelyosuuden biennaaliarvionsa arvoituksellisesti ”Die Katze über dem Astloch” eli Kissa oksanreiästä.
• Ja arvoituksellisesti ja kriittisesti jatkaa Niklas Maak otsikollaan "Neue Hoffnung zwischen den Blumen des Bösen" eli Uusia toiveita heikkojen kukkien joukossa.
• Yhdysvaltain paviljonki, jossa on Bruce Naumanin teoksia ja saksalainen taiteilija Tobias Rehberger on todettu erinomaisiksi ja saavat biennaalin Kultaisen Leijonan palkinnon.
• Niklas Maak esittelee kirjailija, videotaiteilija, ohjaaja, näyttelijä Miranda Julyn, joka esittää tämänvuotsisessa biennaalissa veistoksia, jotka ovat oikeastaan veistosjalustoja.
• Kuuluisa taidealan monitoimihenkilö Werner Spies kirjoittaa otsikolla "Denglisch" saksalaisten nöyristelystä englannin kielen hegemoniaa kohtaan biennaalissa ja ehdottaa että Saksan ja Ranskan paviljongit voisivat toimia joskus yhteistyössä. Silloin masokismi olisi ainakin molemminpuolista.

Helsingin Sanomat

• Anu Uimonen, Venetsian biennaalin yleisö osallistuu teatteriesitykseen Totta kai biennaali on teatteria, totta kai se on spektaakkeli. Venetsia on maailman suurin ulkoilmateatteri, kirjoitin aikoinaan.
• Anu Uimonen kertoo, että Pohjoismainen paviljonki ja Artekin kahvila saivat kiitosta Venetsiassa. Jokaiselle oma nationalisminsa.
• Anu Uimonen uutisoi Kiasman haluavan ostaa virolaisen Kristina Normanin installaation After-War, joka on biennaalin Viron osastolla. Mukana on kullattu kopio pronssisoturi-patsaasta, joka aiheutti mellakoita Tallinnassa vironvenäläisten ja virolaisten erilaisten historiakäsitysten seurauksena. Vaikea ottaa kantaa asiaan, kun en ole teosta nähnyt, mutta vaikuttaa erinomaiselta valinnalta ainakin aiheen puolesta.

Dagens Nyheter

• Birgitta Rubin, Daniel Birnbaum: ”Alla vill synas i Venedig”
• Birgitta Rubin, Norden skapar hem med ångest i Venedig
• Ruotsin succé Venetsiassa: Animaation tekijä Nathalie Djurbergille myönnettiin lupaavan nuoren taiteilijan palkinto Hopeinen Leijona, Pohjoismaiden ja Tanskan paviljongit saavat palkinnon parhaasta näyttelyideasta.

ArtBabble: Videoläppää taidemuseoista

Monet ovat vierailleet Ylen Elävässä arkistossa. iTunes U on yliopistoluentojen verkkopaikka. Tänään tiistaina avattiin ArtBabble, Indianapoliksen taidemuseon luoma verkkosaitti, joka tarjoaa katsottaviksi taidemuseoiden videoita.

Ainakin otsikko on muokattu verkkoviestinnän näköiseksi, sen voisi suomentaa monella tavalla: Taidejokellusta, Taidepulinaa tai Taideläppää.

Totesin toissa kesänä blogiartikkelissani Tate on taidemuseoviestinnän ykkönen , että taidemuseoiden viestintä ”on aivan liian kirjallista ja perustuu toistaiseksi liikaa monomediaan. Museoiden verkkosivujen painopiste on liian vahvasti niiden ajankohtaisnäyttelyiden mainonnassa. Tietokannoille, arkistoille, yleisöinformaatiolle ja todelliselle tiedonvälitykselle olisi valtavasti mahdollisuuksia.”

Pähkäilin silloin, että verkkoviestintä voisi tuoda uusia mahdollisuuksia museoiden näyttelyiden esittelyyn, niiden tiedonvälitykseen ja taidekasvatukseen ja kysyin, eikö museoissa olisi aika herätä uuteen maailmaan uuden viestinnän keinoin?

ArtBabble on herännyt tähän maailmaan. Sen partnereita ovat toistaiseksi amerikkalaiset Art21 organisaatio, Indianapolisin taidemuseo, joka on tunnettu laadukkaasta verkkoviestinnästä, LACMA eli Los Angelesin nykytaiteen museo, New Yorkin vastaava eli MoMA, San Franciscon MoMA eli SFmoma, The Smithsonian American Art Museum ja The New York Public Library.

Ne kaikki tuottavat runsaasti audiovisuaalista aineistoa, joka vain kaipaa niittausta yhteen. Jonkun taiteilijan haastatteluhan voi, kuten verkon suunnittelija totesi, helposti hukkua YouTuben kaltaisessa sekametelikeitossa. Ja ArtBabblesta huomaa, että se on suunnattu kaistankuluttajille, koululaisille ja opiskelijoille.

Englantilainen Tate julkaisee jo nyt verkossa satoja taideaiheisia opetusvideoita. Kun The New York Timesin toimittaja kysyi Taten johtajalta, haluaisiko museo liittyä mukaan, hän vastasi, että ei ole kuullut amerikkalaisten projektista. Mutta brittiläinen taidemuseon johtaja lisäsi, että luultavasti Tate liittyisi mielellään moiseen verkkosaittiin. Hän sanoi viisaat sanat: ”Mitään tässä uudessa maailmassa ei saavuteta yksin.”

Vaikka ArtBubblessa on vasta muutamia kymmeniä taiteilijahaastatteluita, aineisto on kylliksi vakuuttavaa. Katselin yhden videon, suuresti ihailemani kalifornialaisen Robert Irwinin vajaan tunnin mittaisen haastattelun. Kuvan saa kokoruudun suuruiseksi, siinä on englanninkielinen tekstitys ja teksti julkaistaan myös kokonaan kirjoitettuna. Irwin, joka edustaa ns. fenomenologista kuvanveistoa kertoo haastattelutilassa olevasta teoksestaan ja kuuluisasta teoksestaan, puutarhasta Los Angelesissa. Videossa on muutamia inserttejä teoksista, vaikka varsinainen televisiokanavalla esitettäväksi tarkoitettu ohjelma se ei ole.



Varsin perusteellista työtä siis. Projekti toteutettiin projektituen voimin, mutta voi vain toivoa, että ArtBabblesta tulee suosittu taidealan opetusvideoiden keskus.

Arjen arkkitehtuuri ja kuvia verkkoon

Aamun ajattelun aihetta antoi Guardianissa kuvallinen raportti Leedsin kaupungista Englannissa otsikolla ”How to be a happy architect”. Irena Bauman, otsikon mukaisen kirjan kirjoittaja esittää kuvasarjan Leedsistä.

Esimerkiksi Leedsin, kuten muidenkin kaupunkien markkinointiin liittyvät kuvat ovat kaupungin virallisen julkaisuaineiston enemmistö. Niiden välittämä kuva on tavallisesti epärealistinen ja ne esittävät vain murto-osan kaupungin elämän todellisuudesta.
Keskikaupungin liikkeiden palveluiden moninaisuus ja kaupungin varautumattomuus ilmastonmuutokseen eli tulviin kiinnittää Irena Baumanin huomion. Hän kertoo myös julkisen taiteen merkityksettömyydestä ja heikosta tasosta. Positiivisena Bauman näkee asukasyhteisöjen toiminnan.

The Guardianin julkaisema kuvasarja tässä.

Lisään tähän vielä linkin The New York Timesin arkkitehtuurikriitikko Nicolai Ourousoffin kritiikkiin Renzo Pianon suunnittelemasta Los Angelesin Broad nykytaiteen museosta otsikolla A Clash of Aesthetic Styles. Itse museo avattiin helmikuussa, mutta NYT uutisoikin miljonääri ja hyväntekijä Eli Broadin uuden museon rakentamisesta. Uutista voi luonnehtia dramaattiseksi, koska talouslaman edetessä kaikki museot ja instituutiot ovat alkaneet valitella rahoitusongelmistaan. Esimerkiksi Mr. Broad kertoi aikaisemmin, että hänen säätiöidensä arvo on laskenut 18 prosenttia markkinasotkuissa.

Lifen kuvat verkkoon
Aamun Guardian uutisoi myös Life-aikakauslehden kuvien siirtämisestä verkkoon. Eilen siirrettiin verkkoon jokaisen nähtäväksi eräs maailman suurimmista valokuvakokoelmista, joka ulottuu 1880-luvulta 1900-luvun tärkeimpiin hetkiin.
Eilen verkkoon meni noin 20 prosenttia kokoelmasta, jonka määrä tule olemaan noin 10 miljoonaa kuvaa. 97 prosenttia kuvista on aikaisemmin julkaisemattomia. Life perustettiin vuonna 1883, mutta sen kuva-arkistoissa on kuvia 1750-luvulta alkaen.

Lifehän on jo kuollut lehti, jonka kuva-arkistoa välittää Google.

Guardianin asiaa koskeva uutinen.

Kritiikin pisteet ja minän mittarit

Hesarissa oli tänään Jussi Pullisen artikkeli kritiikin pisteytyksestä. Aikoinaan kyllästyin antamaan pisteitä ennakkokatsauksissa, jossa listattiin kevät-, kesä- ja syyssesonkien näyttelyt. On melko yhdentekevää, saako joku näyttely neljä tai kolme pistettä. Hyvä-huono akseli taas on liian kaksinapainen. Kritiikin tehtävänä on herättää lukijan ajatuksia ja keskustelua aiheestaan.
Kritiikki on ikivanha eurooppalaisen kultuurikeskustelun laji. Se oli ja on myös osa tieteellistä teorianmuodostusta. Analyysi, jonka perään Hesarin jutussakin kysellään, jää tähtien ja pisteiden annossa pois. Tärkeää olisi, että myös päivälehtikritiikissä olisi esitettynä analyysi jollakin tavalla, niin vaikeaa kuin se merkkien puristuksessa taisteleville kriitikkotoimittajille onkin. Tänään kukaan ei analysoi muuta kuin pörssikursseja ja jääkiekko-otteluita.

Jutun paras kommentti – siitä annan hänelle viisi ruusuketta – tuli Helena Yläseltä, joka sanoo vierastavansa tähtikulttuuria arvosteluissa.

Helena Ylänen sanoo: ”Se, että nykyaikainen yleisö, joka ei ole kiinnostunut elokuvasta vaan omasta viihtymisestään, niin raivokkaasti haluaa tietää kannattaako tätä leffaa katsoa, on oikeastaan kirjoittamisen arvoisen kritiikin surma. Ainoa asia, jonka kriitikko voi tietää, on mitä hän itse ajattelee.”

Aikaisemmin kriitikot piiloutuivat kaikentietäväisyyden naamarin taakse. Formalistinen taidekritiikki antoi ymmärtää olevansa objektiivista ja tieteellistä. Sen suunta oli aina ylhäältä alas.
Sana ”minä” tuli taidekritiikkiin 1980-luvulla.
Taiteen subjektiivisen aallon mukana tuli introspektiivinen eli itseään tarkkaileva kriitikko. Introspektiivinen kritiikki on pahimmillaan sitä, että kuten Helena Yläsen mainitsema vain omasta viihtyvyydestään kiinnostunut yleisö, kriitikko on kiinnostunut vain itsestään.

Kriitikot alkoivat tarkkailla enemmän omaa reagointiaan kuin kritikkinsä kohtena olevaa taiteenalaa, aihetta ja sen analysointia. Minästä tuli kritiikin mittari.

*

Julkisen sanan neuvoston aktiiviselle puheenjohtajallekin voisi antaa pisteitä. Pekka Hyvärisen mielestä lehtien pitäisi suitsia nykyistä tiukemmin internet-keskustelupalstojensa kirjoittelua. Savon Sanomien haastattelema Hyvärinen nimeää yhdeksi keinoksi sen, että kirjoittajat esiintyisivät omilla nimillään.

Olen pitkään seurannut sekä lehtien että ylipäätään yleisen verkkokirjoittelun tilaa. Verkkoviestinnässähän on mahdolisuus nimettömyyden suojassa tehdä melko törkeitäkin asioita. Esimerkiksi Jokelan koulusurmassa oli yhtenä taustatekijänä pitkälle mennyt verkkoestottomuuden psyykkinen tila. Olen pari kertaa kirjoittanut Kulttuurinavigaattorissakin aiheesta ja tuosta niin sanotusta verkkoestottomuuden ongelmasta, jossa on melkoinen tutkimuksellinen perusta.

Väitän, että verkkoviestinnästä yleensäkin joudutaan käymään jotain vastaavaa laajaa valistuskampanjointia kuin kännykän käytöstä taannoin. Ohjeita verkossa käyttäytymiseen toki on olemassa, mutta ne eivät valitettavasti näytä menevän perille. Keskustelupalstoille tarvitaan toiminta- ja käyttäytymissääntöjä ja mielestäni yhtenä toimenpiteenä voisi olla nimettömyyden poistaminen.

Estottomuuden koukussa

Törmäsin noin vuosi sitten aiheeseen, josta en malta olla kirjoittamatta uudestaan. Julkisuudessa on pohdittu paljon pääministeri Matti Vanhasen ja ulkoministeri Ilkka Kanervan tekstiviestien eettistä ja juridista puolta, mutta en juuri ole lukenut pohdintaa siitä, miten medioita ylipäätään käytetään.

Sekä pääministeri että ulkoministeri ovat tavallaan viestinnän vankeja. He jäivät helposti ja nopeasti lähetettävien tekstiviestien estottomuuden koukkuun, koska eivät ymmärtäneet käyttämiensä viestintävälineiden luonnetta. He eivät käsittäneet, että viestintä on vuorovaikutusta, jossa käytettävä media vaikuttaa myös viestien lähettäjään itseensä.

Artikkelissani Onko verkkoviestintä moottoritie ilman estoja? kerroin, että tutkijat ovat päässeet selville niin sanotusta estottomuudesta, joka syntyy verkkoviestinnässä. Tekstiviesteihin voi soveltaa samoja tutkimustuloksia.
Estottomuus syntyy siitä, että viestijät eivät voi käyttää niitä monimutkaisia vuorovaikutuksen keinoja joita reaalimaailman "todellisessa" kasvokkain tapahtuvassa viestinnässä syntyy (esimerkiksi äänensävy, asento tai kasvonilmeet). Viestijän pidäkkeet löystyvät ja estottomuuden psyykkinen tila, eräänlainen hybris syntyy.

Tekstiviesteillä viestittäessä estottomuus syntyy vielä helpommin kuin tietokoneverkkojen välityksellä. Tekstiviestejä kirjoitetaan hyvin nopeasti, ne välittyvät tavallisesti "suoremmin" ja välittömämmin vastaanottajalle kuin monen palvelimen kautta sinkoilevat sähköpostit. Tekstiviestien kielenkäyttö on minimaalista, joten viestinnästä karsiutuu pois paljon sellaisia viittauksia ja vihjeitä, joiden perusteella viestijöiden pidäkkeet muodostuvat.

Tutkijat ovat tunteneet ilmiön jo vuosia, mutta kumma kyllä Suomessa - tekstiviestien kotimaassa - ei tästä aiheesta ole puhuttu juuri lainkaan. Meinasin kirjoittaa aiheesta uudestaan jo syksyllä, kun tuli ilmi Jokelan surulliset koulusurmat. Surmaaja ei pystynyt siirtymään normaalin elämän vuorovaikutukseen verkkoestottomuuden tilasta ja monet tapauksen jälkeen tehdyt uhkaukset kouluihin syntyivät epäilemättä estottomuuden hybriksessä.

Toivottavasti psykologian ja viestinnän tutkijat alkavat tutkia asiaa. Arvelisin, että jonkinlainen yleinen verkkoviestinnän käyttökampanja tulee ennen pitkää ajankohtaiseksi. Olihan syksyllä kampanja, jonka tarkoituksena oli ehkäistä kännyköiden käytön ulkoisia häiriövaikutuksia. Kun ministeritkään eivät ymmärrä viestinnän vaikutuksia, täytyy kyseessä olla melkoinen epäselvyys siitä, miten ja mihin uusia medioita pitäisi käyttää. Viestintävälineden käyttö on joko opittava, tai sitten itkien opittava.

Tässä vielä tiivistettynä verkkoestottomuuteen johtavat kuusi päätekijää asiaa tutkineen John Sulerin (2004) mukaan:

1. ”Et tunne minua” – salanimen takainen nimettömyys.
2. ”Et näe minua” – näkymättömyys .
3. ”Tavataan myöhemmin” – aikaviive lähettämisen ja palautteen saannin välillä.
4. ”Se on kaikki päässäni” – liioitteleva tunne yksin olemiseen.
5. ”Kaikki on vain peliä” – kuvittelu yksinolosta.
6. ”Olemme kaikki tasa-arvoisia” – auktoriteetin ja aseman poissaolo.

p.s. Kirjoitin blogin eilen maanantaina iltapäivällä. Nyt tiistai-aamun uutiset kertovat Ilkka Kanervan erottamisesta ulkoministerin paikalta. Ministerin harkintakyky heikkeni hänen lähettäessään tekstiviestejä ja ainakin osasyynä oli joutuminen verkkoestottomuuden pauloihin. Ilmiö on toki varsin yleinen ja ongelma lienee siinä, että viestinnän harjoittajat eivät tiedä tai tiedosta ilmiötä, josta tutkijat ovat päässeet selville.

Mutta tässä tapauksessa kommunikaatiota seurasi ekskommunikaatio - eli erottaminen.

Blogit ja verkkoviestintä

”Asiapitoisen kansalaisjournalismin sijaan Suomen suosituimmat blogit keskittyvät viihteeseen. Blogilista.fi -palvelun 50 suosituimmasta suomalaisesta blogista 44 voi luokitella viihteeksi.” Esa Mäkisen juttu Hesarissa sunnuntaina sai aikaan blogosfäärin vastahyökkäyksen ainakin Kari Haakanan koosteen mukaan.

Esimerkiksi Sedis kirjoittaa: ”Mutta Blogilistan kärkipään tulkitseminen blogosfääriksi ja sen yleiseksi olemukseksi, kuten Mäkinen tekee, on tietysti vähän kummallista. Eihän se kerro muusta kuin siitä, mikä on ’suosituinta’ netin ammattikäyttäjien parissa. Edellä kuvatulla salaliitolla homma näyttäisi ihan toiselta, eikä mikään olisi kuitenkaan muuttunut.”

Sediksen mielestä ”Mäkisen jutun nykyjournalismille tyypillinen negatiivinen pointti oli sen näkemys ’kansalaisjournalismista’. Siinä on kaikuja niistä ajoista, jolloin Helsingin Sanomien ja monen muunkin valtamedian toimittajan elämään kuului blogien vähättely ja mollaaminen. Strategia on muuttunut ja kuten dinosauruksilla on tapana, peliin tullaan myöhässä mutta suurella ryminällä. Itseluottamuksesta en osaa sanoa, mutta ei hyvältä näytä.”

Kyllä se Esa Mäkisen näkökulma Kulttuurinavigaattorinkin mielestä hieman rajallinen oli, siinä haiskahti tyypillinen hesarimainen, ylhäältä alaspäin maailmaa katsova paapova ja maamova sävy. Blogeja on hyvin erilaisia ja ne ovat vain yksi osa verkkojournalismia ja verkkojulkaisemista.

Olen itse huolissani sanomalehtien verkkojournalismin tasosta. Miksi sanomalehtien verkkoversiot ovat aina niin vähättelevän pikkuisia, ikään kuin ”oikeiden” lehtien pienoismalleja, diminutiiveja? Miksi ne yrittävät esittää niin sanottuja viihteellisiä sisältöjä? Miksi ne eivät pysty täysipainoiseen journalismiin? Miksi ne ovat niin surkeita rääpäleitä?

Ehkä verkkojournalismin ydinkysymys on siinä, miten lehti voisi saavuttaa tasapainoisen suhteen paperi- ja verkkojulkaisujen välille?

Ainoa lukemani lehti, jossa on päästy laatuunkäypään sanomalehti- ja verkkojournalismin vuorovaikutukseen on The New York Times. Lehti on ottanut verkkoviestinnän tosissaan. Olen seurannut NYTin täysipainoista, uutta kulttuurijournalismia, jota olen siloin tällöin blogissani kehunut.

Uutta journalismia tarvittaisiin myös Uudessa Suomessa. Miksi verkkolehti on tekstipainotteinen kuin Martti Lutherin Wittenbergin teesit? Lukija jää miettimään, missä ovat ajankohtaiset kuvasarjat, videonpätkät tai toimittajien spiikkaamat raportit? Miksi suomalainen verkkojournalismi pitää niin hanakasti kiinni puhtaasta kirjoittavasta toimittajasta?

Absoluuttiset käsitykset eli joko—tai mielipiteet ovat vallinneet niin kauan kuin olen uuden tekniikan ja median vaikutuksia seurannut. Ne kertovat usein peloista ja kokemuksen puutteesta. Uusi media on osoittautunut monelle joko pelottavaksi paikaksi tai sitten taivaaksi, jossa kaikki on toisin.

Minun vastaukseni on hybridi media eli uuden ja vanhan, paperin ja verkon, kuvan ja sanan, tekstin ja äänen sekoittaminen. Se, joka pystyy yhdistämään nuo asiat täysipainoisella, laadukkaalla journalismilla, nousee mediatunkion kuninkaaksi.

Sähköposti yhdistystoiminnassa

Sähköposti on hyvä apuväline yhdistystoimintaan. Oikein käytettynä se voi tehostaa yhdistyksen päätöksentekoa, lyhentää kokousaikoja ja selkeyttää tiedonkulkua yhdistyksessä.

Seuraavassa muutamia ohjeita, joiden noudattamista olen kokenut tärkeäksi, toivottavasti niistä on apua. Osa neuvoista on varmaan sinulle tuttuja, mutta niiden kertaus ei ole varmaankaan pahasta.

Sähköpostiosoitteet

Anna yhdistykselle vain yksi sähköpostiosoite. Osoitteen pitää olla sellainen, johon tulevaa postia pystyt seuraamaan aktiivisimmin ja johon pystyt vastaamaan nopeimmin.

Voinko käyttää työpaikkani sähköpostiosoitetta? Totta kai. Työnantaja ei saa lukea postiasi, se kuuluu sinulle. Tärkeintä on käyttää sitä osoitetta, johon saapuvaa postia pystyt parhaiten seuraamaan ja nopeimmin vastaamaan.

Sähköpostikansio

Perusta yhdistyksen jäseniltä tulevalle postille oma kansio, johon kaikki viestit tulevat. Katso sähköpostiohjelman ohjeista, miten uusi kansio perustetaan ja miten tuleva posti siihen saadaan poimittua. Jos toimit useissa yhdistyksissä tai yhteisöissä, perusta oma kansio jokaiselle.

Tarkkaile kuitenkin aina ohjelmasi pääkansiota, jos sinne on saapunut yhteisöpostia. Jos yhdistyksen postia on eksynyt muihin kansioihin, siirrä ne omaan lokeroonsa. Jotkut tarkkailevat myös roskapostikansiotaan, koska roskapostin riesa on se, että suodatus tekee koko sähköpostiviestinnän epävarmaksi.

Vastaaminen

Voit vastata postiin kahdella tavalla: joko ”Vastaa” tai ”Vastaa kaikille”. Jos sama kirje tulee useille yhdistyksen jäsenille, esimerkiksi työryhmälle tai hallitukselle, on parasta käyttää ”Vastaa kaikille” vaihtoehtoa. Voit tarkistaa asian sähköpostiohjelman ”Aihe” –tiedoista, jossa on lueteltu myös niiden henkilöiden osoitteet, joille viesti on lähetetty.

Jos joku yhdistyksen tai ryhmän jäsen lähettää viestin vain sinulle, kyse on yksityisestä kirjeestä, joka on vähän erilainen viesti kuin ryhmäjakelussa välitetty viesti. Yksityisviesti kuuluu kirjesalaisuuden piiriin, vaikka se on ihan samanlainen kuin ryhmäjakelukin.

Selvyyden vuoksi tai siksi, että vastaanottajien ei tarvitse tarkistaa, onko kyseessä yksityis- vai ryhmäviesti, on hyvä mainita asia jo kirjeen alussa, esimerkiksi: ”Hyvät silta-hankkeen suunnittelijat” tai ”Hei XX:n johtokunnan jäsenet” tai muuta sellaista. Sama asiahan ilmaistaan byrokratioissa aina kirjeen alussa olevalla maininnalla ”jakelu:”.

Jos mahdollista, vastaa viesteihin mahdollisimman nopeasti. Jos kaikilta ei vastausta erikseen pyydetä, älä vastaa jos sinulla ei ole mitään sanottavaa asiaan.

On loukkaavaa:

• kirjoittaa kirjeen saavan henkilön nimi pienellä kirjaimella
• olla vastaamatta kirjeeseen, johon erityisesti pyydetään vastausta

Tee itsellesi allekirjoitus, joka ei ole viittä riviä pitempi.

Lähettäminen

Sähköpostiviesteihin pätee sama asia kuin muuhunkin viestintään: ei riitä, että lähettää viestin, lähettäjän on varmistettava että se menee perille. Jos palvelin ei toimi tai jotain muuta häiriötä viestin välittämisessä on, siitä tulee tavallisesti ilmoitus sinulle.

On varsin tavallista, lähettäjä unohtaa lähettää liitteen, vaikka mainitseekin tekstissä niiden lähettämisestä. Tarkasta siis, onko viesti lähtenyt liitteen kanssa.

On kohteliasta mainita, millä ohjelmalla liite on tehty tai mikä tiedostoformaatti on kyseessä. Esim. ”Lähetän tässä Word-liitteen...” tai ”Tässä pdf-liite...” tai ”Mukana seuraa jpg-kuva...”. Jos liitetiedosto on suuri, se luultavasti palautetaan sinulle, ja sinun pitää pakata liite. On myös kohtelaista mainita, jos liitetiedosto on suurikokoinen (esim. satoja sivuja oleva pdf-tiedosto tai iso kuvatiedosto).

Luottamuksellisuus ja päätöksenteko

Yhdistyksen sähköpostiviestit koskevat usein asioita, joita suunnitellaan. Ne eivät siis ole vielä yhteisesti päätettyjä asioita, joten ryhmäjakelunakaan tulleiden kirjeiden asioita ei kannata lähettää yhteisön ulkopuolisille eteenpäin.

Olisi suositeltavaa, että sähköpostia käytettäisiin vain päätösten valmisteluun ja asioiden suunniteluun. Itse päätöksenteko olisi parasta tehdä kokouksissa ”face-to-face” tilanteissa.

Jos kiireellinen tilanne niin vaatii, asiasta voidaan esimerkiksi keskustelun jälkeen äänestää sähköposteissa, mutta päätös on aina vahvistettava kokouksessa, jossa todetaan päätöksentekoprosessi ja joka kirjataan pöytäkirjaan. Puheenjohtajan tai sihteerin on kuitenkin varmistettava, että kaikki ne, jotka on nimetty esim. yhdistyksen johtokuntaan, saavat myös asiaa koskevat viestit ja mahdollisuuden osallistua. Jos asia käsitellään sähköpostin kautta, esimerkiksi enemmistöpäätös ei saisi vahvistaa, jos kaikki eivät ole olleet mukana päättämässä. Sähköpostia ei saa käyttää junttausvälineenä.

Tulevaisuus

Tulevaisuus tuo varmaan mukanaan yhdistystoiminnalle omat sähköpostiohjelmat. Esimerkiksi reaaliaikainen verkkokeskustelu eli chat saattaa olla hyvä vaihtoehto joissain tapauksissa, vaikka eräs yhdistystoiminnan tarkoitus lienee myös reaalihenkilöiden tapaaminen.

Olen odotellut jo jonkin aikaa WikiWiki tyyppisen tekstinkäsittelyohjelman tai editorin ilmestymistä yhdistystoiminnan tarkoituksiin, mutta ainakaan minula ei vielä kokemusta sellaisesta ole. Wikieditorit ovat vähän samanlaisista tekstin yhteiskirjoittamisesta kuin Wikipediassa, mutta yksinkertaisempia ja vain rajatulle piirille, esim. yhdistyksen johtokunnalle tarkoitettuja ohjelmia. Ohjelmaan voivat kirjoittaa valitut henkilöt ja kaikki muutokset, muokkaukset, lisäykset ja poistot kirjautuvat ohjelman avulla.

Olisihan tällainen mainio apuväline esim. vuosikertomusten, lausuntojen, suunnitelmien ynnä muiden asiakirjojen yhteiskirjoittamiseen.

Herättikö tämä juttu ajatuksia? Onko sinulla uusia ideoita aiheesta sähköposti ja yhdistystoiminta?

Leonardoa korkealla resoluutiolla

Leonardo da Vinci, Viimeinen ehtoollinen, 1498, yksityiskohta.

Leonardo da Vinci, Viimeinen ehtoollinen, 1498.

Tunnelma on vähän kuin selaisi Google Mapsin satelliittikuvia, mutta maan sijaan vaellan pitkin maalauksen pintaa. Sataprosenttisella suurennoksella maalaus muuttuu abstraktiksi, suhde siihen on yhtä intiimi kuin informalistisen maalauksen kasvojen yksityiskohdat. Vaalean ruskeat, sinertävät ja vihertävät värilaikut ja valkoiset ääriviivat sekoittuvat pienten hiushalkeamien ja pois tippuneiden pigmentti-hiukkasten verkostoon, joka muistuttaa särkyneitä jäälauttoja korkealta laivan kannelta katsottuna.

Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen ripustettiin eilen lauantaina verkkosivulle kaikkien niiden katsottavaksi, jotka eivät juuri nyt ehdi Milanoon. Seinämaalaus esitetään 16 miljardin pikselin kuvana, jota katsoja voi seurata ja lähentää aivan lähelle. Tällaisesta näkökulmasta vain harvat ovat sitä voineet tähän asti katsoa.

Suuri ongelma Milanon Santa Maria delle Grazien kirkon kappelissa sijaitsevan maalauksen kanssa on, että se on liian suosittu. Sillä on enemmän katsojia kuin on mahdollista näyttää. Maalausta saattaa päästä katsomaan erillisestä anomuksesta, mutta suojelun takia yleisön määrää on pitänyt vähentää. Teosta saa katsoa 25 henkilöä kerrallaan 15 minuutin ajan, joka mahdollistaa vain 320 000 katsojan sisäänpääsyn vuodessa. Tämän etuoikeutetun eliitin on käytävä suodatusjärjestelmän läpi, jotta teos olisi vähemmän alttiina pölylle ja ilmansaasteille.

Tungosta oli myös päästä katsomaan Viimeistä ehtoollista sen verkkopalvelussa. Pääsin sivulle sunnuntaina keskipäivällä kerran, mutta toisen kerran kirjautuminen ei heti onnistunutkaan.

Verkkojulkaisun tarkoitus on jakaa lisää tietoa suurille yleisömäärille kuuluisasta maalauksesta. Toinen syy verkkojulkaisuun ovat erilaiset teoksesta tehtävät tieteelliset ja taidehistorialliset tutkimukset.

Sivulla on tietoa maalauksen eri vaiheista ja itse teoksesta. Samassa sivustossa on muutamien muidenkin taideteosten kuvia selailtavaksi. Sivut julkaistaan italiaksi, japaniksi ja englanniksi. Kuvat tarkentuvat verkkaisesti rauhallisen musiikin saattamina.

Viimeisen ehtoollisen verkkosivun lehdistötiedote englanniksi, jossa myös tietoa toteuttamistekniikasta.

Verkkosivu

Tate on taidemuseoviestinnän ykkönen

Kuvataide perustuu pääasiassa kuviin. Nykyisin se voi perustua myös vaikkapa liikkuviin kuviin, ääniin, musiikkiin, kirjoituksiin, mutta kuvista nauttiminen on kuvataiteen omin elementti.

Tutkin pari viikkoa sitten jutussa Verkkolehtien ulottuvuuksia, mitä kolmen maailmanluokan sanomalehden verkkoversiot tarjoavat taiteen tiimoilta. Johtopäätökseni oli, että sanomalehtien kulttuuriosastojen pitäisi alkaa meilläkin muuttua evankelisluterilaisista sanasaarnoista kohti uusia monimediallisia ulottuvuuksia.

Uusi kulttuurijournalismi tulee perustumaan spiikkeihin, valokuviin, kirjoituksiin ja videonauhoihin ja niiden yhdistelmiin. Miksi esimerkiksi sanomalehtitoimittajan pitäisi raportoida juttunsa pelkästään kirjoittamalla? Kuvareportaaseja, jotka sanomalehdissä ovat alkaneet olla harvinaisia, voi esittää nettipainoksissa kuvasarjoina. Ja miksi valokuvaajan pitäisi vain kuvata, kun hän voisi myös videokuvata ja varustaa kuvansa spiikeillä?

Sanomalehdet ymmärtävät tavallisesti verkkoviestinnän paperilehtien kevennettyinä ja riisuttuina painoksina myös sisältöjensä puolesta. Tämä on valitettavasti vaikuttanut siihen, että verkkojournalismi ei ole vielä kehittynyt vakavasti otettavaksi tiedonvälitykseksi. Perustuuko kaikkialle leviävä ja jaettava uutismania siihen väärinkäsitykseen, että uutiset ovat journalismin minimalli ja että ne olisivat jonkinlainen journalismin ydin?

Samaa voi sanoa taidemuseoiden verkkoviestinnästä. Se on aivan liian kirjallista ja perustuu toistaiseksi liikaa monomediaan. Museoiden verkkosivujen painopiste on liian vahvasti niiden ajankohtaisnäyttelyiden mainonnassa. Tietokannoille, arkistoille, yleisöinformaatiolle ja todelliselle tiedonvälitykselle olisi valtavasti mahdollisuuksia.

Välittävätkö taidemuseot verkkosivuillaan tietoja taiteen ostamisesta, myymisestä tai konservoinnista? Kertovatko ne kaupunkinsa tai alueensa taiteen taustoista, taiteilijoista, alueen taiteen historiasta tai ajankohtaisista kysymyksistä? Esittelevätkö ne näyttelyitään videonpätkin, pocdast-spiikein tai selostettuina kuvasarjoina? Kertovatko ne esimerkiksi väreistä, maalaustekniikoista tai maalausten kehystämisestä tai siitä, miten olohuoneen sohvan taakse pitäisi tauluja ripustaa? Onko taidemuseon sivuilla mahdollisuus esittää kysymyksiä, joihin asiantuntijat vastaavat? Onko joku taidemuseo vaivautunut edes keräämään ja ylläpitämään taidealan linkkipankkia?

Taidemuseoiden verkkoviestintä on kyllä kehittynyt niistä päivistä kun Mosaic-selain ilmoille laskettiin 1990-luvun alussa. Mutta mahdollisuuksia ei vielä käytetä tarpeeksi, vaikka verkkoviestintä voisi tuoda uusia mahdollisuuksia museoiden näyttelyiden esittelyyn, niiden tiedonvälitykseen ja taidekasvatukseen. Eikö museoissa olisi aika herätä uuteen maailmaan uuden viestinnän keinoin?

Englannin Tate Gallery, jonka museot keskittyvät maan nykytaiteeseen, on kunnostautunut myös verkkoviestinnässä. Tate Online-sivuilla on monenlaista taustatietoa.

Britannian Tate Gallery on esimerkillinen verkkoviestinnässään.

Taten sivujen parhaimmistoa ovat videonauhat, jotka ovat spontaanisti tehtyjä, yleensä melko lyhyitä, mutta opastavia ja kiinnostavia. Lisäksi Tate julkaisee podcast-ääninauhoja useista eri aiheista. Kehottaisin kiinnittämään huomiota Taten sivuilla videoiden saumattomaan lataukseen ja kuvan laatuun, joka on mp4-tasoa ja ääneen joka on mp3:sta.

Taten taidekasvatussivuilla voi osallistua vaikkapa omatoimisesti nykytaiteen kurssille tai kuunnella lyhyitä esityksiä, joissa kerrotaan taiteen tekniikoista. Lapsille ja nuorille on omat sivunsa ja aktiviteettinsa.

Uuteen verkkoviestintään on syytä rohkaista myös siksi, että tekemiseen tarvittavat välineet ovat nykyisin melko edullisia. Ohjelmia, kameroita ja Mp3-laitteita saa kaupasta murto-osan hinnalla verrattuna broadcast-tason laitteisiin.

Taidemuseoiden pitäisi ymmärtää roolinsa suuren yleisön taidekasvattajina. Värikkäitä ja näyttäviä verkkosivuja on helppo tehdä ja niihin saa kyllä sotkettua kaikki pillit ja kellot. Mutta eikö haastavampaa olisi toimia todellisina taiteen tieto- ja viestintäkeskuksina?