Historian hämärästä uuteen valoon

Pavel Filonov ja venäläinen avantgarde Kumussa, Tallinnassa 10.6.–18.9. 2011.

Venäjän ja Neuvostoliiton avantgarden taiteilijoiden tarinat ovat usein jääneet hämäriksi, koska Neuvostovaltion stalinistinen kuri, vallanpito ja sensuuri alkoi ulottua eri taiteenaloille 1930-luvun alusta. Tarkasti ottaen ne päättyivät vasta kuusikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1991, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta. 

Pavel Filonov, Kuninkaiden pidot, 1913.

Eräs hämäräksi jääneitä tarinoita on Moskovassa vuonna 1883 syntynyt Pavel Filonov. Hänen näyttelynsä Tallinnan Kumussa on vaikuttava ja laaja näkökulma taiteilijan tuotantoon, aikalaistaiteeseen ja Neuvostoliiton taidehistorialliseen kehykseen.

Pietarin Venäläisen museon kokoelmista kootussa näyttelyssä on Filonovin tuotannon keskeisimpiä teoksia. Mukana ovat töillään myös Kazimir Malevitš, Natalia Gontšarova, David Burljuk ja Mihhail Matjušin. Joukossa on yksi suurehko Vassily Kandinsky, jonka näkeminen pelkästään olisi Tallinnan matkan arvoinen.

Mutta taidehistoriallista uteliaisuutta kutkuttavat myös teokset, jotka olivat osa Neuvostoliiton avantgarden murtumista 1920-luvun lopulta ja sen kuihtumista osana Neuvostoliiton kulttuurinhallintoa. Avantgarden sijaan eturiviin tuli konservatiivinen ja taantumuksellinen taide, taidehistoriallinen taustajoukko, sosialistisen realismin arrière-garde.

Näyttelyyn on valittu teoksia Stalinin hovitaiteilijalta Isaak Brodskilta ja muun muassa kollektiivisesti tuotettu, suurta johtajaa ylistävä yli viisi metriä leveä, ekstaattinen ja paatoksellinen maalauskangas, suuri kone, Kunnia suurelle Stalinille! (1950).

Mukana ovat myös sosialistisen realismin pehmeämmät kasvot, esimerkiksi Alexander Samokhvalovin kuuluisa modernistinen ja seksikäs Tyttö urheilupaidassa (1932).

Alexander Samokhvalov, Tyttö urheilupaidassa, 1932.

Pavel Filonov on jäänyt hämäräksi taiteilijaksi, koska hänen tuotantonsa ja uransa huipentuma osui aikaan, jolloin avantgarden voima alkoi hiipua ankarien taitelijaryhmien välisten kiistojen ja valtataisteluiden seurauksena. Samaan aikaan voimistuva Neuvostovaltio alkoi ulottaa vaatimuksiaan kaikille elämänalueille.

Vuonna 1929 Filonovin perusteellisesti valmistettu yksityisnäyttely ripustettiin Leningradin Venäläiseen museoon, mutta sitä ei koskaan avattu. Suurten voimien kiistakapulaksi tulleen taiteilijan näyttelyn ovet pidettiin lukittuna kolmen vuoden ajan. Sen jälkeen näyttely purettiin.

Neuvostoestablishment unohti Filonovin. Hänen koulukunnalleen annettiin tehtäväksi kuvittaa Kalevala 1930-luvun alussa, josta on ilmestynyt suomeksi Iliana Meijas-Ojajärven kirja. 

Tästä ei Kumun näyttelyssä ole esimerkkejä, mutta mukana on Filonovin myöhäistuotannon maalaus Josef Stalinin muotokuva (1936) valtioterrorin vainojen voimakkaimmilta vuosilta, jossa kylmä, demoninen ja ikoninen mieskasvo tuijottaa katsojaa. Maalaus hyllytettiin stalinistiseen tyyliin, ilman perusteluja.

Pavel Filonov, Josef Stalinin muotokuva, 1936.

Pavel Filonov osallistui Leningradin puolustukseen ilmavalvontajoukoissa ja hän kuoli nälkään vuonna 1941. Taiteilijan sisar lahjoitti suurimman osan hänen tuotantoaan Venäläiselle museolle, jonka kellareista niitä nostettiin esille vasta 1980-luvulla.     

Miksi Filonovin taiteesta kiisteltiin? Hän on Venäjän avantgardisteista erikoisin ja poikkeavin. Filonov oli myös teoreetikko, joko kokosi ympärilleen seuraajia koulukunnaksi. Hän oli järjestelmällinen, pikkutarkka taiteilija, joka loi spontaanin maalaustavan sijaan oman ja omalaatuisen systeemisen ja metodisen järjestelmänsä.

Filonov kehitti dekonstruktivismin ennen dekonstruktivisteja. Hän loi eräänlaisia tasoja, digitaalisesta kuvankäsittelystä nykyisin tuttuja ”layereita”, himmensi ja terävöitti, hajoitti aiheensa atomeiksi ja rakensi. Filonov loi kaaoksen, josta teki uuden järjestyksen. Näiden maalausten tiheys on lähes shokeeraava, niiden intensiivisyys valtava ja intiimisyys ennenäkemätöntä.

Filonovin taiteessa on monia sävyjä. Niitä ovat venäläiseen kansantaiteeseen pohjautuva primitivismi, kertovuus, joskus lapsenomainen kuvituksellisuus ja ehdoton analyyttisyys. Maalaukset kertovat läheisyydestä ja lämmöstä, mutta myös ahdistuksesta ja epäoivosta. Hän ei ollut abstrakti taiteilija, vaikka voisi sanoa että hän kehitti taidettaan abstraktin taiteen keinoin.  

Hienovaraisesta ja neuroottisen tarkasta yksityiskohtien ja värien hallinnasta johtuen katsojan käsitys Filonovin teoksista jää vajaaksi niistä otettujen valokuvien ja painojäljennösten perusteella. Tallinnan Kumussa olevat Filonovin maalaukset ovat fantastinen kokemus juuri hyvin valaistussa museotilassa, rikkaassa ja ristiriitaisessa kontekstissaan ja fyysisinä, oikeina elävinä teoksina, livenä.

Pavel Filonov, He, joilla ei ole mitään menetettävää, 1912.

Onnea KUMU!

Vuoden 2008 eurooppalaiseksi museoksi valitulle KUMUlle suuret ja lämpimät onnittelut! Museo on toiminut aktiivisesti ja jotain annettavaa sillä on aina, kun siellä käy.
Tunnen sympatiaa Viron taidetta kohtaan. En voi sille mitään, mutta sikäläisen taiteen katseleminen aiheuttaa aina vertailun Viro-Suomi, vaikka mitään maaottelutunnelmaa ei onneksi pääse syntymään.

Mutta ilman vertailua ei KUMUstakaan pääse livahtamaan, minkäs sille mahtaa. Viron taide on eurooppalaisempaa ja esimerkiksi kaupunkimaisemia on sikäläisessä taidehistoriassa enemmän kuin meillä. Viron taiteessa jotkut painotukset ja tyylisuunnat ovat meikäläisiin verrattuna erilaisia. Esimerkiksi heidän ekspressionisminsa ei tavallisesti ole niin karkeaa kuin meillä.

Viron taiteen heikoimmat vuodet taisivat olla 1930-luvulla, kun otettiin Saksan silloisesta kuivakkaasta taiteesta mallia. Sekin näkyy KUMUn kokoelmissa.

En ole koskaan ollut sosialistisen realismin ihailija, mutta KUMUssa on oltu sen verran viisaita, että sitäkin suuntausta on siellä esillä (paitsi ei nyt, kun neuvostomiehityksen ajan virallista taidetta on esillä Turun taidemuseossa). Oikeastaan KUMUn lisäksi ainoa tietämäni paikka saada edes jonkinlaista käsitystä sosialistisesta realismista on Etelä-Liettuan Grytasin veistospuisto. Neuvostoajan taide kiinnostanee nuoria, ainakin uteliaisuudesta.

Enemmän minua kiinnostaa non-konformistien taide, esimerkiksi Ülo Sooster oli aikoinaan melkoinen ahaa-elämys. Virossa on muutamia hyvin varteenotettavia taiteilijoita, eikä ole mitään syytä suhtautua sikäläiseen taiteeseen taideimperialistisesti, kuten joillakin suomalaisilla on tapana. Ja kun pääsee maaottelutyyppistä vertailua syvemmälle, huomaakin Viron taiteen historiassa monenlaisia kiehtovia ilmiöitä.
Odotan muuten uteliaisuudella tietoja Gerhard Richterin näyttelystä KUMUssa, jonka pitäisi avautua kesäkuun kuudennen päivän tienoilla. Jos tihkuu viitteitä siihen suuntaan, että herra Richter onnistuisi ripustamaan KUMUn yläkertaan parempia taidepläjäyksiään, Kulttuurinavigaattori hyppää laivaan.

Maistuuko Frida Kahlo tequila?

Frida Kahlo on viimeisen kymmenen vuoden ajan ollut eräs kuumimmin myyviä taiteilijabrandejä. Hänestä tehdyt elokuvat, elämänkerrat ja näyttelyt ovat käyneet kaupaksi paremmin kuin juuri uunista nostetut piparit.

Kahlon nimellä on markkinoitu myös koruja ja muotivaatteita. Viime vuoden lopulla alettiin tuottaa Frida Kahlon nimellä ja kuvalla varustettua tequilaa. Sitä valmistetaan Jesús María nimisellä paikkakunnalla Meksikossa. USA:ssa Kahlo tequilaa myydään 50, 65 ja 90 dollarin pulloissa.


Tarinan mukaan Frida Kahlo joi pullon tequilaa päivässä torjuakseen tuskan, jonka hänen nuoruutensa vamma aiheutti. Samalla hän huuhtoi pois ne henkiset kivut, joita nänen aviomiehensä Diego Riveran kerrotaan aiheuttaneen. Vuonna 1954 kuolleesta taiteilijasta on tullut eräs kulttitaiteilijoista, samalla tavalla kuin Andy Warholista, Joseph Beuysista tai Kalervo Palsasta.

Kirjoittelin viime syksynä brändäyksestä yleensä. Taiteessa paistattelevaa polttomerkkausta sopisi myös hieman miettiä.

Ensiksi tulee mieleen juuri brändäystyyppi mallia Frida-Kahlon-nimeen-brändätty-tequila. Sanotaanko sitä nyt sitten nimibrändäykseksi? Lontoossa päämajaansa pitävä Sibelius Software Ltd. myy musiikin tekemiseen tarkoitettuja tietokoneohjelmia harrastajille ja ammattilaisille. Sibelius Shampanja, joka on saksalaista kuohuviiniä, julkistettiin viime keväänä. Picasson nimeen tehdään autoja ja hajuvesiä. Taustalla on usein taiteilijan omaiset tai perilliset, jotka myyvät nimen käyttöoikeudet.

Miten olisi Jackson Pollock -viski, Joseph Beuys –banaanit, Kalervo Palsa –margariini, Vilho Lampi -puukot tai vaikkapa Helene Schjerfbeck –turkit? Mahdollisuuksia on mittaamattomasti.

Ars 06 on huippubrändi

Toinen asia on varsinaisesti taidetta koskeva brändäys. Kirkkaimpana näyttelybrändien keulassa kiiluu tammikuun lopulla avattu, elokuulle asti Kiasmassa pyörivä Ars 06. Näyttelyn visuaalinen asu, johon paitsi kaikki sen paino- ja muut tuotteet, sekä koko Kiasma –museorakennus kääritään on helsinkiläisen mainostoimiston suunnittelema. Ääriviivaa hyväksikäyttävät, mieleen tarttuvat hahmot herättävät sympatiaa ja ovat hyvä esimerkki brändäyksen johdonmukaisuudesta.

Entä taidemuseoiden ja gallerioiden brändäys? Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani yritin sanoa, lähes kaikkea tänään brändätään, eikä ilmiölle mikään ole pyhää.

Kiasma nousee museobrändäyksen kärkeen. Sen brändihän oli uhattuna toissa keväänä, kun Teemu Mäen ns. kissantappovideokeskustelu läikehti yli äyräiden. Museo joutui peräytymään taiteellisen avantgardismin tinkimättömyydestä, ilmeisesti sen sponsoreiden painostuksesta ja videoteos upotettiin arkiston uumeniin.

Hyvin brändätty taidemuseo on myös Valtion taidemuseon osana oleva Ateneum. Se käyttää oivaltavasti julkisivuaan ja keskeistä sijaintiaan brändinsä kehittämiseksi. Myös Helsingin kaupungin taidemuseo Tennispalatsissa on hyvin brändätty museo, vaikka kaikki eivät sen aulassa leijuvasta elokuvapopcornin hajusta tykkää.

KUMUn brändiä rakennetaan


Viime perjantaina Tallinnassa avattu KUMU eli Eestin taidemuseo on esimerkki brändin liittämisestä museon arkkitehtuuriin. Laivaa muistuttavan rakennuksen suunnittelijaksi on mainittu suomalainen Pekka Vapaavuori, mikä useimpien Viron taiteen museon avausta koskevien uutisten pääsanoma Suomessa tuntui olevankin. Tämä oli tärkeää, koska museon eräs tärkeimpiä kohderyhmiä ovat varmaan suomalaiset lauttamatkailijat. Eihän mikään saa suomalaisia riemastumaan enemmän kuin suomalaisen nimi ulkomailla.

KUMU sijaitsee sen verran sivussa Tallinnan ydinkeskustasta, että markkinointia tarvitaan. Nyt kun rakennus on valmis, jää nähtäväksi miten sen brändiarkkitehtuuri pystytetään.

Taiteen brändäys keskittyy usein juuri nimi- ja henkilöbrändäykseen. Vanha ja taiteen maailmassa paljon käytetty käsite nimi on itse asiassa synonyymi sanalle brändi. Esimerkiksi Juhani Palmun henkilöbrändäys on toki mainosalan ammattilaisen taidolla rakennettu, mutta sen ongelma on vähän sama kuin Frida Kahlo -tequilan. Brändin suhde tuotteen sisältöön on ontto.


Taiteen brändäys on sitä, että tuote liitetään oikeaan kontekstiin. Esimerkiksi ammattitaiteilija valitsee hyvin huolellisesti sellaisen gallerian, joka hänen tuotteensa brändiin sopii. Vanha totuus on myös, että bränditaiteilijalle ei ole myöskään sama, kuka hänen teoksiaan ostaa. Ostajan on oltava myös taidetta arvostava henkilö tai tunnettu keräilijä.

Tulkinta ja kritiikki on myös osa taiteen brändäystä. On osattava valita oikeat tuoteselostajat eli kirjoittajat ja heidän on osattava tulkita teokset oikeiden, mieluimmin uusimpien filosofien mukaisesti. Pitää olla siteerattuna oikeassa suhteessa Bourdieuta ja Derridaa, että brändi puree. Ja auta armias, jos pystyy sijoittamaan tekstiin edes yhden sitaatin verran Deleuzea, silloin se brändi oikein vasta potkaiseekin.