Messuaminen jatkuu

Se köhi välillä, mutta ainakin näin kevään korvalla näyttää siltä, että kansainvälinen taidemarkkina pyörii taas. Taidemessujen merkitys kansainvälisen taidemaailman osa-alueena on kasvanut. Messut integroituvat nyt yhä enemmän muuhun taide-elämään.

Vaikka taidemarkkinoiden innostus ei ole juuri ulottunut Suomeen, johtavat suomalaiset galleriat ovat hanakasti kiinni kansainvälisissä kuvioissa.

Taidemessuja järjestettiin 1980-luvulla Suomessakin, mutta niistä luovuttiin, varmaankin koska myynti ja tulokset ei ollut toivottua luokkaa. Myöskään ruotsalaiset eivät ole saaneet polkaistua messujaan pystyyn Sollentunan taidemessujen jälkeen.

Messujen asemasta kertoo se, että tavallisesti kansainvälisen taidemaailman revohka siirtyy ensin Baseliin, Sveitsiin taidemessuille ja sitten Venetsian biennaaliin.

Taidemessut ovat tavallisesti melko lyhytaikaisia, keskitettyjä tapahtumia. Niissä esitellään uusinta taidetta vähän samalla tavalla kuin missä tahansa muillakin messuilla. Ohessa tarjotaan kaikenlaista muuta tapahtumaa.

Isot taidemessut, kuten ArtBasel Floridassa ovat alkaneet menestyä. Ne ovat alkaneet kilpailla yleisön huomiosta suurten taidenäyttelyjen, biennaalien ja nykytaiteen museoiden kanssa. Ongelmana on se, että messuja on nykyisellään liikaa ja ne ilmeisesti syövät toistensa markkinoita.

Maaliskuun 18.-22. Pariisin Grand Palaisissa järjestettävä  ArtParis+Guests on Lorenzo Rudolfin ja kahden muun organisaattorin yhteistyötä. Art Baselin kansainväliseen maineeseen jo 90-luvulla saanut Lorenzo pyrkii elvyttämään eloon ArtParisin.

Tänä keväänä  kiinnitetään huomio, kuten Sonia Kolesnikov-Jessop, toteaa New York Timesissa, vähemmän tunnettuihin, mutta energisiin taidenäyttämöihin.

Pariisissa on esillä kokonaisuuksia Indonesiasta, Ukrainasta, Afrikasta ja Suomesta. Suomesta on mukana taidetta ja muotoilua otsikolla ”The Stressed Beauty” eli ehkä jotain sellaista kuin ”Korostettu kauneus”. Osuuden kuraattori on Kiasman Leevi Haapala ja arkkitehti-suunnittelijoina Ben Schulten ja Antti Siltavuori.

Suomen osuus Pariisissa järjestetään seuraavien gallerioiden kanssa yhteistyössä: Forsblom, Anhava, Heino, Kalhama & Piippo, Huuto, Muu, Sculptor ja Hippolyte. Mukana on myös kulttuuriministeriö.

Niin, ja varmaan mukana on taidettakin, vaikka esiintyvien taiteilijoiden listaa ei ainakaan vielä ole julkaistu.

ArtParis+Guests

Sonia Kolesnikov-Jessop, Contemporary Arts Fair Veers Into 'Emerging' Territory, The New York Times 3.3.2010

Kylläpä Hirstiä nyt kehutaan

”Sorry, Bob, mutta olet lopultakin stuckisti.” Näin päätti kommenttinsa The Guardianissa Germaine Greer, joka arvioi sunnuntaina esitettyä Robert Hughesin televisioesseetä Britannian Channel 4:lla. Lause vaatii vähän selvitystä.
Stuckistit ovat brittiläislähtöinen taiteilijaryhmä, jonka nimi tulee sanasta ”stuck” (ks. Kulttuurinavigaattori: Stuckistit). Ja Robert Hughesin televisioessee, josta oli Guardianissa ennakkojuttu jo hyvissä ajoin ennen kohuhuutokauppaa, asettui voimakkaasti Damien Hirstiä, hänen taidettaan ja ylikierroksilla pyörivää taidekauppaa vastaan (ks. Kulttuurinavigaattori: Robert Hughes: Mona Lisan kirous).

Greerin mielestä Hughes ei ymmärrä, että kyse ei ole Damien Hirstin taiteesta sinänsä, vaan koko huutokauppa oli hänen taideteoksensa. Germaine Greer palauttaa mieleen kriitikon muut inhokit, Georg Baselitzin, Jean-Michel Basquiatin ja Julian Schnabelin. Greer piikittää: ”Hughesin leima on tehty taitavasti ja tarttumaan sitkeästi uhriinsa.”

Damien Hirstiä Greer puolustaa sanomalla, että hänen kiistämätön neroutensa on se, että hän saa ihmiset ostamaan teoksiaan. ”Damien Hirst on brändi, koska 21 vuosisadan taidemuoto on markkinointi. Näin vahvan brändin kehittäminen niin huomiota herättävän kuluneeseen perusteluun on valtavan luovaa – jopa vallankumouksellista."

Samaa mieltä tuntuu olevan The New York Timesin Roberta Smith, joka lausui painavan sanansa asiaan otsikolla, jonka voisi kääntää ”Joukkomylvinnän jälkeen: huutokaupan jälkeinen ruumiinavaus.”Smith kysyy aluksi, muuttiko Hirst paradigmaa vai saiko hän aikaan vain paljon melua, rahaa ja uutisia? Hänen myyntipottinsa oli siis noin 150 miljoonaa euroa, josta osa menee huutokauppakamarille ja osa taiteilijalle. Jakoa ei ole julkaistu, mutta Smith puolustaa Hirstin huutokauppaa ohi gallerioiden toteamalla, että häntä edustavat galleriat Lontoossa ja New Yorkissa olisivat vieneet provisioina 50 prosenttia teosten myyntihinnasta.
Eräs suomalainen taiteilija totesi viime viikolla samaa sanomalla, että jos syntyisi tilanne jossa galleriat veisivät kohtuuttoman osan teosten myyntihinnasta, suomalaiset taiteilijat perustaisivat oman gallerian.

Roberta Smith toteaa, että nousseet kiistat ja häly eivät merkitse paljoakaan spektaakkelin lisäksi, joita ovat Hirstin taide, elämä ja ura. Huutokaupan menestys ei edes kerro paljoakaan taidemarkkinan ei-Hirstin osuudesta, vaikka jokainen siihen osallistunut on iloinen siitä, että myynti ei epäonnistunut.

Pirstaloituva markkina

Kriitikko toteaa hämmästyneensä, kun niin monien mielestä aivan viime aikoihin asti taide ja raha ovat olleet aina vastakkaisilla puolilla, ikään kuin ne eivät olisi olleet aina läheisesti yhdessä. Smithin mielestä taiteilijoiden täytyy selviytyä, ja he tekevät taidetta myytäväksi, se on eräs myönteinen reaktio, jota he töilleen haluavat.
”Taidemarkkina on Mr. Hirstille sitä, mitä populaarikulttuuri on Jeff Koonsille: hänen pääasiallinen sisältönsä. Hirst rellestää paljastamalla sen koneiston ja saamalla sen hyppäämään vanteidensa läpi. Tässä mielessä hän on saanut eniten irti 1980-luvun lopun kulutustavaroihin mieltyneestä taktiikasta, joka tunnetaan Neo-Geona kiiltävine pintoineen, kalliine materiaaleineen ja todellisuuden kappaleiden hämmästyttävine uudelleenasetteluineen. ”

Roberta Smith arvioi, että Hirstin huutokauppa todistaa kiinnostavasti, ei niinkään kasvavasta, ”demokratisoituneesta” taitemarkkinasta, vaan globalismin mukana tulevasta sirpaloitumisesta. Taidemaailma voi laajentua vain tiettyyn rajaan asti ennen pirstaloitumistaan ja tuo hajoaminen on alkanut. Olipa kyseessä Kiina, Moskova, Christien tai Damienin maailma, taiteen eri kuningaskunnat ovat lisääntymässä hieman limittäisiin, enemmän tai vähemmän alueellisiin piireihin, josta on ehkä aina aikaisemminkin ollut kyse.

Hirstin hiukkaskiihdytin, Koonsin kamat ja muita kohujuttuja maailmalta

Viikon kuuma juttu oli, että kerrotaan uudesta Hirstin hiukkaskiihdyttimestä, joka käynnistetään pian. Kone on suunniteltu tuottamaan ennenkuulumaton määrä sanahelinää brittiläisestä nykytaiteesta, kertoo Jonathan Jones The Guardianissa. Tiedemiehet toivovat löytävänsä näin taidemaailman syviä salaisuuksia, kun koe huipentuu Sothebyn taidehuutokaupassa Lontoossa ensi maanantaina – vai räjähtääkö Hirstin kvantti ylikuumentuneena? Hirstologi Robert Hughes väittää jopa, että kaikki nykytaide joutuu imetyksi taidemarkkinoiden mustaan aukkoon. Näin veistelee siis The Guardianin kriitikko Jonathan Jones.

Damien Hirst ja Kultainen vasikka. Hintalappu: 10-15 miljoonaa euroa.

Englantilaiset kuuhkaavat nyt kuumina Kultaisen vasikan ympärillä. Tuo Damien Hirstin formaliinissa uiva kellertävä, potra härkäpoika on eräs niistä yli kahdesta sadasta Lontoon Sothebyllä maanantaina huutokaupattavasta Britannian ykkösnykytaiteilijan teoksesta.

Hirst sai mahdollisuuden vastata Guardianissa Robert Hughesin haukkuihin (ks. edellinen blogiartikkeli). Taiteilija sanoi, että ei hän odottanut Hughesilta mitään vähempääkään. Hän kertoo lukeneensa jo Hughesin Goya-kirjasta, että Hirst ei ole kunnon taiteilija. ”Veikaanpa, että hän ajelee hevosilla ja kärryillä ja nyyhkytteli, kun kuningatar Victoria kuoli. Minusta se näyttää vähän luddiitilta.”

Alussa mainitussa jutussa Guardianin kriitikko Jonathan Jones kertoo käyneensä katsastamassa Hirstin huutokaupan myyntituotteet todeten maireasti bottom linessaan:

"Damien Hirst on kiinnostavampi kuin mikään toinen hänen (minun) sukupolvensa taiteilija. Hänen heikot kohtansa ovat osa hänen eriskummallista ihmisyyttään taiteilijana. Katoaako tuo kaikki, jos tämä huutokauppa epäonnistuu? No, ei. Onko taiteilijoilla oikeus myydä omia teoksiaan? No, on. Joten näyttää siltä, että tämä ei ole maailman loppu sittenkään."

Frankfurter Allgemeine Zeitungin Rose-Maria Gropp kirjoitti lehdessä analyyttisen ja perusteellisen jutun Hirstin huutokaupasta ja hänen markkinointitaidoistaan. Toimittaja otsikoi juttunsa Hughesin tykitystä ironisoiden ja kuin rauhoittaen brittien hypetystä: ”Antakaa taiteilijalle mikä taiteilijalle kuuluu”.

Ranskassa taiteellista kuohuntaa sai aikaan Jeff Koons, jonka teoksia on esillä Versaillesin linnassa The Guardianin toimittajan mukaan ensin Ranskan oikeistokonservatiivit valittivat maan kulttuuriministerille, että näyttely halventaa Versaillesin ”pyhää” paikkaa. Sitten ranskalainen media kysyi, hyödyttääkö Ranskan vallankumouksen symbolina pidetyn palatsin näyttely erästä ranskalaista taiteenkeräilijäbiljonääriä.

New York Timesin kuvasarja näyttelystä paljastaa kuitenkin, että ei amerikkalaistaiteilijan invaasio Versaillesiin ole ihan kamala. Toki vaan Aurinkokuninkaan palatsin barokkinen maailma kitshin kuninkaalle Jeff Koonsille sopii. Hänen metalliveistoksensa Ludvig XIV:stä vuodelta 1986 oli esillä Helsingissä keväällä 1990 esitetyssä silloisen nuoren polven amerikkalaistaiteen näyttelyssä. Koons osaa laittaa torttua tortun päälle.

Jeff Koons, Louis XIV, 1986.

New Yorkissa nimitettiin alkukuusta MoMa:n maalaus- ja kuvanveisto-osaston johtajaksi talon oma nainen Ann Temkin. Seuraavaksi kuultiin maailman merkittävimmäksi taidemuseoksi mainitun METin eli Metropolitan Musem of Artin johtajan vaihdosta. Luovuttava johtaja Philippe de Montebello tunnetaan alaistensa kuratoimista räväköistä, mutta asiantuntija otteella laadituista näyttelyistään 1970-luvulta asti. Useista METin näyttelyistä tuli sellaisia, joita voi pitää blockbustereina, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan taiteellisten ansioidensa takia, ei hypen eli ylimainonnan vuoksi.

Uusi johtaja on brittiläissyntyinen Thomas P. Campbell, 46 vuotias METin gobeliiniosaston museokuraattori. Asiasta keskustelevat taidetoimittajat Lee Rosenbaum ja Roberta Smith WNYC radioaseman ohjelmassa.

Ja tässä vielä lisäys edelliseen. Tuleva museonjohtaja esittelee METin viimevuotisesta Barokin gobeliinit-näyttelystä, miten gobeliinit tehtiin. Tämä ilmeisen pikaisesti, mutta asiantuntevasti tehdyssä NYTin kuvitetussa podcastissa. Milloin suomalainen journalismi pääsee tällaisiin saavutuksiin, museotoiminnasta puhumattakaan?

Kapitalistinen realismi Richterin asteikolla

Alle yhden neliömerin kokoisesta Gerhard Richterin öljymaalauksesta nimellä Kynttilä (Kerze) maksettiin helmikuussa Sothebyn huutokaupassa Lontoossa 9,8 miljoonaa euroa.

Paljonko on 9,8 miljoonaa euroa? Nykytaiteen museo Kiasman mitassa se tarkoittaa, että museo saisi kerätä 28 vuotta vuosittaisia taidehankintamäärärahojaan saadakseen kokoelmiinsa tämän yhden ainoan pienen maalauksen.

Kaikki Richterin maalaukset eivät tietenkään ole näin kalliita, mutta tämä esimerkki kertoo jotain siitä, minkälaisessa maailmassa esimerkiksi Kiasman johtaja Berndt Arell ja Kiasman tukisäätiö joutuvat toimimaan. Heitä tuskin lohduttaa se, että kaikkialla maailmassa yksityisten taiteen hankkijoiden resurssit ovat verrattomasti suurempia kuin taidemuseoiden.

Julkisen ja yksityisen taideinvestoinnin ero on vielä monta kertaa suurempi niin sanotun vanhan taiteen hankinnoissa. Eipä ihme, että taidemuseon johtajat valittelevat määrärahojen vähyyttä. Esimerkiksi Kiasman pitäisi 340 000 euron vuosittaisella taidehankintoihin tarkoitetulla määrärahalla tehdä kokonaisvaltaisia kokoelmien kartuttamista koskevia hankintoja, joka koskee sekä kansainvälistä että kotimaista nykytaidetta.
 
Arvelisin, että suurten taidetähtien teosten hankinta on maailman nykytaiteen museoissa enemmänkin pakkopullaa kuin varsinaista taidekokoelmien kartuttamista. Nykytaiteen museot ovat kaikkialla maailmassa vähän ikäviä paikkoja juuri tämän takia: Richard Longin ympyrän muotoon ladottu kivi-installaatio on ihan kiva juttu muutaman kerran nähtynä, mutta kun niitä näkee jokaisessa noin sadassa viidessäkymmenessä nykytaiteen museossa, ei näkymä enää kauheasti riemastuta.

Gerhard Richter on jo pitkään kuulunut suosikkitaiteilijoihini. Ainakin kolme hänen teostaan on myyty 14-15 miljoonan US dollarin hintaan tänä vuonna. Taiteilijahan saa jonkinlaisen jälleenmyyntikorvauksen, myytiinpä teos mihin tahansa. Hänen taiteestaan maksetut hinnat eivät tietysti saisi vaikuttaa arvioihini hänen teoksistaan, ne ovat kaksi eri maailmaa ja toivottavasti pysyvätkin erossa toisistaan.

Tapausesimerkki ”Richterin asteikko” kertoo jotain kansainvälisen taiteen markkinatilanteesta. Alkuvuodesta kantautuneet tiedot maailmantalouden tilan heikkenemisestä vain nostivat jo muutenkin useita vuosia korkeilla kierroksilla käytävää kansainvälistä taidekauppaa. Yksityisten raharikkaiden kokoelmiin ostettava taide ei myöskään ole sinänsä tuomittavaa. On varmasti järkevämpää hankkia öljymaalaus kuin bisnesjetti, vaikka niillä, jotka ostavat nykytaiteen teoksia lähes kymmenen miljoonan euron kappalehintaan, taitaa sellaisia jo olla käytössään useitakin.

Natsi-Saksassa nuoruuteensa kasvanut ja DDR:ssä sosialistisen realismin oppeihin koulutettu Gerhard Richter loikkasi Länsi-Saksaan 1960-luvun alussa. Sen jälkeen hän oli länsisaksalaisen taitelijaryhmän jäsen, jonka tarkoituksena oli ironisoida muun muassa länsimaista kulutusyhteiskuntaa. Richterin elämässä on monenlaista kohtaloa ja tässä tapauksessa ironiaa on se, että taiteilijaryhmän suuntauksen nimi oli ”Kapitalistinen realismi”.

Uusi chinoiserie, taidekauppa ja parafraasit

Tampereella ollaan ajassa kiinni. Kuvapodcastissani oleva Zhang Xiaogangin näyttely Sara Hildenin taidemuseossa ja koko kiinalaisteema kaupungin kulttuurissa on varsin lähellä länsimaissa parhaillaan raivoavaa kiinalaista villitystä. Sitä voisi verrata 1600-luvulla Euroopassa alkaneeseen kiinalaisuuden ihailuun, chinoiserie´n.

Kiinalaisella nykytaiteella menee nyt lujaa. Aamun New York Times ja Guardian kertovat viikonlopun huutokaupoista Lontoossa ja Hong Kongissa. Lontoon Sothebyssä Yue Minjunin maalauksesta maksettiin yli neljä miljoonaa euroa, joka on korkein kiinalaisen nykytaiteilijan teoksesta maksettu hinta. Nyt joidenkin kiinalaisten nykytaiteilijoiden teoksista maksetaan korkeimmillaan miljoonia, kun muutama vuosi sitten hinnat kohosivat “vain” noin 50 000 euroon.

Ye Minjunin, tuon “kyynisen realistin” maalausta Execution eli Teloitus vuodelta 1995 on pidetty syrjässä, ilmeisesti Kiinan kommunistipuolueen kokouksen alla. Teoksen aihe viittaa Tiananmenin aukion joukkomurhaan vuonna 1989. Ye Minjunin maalauksia katsellessa tulee mieleen myös aikoinaan Neuvostoliitossa esiintyneet sots-taiteilijat, kuten Eric Bulatov tai Komar&Melamid, joiden ideana oli tehdä taiteellaan sosialistisen realismin satiiria.

Teloitus-maalaus on parafraasi, eli “toisin sanoen” tyyppinen kuvaus Francisco Goyan maalauksesta Toukokuun kolmas, 1808 vuodelta 1814 tai sen luonnoksesta. Maalauksellahan on myös kuuluisa mukaelma, Edouard Manet´n teos (itse asiassa niitä on kolme) Meksikon keisari Maximilianin teloituksesta, joka on maalattu vuosina 1868-69.

Kulttuurinavigaattori julkaisee tässä kuvat kaikista kolmesta maalauksesta, tällä kertaa lukija saa arvata, kenen maalauksista on kyse. Ja valitkoon lukija itse myös mieleisensä.

"Jackson broke the ice"

The New York Timesin kriitikko Carol Vogel raportoi torstain lehdessä, että Jackson Pollockin maalauksesta No. 5, 1948 olisi maksettu 140 miljoonaa US dollaria eli yli 109,6 miljoonaa euroa. Jos hinta pitää paikkansa, kauppasummasta tulisi jälleen kerran kaikkien aikojen korkein taidemaalauksesta maksettu hinta. Se ylittäisi viime kesäkuussa Gustav Klimtin maalauksesta maksetun 135 miljoonaa US$.

New Yorkin ja Lontoon taidekritikkojen toimenkuvaan näyttää kuuluvan myös taidekaupan seuraaminen. Olipa taiteesta kaupankäynnin kohteena mitä mieltä tahansa, sen kanssa on elettävä.

Voi laskea, että lastulevyn, jolle suurikokoinen teos on maalattu, jokaiselle neliösentille tulisi hintaa 400 000 euroa. The Guardianin Ed Pilkington kommentoi hieman happamasti: “Mutta se olikin peitetty mutkikkailla punaisten, keltaisten ja harmaiden viivojen verkostolla, joita roiskutti mies, jonka nimi on Jackson Pollock.”
Vuonna 1948 valmistunut suurikokoinen maalaus oli ensimmäisiä, joka aloitti Jackson Pollockin roiskemaalauksiksi nimitettyjen teosten kauden.

Ainakin yksi Pollockin suurista teoksista on ollut esillä Suomessa. Maalaus nimeltä No. 6, 1952, joka on uudelleennimetty myös Convergenceksi, oli esillä Helsingin Taidehallissa tammikuussa 1954. Eräs suomalainen kriitikko kuvasi tuolloin Pollockin maalauksia sanoin "hermotautiset viivoittelut". Toinen kriitikko kirjoitti: "Omasta puolestamme kieltäydymme ehdottomasti pitämästä tällaista taiteena..."

Jackson Pollock, No. 5, 1948.

Jack the Dripperiksi kutsutun Pollockin teokset tulivat yhä tummemmiksi 1950-luvun alussa. Hänen maalauksensa alkoivat myydä hyvin, mutta alkoholisoitunut taiteilija kuoli elokuussa 1956 auto-onnettomuudessa.

Pollockin asema on merkittävä amerikkalaisena taiteilijana siksi, että hän mursi eurooppalaisten taiteilijoiden ylivallan ja heidän taiteellisten malliensa jäljittelyt toisen maailmansodan jälkeen. Abstrakti ekspressionismi oli ensimmäinen itsenäinen amerikkalaisen taiteen suuntaus. Willem de Kooningin sanonta Pollockista luonnehti osuvasti tilannetta 1950-luvulla: "Jackson broke the ice." (Jackson mursi jään)

Kauppahintaa ei ole vahvistettu, koska tällaiset kaupat ovat tavallisesti myyjän ja ostajan välisiä salaisuuksia. Tuntemattomina pysytelleet taidemaailman asiantuntijat väittävät tunnistaneensa ostajan meksikolaiseksi finanssimies David Martineziksi, joka kerää yksityiskokoelmaansa modernia ja nykytaidetta.

Oltiinpa Jackson Pollockin taiteesta tai taidekaupasta ylipäätään mitä mieltä tahansa, yli sadan miljoonan euron hintalappu taideteokselle on paljon. Se on suurempi summa rahaa kuin valtionbudjetin vuosittaiset menot sellaisissa köyhissä maissa kuin Itä-Timor, Gambia tai Liberia.

Valtionyhtiö Fortumin johtaja Mikael Lilius saisi tehdä töitä 25 vuotta pystyäkseen ostamaan tämän taulun ja Rafaela Seppälän pitäisi upottaa siihen yli puolet verotettavasta varallisuudestaan.

Amerikkalaista taidekriitikkoa Robert Hughesia lainaten, eikö maailma, jossa kulutetaan yli sata miljoonaa euroa yhden taideteoksen hankkimiseen, ole sairas?