Guggenheim: salailua, epäilyä, hosumista ja ennakkoluuloja

Otso Kantokorpi kampanjoi voimakkaasti Guggenheim-Helsinki hanketta vastaan. Hän kertoo Alaston kriitikko -blogissaan, että amerikkalaiselle taidekriitikolle ja toimittajalle Lee Rosenbaumille ei kerrottu Guggenheim-säätiöstä Helsingin projektin soveltuvuustutkimuksen hintaa.

Tällainen salailu on Rosenbaumin mukaan vastoin Guggenheimin aikaisempaa käytäntöä. Summahan on suomalaisille maksajille ollut ihan julkinen asia, 2,5 miljoonaa euroa. Rosenbaum kirjoittaa CultureGrrl blogissaan otsikolla Global Guggenheim: Abu Dhabi Slowdown, Helsinki Progress:

"Contrary to prior practice, the Guggenheim would not tell me how much it is being paid for this feasibility study. To its own financial benefit, it has engaged in serial romances with other cities---Rio de Janeiro, Salzburg, Guadalajara, Taichung and Vilnius, to name a few---that were never consummated."

Tällainen epäjohdonmukainen salailu tiedottamisessa ei anna hyvää kuvaa asiasta ja heikentää Guggenheim-hankkeen mainetta. Se saattaa olla ratkaiseva, kun asiasta päätetään, olipa päätös myönteinen tai kielteinen.

Kantokorpi yrittää blogissaan nuhjata Guggenheim-säätiön toimintaa myös toteutumattomien hankkeiden luettelolla. Vastaava hylättyjen kosijoiden luettelohan julkaistiin Hbl:ssa jo keväällä. Yksin Guggenheimia ei kosijoiden hylkäämisestä voi syyttää, johtivathan erilaiset syyt hankkeiden hylkäämiseen eri paikkakunnilla. Tinkimättömyyttä soveltuvuustutkimuksissa voi pitää myös amerikkalaisten hyveenä.

Reaktiona Ylen Strada-ohjelman kaupunginvaltuutettujen kyselylle hankkeen kannatuksesta Otso toteaa blogissaan kirjoittaneensa Helsingin kaupunginvaltuutetuille kirjeen aiheesta. Hän kirjoittaa blogissaan:

"Kuinkahan moni 85:sta valtuutetusta tajuaa, että prosessissa ollaan luopumassa omasta taidemuseosta ja hankkimassa tilalle ennustamaton ja osin hallitsematon lainabrändi ja kivaa arkkitehtuuria? Kuinkahan moni valtuutettu aikoo tuota kompetenssiaan lisätä?"

Tuohonkin voisi todeta, että esityksiä asiasta ei ole tehty ja että kannattaako hosua? Voi kysyä, kuinka selkeästi Guggenheimin brändi on laskeva? Ja mikä taidemuseo sitten olisi sellainen, jonka kanssa voisi tehdä kansainvälistä yhteistyötä ja jonka brändi olisi ”vakaa” tai ”nouseva”?

Media kiertää kovasti kuumaa aihetta. Logiikka on ollut usein se, että Guggenheim-hankkeelle halutaan kerätä joko tukijoita tai vastustajia ennen soveltuvuustutkimuksen julkaisemista vuoden lopussa. Myös hankkeen puolustajat ovat yrittäneet mustamaalata keskusteluun osallistujia yksipuolisesti.

Guggenheimin puolustaminen ja vastustaminen ei kaikilta osin ole ollut asiallista. Kulttuurinavigaattori ei liity Guggenheim Helsinki-hankkeen vastustajien tai puolustajien riveihin, ennen kuin näkee arviot, esitykset ja laskelmat. Keskustelua voi toki asiasta jo nyt käydä, mutta ennakkoluuloilla on taipumus tuhota, ja rakentaminen niiden avulla on tosi vaikeaa.

Teemasta toiseen

Taidenäyttelyiden teemat ovat tavallisia. Jopa pienimmillä gallerianäyttelyillä saattaa olla teema. Olisi kummallista ja outoa, jos jollain suuremmalla museonäyttelyllä ei olisi teemaa tai otsikkoa tai se olisi vaan jotain yhtä latteaa kuin ”Taidenäyttely”.

Teemat ovat tavallisesti jotain yleisen ja erityisen välillä. Kuraattorit keksivät teemoja joskus kieli poskella, joskus väkisin vääntäen. Teema voi jättää kylmäksi, eli siitä ei katsojan tarvitse välttämättä välittää, joskus se voi lyhentää katsojan ja teosten välistä matkaa. Tuskin kukaan kuitenkaan katsoo taidenäyttelyä sillä silmällä, miten näyttelyn teokset toteuttavat teemaa.

Yleisin muistamani ja mielestäni liian yleinen teema eräällä taidenäyttelyllä oli ”Ihminen”. Kosketteleehan kaikki taide jollakin tavalla ihmistä.

Eräs näkemäni ehjä ja täysipainoinen teemanäyttely on vielä esillä vuoden loppuun asti Espoon Emmassa. Otsikko on yksinkertaisesti ”Punainen”, mutta aiheen yleisyys ei haittaa ollenkaan tässä katsauksessa, joka ei myöskään pyri imemään kaikkea irti aiheesta tyyliin ”kaikki punaisesta”. 

Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana iloinnut hiljaa itsekseni siitä, että aiheet ovat taiteessa monipuolistuneet. Ei aiheiden suhteen ennenkään varsinaista sensuuria tai itsesensuuria ollut, jotakin aiheita taideteoksilla ei vaan ollut aikaisemmin tapana kosketella. Voi sanoa, että nykytaide ottaa suhdetta melkein mihin tahansa inhimilliseen. Omat tabunsa nykyajassammekin varmaan on, mutta aihepiirien laajuus hämmästyttää. 

 Ai Weiwein auringonkukansiemeniä Tate Modernissa Lontoossa.

Lontoon Tate Modernin turbiinihallissa avattiin kiinalaisen Ai Weiwein näyttely, joka koostuu yli sadasta miljoonasta auringonkukan siemenestä. Jokainen siemen on posliinia, joka on ensin raakapoltettu ja sitten käsityöläisten käsin maalaamia ja lasituspoltettuja. Lattialle levitetyt posliinisiemenet saivat muun muassa The Guardianin Adrian Searlen ylistämään näyttelyä, kun taas Charlotte Higgins pohtii sitä, onko oikein ottaa mukaansa siemen matkamuistoksi, vaikka museo pyytää, että niitä ei otettaisi mukaan.

 Adel Abidin video Elämän leipä.

Jos Lontoossa on auringonkukansiemeniä, Vantaan taidemuseossa on näyttely, jonka aiheena on leipä. Otsikko on kansan suusta: ”Suu kuin seitsemän leivän uuni”. Mukana on muun muassa Adel Abidin video Elämän leipä, jossa neljä miestä soittaa kovilla, ontoilla leivillä. Amerikkalaiset kutsuisivat tällaista deadpan-huumoriksi eli vakavalla naamalla tehdyksi komiikan lajiksi.

Deadpania on myös Pasi Karjulan robusteissa puuveistoksissa ja Hilda Kozárin hiljaisissa ja eleettömissä pöytäasetelmissa, joissa tasapainottelevat Alvarin jakkarat, Ikean tuolinjalat, sokeiden kirjainmerkit, sekä supisuomalainen ruislimppu ja unkarilainen tukeva vehnäsleipä.

Näyttelyssä on myös tukevia leipälimppuja, vihanneksia ja lähes mystillisiä asetelmia hiljattain kuolleelta Pentti Kaskipurolta. Hänen teoksissaan on myös kommentteja ja viitteitä Christon käärimisaiheisiin, Magritten surrealismiin ja monumentteihin, nekin supisuomalaisella deadpan-huumorilla laukaistuja.

 Itsemarkkinoinnin edelläkävijä Paul Gauguin maalasi muun muassa omakuvansa sädekehällä varustettuna.

Lontoossa esillä olevan Paul Gauguinin näyttelyn sivuteemana on taiteilijan itsemarkkinointi, joka muistuttaa vaikkapa Jeff Koonsin yliampuvaa mainostyyliä. Yhteistä molemmille taiteilijoille on se, että he molemmat työskentelivät pörssimeklareina ja saivat varmaankin ideansa siekailemattomalle itsekehulleen näistä elämänkokemuksistaan.

Ongelmana vaan on, että joskus kuraattorit saattavat innostua teemastaan liikaakin. Lokakuun alussa New York Timesissa julkaistussa Souren Melikianin asiantuntija-artikkelissa Gauguinista ja Lontoon näyttelystä kirjoittaja toteaa happamasti loppulauseessaan ajatuksen, joka sopii moneenkin muuhunkin tilanteeseen: opinnäytetyön havainnollistaminen on kyllä kiinnostavaa kirjassa, mutta vähemmän kiehtovaa sellainen on taidenäyttelyssä.

Ja tänään julkaistiin uutinen, jonka mukaan Otso Kantokorpi on nimetty Mäntän kuvataideviikkojen ensi kesän kuraattoriksi. (Onnea Otso!) Hän on valinnut kesänäyttelyn teemaksi Raamatun neljännen käskyn: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi".

Näin siis kriitikko, joka kokosi muutama vuosi sitten Helsingin kaupungin taidemuseoon näyttelyn Pessi Raution kanssa. Aihe kuulosti kamalalta, mutta toteutus ja itse katsaus oli mitä komein: ”Hevonen”:

Ensi kesänä siis käydään läpi suhdetta isään ja/tai äitiin Mäntässä. Hienoa, minä ainakin olen siihen valmis, mutta ehkä odotan kuitenkin, että näen näyttelyn ensin.

Niin, Turuss´...entäs museoss´?

Malevitš, Rodtshenko, Popova, Tatlin, Larionov. Venäläisen avantgarden häikäisevien nimien mainitseminenkin aiheuttaa kutkutusta. Turun Wäinö Aaltosen taidemuseo joutui noloon tilanteeseen, kun sen Ympyrä – viiva – piste näyttelyn teoksia todettiin mahdollisesti väärennöksiksi. Näyttely suljetaan, museon ilmoituksen mukaan ”toistaiseksi teosten tekijyyttä koskevien jatkotutkimusten ajaksi”.

Väärennösepäilyt toi julkisuuteen kesäkuussa taidekriitikko Otso Kantokorpi Kauppalehden kritiikissään. Turun kulttuurijohtaja Päivi Kiiski yritti puolustautua muun muassa sillä, että näyttely oli vain taustaa esillä olevalle tasokkaalle ja mittavalle Leonhard Lapinin näyttelylle. Venäläisen avantgarden näyttelyä kuitenkin markkinoitiin ja esitettiin itsenäisenä kokonaisuutena, eikä sitä pelkkänä lämmittelyshowna voinut pitää.

Kantokorven arvostelun jälkeen myös muut asiantuntijat uskalsivat esittää julkisesti epäilynsä. Paula Holmila kirjoitti Uudessa Suomessa: ”Turun tapaus on kiusallinen, varsinkin kun taiteen keräilijä on joutunut omituiseen välikäteen. Jos taidemuseo haluaa esitellä yksityisen kokoelman, sen on etukäteen tutkittava, vastaako kokoelma museotasoa ja ovatko teokset sitä mitä niiden on ostajalle väitetty olevan.”

Tietääkseni ensimmäistä kertaa Suomen museolaitoksen historiassa museotason näyttely keskeytetään väärennösepäilyjen takia. Pitäisihän museoiden tutkia esittämiensä teosten tarina eli provenienssi ja niiden attribuointi, ennen näyttelyn avaamista, ei sen jälkeen kun avajaislaseja on kilistelty. Nyt sekä museon, että taidekaupan luotettavuus asettuvat kyseenalaisiksi.

Kansainvälisen museoliiton ICOMin eettisissä säännöissä todetaan provenienssista ja asianmukaisesta huolellisuudesta muun muassa: ”Asianmukaista huolellisuutta on noudatettava esineen koko historian selvittämiseksi siitä lähtien, kun se on löydetty tai valmistettu.”

Käväisin heinäkuun alussa katsomassa Turun kohunäyttelyn. Ainakin sen saattoi nähdä, että kyseessä on (tai oli) hyvin heikkotasoinen venäläistä avantgardea koskeva näyttely. Näyttelyllä ei ollut edes kuriositeettiarvoa, jota luonnokset, keskeneräiset työt tai pastissit tuovat usein mestareiden tuotantoon tai kiinnostavaan aiheeseen. Se ei tuonut myöskään uusia näkökulmia uteliaisuutta herättävään venäläiseen avantgardeen.

Miten tällainen tilanne ylipäätään on mahdollista? Mielestäni se kertoo suomalaisissa taidemuseoissa yleistyneestä käytännöstä, jossa taidenäyttelyitä ostetaan valmiina paketteina kuraattorin – joka tässä tapauksessa osoittautui heikkotasoiseksi – roolin ollessa kaikki kaikessa. Näyttelypaketteja esitettäessä museon oma panos rajoittuu usein näyttelyn markkinointiin ja maksuliikenteen hoitamiseen, eikä museoissa välitetä tutkia edes esitettävien teosten taustoja. Museot valittavat, että niillä ei ole rahaa eikä aikaa tutkia taidetta, vaikka taiteen tutkimus on oikeastaan ainoa asia, mikä varsinaisen taidemuseon erottaa taidehallista tai xxl-kokoisesta taidegalleriasta.

Esimerkki hyvin järjestetystä venäläisen avantgarden katsauksesta oli muutama vuosi sitten Espoon modernin taidemuseon EMMAn avajaisnäyttelyt. Sen yhteydessä tehtiin yhteistyötä Pietarin Venäläisen taiteen museon kanssa, jossa on tutkittu paljon muun muassa Kazimir Malevitšin taiteen joskus mutkikkaita ja äkkivääriäkin proveniensseja. Myös aikoinaan Suomessa nähdyt Costakiksen kokoelmien näyttelyt olivat tasokkaita ja tutkittuja.

Venäläisen avantgarden tunnistaminen väärennöksiksi tai aidoiksi teoksiksi on kyllä monimutkaisempaa kuin monet arvaavat. Esimerkiksi Malevitš – vaikka hän itse oli myös kokenut museomies – merkitsi 1920-luvun lopulla teostensa tekovuosiksi ihan muita kuin niiden oikeita syntymäaikoja. Avantgardetaiteilijoiden pyrkimys ja asenne taiteen ja taiteilijan autonomian korostamiseen oli vallankumouksen jälkeisissä tunnelmissa Neuvostoliitossa sellaista, joka rikkoisi rajusti nykyajan tekijänoikeuslain henkeä ja kirjainta. Soppaa ei selkeyttänyt ollenkaan se, että Stalinin diktatuuri julisti avantgarden kielletyksi. Kun Malevitšin kummalliset tempaukset tulivat venäläistutkijoiden ansiosta julkisuuteen lännessä aikoinaan, jotkut kriitikot arvelivat esitettyjä teoksia jonkinlaisiksi väärennöksiksi.

Mutta Turun tapaus on varoittava esimerkki leväperäisestä taidemuseon toiminnasta. Kritiikki on ollut aiheellista, toivottavasti tapauksesta keskustellaan ja otetaan opiksi myös muualla kuin Turun Wäinö Aaltosen museossa.