keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Valittamisen taide kiertää maailmaa


”Elämä Tokiossa, kuten kaikkialla muuallakin maailmassa on ärsyttävää ja epäreilua. Hyvät miehet ovat naimisissa. Työkaverit naputtavat kynsiään pöydilleen. Pyykki tulee pesulasta yhä likaisena. Yhteiskunta on liian kilpaileva. On mahdotonta saada tarpeeksi nukuttua.”
Phyllis Korkki raportoi tänään The New York Timesissä  noin sadan tokiolaisen ryhmästä, joka kokosi valituksensa, jotka säveltäjä Okuchi Shunsuke muunsi lauluksi esittäen ne sitten harmonikan, sellon ja tamburiinin säestyksellä eri puolilla kaupunkia. 
Arvaatkin varmaan, mistä on kysymys. Noin kuusi vuotta sitten helsinkiläiset kuvataiteilijat Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen aloittivat ilmiön nimeltä valituskuoro. Sen läpimurto oli Helsingissä Ars 06 -näyttelyssä Birminghamin valituskuoron nimellä, jonka jälkeen koottiin Helsingin valituskuoro. Tokion valituskuoro on kahdeksas, jonka kanssa taiteilijapariskunta on työskennellyt yhdessä, mutta performansseja on ollut eri puolilla maailma yhteensä yli 60 Melbournesta Singaporeen ja Philadelphiasta Firenzeen.
Idea perustuu yksinkertaiseen ajatukseen. Jos ihmiset käyttävät niin paljon energiaa valittamiseen, taiteilijapariskunta järkeili, miksi tätä energiaa ei voisi siirtää johonkin positiiviseen?
Mukaan yritetään saada kaiken ikäisiä, eikä laulukokemusta vaadita. Se sulkisi pois paljon ihmisiä, sanoi Mr. Kochta-Kalleinen. Kaikkien valituskuorojen jäsenet yrittävät pitää kasvonilmeensä loukkaantuneina, vaikka tällä naamiolla on taipumusta johtaa huonosti peiteltyyn tai jopa peittelemättömään vahingoniloon.  
Tokiolaisen Mori taidemuseon kuraattori Mami Kataoka sanoi pyytäneensä Kalleisia auttamaan valituskuoron kokoamisessa, koska hän näki sen ainutlaatuisena osallistuvan taiteen muotona, jossa kuoron jäsenet voivat tuottaa taideteoksen säveltäjän kansssa.
Marraskuussa alkaneessa performanssissa monet kuoron jäsenet käyttivät kasvoillaan suojaimia, jotka ovat näinä aikoina yleisiä Tokiossa sikainfluenssan takia. He aloittivat yksinkertaisesti hyräilemällä musiikin mukaan, ottivat sitten pois suojukset ja alkoivat laulaa.
Kiinnostavaa NYT:in raportissa on, että taiteilijoilla on koossa sen verran aineistoa, että he voivat verrata eri puolilla maailmaa pystytettyjen kuorojen valituksia. Ylipäätään eri kuoroista taltioidut videot osittavat, että jotkut valitukset ovat yleismaailmallisia (seksin puute näyttää olevan ongelma kaikkialla), toisia taas värittävät kulttuurin erityispiirteet. 
Tokiossa valitukset työstä olivat yleisempiä kuin muissa kaupungeissa, sanoi Mr. Kochta-Kalleinen. (kuten ”En voi kieltäytyä työnteosta lomapäivisin.” tai ”Pomoni muuttaa omat virheensä minun tekemikseni.” ”Minua pelottaa joka kolmas kuukausi, koska olen töissä kolmen kuukauden sopimuksilla.”)
Helsingissä luettelon yläpäässä olivat valitukset kännyköistä. (”Kännykkäni akku on aina lopussa.” ”Kaikki soittoäänet ovat ärsyttäviä.” ”Ystäväni pitää kännykästään enemmän kuin minusta.”)
Chicagossa oli paljon valituksia joukkoliikenteestä.
Pietarissa valitukset heijastivat ”syvää olemassaolon traumaa” ja täyttymätöntä rakkautta, sanoi Kochta-Kalleinen. (“Miksi olemme aina tyytymättömiä johonkin?” “Miksi rakastamme, jos rakastaminen on niin tuskallista?”)
Huolimatta valituksesta ja valituspaikasta se, että pystyy laulamaan asian  seisoessaan toisten rinnalla on usein ilmeisen katarktista. Sitä ainakin todistavat valituskuorolaiset. Kochta-Kalleisen mukaan Tokion kuoro tulee olemaan viimeinen, jota he ohjaavat henkilökohtaisesti. Hän sanoo uupuneena arvelevansa, että olemme kuulleet tarpeeksi valituksia.

Mutta Kalleiset haluavat kuorojen jatkavan. Heidän verkkosivullaan on yhdeksän vaiheen ohje kuoron muodostamiseksi. Esimerkiksi Philadelphiassa koottiin ohjeiden mukaan valituskuoro viime vuonna. Koko homman kasaaminen kesti pari kuukautta ja kun esitys ja musiikki alkoi koostua, se kuulosti ainakin esiintyjien mukaan niin hyvältä, että emme olleet pysyä nahoissamme, kertoi eräs tapahtuman organisoijista.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Se päivä oli Caspar David Friedrichin


Risti ja katedraali vuorilla, 1812.

Nuoruudesta asti ihailin C. D. Friedrichin maalauksia, joita olin nähnyt taidehistorian luennoilla diaprojektorilla valkokankaille heijastettuina, sekä taidekirjoissa. Pääsin jotenkin siihen käsityksen, että Friedrichin maalaukset ovat kaikki monumentaalisen suuria, jykevine, usein mahtipontisine sommitelmineen.

Kun näin myöhemmin ensimmäisen Friedrichini ”livenä” Düsseldorfin Gemäldegaleriessa, se oli kauhea shokki ja järkytys. Maalaus olikin pienen pieni tirriäinen, tuskin A3-paperiarkin kokoinen. Olin nähnyt teoksen kymmeniä kertoja diaesityksissä ja taidekirjoissa ja mielessäni vielä paisutellut sen mahtavuutta. Oikeassa teoksessa oli toki sama tunnelma, pedanttisen pikkutarkasti maalattuna, mutta minun täytyi hoiperrella museon käytävillä jonkin aikaa käsiäni väännellen, toipuakseni järkytyksestä. Opetus: teoksista otettujen valokuvien perusteella ei pitäisi koskaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä.

Tukholman Nationalmuseumin Caspar David Friedrich on yhtä nautittavan huolellisesti ja yhtä pedanttisesti tehty taidenäyttely kuin saksalaisen romantiikan taiteilijan maalaukset ja piirustuksetkin. Katsoja voi heittäytyä siihen kuin ohjelmaan tai itse maalaukseen ja antaa näyttelyn ”dramaturgian” joko viedä mukanaan tai valita omat vaellusreittinsä. Tämä näyttely on kuvien virtaa, joka soi, se ei ole pelkkiä tauluja ja tekstejä mekaanisesti yhdisteltyinä museon seinillä.

Nationalmuseum teki selväksi Friedrichin (1774–1840) pohjois-saksalaisen alkuperän. Hän syntyi Pommerin Greichswaldissa, joka oli Ruotsin maakunta, kunnes 1815 siitä tuli osa Preussia. Älkää kuitenkaan mainitko Friedrichin ruotsalaista alkuperää ääneen, onhan hän saksalaisten kansallistaiteilija, Nationalkünstler.

Romantiikan jäljet ulottuvat saippuaoopperasta Mark Rothkon maalauksiin ja toritaulusta Anselm Kieferin teoksiin. Jos päästämme itsemme irti ahtaista kansallisrajoista, voimme vain todeta, että me olemme kaikki saksalaisen romantiikan lapsia. Me katsomme ja tunnemme vuoristomaiseman nousevan rytmin ja valöörien vaihtelun kukkuloiden välillä, siintävässä atmosfäärissä Caspar David Friedrichin maalausten opastamina. Friedrichin kuunvalo, sumu meren yllä, ylevä vuoristo, meren äärettömyys tai taivasta vasten lähes kiduttavina kiemurtelevat puunoksat ovat tulleet koko maapallon yhteiseksi tajunnaksi, visuaalisiksi käsitteiksi jotka ovat yhtä ajankohtaisia niin nykytaiteessa kuin eilenkin. Friedrichin taide kertoo siitä, kuinka vahvasti todellisuuteen liittyvää kokemista taide muokkaa ja kuinka todellisuus muistuttaa taidetta.

Tästä todistaa myös Nationalmuseumin näyttely, jossa kahdeksan nykytaiteilijan teokset kommentoivat Friedrichin laajaa vaikutusta. Mukana tässä osassa katsausta ovat Karin Mamma Andersson, Ann Böttcher, Cecilia Edefalk, Denise Grünstein, Håkan Rehnberg, Jan Håfström, Lars Nilsson ja Sigrid Sandström.


Denise Grünstein, Första resan.

Sinä päivänä Tukholma kylpi oudossa, sinistä ja vihreää kuhisevassa auringonvalossa. Grand Hotellin ja kuninkaanlinnan välissä oleva vesi heijasti kajoa, joka välkkyi kirkkaana, mutta salaperäisenä. Se oli viimeinen valonpilkahdus ennen pitkää, monta kuukautta kestävää yhtäjaksoista, arktista pimeyttä. Jo taksissa istuessani alkoi hämärtää ja myöhään iltapäivällä laiva alkoi lipua pois Tukholman satamasta hitaasti ja äänettömästi, kuin varkain, paksussa kaamoksen sumussa kohti määränpäätä, pohjoista satamaa. Se päivä oli Caspar David Friedrichin.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Kienholz Lontoon National Galleryyn


Aamun Guardianissa Kate Conolly kertoo haastattelussaan (Guardianissa myös kuva- ja äänipodcast tulevasta näyttelystä), että 18.11. 2009 avataan Lontoon National Galleryssä neljätoista vuotta sitten kuolleen kalifornialaistaiteilijan Edward Kienholzin näyttely otsikolla The Hoerengracht (Huorien kanaali).
Yksityiskohta teoksesta The Hoerengracht (1983-86).
Otsikko on peräisin 1980-luvulla Kienholzin pariskunnan Berliinin työhuoneella tekemästä installaatiosta, jossa kuvataan Amsterdamin huorakortteleiden ympäristöjä. Näyttelyn kokoaa taiteilijan vaimo Nancy Kienholz, jonka kanssa Ed Kienholz toimi yhteistyössä 1980-luvulta alkaen.
Edward Kienholz herätti huomiota Suomessa osallistumalla teoksillaan kahteen Ars-näyttelyyn. Lontoon katsauksessa on mukana Ars 69:ssa kohua herättänyt Roxy´s (Roxyn luona), vanhaan ja pölyiseen vuoden 1943 bordellimiljööseen sijoittuva huone.

Roxy´s 1961.

Lontoossa on mukana myös Tukholman Modernan kokoelmiin hankittu Mielisairaala (State Hospital), jossa kuvataan kerrossängyissä makaavia potilaita. Tämä, sekä Sara Hildenin taidemuseon kokoelmissa Tampereella oleva Uudestisyntyminen olivat esillä vuoden 1974 Arsissa. Jälkimmäinen teos koostuu alastomasta naisvartalosta, joka makaa pianon päällä, jossa on vesiallas kasveineen ja sammakonpoikasia.
Tällaiset aiheet nostattivat aikoinaan sekä yleisön inhoa että ihastusta. Kieholzin teokset ovat 1960-luvulla syntynyttä vasta- tai vaihtoehtokulttuuria. Niiden aiheet olivat erikoisia, sillä  bordelleja, sairaaloita ja syrjittyjä ei hyväksytty taiteen aiheiksi toisen maailmansodan jälkeen vallassa olleessa korkean ja ihanteellisen modernismin aallossa. Myös 1970-luvun vasemmistokonservatiivit katsoivat kielteisesti amerikkalaistaiteilijan teosten viestejä.


 State Hospital, 1966.
Ed Kieholzin teokset olivat installaatioita ennen installaatioita – sana yleistyi suomenkieleen vasta 1980-luvulla – usein valmiista esineistä ja lasikuituhenkilöhahmoista koottuja interiöörejä, esinekoosteita ja kuvaelmia. Kun installaatiot tulivat laajassa mitassa Suomeen 1980-luvun alussa, konservatiiviset taidepiirit vastustuvat niitä ”näyttelytaiteen sirkushuveina”. Mutta vähitellen asenteet muuttuivat ja jopa Neuvostoliiton viimeisinä vuosina sen virallisista virallisimman taiteilijaliiton taidelehden erään numeron kannessa komeili kuva Ilya Kabakovin installaatiosta.
Roxy’s, State Hospital ja Udelleensyntyminen olivat varhainen osoitus taiteen muutoksesta, joka vähitellen rantautui nykytaiteeseen – ei ainoastaan länsimaissa, vaan kaikkialla maailmassa. Tänään myös sirkustaide on kestävää käyttötaidetta ja Kienholzin teokset ovat nykytaiteen kunnioitettua historiaa. Kienholzin teoksille olisi nyt esiintulon paikka myös Suomessa.

The Beanery, yksityiskohta.

p.s. The Guardianin Jonathan Jones kirjoittaa kritiikissään, että lopultakin Lontoon National Galleryyn tulee laadukasta nykytaidetta. Näyttelyn teoksesta The Beanery (Halpa ruokala) hän toteaa:  

"– –se on uudelleen luotu kauhistuttava, kuitenkin sitkeän unohtumaton amerikkalainen päivällinen. Se luo haisevan, soivan kauhun mailman, jota ei saa pois mielestään. Tässä kuvaelmassa on sellaista vihaa, satiiria ja pistävyyttä, joka jättää taakseen taiteen enemmistön".

Jones käyttää sanaa tableau, joka kuvaa osuvasti useita Kienholzin teoksia. Sana viittaa kuvaelmiin tai tableaux vivantseihin eli eläviin maalauksiin, joka on ikivanha eurooppalainen traditio. Kieholz omaksui niiden vaikutteita lapsuudessaan.

p.p.s. Guardian julkaisi näyttelystä kaksi kritiikkiä ja yhden Adrian Searlen podcast-haastattelun. Ainakaan Searle ei innostunut Kieholzin Hoerengracht-installaatiosta. Hän toteaa, että National Gallery yrittää vain "sex up" eli tehdä jännittävämmäksi näyttelyohjelmistoaan ja että teos on kuin diskossa tanssiva kirkkoherra.

Tässä Guardianin julkaisema kokonaisuus Lontoon National Galleryn Kienholz-näyttelystä:
Uudestisyntyminen/Rebirth.

torstai 5. marraskuuta 2009

Jonathan Jones: Italia ja taide ristinsä pitäköön


The Guardianin taidekriitikko Jonathan Jones on sitä mieltä, että Italian pitää saada pitää ristinsä. Hänen blogissaan on oikeastaan vain yksi ajatus, joka puoltaa EU:n tuomioistuimen keskustelua herättänyttä päätöstä. ”Tämä on moninainen, nopeasti muuntuva maailma ja Italian täytyy omaksua monikulttuurisuus yhtä paljossa määrin kuin minkä tahansa muunkin maan.”


Tämä Rafaelin nuoruudentuotannon ristiinnaulittuaiheinen maalaus on taidekriitikko Jonathan Jonesin eräs suosikki Lontoon National Galleryssä.

Mutta sen myönnettyään Jones toteaa: ”-- joka ei ole koskaan katsonut yhtään italialaista taidetta, ei vakavissaan voi kyseenalaistaa tämän kulttuurin syvyyttä, rikkautta ja suosiota ristin suhteen”.

Jonesin mielestä kieltäessään krusifiksin kouluistaan EU:n ihmisoikeuksien tuomistuin hyökkää italialaista identiteettiä vastaan.

Kriitikon bottom line: ”Mitä tahansa ajattelettekin katolilaisuudesta, se on synnyttänyt kaunista taidetta. Italiassa tuo taide on solmittu niin syvälle elävään kulttuuriin, että sen latistaminen merkitsee sodankäyntiä ihmisoikeuksia vastaan. Mielestäni tämä on ruma hyökkäys kulttuurin kudosta kohtaan, jota oikeutetusti ihaillaan kaikkialla maailmassa.”

maanantai 2. marraskuuta 2009

Kesämuisto kotkan tuntumasta


Kuvasin kaksipäistä kotkaa viime kesänä Helsingin Kielosaarenpuistossa, Talinrannassa. Pekka Jylhän Olen itä olen länsi valmistui sinne vuonna 1999. Kaksipäinen kotka on vanha, monen valtion käyttämä tunnus. Alunperin se lienee peräisin Bysantista.

torstai 22. lokakuuta 2009

Maalaustaiteen Demis Roussos Kiasmaan

Höristelin silmiäni lukiessani Helsingin Sanomista Anu Uimosen uutisoinnin, että Kiasman ensi kesän taiteilija on Ilja Glazunov. Toivuttuani ensi hämmästyksestä tuli mieleeni, että hyvä näinkin: nykytaiteen museomme avaa nyt ensimmäistä kertaa varsin uuden näkökulman, nykytaiteen historian.

Mutta pitikö tuon avauksen olla juuri se taiteilija, joka herätti kaikkein suurimmat tunteet noina brežneviläisen pysähdyksen vuosina suuressa ja suureellisessa taidenäyttelyssään keväällä 1975 Helsingissä? Muistan, kuinka inhosin sosialistista realismia edellisenä keväänä Taidehallin Neuvostotaiteen näyttelyssä ja miten latteanmakeilta Glazunovin maalaukset tuntuivat Taidehallin seinillä.


 
Ilja Glazunov, Urho Kekkonen, 1973.
Juju oli siinä, että sekä sosialistisen realismin, että Ilja Glazunovin maalausten arvostelu oli hankalaa. Selvemmin kuin kukaan aikalaisistaan, Glazunov oli establishmentin oma taiteilija, hovimaalari. Hän oli maalannut 1973 itsensä Leonid Brežnevin muotokuvan ja saanut luvan matkustaa myös ulkomaille maalaamaan muotokuvia useista kuuluisuuksista ja ylimyksistä. Suomessa muun muassa Urho Kekkonen, Johannes Virolainen ja Armi Ratia maalauttivat itsensä tällä taidemaalarilla, joka tuntui tuottavan muotokuvia, henkilökuvia ja venäläisromanttisia historiallisia aiheita lähes teollisella vauhdilla.

Ilta-Sanomien "Arton Sihtissä" julkaistiin kuva Helsingin Taidehalliin jonottavista ihmisistä, jonka kuvatekstissä Arto Kytöhonka kommentoi: ”Esillä ovat Ilja Glazunovin, tuon maalaustaiteen Demis Roussoksen työt.”

Tänään olisi kiinnostava lukea tämän neuvostotaiteilijan taiteen vastaanotto aikanaan Suomessa, jossa luultavasti kirjoitettiin enemmän kuin mistään muusta taiteilijasta kieli keskellä suuta. Eihän kukaan neuvostovastaiseksi halunnut, olihan sellaiseksi leimautuminen melkein pahinta mitä kriittiselle sielulle saattoi Suomessa tapahtua.

Hänen tuotantokapasiteettinsa oli niin valtava, että Kalevan kulttuuritoimituksen päällikkö Kaisu Mikkola huomasi, että Glazunov paitsi käytti vapaasti erilaisia kuva-aiheita, myös kopioi – tai kuiskailtiin hänen avustajiensa kopioivan – itseäänkin. (Kaisu Mikkolan muistelu asiasta Kalevassa 25.2.2007)

Ilja Glazunov, Ikuinen Venäjä, 1988.

Kyseessähän oli jo silloin sanan varsinaisessa ja varhaisessa mielessä postmoderni taiteilija, vaikka käsite otettiin käyttöön paljon neuvostotaiteilijan näyttävien Suomen esiintymisten jälkeen. Modernismi oli tietysti ollut ”post” Neuvostoliitossa jo 1930-luvun alusta. Ei Glazunovin maalauksissa mitään hikisiä neuvostoduunareita kuvattu, vaan syvää ja harrasta ortodoksista uskontoa, äitelää maisemaromantiikkaa ja siloteltuja kansanomaisia aiheita kätevällä, käsityömäisellä maalaustaidolla. Hänen taiteensa on uskonnollista ja isänmaallista kitschiä.

Muistelen, että sittemmin erotettu Yleisradion Moskovan kirjenvaihtaja Juhani Lindström oli jossain tekemisissä Glazunovin kanssa. Ainakin muissa yhteyksissä Lindström antoi äärimmäisen konservatiivisia, parjaavia lausuntoja modernista taiteesta puolustaen innokkaasti neuvostovirallista taidetta.

Ilja Glazunovin myöhemmät vaiheet ovat myös kiinnostavia. Hän toimi aktiivisesti äärioikeistolaisessa ja antisemiittisessä Pamyat-liikkeessä. Myöhemmin hänet nimitettiin Venäjän taideakatemian johtajaksi. Hän sai presidentti Putinilta korkean arvomerkin ja käyttöönsä kolmikerroksisen rakennuksen omaksi taidegalleriakseen Moskovasta, Pushkin-museota vastapäätä, joka avattiin syksyllä 2006.


Ilja Glazunovin taidegalleria Moskovassa.

Spektaakkelimaisilla teoksillaan hämmästyttänyt ja laajaa suositota Venäjällä nauttiva Glazunov täyttää ensi vuonna kahdeksankymmentä vuotta. Hän on nykyisenkin Venäjän hovitaiteilija. Voi vain jännityksellä odottaa, minkälaiseen rooliin hän asettuu ensi kesänä Suomessa ja Kiasmassa.


Pääministeri Putin ilmoitti taiteilijan syntymäpäivänä viime kesänä, että Venäjän maalaus-, kuvanveisto- ja arkkitehtuuriakatemia on nimetty Ilja Glazunovin maalaus-, kuvanveisto- ja arkkitehtuuriakatemiaksi.

maanantai 19. lokakuuta 2009

”Made for China” ja muuta kulttuurijournalismia

Kiina oli Frankfurtin kirjamessujen teema, ja kökkövirallisuus sai taas kyseenlaista mainetta. Oliver Jungen otsikoi kommenttinsa asiaan Frankfurter Allgemeinissa: ”Made for China”.

Suomessa keskustellaan Helsingin kirjamessuilla kulttuurijournalismin tilanteesta perjantaina 23.10.2009 klo 13.00 otsikolla Kritiikin porteilla: Kuka murhasi kulttuurijournalismin, vai murhasiko? Kulttuurijournalismista puhutaan kirjamessuilla myös samana perjantaina, aiheena kulttuurilehdet Ruotsissa ja Suomessa.

Aihetta kulttuurijournalismin tilasta keskusteluun ovat nostattaneet syksyn uutiset. Yle lopettaa TV1:n kulttuuriuutiset. Siitä voi tosin sanoa vain, että onneksi. Niin lattea on ollut Ylen kulttuuriuutisten taso.

Myös STT on meinannut lopettaa kulttuuritoimituksensa. Onneksi, voi sanoa myös siitä. Samojen STT-juttujen kierrätys useissa lehdissä köyhdyttää hurjasti lehtien sisältöä.

Suomessa kulttuurijournalismi on varsin vähäveristä. Esimerkiksi viime kesän kulttuuritapahtumista kirjoittamisen kärki tuntui olevan siinä, miten paljon eri taidetapahtumat saivat katsojia. Siinäkö on aikamme suomalaisen kulttuurijournalismin sisältö?

Lehtien päättävät henkilöt varmaankin lukevat mieluummin talous- ja urheilusivuja. Säästöt tehdään kulttuurin kohdalla.

Sain kokea kulttuurijournalismia varsin läheltä jo 1980-luvulla, joka oli suomalaisen taidekritiikin kulta-aikaa. Sitten tuli iso lama ja kritiikki hiipui.

Kulttuurijournalismin verenkiertoa voi kiihdyttää palkkaamalla jälleen lehtiin hyviä, eri alojen asiantuntijoita ja kirjoittajia. Yleisjournalistinen tietoperusta ei valitettavasti yllä kaikkialle, vaan lehtien on palkattava kirjoittajikseen myös kulttuurialojen eksperttejä. Tarvitaan sekä kulttuurin yleis- että erikoislääkäreitä.

Hyvää suomalaista kritiikkiä ja kulttuurista kirjoittelua odotellessa voimme seurata ulkomaista laatujournalismia.

Itse olen tutkinut nenä ruudussa Lontoon taidesyksyä. Heinäkuun alussa alkanut Antony Gormleyn One&Other tapahtuma Trafalgarin aukiolla päättyi viime viikolla. SkyArt -televisiokanava kuvasi kaikki 2 400 tunnin mittaista esiintymistä veistosalustalla ja ne ovat nähtävissä netissä.

Seurasin tuota live-tv:n tapaista valtavaa happeningia ahkerasti heinäkuusta lokakuulle, joskin se oli tavallisesti vain vähän kiinnostavampaa kuin Big Brother, jota puolestaan en ole koskaan jaksanut seurata. The Guardianin Jonathan Jones moitti sitä varsin tylsäksi taidetapahtumaksi. Minua siinä viehätti innostavuus ja inklusiivisuus eli sallivuus. Taiteen maailmassa minua usein vaivaa sen eksklusiivisuus eli poissulkevuus, josta käytin aikaisemmin blogissani sanontaa taiteellinen anokreksia.

Puolalaisen Miroslaw Balkan näyttely Tate Modernin turbiinihallissa on Lontoon taidesyksyn tapaus. Installaatio muistuttaa jättiläismäistä kuljetuskonttia, jonka pituus on 30 ja korkeus 13 metriä. The Guardianin taidekriitikko Adrian Searle kuvaa teosta ”tilana, joka pyytää hiljaisuutta”. Laura Cumming viittaa teosta luonnehtiessaan Joseph Conradin romaanin otsikkoon Heart of Darkness kirjoittaessaan:

”Tämän pimeyden laatu on ainutlaatuisen hämmentävää ja vielä enemmän, paksu ja häijy musta ilmamassa tuntuu pyyhkivän katsojan kasvoja vastaan, rajattomana ja kuhisevana. Se on näkyvää pimeyttä. Se on Miltonin kuvaama helvetti.”

Guardian julkaisi useita arvosteluja ja artikkeleita aiheesta, sekä videon teoksen tunnelmista. Siinä on sitä laadukasta kulttuurijournalismia.

Guardianin Rachel Cooken raportin mukaan lontoolaisia on puhuttanut syksyllä myös Conrad Shawcrossin valtava installaatio käytöstä poistetussa tunnelissa.

Vuonna 1984 perustettu Turner-palkinto puhuttaa brittejä. Ei pitäisi koskaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä taiteesta kirjoitusten ja siitä otettujen valokuvien perusteella, mutta jonkinlaiseen käsitykseen palkintoehdokkaista pääsee useista Guardianin jutuista. Neljää Turner-ehdokasta voi verrata viiteen Ars Fennica-ehdokkaaseen, joiden teoksia on esillä Kiasmassa. En moiti valittujen taiteilijoiden laatua, mutta eikö sekaan olisi sopinut Jussi Kiven lisäksi joku muukin ei-ekspressionisti, esimerkiksi täysabstraktikko Jaakko Mattila? No, vanhan ajatuksen mukaan Suomi on niin pieni maa, että tänne sopii vain yksi taidesuuntaus kerrallaan.

Taidemaailman jokasyksyinen vanha renkutus on taidemaailman Top 100 lista. Lueskelin näitä asiantuntijoiden laatimia ranking-listoja aikoinaan melko kurttuotsaisesti. Nykyisin tähän niin sanotun kansainvälisen taidemaailman vaikutusvaltaisimpia henkilöitä luetteloivan listaan suhtaudun lähinnä hilpein mielin. Ne kun eivät vain ole kovinkaan kansainvälisiä. Ovatko Top 100-listat sitä aikamme yhä pinnallisempaa ja kaupallisempaa kulttuurijournalismia?

torstai 1. lokakuuta 2009

Kaikki on mahdollista


Kaupungin värinässä

Silmät kiiltävät tuijottaa

 Tyytyväisinä tyhjyyteensä

Katuvalojen kaaosta…


Pyöräilin Viikissä ja törmäsin virolaisen, Helsingin Kuvataideakatemiassa kuvanveistoa opettavan Villu Jaanisoon veistokseen. Hän viimeisteli sitä Infokeskus Koronan edustan nurmikolle Viikinkaaren varressa.

On vielä vähän aikaa

Vähän aikaa jäljellä

Kun aurinko nousee on jo

Aivan liian myöhäistä…

Jaanisoo viimeisteli teosta kolmen apulaisensa kanssa. Hän pahoitteli, että ei ehdi antamaan pitempää haastattelua. Teoksen piti olla valmis huomenna kello yksi.

Hei kuuntele, iso pyörä pyörii

Sekunti vain ja me päästään irti…

Työ koostuu autonrenkaista ja sen sisällä on vankka teräsrakenne. Se voidaan tulkita kannanotoksi luonnon- tai eläinsuojeluun, mutta myös taustan pyöreä, sininen rakennus toimii kontrastina teokselle. Leikkisän teoksen toteutus hahmottuu hyvin jäsenneltynä ja veistoksellisena. Sen nimi on Kaikki on mahdollista, joka on myös Tehosekoittimen laulun nimi.

Kaikki on mahdollista

Kaikki on kaunista

Kaikki on mahdollista

Vain taivas rajana

Taivas rajana.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Lahjakkuutta ja kyyneliä


Ukrainan television lahjakkuuskilpailun voitti viime torstaina 24-vuotias Kseniya Simonova. Hänen työnsä on hiekkamaalaus ja animaatio, joka kertoo Ukrainan menneisyydestä.

Tarina alkaa pariskunnan istuessa penkillä tähtitaivaan alla. Sitten sotakoneet ilmestyvät taivaalle ja onnellinen kohtaus muuttuu itkeviksi kasvoiksi. Onnellisia jaksoja varjostavat sodan tuomat sekasotkut. Mukana on muun muassa obeliski, joka on Ukrainan monumentti tuntemattomalle sotilaalle.

Ukrainan väestöstä kuoli toisen maailmansodan aikana yksi neljännes, joka oli kaikkien maiden suurin väestökato. Ensi tammikuun presidentinvaalien alla maassa on syvenevä talouskriisi. Näistä tunnelmista Simonova kertoo upealla esityksellään.

Hän käyttää hiekkamaalauksen ja animaation tekemiseen valopöytää, joka kuvataan ja näytetään suurena projisointina. Taustalla on sovitettu musiikki. Simova hallitsee hiekan käsittelyn erehtymättömästi. Hänen toimintansa maalaamisessa on kuin Picasson visuaalista taitoa ja Jackson Pollockin maalausakti yhdessä.

Voittaja sanoi ostavansa yli sadan tuhannen euron palkintorahoillaan vaatimattoman talon ja sijoittavansa sen lasten hyväntekeväisyyteen.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Vihaan Picassoa


Itkevä nainen, 1937 syntyi Guernican tekemisen aikaan.
Olen harrastanut viime päivät lähiluentaa. Seuraan sitä, miten media kohtelee Ateneumissa avattua Picasso-näyttelyä.
Luettuani, kuunneltuani ja katsottuani lähes kaiken näyttelyä koskevan hypen ja pöhinän olen tullut siihen johtopäätökseen, jonka jokainen vastaavaan tilanteeseen joutunut tervejärkinen toteaisi tässä vaiheessa: vihaan Picassoa.
Uusimman blockbuster-kulttuuritapahtuman uutisoinnista suomalaisessa mediassa saa helposti sellaisen käsityksen, että kyseessä ei ole taidenäyttely, vaan pikemminkin raviurheilua. Toimittajat ovat syvään urheiluhenkeen kiinnostuneita vain määristä eli siitä, miten kuuluisa Picasso on, paljonko hänen teoksistaan maksetaan ja montako teosta on esillä näyttelyssä.

Elokuvasta Picasson seikkailut.

Ennen kaikkea uteliaisuus kohdistuu siihen, että veikataan paljonko katsojia näyttely tulee saamaan. Blockbuster-näyttelyiden kotimaiseksi mittapuuksi näyttää tulleen Ateneumin edellinen Edelfelt-näyttely, jossa kävi yli kolme sataa tuhatta katsojaa. (Edelfelt-näyttelystä ja blockbustereista enemmän tässä artikkelissani)
Ja voi tuota ehtymätöntä Picasso-sitaattien lorinaa! Onhan kyseessä mediapersoonallisuus jo ainakin 1920-luvulta asti, jonka suuhun on editoitu kaikenlaista enemmän tai vähemmän osuvaa, sanottua tai keksittyä. Toimittajat näyttävät poimivan Picasson sound bitet kuin dogmaattinen fanittaja sanat idolinsa huulilta.
Sitten on tuo kuluneen äänilevyn rahiseva elämäkerta-osasto, jonka neula toistaa aiheita Picasson naiset, rikkaudet ja kuuluisuus. Henkilökohtaisella mässäily Picasso-näyttelyssä sopii niille toimittajille, jotka eivät osaa käyttää silmiään eivätkä aivojaan.
Tuota median välittämää Picassoa vihaan. Hänen taiteestaan kyllä tykkään kuin hullu puurosta.
Kumman kritiikittömästi asiantuntijakriitikotkin näyttävät hyrisevän Picasso-näyttelystä. Suomalainen taidearvostelu, josta puuttuu kritiikki, on jo vanha vitsi. Hankaluus on siinä, että kriitikoiden kritiikittömyys vain lyö lisää löylyä tyhjänpäiväiselle Picasson mytologialle, häneen liitettyyn nero-myyttiin. Picasso on varmaan nero, mutta emme voi mitään sille, että tuo sana on niin raskas merkityksistä, että Tuomas Enbuske voisi tehdä siitä televisio-ohjelman.
Huomion kiinnittäminen kaikenlaisiin vähemmän merkityksellisiin asioihin on vaivannut myös Ateneumin Picasso-näyttelyn kuraattoria Anne Baldessaria. Hän sanoo Ylen haastattelussa, että on aika karistaa Picasson yltä hänen henkilöönsä liittyvät mielikuvat ja kaikki pinnalliset ja helpot käsitykset hänen taiteestaan.
Hienoa, mutta voi vain kysyä, vahvistaako vai uudistaako suomalainen kulttuurijournalismi kauhtunutta, korkeamodernismin aikaista Picasso-kuvaa?
Miehen pää, 1972.
Blogi ja palimpsesti
Miltä Ateneumin Picasso sitten näyttää? Siinä on muutamia huonoja piirustuksia, jonkin verran Picasson bulkkituotantoa, mutta enimmäkseen hyviä ja muutama erinomainen Picasso.
Näyttelyn alaotsikko ”Mestariteoksia Pariisin Picasso-museosta” on yhtä suureellinen kuin itseironinenkin, sillä näyttelyssä ei ole oikeastaan yhtään Picasson mestariteosta.

Mutta nämä asiat eivät haittaa ollenkaan. Päinvastoin, katsoja vertaa Picasson huonoimpiakin piirustuksia hänen tuotantonsa kehitykseen ja kokonaisuuteen. Mestariteosten luonnokset ja niihin viittaavat työt ovat myös kiehtovia kuriositeetteja, tunteehan Picasson mestariteokset jokainen peruskoululainenkin.
Ja mässäilemättä henkilökohtaisuuksilla voi todeta, että näyttelyssä avautuu Picasson taiteen päiväkirjamainen ote, jossa taide on elämän ja elämä taiteen näköistä. Tässä mielessä Ateneumin näyttely on kuin herkullinen Picasso-blogi nuoruuden elämäntuskasta vanhentuvan miehen tirkisteleviin seksiorgioihin. 
Useat meistä alkoivat imeä Picasson taidetta heti sen jälkeen, kun äidinmaito alkoi tuntua imelältä. Picasson taiteen kehitys näyttää olevan kuin kone, joka jauhaa jatkuvasti tuoreita näkökulmia katsojalle. Ainakaan tämän näyttelyn tarjoama Picasso ei ole liian kuluneesti Picasson näköinen. Se on kuin palimpsesti, monikerroksinen, vanha käsikirjoitus, jonka kerrosten alta paljastuu uusia.
Jos onnistuu karkottamaan mielestään blockbuster-näyttelyyn liimatun tyhjänpäiväisen brouhahaan, Picasson teosten vahva visuaalinen mielikuvitus ja usein lähes suggestiivinen kuvakieli jäävät leijumaan katsojan takaraivoon.

torstai 20. elokuuta 2009

Kaikki on teatteria

Susanne Gottberg & Markus Kåhre, Project 2008-2009, yksityiskohta. Valokuva: Jussi Tiainen.

Mustaan muoviin laitetusta aukosta pääsee pienelle, hämärälle sisäpihalle. Joistakin ikkunoista näkyy valo, yläkerran huoneiden kattolamput ja muita yksityiskohtia. Kiipeän rappuset ylös ja tulen hieman salaperäiseen käytävään, josta reitti johtaa perimmäiseen huoneeseen.

Susanne Gottbergin ja Markus Kåhren maalausinstallaatiosta Amos Andersonin taidemuseossa mieleeni tuli joskus aikoinaan Frankfurter Allgemeinen teatterikriitikon kirjoittama otsikko "Nicht alles ist Kultur, aber alles ist Theater". Vaikka kulttuuria ei kaikki ole, on toki varmaa, että kaikki on teatteria.

Kuvataiteesta on tullut ohjelmallista. Taidenäyttelyt ovat nykyisin esityksiä, jotka rakennetaan, esitetään aikansa ja sitten puretaan. Katsomme ensisijaisesti taidenäyttelyitä, emme taideteoksia. Seuraamme gallerioiden näyttelyohjelmia ja suurten taidenäyttelyiden oheisohjelmia. Siirrymme näyttelysaleissa olevien pimennettyjen verhojen taakse kuin elokuvateatterin salaperäisyyttä huokuvaan hämärään.

Vanhin taidemuseon yhteydessä oleva teatteri lienee Katariina Suuren käskystä rakennettu, vuonna 1785 palatsiteatterina avattu Eremitaasin teatteri. Jonkinlainen auditorio tai muu esitystila on tänään jokaisen taidemuseon vakiovaruste. Menestynein ja merkittävin Suomessa on monipuolinen Kiasma-teatteri ja Ateneum-salista on tullut kansallisgallerian monen tapahtuman keskipiste.

Taidenäyttelyiden lisäksi itse taideteokset ovat yhä useammin sellaisia tarinoita, joissa on alku, keskikohta ja loppu. Abstraktin taiteen ajaton, hiljainen olemus on kuin eilinen päivä, ohi elettyä aikaa. Äänekäs
representaatio on tänään kaikkialla ja kaikki kaikessa. Enää ei pohdita taiteen syvää ydintä, vaan uutisten kärki kertoo, kuinka paljon katsojia kesän kulttuuritapahtumat keräävät.
Kun installaatiot, performanssit ja videotaide aikoinaan tulivat Suomeen, Ars 83:n konservatiiviset arvostelijat moittivat niitä kertakäyttöteoksiksi ja totesivat, että on siirrytty kestävän käyttötaiteen leivästä hetkellisen näyttelytaiteen sirkushuveihin. Tänään kaikki taide on teatteria, mutta voi myös kysyä, onko kaikki taide kulttuuria?

Gottbergin ja Kåhren grande machine, kaksivuotinen työ tuotti kuusisataa neliötä varsin huolellisesti toteutettua trompe l’oeil -tyylistä maalauskangasta. Ohjelmallisen taiteen teos on teatteriesitys, jonka pääosassa on katsoja.
Kun käyn toisen kerran sisällä teoksessa kysyn itseltäni, miksi haluan nähdä Gottberg&Kåhren teoksen teatterina? Kyllästyn kuvittelemaan olevani näyttämöllä, itse hieman kiusaantuneena pääosassa ja alan kokea käveleväni valtavan suuressa maalauksessa. Tämä tunne on oikeastaan samanlainen kuin minkä tahansa maalauksen kokeminen. Samalla tavallahan voi vaeltaa myös vaikkapa Jackson Pollockin maalauksessa.
On lopultakin yhdentekevää, johdattavatko katsojan taiteeseen jalat ja illuusio, kuten Gottberg&Kåhren teoksessa, samastuminen ja tunnestautuminen siveltimen liikkeisiin vai paljas silmä ja litteä kuvapinta, kuten abstraktissa taiteessa. Keinot ovat erilaisia, mutta ne kaikki tarjoavat pääsylipun perille, sisälle maalaukseen.

tiistai 18. elokuuta 2009

Piirrokset, jotka ravisuttivat maailmaa

Eräs pilakuva, joka syntyi suuresta pilakuvakohusta.

Tanskalaissyntyisen, Yhdysvalloissa asuvan politiikan tutkijan Jytte Klausenin kirjoittaman kirjan otsikko on The Cartoons That Shook the World. Lokakuussa 2009 ilmestyvä kirja on tutkimus ja arvio muutaman vuoden takaisesta Muhammad-pilakuvajupakasta.
Viime aikoina kirjan julkaisua on uutisoitu, koska sen kustantaja, kuuluisa Yale Universty Press päätti, että se ei julkaise pilapiirrosten kuvia julkaistavassa kirjassa, eikä myöskään julkaise taidehistoriassa usein aikaisemmin esiintyneitä ja julkaistuja Muhammadin kuvia. Kunnianarvoisan yliopistollisen kustantajan päätös on odotettu, mutta tieteelliseksi ei sitä voi kehua, jos tieteellisen julkaisemisen periatteita ovat avoimmuus ja selkeä havainnollisuus. Onneksi kuvaesimerkkejä on nähtävänä runsaasti erilaisissa verkkojulkaisuissa.

Syyskuussa 2005 tanskalainen Jyllands-Post julkaisi kaksitoista pilapiirrosta profeetta Muhammadista. Viisi kuukautta myöhemmin tuhannet muslimit hukuttivat lehden vihan ja katkeruuden vuodatuksilla. Mielenosoitukset levisivät Aasiasta Eurooppaan.
Jytte Klausen haastatteli muslimijohtajia Lähi-Idässä ja Euroopassa, sekä tanskalaisia toimittajia ja pilapiirtäjiä sekä tutki eskaloituneen konfliktin argumentteja ja motiiveja.
Klausenin johtopäätös on kustantajan ennakkotiedotteen mukaan se, että muslimien reaktio ei ollut – toisin kuin yleisesti arveltiin – spontaani emotionaalinen reaktio Islamin ja Lännen kulttuurien yhteentörmäyksessä. Tutkijan mukaan sen järjestivät aluksi ne tahot, joilla oli omia etuja ajettavanaan Tanskan ja Egyptin vaaleissa ja myöhemmin islamistiset äärijärjestöt, jotka pyrkivät horjuttamaan Pakistanin, Libanonin, Libyan ja Nigerian hallituksia. Pilakuvakohussa oli Klausenin mukaan kyse loppujen lopuksi poliittisesta konfliktista, pikemminkin kuin suuresta kulttuurisesta väärinkäsityksestä.

Politiikan tutkijan johtopäätös konfliktin poliittisuudesta ei hätkähdytä. Selvittämättä jää vielä ainakin pilakuvakohun viestinnällinen paradoksi: miten on mahdollista, että kuvia täynnä olevassa maailmassa kaksitoista piirustusta sai aikaan kansainvälisen mekkalan? Minkälaisia tulkintaeroja liittyy kuvien ja pilakuvien lukemiseen eri kulttuuriyhteyksissä? Toivottavasti niihinkin löytyy selvitystä syksyllä, kun kirja julkaistaan tai joskus myöhemmin.

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Niin, Turuss´...entäs museoss´?

Malevitš, Rodtshenko, Popova, Tatlin, Larionov. Venäläisen avantgarden häikäisevien nimien mainitseminenkin aiheuttaa kutkutusta. Turun Wäinö Aaltosen taidemuseo joutui noloon tilanteeseen, kun sen Ympyrä – viiva – piste näyttelyn teoksia todettiin mahdollisesti väärennöksiksi. Näyttely suljetaan, museon ilmoituksen mukaan ”toistaiseksi teosten tekijyyttä koskevien jatkotutkimusten ajaksi”.

Väärennösepäilyt toi julkisuuteen kesäkuussa taidekriitikko Otso Kantokorpi Kauppalehden kritiikissään. Turun kulttuurijohtaja Päivi Kiiski yritti puolustautua muun muassa sillä, että näyttely oli vain taustaa esillä olevalle tasokkaalle ja mittavalle Leonhard Lapinin näyttelylle. Venäläisen avantgarden näyttelyä kuitenkin markkinoitiin ja esitettiin itsenäisenä kokonaisuutena, eikä sitä pelkkänä lämmittelyshowna voinut pitää.

Kantokorven arvostelun jälkeen myös muut asiantuntijat uskalsivat esittää julkisesti epäilynsä. Paula Holmila kirjoitti Uudessa Suomessa: ”Turun tapaus on kiusallinen, varsinkin kun taiteen keräilijä on joutunut omituiseen välikäteen. Jos taidemuseo haluaa esitellä yksityisen kokoelman, sen on etukäteen tutkittava, vastaako kokoelma museotasoa ja ovatko teokset sitä mitä niiden on ostajalle väitetty olevan.”

Tietääkseni ensimmäistä kertaa Suomen museolaitoksen historiassa museotason näyttely keskeytetään väärennösepäilyjen takia. Pitäisihän museoiden tutkia esittämiensä teosten tarina eli provenienssi ja niiden attribuointi, ennen näyttelyn avaamista, ei sen jälkeen kun avajaislaseja on kilistelty. Nyt sekä museon, että taidekaupan luotettavuus asettuvat kyseenalaisiksi.

Kansainvälisen museoliiton ICOMin eettisissä säännöissä todetaan provenienssista ja asianmukaisesta huolellisuudesta muun muassa: ”Asianmukaista huolellisuutta on noudatettava esineen koko historian selvittämiseksi siitä lähtien, kun se on löydetty tai valmistettu.”

Käväisin heinäkuun alussa katsomassa Turun kohunäyttelyn. Ainakin sen saattoi nähdä, että kyseessä on (tai oli) hyvin heikkotasoinen venäläistä avantgardea koskeva näyttely. Näyttelyllä ei ollut edes kuriositeettiarvoa, jota luonnokset, keskeneräiset työt tai pastissit tuovat usein mestareiden tuotantoon tai kiinnostavaan aiheeseen. Se ei tuonut myöskään uusia näkökulmia uteliaisuutta herättävään venäläiseen avantgardeen.

Miten tällainen tilanne ylipäätään on mahdollista? Mielestäni se kertoo suomalaisissa taidemuseoissa yleistyneestä käytännöstä, jossa taidenäyttelyitä ostetaan valmiina paketteina kuraattorin – joka tässä tapauksessa osoittautui heikkotasoiseksi – roolin ollessa kaikki kaikessa. Näyttelypaketteja esitettäessä museon oma panos rajoittuu usein näyttelyn markkinointiin ja maksuliikenteen hoitamiseen, eikä museoissa välitetä tutkia edes esitettävien teosten taustoja. Museot valittavat, että niillä ei ole rahaa eikä aikaa tutkia taidetta, vaikka taiteen tutkimus on oikeastaan ainoa asia, mikä varsinaisen taidemuseon erottaa taidehallista tai xxl-kokoisesta taidegalleriasta.

Esimerkki hyvin järjestetystä venäläisen avantgarden katsauksesta oli muutama vuosi sitten Espoon modernin taidemuseon EMMAn avajaisnäyttelyt. Sen yhteydessä tehtiin yhteistyötä Pietarin Venäläisen taiteen museon kanssa, jossa on tutkittu paljon muun muassa Kazimir Malevitšin taiteen joskus mutkikkaita ja äkkivääriäkin proveniensseja. Myös aikoinaan Suomessa nähdyt Costakiksen kokoelmien näyttelyt olivat tasokkaita ja tutkittuja.

Venäläisen avantgarden tunnistaminen väärennöksiksi tai aidoiksi teoksiksi on kyllä monimutkaisempaa kuin monet arvaavat. Esimerkiksi Malevitš – vaikka hän itse oli myös kokenut museomies – merkitsi 1920-luvun lopulla teostensa tekovuosiksi ihan muita kuin niiden oikeita syntymäaikoja. Avantgardetaiteilijoiden pyrkimys ja asenne taiteen ja taiteilijan autonomian korostamiseen oli vallankumouksen jälkeisissä tunnelmissa Neuvostoliitossa sellaista, joka rikkoisi rajusti nykyajan tekijänoikeuslain henkeä ja kirjainta. Soppaa ei selkeyttänyt ollenkaan se, että Stalinin diktatuuri julisti avantgarden kielletyksi. Kun Malevitšin kummalliset tempaukset tulivat venäläistutkijoiden ansiosta julkisuuteen lännessä aikoinaan, jotkut kriitikot arvelivat esitettyjä teoksia jonkinlaisiksi väärennöksiksi.

Mutta Turun tapaus on varoittava esimerkki leväperäisestä taidemuseon toiminnasta. Kritiikki on ollut aiheellista, toivottavasti tapauksesta keskustellaan ja otetaan opiksi myös muualla kuin Turun Wäinö Aaltosen museossa.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Museojohtajat: Museon tulevaisuus on internetissä

Antony Gormley avaamasssa neljännen jalustan teosta Lontoon Trafalgarin aukiolla. Vasemmalla National Gallery.

Charlotte Higgins raportoi The Guardianissa kahden englantilaisen museomaailman jättiläisen Sir Nicholas Serotan ja Neil MacGregorin pitämästä luennosta, jossa he visioivat tulevaisuuden museota. Molempien mielestä instituutioiden ja niiden yleisöjen suhdetta muokkaa tulevaisuudessa internet. Museot tulevat heidän mielestään muistuttamaan multimediaorganisaatioita.

British Museumin johtaja MacGregor sanoi, että ”Tulevaisuus on epäilemättä museo julkaisijana ja toimittajana.”

Tate taidemuseon johtaja Serota sanoi, että ”On haaste, missä määrin jäämme alullepanijoiksi ja missä mielessä tulemme julkaisijoiksi, jotka tarjoavat jalustan kansainvälisille keskusteluille?” Hän sanoi olevansa varma siitä, että seuraavan kymmenen viidentoista vuoden aikana museotiloissa työskentelevien henkilöiden määrä tulee rajoittumaan ja lisääntymään tulevat komissioita antavat toimittajat, jotka työstävät verkossa olevaa aineistoa.

”Menneisyydessä museovierailijoiden ja henkilökunnan välinen viestintä on ollut epätäydellistä”, sanoi Serota. ”Tämän hetken haaste on museokuraattoreiden ja vierailijoiden parempi viestintätaso.”

Museoesineiden yhä lisääntyvästä kuljettamisesta eri puolille maailmaa MacGregor totesi: ”Fyysinen siirtäminen on yhtä tärkeää kuin internet.”

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Elävien veistosten sarja käynnistyi

Antony Gormleyn taideprojekti One and Other (Yksi ja toinen) Lontoon Trafalgarin aukiolla käynnistyi tänä aamuna. Aikoinaan tyhjäksi jääneelle veistosjalustalle nostetaan henkilö tunnin ajaksi 24 tuntia vuorokaudessa sadan päivän ajan, lokakuun 14 päivään asti.

Kulttuurinavigaattori seurasi Lontoon pormestarin järjestämää neljännen veistosjalustan kilpailua ja voittajan julistamista.

Teoksen avajaistilaisuudessa tupakointia vastustava mieshenkilö kiipesi protestiksi ennen ensimmäistä osallistujaa jalustalle. Useat henkilöt tuntuvat käyttävän tilaisuutta hyväksi mainostamaan tai markkinoimaan jotain hyväntekeväisyyteen liittyvää asiaa tai ideaa.

Ensimmäisenä päivänä nähtiin jalustalla myös brittihuumoria, kun eräs performanssiaan pitävä henkilö kirjoitti liitutalulle jalustalla: ”Suunnittelin viettäväni tunnin Nelsonin ampuneena tarkka-ampujana, mutta musketteja ei myydä Lidlissä.” Hän kirjoitti taululle myös: ”En ole pulu.”


The Guardianin raporteista päätellen tunnelma Trafalgarin aukiolla oli innostunut. Adrian Searle totesi kritiikissään, että kyseessä on Gormleyn kaikkien aikojen paras taideteos.
Searle kirjoitti, että elävillä veistoksilla on pitkä ja kiehtova historia. Tammikuun ensimmäisenä päivänä 1901 härkätaistelija Don Tancredo López maalasi itsensä kalkkimaalilla ja seisoi laatikon päällä härkätaisteluareenan keskellä Madridissa; härkä kiersi hänen ympärillään, mutta ei hyökännyt.
Searle kertoi, että vuonna 1969 taiteilijakaksikko Gilbert&George maalasi kätensä ja kasvonsa kultamaalilla, seisoi pöydällä ja lauloi Flanaganin ja Allenin laulua Underneath the Arches lontoolaisessa taidegalleriassa uhmaten taideyleisön pilkkaa.
Adrian Searlen mukaan Gormleyn idea on rikas. Se yhdistää hyvin vanhan ajatuksen julkisten paikkojen kuvista ja veistoksista jalustoilla digitaaliseen aikaan ja tositelevisioon.

"Tiedämme, että huomion kiinnittäminen kokemukseen usein muuttaa sen seurauksia. Niillä, jotka seisovat ja katsovat, on kaikenlaisia odotuksia ja fantasioita. Alhaalla oleva aukio on omituisuuksien ja perversioiden, tirkistelijöiden ja moukkien tila ja se, kuten jalustakin on siirtymisen ja odottamisen tila, joka on tarkoitettu kaikenlaisille performansseille ja eleille. Siellä me kaikki olemme näyttelijöitä, SkyArtin kameroiden tuijotuksen edessä."
The Guardian seuraa projektia tiiviisti.

Ja 7.7. 2009 FAZin Gina Thomas käytti raportissaan otsikkoa Sockel des Volkes eli "Kansan jalusta", sana jota Lontoon pormestari käytti paljastustilaisuudessa.

torstai 25. kesäkuuta 2009

Surrealismin inho ja innostus



William Kentridgen animaation transformaatioita Suuntana surrealismi-näyttelyssä.

Olen lähes kaikkiruokainen. En ole pystynyt harjoittamaan sellaista taiteellista anoreksiaa, johon monet ystäväni ja tuttuni näyttävät tukeutuvan. Pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä siitä, että en ole koskaan pystynyt päättämään, kummasta pidän enemmän: Irwin Goodmanista vai Nelson Goodmanista?

Surrealismi oli ainoa taidesuuntaus, josta en nuorena pitänyt. Erityisesti inhosin useimpia eteeni sattuneita Salvador Dalin maalauksia ja hänen grafiikkaansa. Yritin ymmärtää Dalia lukemalla hänen elämänkertansa, mutta koin, että kirja oli hyvä, tarina oli hyvä, mutta hänen taiteensa oli yhä surkeaa. Inhon väristykseni lisääntyivät, kun luin Dalin kyltymättömästä rahanhimosta ja huomasin, miten taideväärentäjät ja keinottelijat alkoivat käyttää hänen taidettaan ja sen hypessä kylpeviä hyväkseen 1980-luvulla S
uomessakin.

Tein pesäeron – en surrealismiin – vaan surrealismin sisälle. Tuokaa minulle Tanguy, Ernst, tai Delvaux, mutta älkää yrittäkö tyrkyttää niitä Daleja, ajattelin. Entä Mirón toisen maailmansodan jälkeiset kankaat? Älkää vaivautuko.

Magritte kiinnosti kovasti. Näin hänen valokuviensa näyttelyn Tukholman Modernassa kauan sitten. Se avasi näkökulman hänen taiteeseensa. En aluksi tajunnut ollenkaan, mitä tolkkua Arshile Gorkyn maalauksissa oli. Sitten näin valokuvan tästä taiteilijasta, jolla oli hyvin pitkät, kapeat sormet. Sen jälkeen jokainen näkemäni Gorkyn teos on ollut suosikkini.

Tästä päätellen olen suomalainen. Surrealismi ei koskaan juurtunut Suomeen, eikä juuri kukaan suomalainen tehnyt uraansa surrealismin ohjelmaa toteuttaen. Kollaasi, joka oli dadan ja surrealismin lapsi, on muutamia nerokkaita poikkeuksia lukuun ottamatta ollut melko v
ähän harjoitettua luterilaisessa pohjoisessa. Toinen surrealismin suosima kuvakeino, transformaatio on koettu pelkästään muodon, ei niinkään mielen muutokseksi.

Surrealismi täytti kaikki modernismin lukuisten eri suuntausten tunnusmerkit: sillä oli etujoukko, manifesteja, evankelista, keräilijöitä ja seuraajia. Sen taiteilijat tekivät melko selkeästi tunnistettavaa taidetta ja sillä oli teoriapohjaa. Surrealismi ei ole kuitenkaan, kuten Tennispalatsin tiedotustilaisuudessa korostettiin, taidesuuntaus, vaan elämäntapa. Sillä on takanaan tuhansien vuosien perinne.

Sen seuraajia olivat Pablo Picasso, Jackson Pollock ja Fluxus-ryhmä, CoBrA-ryhmä, Christo ja nykytaiteilijoista vaikkapa William Kentridge. Ja kuten israelilaisen taidemuseon kokoelmasta koottu lähes pedantti ja opettava, mutta hyvin nautittava Suuntana surrealismi-näyttely Helsingissä osoittaa, kuvaan kuuluvat myös italialaisen Giorgio Morandin maalaamat esineet, jotka yhä hoipertelevat kuin juopuneina tai vääntelevät kuin lämpöväreilyssä.

Postmodernismin jälkeisessä ajassamme on tila surrealismille. Voimme kohauttaa olkapäitämme sen paheille: visuaalisille vitseille, joskus julisteenomaiselle kuvakikkailulle, pursuavia selityksiä tolkuttavalle snobismille ja tavallisesti suureelliselle markkinoinnille. Niitä paheitahan on myös oma aikamme tulvillaan. Dalin spektaakkelit olivat lo
pulta varsin viattomia ja terveitä verrattuna siihen hypeen, jonka Andy Warholin tai Damien Hirstin kaltaiset muut kaupalliset taiteilijat pystyivät nostattamaan.

Surrealismi yritti selvittää toden ja epätoden välistä maata. Oikean ja keinotekoisen todellisuuden välinen alue tarvitsee kartoittajansa. Tuo välitila tuntuu tänään olevan paljon suurempi kuin eilen, joskus kipeä ja kiehtova, kulkemisen ja katsomisen arvoinen, sekä kuten aina ennenkin, hyvin todellinen.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Taiteellisia sääilmiöitä

Seuraavassa kysely, jonka tarkoituksena on pohtia neljää maalausta. Ne ovat esillä 13.9.2009 asti Akseli Gallen-Kallelan Museon näyttelyssä Pilvi – taiteellisia sääilmiöitä

Voit osallistua kyselyyn lähettämällä arviosi siitä, minkälainen sää on maalauksessa. Vastattuasi paina nappia "Lähetä", niin vastauksesi tallentuu tietokantaan. Jos odotat vähän aikaa, voit nähdä mitä muut ovat vastanneet.

Kyselyyn osallistutaan nimettömänä. Teoksen ja tekijän tiedot saat selville, kun painat "lähetä".










perjantai 5. kesäkuuta 2009

Ei oikeutta saa…

"Ken vaivojansa vaikertaa, On vaivojensa vanki, Ei oikeutta maassa saa
Ken itse sit' ei hanki."
Kaarlo Kramsun Ilkka-runon paljon siteerattu pätkä tuli mieleen, kun luin Suomen arvostelijain liiton puheenjohtajan ja Kritiikkiportin päätoimittajan Sisko-Tuulikki Toijosen kauniin kirjoituksen tekijänoikeuksista.

Vuoden verran toiminut Kritiikkiportti voisi alkaa kunnioittaa tekijöi
tä, siis kirjoittajia eli eri taiteenalojen asiantuntijakriitikoita vaikkapa seuraavalla tavalla. (Klikkaa kuvaa, niin ymmärrät mistä on kysymys.)

Ei näin...
...vaan näin.

Venetsia virtuaalisesti

Jani Leinosen kerjuulapuista koostuva seinäinstallaatio Venetsian biennaalissa.

Jäikö matkalippu Venetsiaan tänä kesänä hankkimatta? Tarjoan lohdutuksena sinulle linkkikokoelman kesäkuun alussa avattua Venetsian kuvataidebiennaalia koskeviin artikkeleihin.

Täydennän linkkejä sitä mukaa kun niitä silmiini osuu. Voit ehdottaa lisälinkkejä kommentointiosaston kautta , kuten voit myös ilmoittaa rikkoontuneista linkeistä.

Edellinen Navigaattoriblogi Köyhyys kultakehyksissä alkoi Jani Leinosen kerjuulapusta, joka oli Kiasman Oikeilla jäljillä-näyttelyssä. Nyt se sama lappu näyttää olevan Pohjoismaiden paviljongissa muista lappusista kootussa ryhmässä, yltäkylläisesti katetun pöydän ääressä.

Venetsian Biennaalin kotisivu
"La Biennale" jakautuu nykyisin taiteen, arkkitehtuurin, elokuvan, tanssin, musiikin ja teatterin aloihin, joista 7.6.-22.11. 2009 esitettävä taidebiennaali otsikolla Making Worlds on järjestysnumeroltaan 53.

Kiasma Venetsiassa
Kiasma julkaisee Berndt Arellin kirjoittamaa tietoa Suomen osallistumisesta biennaaliin, biennaalin Suomen uudelleenkäytössä olevasta pienehköstä Aalto-paviljongista ja Framen johtaja Marketta Seppälä kertoo siellä olevasta Jussi Kiven installaatiosta Fire & Rescue.

Moderna Museet Pohjoismaiden osuudesta biennaalissa.

  • Norjalaisen arkkitehdin Sverre Fehnin suunnittelema Pohjoismaiden paviljonki valmistui 1962. Paviljongin kaunis esittely (ei koske nykyistä biennaalinäyttelyä) Youtubessa
  • Tanskan ja Pohjoismaiden näyttelyosuuden verkkosivu "The Collectors"
The Guardian
  • Biennaali on kertonut aina jollain tavalla siitä, missä maailma menee ja miten se makaa. Kiinan paviljonki tuli mukaan 2005, ja 2007 tuli Afrikan paviljonki Giardinille. Nyt Charlotte Higgins kertoo Yhdistyneiden Arabiemiraattien osastosta, joka avattiin tässä biennaalissa. UAE:n osaston lisäksi on näyttely Abu Dhabista, jonka kuratoi Catherine David.
  • The Guardian raportoi paljon ja eri medioiden välityksellä biennaalista,se julkaisi heti kättelyssä muassa avajaistunnelmien kuvasarjan ja Adrian Searlen podcastin Steve McQueenin huomiota herättäneestä elokuvasta.Tässä lehden Venetsian biennaali-kokonaisuus
  • Adrian Searlen juontama video biennaalin kohokohdista antaa showsta pinnallisen, mutta hyvän kokonaiskäityksen.
  • Valokuvaaja Christian Sinibaldin näkemys biennaalista.
  • Laura Cummingin selkeä kokonaisarvio, joka päättyy lohduttavaan ja pikanttiin huomioon siitä, että biennaalia ei tarvitse enää kokea eikä arvioida pelkästään Venetsiassa: suuri osa siellä olevasta taiteesta tulee myös tänne.
  • Jälleen uusi kuvasarja.
  • Charlitte Higgins mainitsee blogissaan luettelon biennaalista tyliin "Älä unhoda näitä..."
  • Michael Archer toteaa, että biennaalissa ei ole kyse näkemisestä, vaan hukkumisesta. Kolmipäiväisen taiteenkatselun lisäksi biennaalin pressipackissä on 27-sivuinen luettelo näyttelyistä, jotka tavalla tai toisella liittyvät biennaaliin eri puolilla Venetsiaa.
The New York Times
  • Randy Kennedy raportoi NYTin Arts Beat blogiin lyhyitä juttuja Venetsiasta
  • Nelipäiväisessä ennakkokatsauksessa oli huomattavasti vähemmän tungosta kuin aikaisemmin, huomioi kokonaiskatsauksessaan Carol Vogel. Hänen haastateltavaansa, pitää myönteisenä sitä, että biennaalista puuttuvat nyt gigantismi ja kerskailu
Frankfurter Allgemeine Zeitung FAZ
  • FAZin Peter Richter otsikoi Saksan näyttelyosuuden biennaaliarvionsa arvoituksellisesti ”Die Katze über dem Astloch” eli Kissa oksanreiästä.
  • Ja arvoituksellisesti ja kriittisesti jatkaa Niklas Maak otsikollaan "Neue Hoffnung zwischen den Blumen des Bösen" eli Uusia toiveita heikkojen kukkien joukossa.
  • Yhdysvaltain paviljonki, jossa on Bruce Naumanin teoksia ja saksalainen taiteilija Tobias Rehberger on todettu erinomaisiksi ja saavat biennaalin Kultaisen Leijonan palkinnon.
  • Niklas Maak esittelee kirjailija, videotaiteilija, ohjaaja, näyttelijä Miranda Julyn, joka esittää tämänvuotsisessa biennaalissa veistoksia, jotka ovat oikeastaan veistosjalustoja.
  • Kuuluisa taidealan monitoimihenkilö Werner Spies kirjoittaa otsikolla "Denglisch" saksalaisten nöyristelystä englannin kielen hegemoniaa kohtaan biennaalissa ja ehdottaa että Saksan ja Ranskan paviljongit voisivat toimia joskus yhteistyössä. Silloin masokismi olisi ainakin molemminpuolista.
Helsingin Sanomat
Dagens Nyheter
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...