Julkaistua: Oulun taide-elämää 1980-luvulla, Kulttuurihölkästä suureen lamaan


Artikkeli julkaistiin Kaltio 5/2012:ssa 

Tapasin Antti Holman ja Lauri Rankan Pikisaaren Taidepisteessä 1980-luvun alussa ja huomasin hämmästyksekseni, että nämä oululaiset taiteilijat olivat varsin hyvin perillä maailman taidetapahtumista. Heillä oli muun muassa saksalaisia taidelehtiä, joiden innostamana aloin seuraamaan itsekin kansainvälisen taiteen tapahtumia. Saksan Neue Wilde hallitsivat taidekenttää ja ekspressionismi oli ajan tyyli aina 1990-luvun alkuun. Tutustuin 1990-luvun alussa pikaisesti Väli-Amerikan ja Venezuelan nykytaiteeseen ja totesin, että sielläkin ekspressionismi oli ollut vallitseva suuntaus.

Niin Oulussa kuin muuallakin toteutui 1980-luvulla kulttuurihölkkä, joka tarkoitti sitä, että kaupungistuneet, yhä vauraammat, keskiluokkaiset ja hyvin koulutetut nuoret kiinnostuivat kulttuurista. 1980-luku oli ennennäkemättömän vaurauden aikaa. Rahaa oli enemmän kuin aikaisemmin ja yleensä sitä oli aivan liikaa. Aikaan sijoittui kuvataiteen  ostobuumi myös Suomessa, taidetta ostettiin sijoitusmielessä. Silloinen MTV3-kanava esitti kuvataideaiheista ohjelmasarjaa, jossa annettiin vinkkejä taiteen ostajille.

Juppiajan kulttuurihölkkää kuvasti uusien taidemuseoiden synty. Yleisö oli saanut tutustua uusiin taiteenaloihin vuoden 1983 Ars-näyttelyssä, jossa oli esillä amerikkalaista abstraktia modernismia, saksalaista ekspressionismia sekä käsitetaidetta. Käytännöllisesti katsottuna 1980-luvun alun taidesuuntauksista voisi sanoa, että ne olivat uutta taidetta.

Martti Aiha, Futura – Tuntematon. Valkobetoninen veistos syntyi vuonna 1986 ja hankittiin Ouluun vuonna 1987 Oulun Veistokadun näyttelyä varten.

Uusi taide

Installaatio oli eräs ajan uusia suuntauksia. Mietin pitkään Antti Ylösen installaatiota Oulun taidemuseon lattialla, ja näin entisen neuvostoliittolaisen, silloin jo New Yorkissa asuvan Ilya Kabakovin asentavan lautasiaan maalaukseensa Venetsian biennaalin Apertossa.

Videotaide oli uutta ja ihmeellistä. Kun nauhoittavat videokamerat tulivat markkinoille vuosikymmenen alussa, jokainen pystyi tekemään vaivatta omia elokuvia. Henkilökohtaisten tietokoneiden tulo kulutustavaraksi kesti yllättävän pitkään ja vasta 1990-luvun puolella kannettavia tietokoneita saattoi ostaa marketin hyllyltä. Tietokonetaide, pelit ja yleensä tietokoneiden laajamittainen käyttö ja tietoverkot yleistyivät vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Oululainen Martti Anttila, joka oli matkustellut useita kertoja Intiassa, rakensi valokuvagallerian erään Rantakadun puutalon pihaan. Vuonna 1982 Rantagalleriassa piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä otsikolla Kun aika pysähtyy Esko Männikkö. Hänen valokuvansa olivat, kuten kaikki valokuvat silloin, pieniä ja mustavalkoisia. Nyt ne ovat isoja ja värillisiä.

Oulu valokuvakaupunkina syntyi 1980-luvulla. Taustalla oli valokuvauksesta vakavasti kiinnostuneita henkilöitä, jotka onnistuivat järjestämään maailmankuulujen valokuvaajien näyttelyitä. Koin dejavu-ilmiöitä New Yorkissa kuuluisan Magnum-kuvatoimiston Henri Cartier-Bressonin näyttelyssä: nämä kuvat olin nähnyt aikaisemmin kotikaupungissani Oulussa.

Pohjoinen valokuvakeskus perustettiin vuonna 1987 ja sen johtajaksi nimitettiin aluksi ruotsalainen Jan-Erik Lundström ja sen jälkeen Pirkko Siitari, joka organisoi tehokkaasti myös kansainvälisen verkoston keskuksen toimintaan.

Regionalismia ja kansainvälisyyttä

Kalevan kulttuuriosasto oli merkittävä kulttuuri-instituutio. Sen päällikkö  oli Kaisu Mikkola, jonka alaisena avustajana toimin viitisentoista vuotta. Kaisu Mikkola puolusti jatkuvasti ja mitä erilaisimmissa yhteyksissä Pohjois-Suomen ja pohjoissuomaisten taiteilijoiden etuja. Tämä häikäilemätön regionalismi ei kuitenkaan näkynyt Kalevan kulttuurisivuilla. Hyvin organisoidun avustajakuntansa avulla se pystyi kertomaan lukijoilleen mistä tahansa merkittäväksi katsomastaan kulttuuritapahtumasta Suomessa ja lähialueilla. Kulttuuriosastonsa takia Kaleva oli valtakunnallisesti kuuluisa sanomalehti.

Kaupunki oli valinnut linjansa teknologiakaupungiksi ja vastakkainasettelu kulttuurin ja teknologian kanssa sävytti aikaa. Tekniikkaa painottaneessa ilmapiirissä oululaiset hylkäsivät suunnitellun Taideteollisen korkeakoulun alueellisen osaston, jota ehdotettiin myös Ouluun. Se toteutettiin Rovaniemellä ja tunnetaan nykyisin Lapin yliopiston Taiteiden tiedekuntana. Näin miljardit lensivät Oulun yli.

Kesti noin kymmenen vuotta, ennen kuin Oulussa tajuttiin, että tekniikka ja kulttuuri eivät sulje pois toisiaan. Kun kirjasto, teatteri ja musiikki olivat saaneet uudet kotinsa Oulussa, alettiin vaatimaan myös Asemakadulla olleen taidemuseon uudisrakennusta. Oulussa keskusteltiin 1980-luvun lopulla eri vaihtoehdoista. Rakennettaisiinko taidemuseolle uusi rakennus vai kunnostettaisiinko museo Åströmin vanhaan tehdasrakennukseen.

Ennen tätä keskustelua käytiin kuitenkin perusteellinen keskustelu, jossa määriteltiin Oulun taidemuseon toiminnan päälinjat. Haluttiin saada taidemuseoon paikallisesti merkittävien taiteilijoiden näyttelyiden lisäksi enemmän tasokasta valtakunnallista taidetta. Haluttiin myös lisätä kansainvälisen taiteen näyttelyiden osuutta. Tämä linja toteutettiin 1990-luvulla, kun taidemuseon johtajaksi nimitettiin vuonna 1992 Ullamaria Pallasmaa.

Suuren talouslaman varjossa 1990-luvun alussa syntyi Bothnia Art Workshop, joka oli monitaiteellinen ja paljolti vapaaehtoistyöhön perustuva tapahtumasarja. Työpajan ideana oli edistää kansainvälisiä kontakteja ja niitä syntyikin runsaasti. Oulun kulttuurin kansainvälistymistä helpotti myös Suomen liittyminen Euroopan Unioniin vuonna 1995.   

Oulun kulttuurista kasvoi 1980-luvulla se, mitä sanahirviö valtakunnanosakeskus tarkoittaa. Siitä tuli alueellisesti yhä riippumattomampi maan pääkaupungista ja kulttuurisesti melko vauras, jonkin verran kansainvälistyvä paikka. Toivottavasti Oulu ja Pohjois-Suomi välttyvät myös porvarillisen itsetyytyväisyyden paheelta.

Heikki Kastemaa


Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...