Jäähyväiset kulttuuriosastoille

”En muista kuulleeni kenenkään kaipaavan 1980-luvun yya-Suomen liturgista politiikan journalismia, mutta kulttuuriväen keskuudessa vastaava ei ole tavatonta. Ennen kaikki oli parempaa. Kertovatko puheet luopumisen tuskasta? 1980-luvun mono-Suomessa kriitikon sana painoi enemmän kuin nyt.”

Näin kirjoitti Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytinen (HS 9.4.2013). Hän siteerasi Matti Apusen sanomaa vuonna 2009: ”Kulttuurijournalismi ei ole enää vastavoima. Se on säyseä taiteen sisäinen osasto, joka tuottaa kritiikkipalveluja.”

Nyt keskustellaan taas kulttuurijournalismista ja taidekritiikistä. Kiinnostavaa viestinnällisesti on se, että myös sosiaalinen media on ollut vahvasti mukana osana sitä. Otso Kantokorpi sysäsi keskustelun sanoutumalla irti aikaisemmin juttukierrättäjä Alma Aluemedian kanssa tekemästään avustajasopimuksesta. Hän kirjoitti blogissaan provokatiivisesti kokevansa itsensä ”kapitalismin henkiseksi ammattihuoraksi.”

Kysymys siitä, miten eri kulttuurialoihin liittyvää journalismia tuodaan esiin Suomen mediassa on monimutkainen ja vaikea. Eräs tapa ymmärtää asiaa on miettiä, miten lehdissä julkaistu kulttuurijournalismi on muuttunut.

Jaakko Lyytisen sanat luopumisen tuskasta satuttavat läheisesti juuri hänen itsensä johtamaa organisaatiota. Helsingin Sanomat on nimittäin ainoa ja viimeinen suomalainen sanomalehti, joka on säilyttänyt täysimittaisen ja itsenäisen organisaation nimeltä kulttuuriosasto. Keskisuurista sanomalehdistä sellaiset ovat käytännöllisesti katsoen hävinneet tai häviämässä.

Kulttuuriosastojen synty liittyi aikoinaan uuteen tapaan organisoida sanomalehtien tekemistä ja toimittamista. Sanomalehtiin tulivat kotimaan ja ulkomaan osastot, artikkeliosastot ja urheiluosastot ja viimein myös kulttuuriosastot. Osastoperusteisten sanomalehtien synty ajoittui 1950-ja 60-luvuille. Kulttuuriosastojen historiaa ja toimintaa analysoi Merja Hurri väitöskirjassaan Kulttuuriosasto (1993).

Nyt herännyt keskustelu kulttuurijournalismista ei kuitenkaan liity pelkkään nostalgiaan, kuten Jaakko Lyytinen arvelee. Se liittyy siihen, että sanomalehtien tuotanto- ja toimitustavan myötä myös niiden kulttuurijournalismi on käymässä läpi perusteellisen muutoksen. Voi sanoa että suomalaisten sanomalehtien kulttuurikäsitys on ratkaisevasti muuttunut. Ja tietysti itse kulttuuri on muuttunut. Monet eivät huomaa, että kulttuurijournalismin muutos ja taidekritiikin vähentyminen on tapahtunut aikana, jolloin kulttuurin ja eri taiteiden tarjonta on kasvanut valtavasti.

Toimin viitisentoista vuotta Kalevan kulttuuriosaston avustajana (noin 1984-1999), jonka päällikkö oli  Kaisu Mikkola. Tunnen sen verran taidekritiikin historiaa, että voin sanoa, että Lyytisen mainitsema 1980-luku oli suomalaisen eri alojen kulttuurikritiikin kulta-aikaa. Kullttuuriosastoissa keskusteltiin jopa yhteiskunnallisista asioista ja lukijoilla oli mahdollisuus verrata useiden kriitikkojen käsityksiä. Kritiikin vähentämisen ensimmäinen aalto suomalaisista sanomalehdistä liittyi niin sanottuun suureen talouslamaan 1990-luvun alussa. Silloin, kuten nytkin vähentämistä perusteltiin säästösyillä. Jaakko Lyytisen toteamus kulttuurijournalismista on varsin osuva ja se koskee myös kriitikkojen asemaa: "Kulttuurista on helpompi leikata myös siksi, että sen tekeminen on monessa talossa jo nyt pitkälti ulkoistettu avustajille."

Mielessäni on useita ristiriitaisia kysymyksiä kulttuurijournalismista. En kaipaa takaisin 1980-luvulle tai sanomalehtien kulttuuriosastoihin, mutta kysyn, miten aikaisemmin pystyttiin tekemään tehokkaampaa ja monipuolisempaa kulttuurijournalismia? Ehkä Matti Apusen käsitys, että kulttuurijournalismi ei ole enää vastavoima, vaan säyseä taiteen sisäinen osasto, joka tuottaa kritiikkipalveluja on jossain määrin totta. Mutta ei se kulttuurijournalismin heikentämiseen ja huonontamiseen oikeuta. Ja miksi kritiikki ei saa olla enää moniäänistä tuottamisen kulttuurissa?

Yritän pohtia muutosta tämän kaavion avulla. Uudelle, kulttuuriosaston jälkeiselle journalismille oli vaikea löytää parempaakaan otsikkoa kuin ”tuotantojournalismi” ja muutenkin ideoin tämän luonnokseksi keskustelua varten.

kulttuuriosasto	tuotantojournalismi
lehtien itsenäisyys	useat mediat
muodon ja sisällön identiteetti	monijulkaiseminen
kulttuuriporvarilliset johtajat	monetaristiset ammattijohtajat
kulttuuritoimittajat	tuottajat
asiantuntija-avustajat	yleistoimittajat
kulttuurielämän seuranta	menestyksen seuranta
systemaattisuus	sattumanvaraisuus
kritiikin jatkuvuus	kritiikin hyperselektiivisyys
kritiikki arviointia	tykkäämistä tai teoretisointia
kritiikin moniäänisyys	tuottajan ääni
laatu	määrä
merkitysten arviointi	mitattavuus
levikki	voitto
sivistysporvarillisuus	monetarismi
paikallisuus, valtakunnallisuus ja kansainvälisyys	paikallinen ja alueellinen kulttuurielämä
taidekulttuuri	viihdekulttuuri

Sirpistäkö mallia Suomeenkin?

Sirp 13/2013.

Istuin jokin aika sitten parin kupillisen verran Ullamaria Pallasmaan ja Otso Kantokorven kanssa. Alan ihmisten kanssa tuli, kuinkas muuten, puheeksi suomalaisen kulttuurijournalismin ja taidekritiikin heikko taso. Otso otti esiin virolaisen Sirp-lehden ja sen, että siinä olisi kulttuurilehden mallia Suomeenkin.

Tosiaankin. Sirp on jo aikoja sitten karistanut neuvostoajan möröt sisällöistään ja siitä on tullut aktiivinen ja monipuolinen kulttuurijulkaisu. Tarkastellaanpa hieman Sirpin anatomiaa.

Lehti perustettiin nimellä Sirp ja Vasar (sirppi ja vasara) vuonna 1940. Heinäkuusta 1989 vuoden 1990 loppuun se ilmestyi nimellä Reede (perjantai) jokaperjantaisen ilmestymiajankohtansa mukaan. Lehteä julkaistiin jonkin aikaa nimellä Kultuurleht ja Sirp vakiintui nimeksi 1990-luvun alusta.

Sirp on ulkoasultaan vaatimaton, lähes karu lehti, mikä on sille vain hyväksi. Selkeästi nelipalstaiseksi taitettu mustavalkoinen tabloidi ei olekaan mikään korea kahvipöytälehti, vaan journalistinen, sanoma- ja aikakauslehden välimaastoon sijoittuva kulttuurialan ajankohtaisjulkaisu. Irtonumero maksaa 1,50 euroa.

Onkimieni tietojen mukaan Sirpin levikki on 4 900, joka tarkoittaa noin 14 000 lukijaa, mikä on valtava määrä Viron kokoisessa maassa. Suomessahan vain harva kulttuurialan julkaisu ylittää parin tuhannen levikin. Arvelisin, että Sirpillä on tulevaisuutta ainakin päätellen siitä, että huhuja Postimeehen ja Eesti Päevalehden heikentyneestä kulttuurijournalismista on kuulunut Suomenlahden takaa säännöllisesti.

Mitä Sirp sisältää? Sen perusrakenne koostuu eri taiteenaloista eli artikkeleja, haastatteluja ja kritiikkejä. Sirpissä on myös tasokasta tiedejournalismia, eikä politiikkaakaan ujostella.

Esimerkiksi maaliskuun lopulla ilmestyneessä Sirpin numerossa 12/2013 oli kolmisen sivua kustakin: Ajalugu (historia). Kirjandus (kirjallisuus), Teadus (tiede), Muusika (musiikki), Arhitektuur (arkkitehtuuri), Kunst (kuvataiteet), Teater (teatteri) ja Film (elokuva).

Ja pääsiäisen alla ilmestyneessä numerossa 13/2013 oli seuraavia yhden sivun aiheita: Ühiskond (yhteiskunta), Religioon (uskonto), Meedia (media), Sotsioloom (tarkoittanee sosiaalibiologiaa, josta Aleksei Turovskin hauska "Kes koorub munast seekord?" Eli "Kuka kuoriutuu munasta tällä kertaa?"), ja kolmella sivulla aiheista Teadus (tiede), Arhitektuur (arkkitehtuuri), Kunst (kuvataiteet), Helikunst (säveltaide), Teater (teatteri), Kirjandus (kirjallisuus), Film (elokuva) ja takasivun Lõpulugu (loppujuttu). Viime aikoina on esillä ollut varsinkin arkkitehtuurissa itäinen Narvan kaupunki ja sen ympäristöuudistukset.

Sirp 13/2013 numerossa Heili Sõrmus kirjoittaa latinalaisamerikkalaisen käyttötaiteen näyttelystä. 

Sirpin rakenne on siis melko joustava, mutta artikkelit saattavat olla varsin pitkiä ja perusteellisiakin, eli uutissilppulinjalle ei ole lähdetty. Viikottainen ilmestymistiheys mahdollistaa sekä ajankohtaisjournalismin, että tarvittaessa myös poleemiset ja keskustelevat aiheet, vaikka niitä ei juuri näissä lehdissä sattunut olemaan.

Ainakin minua kiinnostavat Sirpissä myös nelisivuiset, lehden loppuun sijoitetut Reklaam (ilmoitus) osastot. Niistä nimittäin pääsee kätevästi selville siitä, mitä Viron kulttuurin keskeisimmissä taideinstituutiossa tapahtuu, aukioloaikoineen ja sisäänpääsymaksuineen. Sirpin loppusivut ovat nimenomaan tietoa välittäviä ilmoituksia, ei niinkään mitään brändimainontaa.

Ja vielä yksi pieni positiivinen havainto. Ilmeisesti Sirp ei ole mennyt suomalaisittain kirjoittajien kuristuslinjalle, vaan maksaa selvästi kirjoituspalkkioita. Lehden nimiölaatikossa ilmoitetaan palkkioiden maksuajat (kaksi kertaa kuussa!) ja palkkioiden ongelmiin liittyvät yhteystiedot. En tiedä, minkä suuruisia palkkiot ovat, mutta näistä tiedosta päätellen lehti on varsin kunnianhimoinen. Eiväthän tällaisia ylellisyyksiä suomalaiset avustajat koskaan kohtaa.

Kaarel Tarandin päätoimittama Sirp on siis monikulttuurinen ja monialainen lehti, jonka arvo on myös siinä, että lukija voi joko valita omat kiinnostuksen alansa tai ylittää ne. Kuka ottaa haasteen vastaan ja alkaa kustantaa vastaavaa julkaisua Suomessa?

Kritiikin puute jumiuttaa taiteen

Kukkiva karvamansikka  (Fragaria viridis).

Suomenkielisen Wikipedian mukaan uhanalaisuusluokitus on menetelmä, jolla kuvataan eri eliölajien, eli kasvien ja eläinten todennäköisyyttä kuolla sukupuuttoon tietyllä aikavälillä. Mitä korkeampi lajin uhanalaisuusluokka on, sitä suurempi on sukupuuton riski ilman suojelutoimia.

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n kriteereihin perustuva luokitusmenetelmä on yhdenmukainen kaikkialla maailmassa ja etukäteen määriteltyjen, yksityiskohtaisten arviointikriteerien vuoksi sillä saadaan jokseenkin puolueeton kuva arvioitavien lajien häviämisriskistä. Uhanalaisuusluokitus jakaa eliöt kasvavan häviämisriskin mukaan johonkin seuraavista luokista.

Elinvoimainen on hyvin tunnettu laji, jonka kanta on runsas tai vakaa.

Silmälläpidettävä laji miltei täyttää jonkin korkeampien uhanalaisuusluokkien kriteerin tai todennäköisesti täyttää sellaisen lähitulevaisuudessa. Aikaisemmin ryhmään laskettiin myös huonosti tunnetut lajit, joiden elinympäristöt ovat taantuneet tai uhanalaisia.

Vaarantuneeseen lajiin kohdistuu suuri uhka hävitä luonnosta keskipitkällä aikavälillä.

Erittäin uhanalaiseen lajiin kohdistuu erittäin suuri uhka hävitä luonnosta lähitulevaisuudessa.

Äärimmäisen uhanalaiseen lajiin kohdistuu äärimmäisen suuri välitön uhka hävitä luonnosta.

Luonnosta hävinneen lajin tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, vankeudessa tai luontoon palautettuna selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Hävinneen lajin epäilyksettä viimeinen yksilö on kuollut.

Lisäksi luokitteluja ovat puutteellisesti tunnettu laji, jonka esiintymisestä, elinalueesta tai populaation tilasta ei ole riittävästi tietoa arvioinnin tekemiseksi, sekä arvioimatta jätettyjä lajeja.

Alueellista arviointia varten on olemassa kaksi lisäluokkaa. Alueellisesti hävinnyttä lajia on aikaisemmin esiintynyt tutkitulla alueella, mutta sitä ei ole tavattu enää huomattavan pitkään aikaan tai lajin viimeinen tunnettu elinpaikka on tuhoutunut.

Arviointiin soveltumaton laji on yleensä laji jota tavataan alueella vain satunnaisesti. Kokonaisia lajiryhmiä voidaan joutua jättämään arvioimatta myös arviointiin vaadittavien asiantuntijoiden puutteen vuoksi.

Mihin luokitukseen kuuluvat – ei luonnossa, vaan suomalaisessa julkisuudessa eli sanomalehdissä, televisiossa ja radiossa esiintyvät lajit, kulttuurijournalismi ja eri taiteenalojen kritiikki?

Elinvoimainen niiden esiintyminen ei ole, koska kanta ei ole kovinkaan runsas eikä vakaa. Lehdet eivät enää käytä juuri eri alojen asiantuntijoita kulttuurin ilmiöiden arvioinnissa. Sanoisin, että kritiikki on silmällä pidettävä, vaarantunut tai erittäin uhanalainen. Alueellisesti hävinneitä lajeja on niissä sanomalehdissä, jotka ovat lopettaneet kulttuurin asiantuntijakritiikin kokonaan.

Jos suojelutoimiin ei ryhdytä, kulttuurijournalismi kuolee Suomessa sukupuuttoon todennäköisesti 25 vuoden ja eri taiteenalojen kritiikki noin 15 vuoden kuluessa.

Kun jotain havaitaan uhanalaiseksi luonnossa, asia tutkitaan. Luonnonsuojelulaki rauhoittaa kaikki linnut ja nisäkkäät, jotka eivät kuulu riistaeläimiin tai rauhoittamattomiin eläimiin. Lokakuussa 2011 ympäristöministeriö myönsi puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien PUTTE tutkimusohjelman toisen hakukierroksen hankkeille rahoitusta vuodeksi 2012 yhteensä noin 440 000 euroa.

Minkälaisia suojelutoimia kulttuurijournalismille vaadimme? Mitä pitäisi tehdä, jotta sanomalehtien, television tai radion taidekritiikki ei loppuisi tyystin?

Vähin, mitä pitää vaatia, on kritiikin silmälläpidettävyys. Juuri kukaan ei pidä silmällä kulttuurijournalismia, edes kartoitusta kritiikin häviämisestä ei tehdä.

Saakoon Suomessa silmälläpidettävän luokituksen ilveksen ja vaskitsan lisäksi kulttuurijournalismi. Suojeltakoon karvamansikkaa siinä missä  taidekritiikkiäkin. Kritiikin loppu ei ole taiteen loppu, mutta lajin todennäköinen kuolema hidastaa kulttuurin kehitystä. Kritiikin puute jumiuttaa taiteen. 

Kun määristä tulee merkityksiä

"Monacon ruhtinas Albertin ja ruhtinatar Charlenen hääjuhlien eilistä suoraa televisiolähetystä seurasi keskimäärin 665 000 katsojaa. Helteisenä lauantai-iltana lähetetyn hääohjelman katsojahuippu oli 716 000 katsojaa."

Näin pöheästi uutisoi Yle yhtiön edellisen päivän ohjelman katsojamääriä. Ruhtinas Albertin häitä oli näytetty Yleisradion TV1-kanavalla edellisenä iltana klo. 17.10.- 20.30 yhtäjaksoisena ohjelmana lähes kolme ja puoli tuntia.

Ilmeisesti hääohjelmien katsojasuosio on kuitenkin hiipumaan päin, kun uutisessa todettiin vuosi aikaisemmin Ruotsin kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin häiden keränneen enimmillään yli miljoona katsojaa.

Hauskaahan sitä oli katsella jonkin aikaa, mutta jäin kysymään mahtihäiden mahtiohjelman merkitystä. Televisio pystyisi keräämään monellakin aiheella yli puoli miljoonaa katsojaa lauantai-iltana varsinkin, jos siihen varattaisiin koko ilta.

Älyllistä laiskuutta?

Meille tolkutetaan tolkuttamasta päästyäänkin katsojalukuja, lukijamääriä, levikkilukuja, kuuntelijamääriä, kävijälukuja, klikkauksia ja myyntilukuja. Suuntaus on näkynyt hyvän aikaa varsinkin lehtien kulttuurisivuilla, ja nyt on syytä kysyä, miksi toimittajat hypnotisoituvat lukumääristä?

Nykyajan johtavan ideologian, kapitalistisen markkinaliberalismin mukaan arvoa säätelee ja ohjaa markkina. Myös kulttuurin ohjaajaksi, suuntaa näyttäväksi sormeksi halutaan tämän ajatuksen mukaisesti markkinavoima. Markkinaliberalismi siis sanelee, että myös kulttuurisivuilla merkitysten pohdinta vaihdetaan määrien puntarointiin.

Mielestäni on vain hyvä asia, että määrällisyys saa sijansa myös kulttuurin kentällä. Mutta on vulgaaria korvata merkitykset määrillä kokonaan. Ja vielä vulgaarimpaa on lopettaa kulttuurin merkitysten pohtiminen määrien kustannuksella. Se on älyllistä laiskuutta.


Tähän Suomen lehdistö on valitettavasti mennyt mukaan. Merkitykset ovat muuttuneet klikkailuksi markkinaliberaalin ideologian saatua yhä tiukemman otteen viestintävälineissä.

Esa Mäkinen pohti viime viikolla Hesarissa samaa asiaa kuin minä Kulttuurinavigaattorissa, Kritiikkiportin kohtaloa. (HS Kulttuuri, Kritiikkiportti oli huono ja kallis 29.6.2011).

Hän vertasi epäreilusti Kritiikkiporttia kaupallisen amerikkalais-englantilaisen viihteen pisteytysarviointiin tähtäävään Metacriticiin, joka keskittyy elokuviin, peleihin, televisioon ja musiikkiin. Myöskään Kirjaseurantaa ei voi verrata Kritiikkiporttiin, koska se keskittyy taiteenaloista vain yhteen, kirjallisuuteen.


Klikkailua vai kritiikkiä?

Olisi joskus hyvä pohtia, mitä tarkoittavat verkkosivujen vierailijamäärät eli klikkaukset? Mäkisen artikkelin tietojen mukaan Kritiikkiportissa vieraili 3 000 – 5 000 kävijää viikossa, kun taas Kirjaseurannassa, jota ei artikkelin mukaan ole edes ”virallisesti” avattu ”kävijöitä” oli toukokuussa 40 000.

Kokenut blogari tietää, että lisäämällä vaikkapa sanat ”Michael Jackson” suomenkieliseen blogikirjoitukseen voi kerätä tuhansia klikkauksia sellaisistakin maista, joissa suomea ei juuri kukaan ymmärrä. Kirjoitin keväällä 2010 Helsingissä vierailleesta Georg Baselitzista, joka on nykytaiteen supertähti, maailman sadan vaikutusvaltaisimman taiteilijan joukossa. Sain Kulttuurinavigaattorin artikkelin lukijoiksi paljon vierailijoita eri puolilta maailmaa maista, joissa ei takuulla ymmärretä suomea, tai ainakaan ei seurata Georg Baselitzin verkkoelämää suomen kielellä.

Määrällisyys ruokkii itseään. Määrien mittaamisessa ei ole mitään vikaa, mutta on täysi syy kysyä, mitä mittarit mittaavat? Vaikuttaa siltä, kuin määrällinen, mitattavuuteen perustuva ajattelu estäisi meitä arvioimasta merkityksiä.

Määrällisen seurannan vaarat

Verkkosivujen klikkaukset eivät kerro mitään esimerkiksi siitä ajasta jonka vierailija käyttää lukemiseen. Seuratessani verkkosivujen kävijämääriä huomasin, että yli 70 prosenttia artikkelin klikanneista viipyy sivulla alle viisi sekuntia.

Ongelmana on se, että missään mediassa julkaistujen viestien lukutapoja ei ole pystytty selvittämään. Jos TV1 esittää lauantai-iltana kolme ja puoli tuntia kestävän ohjelman, melko moni katsojista seuraaa ohjelmaa pelkästään siksi, että he ovat aina ennenkin katsoneet televisiota noihin aikoihin. Ja alle viisi sekuntia verkkosivulla viipyvää ei voi kutsua lukijaksi, vaan kävijäksi.

Kaikkia viestejä ei oteta vastaan pikaisesti. Tällaisesta voisi mainita esimerkkinä jonkun taidekritiikin tapaisen tekstin, jota aiheesta kiinnostunut saattaa lukea ”lähilukuna” rivien välitkin, ja huomioida sellaisetkin asiat, joista kirjoittaja ei mainitse. Tai hyvä dekkari on teksti, jota ei oikeastaan voi lukea huolimattomasti, koska silloin menettäisi tärkeimmän lukemisen mukana tuoman jännityksen.

Lähellä lienee myös aika, jolloin verkkojulkaisujen kävijämääriä aletaan manipuloida. Sellaisen organisoiminen ei ole varmaankaan monimutkaista, kun verkkopalveluiden estohyökkäykset ovat jo osa verkkoelämän arkea.

Määriin perustuva seuranta on vaarallista myös siksi, että eri kulttuurialojen yleisömäärien relaatio eli vertailu keskenään ei ole mahdollista. Jos television ohjelma saa miljoona katsojaa, se on valtava määrä Suomessa. Jos taidenäyttely saa yli sata tuhatta katsojaa, se on myös valtava määrä. Jos runokirjaa myydään yli tuhat kappaletta Suomessa, se on jo valtava menestys.

On myös kerrottava sellaisista kokeellisista ja avantgardistisista kulttuurin aloista, jotka eivät ole suurten yleisömäärien suosiossa. Ne kun usein ovat varsinaisia kulttuurielämän moottoreita.

Uusi rationalismi

Ilmeisesti kulttuurijournalismin suunnanmuutoksessa on pohjimmiltaan kyse hämmennyksestä, jota pohdin pari viikkoa sitten artikkelissani sivistysporvarin maailmaan tulleesta muutoksesta. Aikaisemmin toimittajat nojasivat vahvasti normatiiviseen arviointiin, jossa pohdittiin kiihkeästi ”tavallisen ihmisen” tajuntaa ja arvomaailmaa.

Uusi määrällinen tarkastelutapa on tuonut journalismiin rationalismia, joka on aiheuttanut sen, että lähes koko kulttuurielämän seuranta on alistettu markkinavoimille.

Toki klikkauksiin perustuva arviointi eli kävijäseuranta on tuonut myös paljon hyviäkin tarkastelutapoja. Mutta se ei ole poistanut journalismin perinteistä kysymystä siitä, mikä merkitys viestinnällä on lukijalle. Siihen tulokseen täytyy nyt ja tulevaisuudessakin päästä toimittajien oman ajattelun avulla.

Kritiikin kaventuva portti

Juhannuksen alla sulkeutui Kritiikkiportti, Suomen Kulttuurirahaston rahoittama hanke, jolla yritettiin koota sanomalehdissä julkaistavaa, eri taiteenalojen taidekritiikkiä päivitettäväksi verkkoportaaliksi 11.6. 2008 - 23.6.2011.

Kulttuurinavigaattori seurasi Kritiikkiporttia varsin tarkkaan. Istuin Suomen arvostelijain liiton SARVin hallituksessa sen syntyaikoina. Osa liiton johdosta vastusti suunniteltavaa portaalia, koska se ei toisi lisäpalkkioita kirjoittajille. Osa kriitikkokunnasta oli niin konservatiivista, että kaikki uuden median piirissä tapahtuva toiminta oli silloin, nelisen vuotta sitten uutta ja outoa.

Portaalia suunniteltiin yhdessä jonkin aikaa, kunnes suunnittelu, kehittäminen ja avoimmus loppui. Voisi sanoa, että Kritiikkiportti sulkeutui jo lähtökuopissa, kun sulkeutuneisuus ja epämääräisyys valtasi avoimen ja innostuneen sunnittelun.

Huonosta suunnittelusta johtuen portaalin toiminnassa oli ongelmia. Viime syksynä, kun portaali oli toiminut yli kaksi vuotta, kävi selville että maakuntalehdistä muun muassa Kaleva ja Aamulehti olivat käyttäneet Kritiikkiporttia härskisti hyväkseen. Ne valitsivat vain pienen osan verkossakin julkaisemastaan kritiikistä Kritiikkiportin linkkeihin. Aktiivisimmin linkittivät lehdistä Kritiikkiporttiin Keskisuomalainen, Hesari ja Turun Sanomat. Ilmeisesti osa sanomalehdistä katsoi, että ne voivat noin vain osallistua minimaalisella panostuksella Kulttuurihaston rahoittamaan hankkeeseen vapaamatkustajina.

Yksinkertaisesti sanottuna portti sulkeutui supisuomalaiseen ominaisuuteen, jakamisen kyvyttömyyteen ja haluttomuuteen. Kritiikkiportin sulkeutuminen on ikävä asia laajemminkin, onhan eri taiteenalojen julkisen kritiikin asema tullut yhä heikommaksi ja yksiäänisemmäksi.

Kulttuuriporvarin ahdas olo

Kritiikin ja kulttuurijournalismin hataroitunut asema lehdistössä kertoo siitä, miten ahtaalle perinteinen kulttuuriporvarin ideaali on ajautumassa. Taidekritiikki syntyi pitkälle juuri sivistysporvariston tavoitteiden mukaiseksi toiminnaksi, josta tuli eri taiteenalojen aseman ja yleisöjen kehittämiseen tähtäävää viestintää. Taidekritiikki oli syntyessään Suomessa 150 vuotta sitten vahva osa sitä prosessia, jossa Suomen suuriuhtinaskunnasta tuli porvarillinen tasavalta ja suomalaisista Kulturvolk, sivistyskansa.

Tänään kulttuuriporvaria ahdistaa yhä enemmän kaksi voimaa, jotka taistelevat myös sanomalehtien kulttuuriosastojen palstatilasta: markkinaliberalismi ja oikeistopopulismi.

Markkinaliberaali hyponotisoituu tuijottaessaan katsojalukuja, yleisömääriä, levikkejä ja myyntitilastoja antaessaan markkinavoimien toimia kulttuuria ja sen viestintää ohjaavana sormena. Markkinaliberalismin seurauksena vain ”tuotantokulttuurit”, eli suuria pääomia ja yleisöjä keräävät kulttuurialat tulevat sailymään.

Oikeistopopulismi, joka on hieman hyöhästyneenä ilmiönä laskeutumassa suomalaiselle kulttuurin kentälle, esittää vaatimuksia, jotka perustuvat kansallisvaltion rakennuspuiden käyttöönottoon. Populismin ajatukset ovat usein kulttuurirevisionistisia ja nostalgisia, ne torjuvat kylmästi varsinkin 1800-luvulla orastamaan alkaneen avantgardismin.

Kumpikaan aatesuuntaus ei hyväksy eri taiteenalojen kritiikin avointa tukemista. Sivistysporvarin ihanne, kritiikin vaaliminen taiteen ja kulttuurin tason kohottamiseksi jää kauemmaksi.

Kritiikin länkien kiristämisellä on historiassa huono maine. Nyt on aika kysyä, seuraako kritiikin huonosta voinnista taiteen, kulttuurin ja hyvinvoinnin paha olo?

Kulttuurinavigaattori Kritiikkiportista:

 

12.6.2008 Kritiikkiportin heikkoudet ja vahvuudet

1.9.2008 Kritiikin tila I: Taiteenalat verkkojulkaisuissa

2.9.2008 Kritiikin tila II: Lehdet ja verkkojulkaisujen arvostelut

5.6.2009 Ei oikeutta saa...

5.9.2010 Yskivä Kritiikkiportti

Kuvataiteen alamäki mediassa jatkuu

Yleisradio julkaisi eilen Puntarin, verkkopalvelun, jossa julkaistaan sen toimittajien tekemiä kritiikkejä. Klikattuaan Puntarin sivulle moni ällistyi ja vihastui, kun näki verkkopalvelun taiteenalat: elokuva, kirjallisuus, musiikki ja teatteri.

”Pyrimme kertomaan Puntarissa mikä valtavassa kulttuuritarjonnassa on tällä hetkellä ja tässä ajassa kiinnostavaa”, kirjoittaa Yle Uutisten kulttuuritoimituksen päällikkö Janne Mällinen. Kuvataide puuttuu Puntarista, vaikka se on varsin merkittävä osa suomalaista kulttuuritarjontaa.

Suuret taidenäyttelyt keräävät enemmän katsojia kuin Hollywood-elokuva ja pieniä taidenäyttelyitä on pienimmänkin kunnan sivukirjaston näyttelytilassa. Miljoonat ovat kiinnostuneita kuvataiteista, mutta valtamedia pitää sitä vähemmistötaiteena.

Jotta Ylen kulttuuri olisi tasapainossa, sen kulttuuriohjelmista pitäisi 20-30 prosenttia käsitellä kuvataiteita. Nyt pyöritetään Simon Schaman Taiteen voima-sarjaa ja Eija-Liisa Ahtilasta kertovaa ohjelmaa vuodelta 2008 uusinnan uusinnan uusintoina. Janne Mällinen kehuu, että Ylellä on maan suurin kulttuuritoimitus ja musiikkitoimittajia yhtiössä on valtava määrä, mutta kuvataidetoimittajia on tuskin nimeksikään.

Kuvataide on siis uhanalainen laji mediassa, ja koko taiteenalaa koskeva viestintä on varsin heikoilla. Syksyllä kuultiin, että Taide-lehden tilauskannasta merkittävän osan muodostava Taidemaalariliitto olisi harkinnut luopuvansa jäsenmaksuun liitettävästä tilauksesta. Tämä saattaisi merkitä lehden levikin pienenemistä jopa 900 kappaleella. Se ei ehkä lopettaisi vuonna 1959 näytenumeronsa julkaissutta ansiokasta ja hyvin tehtyä taidelehteämme, mutta äärimmäisen tiukalle budjetille Taide silloin joutuisi. 

Ensin väheni mediasta kuvataidekritiikki, sitten kuvataidetta käsittelevä aineisto ylipäätään alkoi huveta. Kuvataiteen katoaminen mediasta tarkoittaa sitä, että tuhannet kuvataiteilijat ja joka päivä järjestettävät taidenäyttelyt Suomessa jäävät valtamedian pimentoon.

Mielestäni olisi aika pohtia koko kuvataidealan viestinnän tuuliajolle ajatunutta tilannetta laajemminkin. Mitä kuvataiteen viestinnän kehnon tilanteen parantamiseksi on tehtävissä? Nykyaikaisessa mediayhteiskunnassa kuvataiteen viestinnän heikkous tarkoittaa, että koko kuvataide on uhanalainen laji.  

Taidepuheesta, höpinästä ja kritiikistä

Ajatus siitä, että teoria ohjaa liiaksi taidepuhetta, ei ole uusi. Amerikkalainen taidekriitikko ja kirjailija Tom Wolfe arvosteli kirjassaan The Painted Word (Maalattu sana, 1975) taidemaailman muotivillitykseksi tullutta riippuvuutta teoriasta. Hän poimi erään ajatuksen Time-lehdessä julkaistusta Seven Realists-ryhmän näyttelyn kritiikistä: ”… jos vakuuttava teoria puuttuu, puuttuu jotain olennaista”. 

Wolfe ironisoi, että ”ilman seuralaisena olevaa teoriaa ei voi edes nähdä maalausta”.

Taidepuheen teoretisoituminen johtuu käsittääkseni akateemisuudesta. Kun opiskelin taidetta 1970-luvulla, kuvataidetta pidettiin yliopistopiireissä tuolloin usein hieman lapsellisena ja käsityömäisenä alana. Akateeminen kiinnostus kuvataidetta kohtaan kuitenkin lisääntyi 1980-luvulla niin Suomessa kuin muuallakin. Jostakin syystä varsinkin valokuvaus tuli akateemisten, teorian kautta taidetta tarkastelevien pohdintojen kohteeksi ja suunta on usein ylhäältä teoriasta alas taiteeseen. Akateeminen legitiimisyys ja teoria ovat toki myös rikastaneet taidetta. 

Viisitoista vuotta sitten Ars 95:n yhteydessä käytyjen kiivaiden yleisökeskustelujen lomassa pakinoitsija Jukka Kuikka kirjoitti Iltalehdessä otsikolla ”Taie puristaa kättä, ei päätä”:

“Kuvaamataiteen kuvaamiseksi on kehitetty oma kieli, diskurssi, pälätys pour pälätys. Niitä, jotka kirjoittavat taiteesta, pitäisi paljon ampua, ettei kanta kasva liian suureksi”. (Iltalehti 18.2.1995).

Jos Jukka Kuikan potut antaisi takaisin pottuina, voisi todeta että näin on myös tapahtunut. Vuodesta 1995 alkaen taiteesta kirjoittavia ei ole tosin ammuttu, mutta taidepuhetta on karsittu pois varsinkin sanomalehdistä valitettavan paljon.

Kaisa Heinänen käynnisti Hesarissa keskustelun artikkelillaan, jonka otsikko oli ”Taidepuhe on usein höpöhöpöä”. (HeSa 7.9.2010) ja valokuvaaja Ari Kakkinen vastasi samalla mitalla ”Höpöhöpön höpöhöpö” (HeSa 16.9.2010).

Keskustelussa alettiin rasvata köyttä kriitikoita varten, ja vanha kunnon viha nykytaidetta, kuvataiteilijoita, apurahoja ja ties mitä kohtaan alkoi lämmetä.

Vastasin kerran Kalevassa julkaistuun lukijakirjeeseen siitä, että käytän sanoja, joita lukijan on vaikea käsittää. Totesin muistaakseni, että pyrin kritiikeissäni käyttämään mahdollisimman selkeää kieltä, mutta jotkut sanat – kuten Kaisa Heinäsenkin jutussa todetaan – eivät käänny selkokielelle: termit ne on taiteellakin.

Mielestäni esimerkiksi Hesarin jutussa mainittu sana representaatio ei kyllä käänny aina yksinkertaisesti esitykseksi tai kuvaksi ja jossain yhteydessä on parempi käyttää sanaa konteksti kuin yhteys.

Heinänen teki yhden varteenotettavan virheen, jonka onneksi Ari Kakkinen korjasi vastauksessaan: jutussa lainattu sitaatti ei ollut näyttelyn tiedotteesta, vaan Hippolyte-valokuvagallerian näyttelyssä olevasta tekstistä.

Kyseinen teksti oli minullekin käsittämätön, mutta sitä, kuten kaikkia tekstejä arvioidessa pitää huomioida juuri julkaisuyhteys eli konteksti. Saattaahan monikin lause irrotettuna yhteydestään tuntua kummalliselta.

Siis, jos jotain tekstiä lainataan, pitäisi lukijalle kertoa julkaisuyhteydestä. Esimerkiksi yllä oleva Jukka Kuikan teksti Iltalehdessä on osa pakinaa, se ei ole ”asiatekstiä” tai esimerkiksi suoraan näyttelyä koskeva kritiikki, vaan se kritisoi enemmänkin taiteen vastaanottoa yleensä. Sitaatin kirjoittajan pitäisi ilmoittaa lukijalle myös alkuperäinen julkaisu, julkaisuaika ja kirjoittaja.

Toki on totta, kuten Satu Itkonen mainitsee Kaisa Heinäsen jutussa, että kuvataidealalla on totuttu briljeeraamaan sanoilla. Meillä on valitettavasti vain yksi yhteinen äidinkieli, jolla pitäisi pärjätä ja jokaisella on takanaan melko rutkasti kouluopintoja kielenkäytöstä.

Kuvien sanallistaminen ei aina ole helppoa. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että kuvia pitää sanallistaa, sillä nekin kuuluvat viestinnän piiriin. Kritiikkiä ei pitäisi ymmärtää auktoriteettipuheena, vaan kriitikon ehdotuksena. Siitä toki jokainen voi olla eri mieltä.

Kulttuurijournalismi tuotantojen ketjuissa

Päivän menotärppi:Tokion filharmoninen kuoro Tapiolan kirkossa

Nokia tuo pelin Lontoon kaduille 

Segerstamin sinfoniassa kännykkä soi ja yleisö matkii koiraa 

Sopraano Anu Komsilla kysyntää New Yorkissa 

Päivän menotärppi: Bassosoolon SM-kisat Tavastialla 

Alan Waken myynti yskii 

Sarjakuvakäsikirjoittaja Harvey Pekar kuoli 

Päivän menotärppi: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset Krapin kesäteatterissa 

Tässä parin viime päivien kulttuurin pääotsikoita HS.fi -verkkojulkaisusta, joka sisältää pääasiassa aiheita musiikista ja peleistä.

Olen taas tänä kesänä harrastanut mielipuuhaani, kulttuuriosastojen vertailevaa lukemista. Tuomioni on ankara: suomalaisten sanomalehtien kulttuuriosastot ovat menettäneet kosketuksen taide-elämään.

Jo kulttuuri-sanaa monet lehdet karttavat. Esimerkiksi Kaleva yrittää saada kulttuuriaan seksikkäämmäksi piilottamalla eufemistisen otsikon ”K2” kulttuuriosaston ja muun lehden väliin. 

Olen murehtinut juuri Kalevan kulttuuriosaston tason laskua, olinhan viitisentoista vuotta lehden avustajana. Nykyinen Kalevan kulttuuriosasto on valju varjo vain sitten taitavan, monipuolisen ja karismaattisen päällikkönsä Kaisu Mikkolan ajoista.

Suomalaisen kulttuurijournalismin paradigman muutosta voisi luonnehtia sanalla tuotantonäkökulma. Tämä näkökulman muutos kulttuurijournalismissa on yhtä näkyvä kuin 1970-luvulla politiikka ja puoluepolitiikka, joka oli silloin omnipotentti, kaikenkattava ja silloista journalismin kärkeä luonnehtiva aihe myös kulttuurin aloilla. Ero on ehkä siinä, että politiikka herätti 1970-luvulla joskus kiivaitakin debatteja, mutta nykyinen kesätapahtumien yleisömäärien uutisointiin syventyvä kulttuurijournalismi ei kiinnosta ketään.

Tänään kirjoitetaan uutisia ja raportoidaan mediassa kiihkeästi kulttuurin skandaaleista, blockbustereista, taiteen supertähdistä, tuottajan ja kuraattorin näkökulmista sekä ennätysmyynneistä. Lukijan kuvitellaan olevan kuin tuotantoyhtiön osakkeenomistaja, joka seuraa yhtiön kulttuurituotteiden menestystä.

Nykyinen suomalainen kulttuurijournalismi on vieraantunut taiteen arjesta. Taide-elämän hiki, veri ja kyyneleet eivät näy, tunnu eivätkä haise kulttuurijournalismin glamourin, viihteen ja kaupallisuuden maustamassa julkisuudessa. Kriitikot reagoivat valittuihin yksittäisiin taidetapahtumiin kuin Pavlovin koirat jauhelihaansa, mutta kokonaisuuksista, linjauksista tai kulttuuripolitiikasta puhutaan vain kuiskaten.

Miksi tämä paradigmaattinen muutos tapahtui suomalaisessa kulttuurin seurannassa? Siksi, että medioista itsestään, niin pienistä paikallislehdistä, radioasemista kuin suuremmista julkaisuistakin aina Helsingin Sanomia ja Yleisradiota myöten tuli yhä enemmän osia kulttuurin tuotantoketjuissa.

Tuotanto on kaikki kaikessa, jopa toimittajat ovat nykyisin tuottajia. Sisällöntuotannon mantraa on toistettu jo yli kymmenen vuotta, tuota ajatusta digitaalisen median organisoinnista. Ongelma on, että sisällöntuotannon ideaa on sovellettu mekaanisesti kaikille kulttuurinaloille ja se näkyy köyhtyneenä kulttuurijournalismina. Kulttuurijournalismi alkaa olla tuotantoketjujen kahleissa. Aikoinaan radikaalin, mutta nyt vanhentuvan ja usein mekaanisesti toteutetun sisällöntuotannon sijaan vapaalle ja itsenäiselle kulttuurijournalismille alkaa olla tilausta.

Politiikan seurannassa on kehitys kulkenut päinvastaiseen suuntaan kuin kulttuurissa: aikaisemmin sanomalehdet olivat usein politiikan subjekteja, nyt ne pyrkivät riippumattomuuteen, kommentoimaan ja raportoimaan politiikasta. Eurooppalaisten sanomalehtien tavoin suomalainenkin sanomalehdistö siirtyi vähitellen politiikan suhteen puolueettomaksi. Aikaisemmin sanomalehdissä kulttuuri oli objekti, jota kommentointiin, kritisoitiin ja tarkasteltiin etäältä. Nyt media on kulttuurin subjekti ja politiikasta on tullut objekti.

Entä mihin katosi valtakunnallisuuden käsite kulttuurista ja kulttuurijournalismista? Kulttuurin suhteen Suomi jakautuu yhä voimakkaammin osa-alueisiin, olipa kyse Hesarin kulttuuriosaston pääkaupunkiseudun kulttuuriseurannasta tai Kalevan traditionaallisesta, pohjoissuomalaisesta regionalismista.

En kaipaa takaisin kansallisvaltion yhtenäiskulttuurin kadotettuja aikoja, mutta varsin vähän meillä on keskusteltu siitä, että ainakaan kulttuurin suhteen ei ole enää olemassakaan Suomi-nimistä kokonaisuutta, tai sellainen on vain käsitteellinen tai potentiaalinen arvo.

Ehdotuksiani kulttuuriosastojen parantamiseksi:

• Brändätkää lehtenne kulttuurilla. Kulttuuri ja taide ovat kautta aikojen olleet merkkejä laadusta ja tasosta. Uutiset ja mainokset pitävät maailman pystyssä, mutta kulttuuri on se osa lehteä, joka sitä pyörittää. Ilman kulttuuria asiat eivät kerta kaikkiaan mene eteenpäin.
• Kouluttakaa vakituiset toimittajanne tuottajiksi, jotka organisoivat lehden toimittamista. Käyttäkää useita kriitikoita, asiantuntijoita ja graafikoita ja maksakaa heille hyvin. Kulttuuri on lajiurheilua, joten huomioikaa kaikki lajit. 
• Tehkää pitkiä sopimuksia, sillä jatkuvuus on sanomalehden suurin voimavara. Erään historioitsijan arvion mukaan ensimmäinen suuri taidekriitikko, ranskalainen Denis Diderot ei ollut kauhean hyvä kirjoittaja, mutta hänen maineensa kriitikkona perustuu siihen, että hän kirjoitti säännöllisesti yli 30 vuoden ajan. 
• Kehittäkää ilmaisjakelua eli verkkoversiota. Suomen sanomalehtien verkkoversiot elävät nyt pysähtyneisyyden aikaa, vaikka verkkojournalismissa on valtavia kehitysmahdollisuuksia. Ottakaa malli maailman laatulehdistä. Sanomalehtien tulevaisuus on verkoissa ja se joka ei tänään pärjää verkkolehtenä, ei pärjää huomenna minkäänlaisena lehtenä.
• Kulttuuriosastoissanne pitää tuoksua ja maistua taide-elämän hiki, veri ja kyyneleet. Siitä lukijanne tykkäävät ja ilman niitä on turha julkaista kulttuurista yhtään mitään.

Kun advokaatista tuli kulttuurin riesa

Kukapa kriitikkoa ymmärtäisi? Kaikki tuntuvat tietävän, mitä kriitikon pitäisi kirjoittaa ja minkälaisia kriitikot ovat. He ovat ainoa kansanryhmä, jota vastaan voi nostattaa jopa vihaa ilman tuomarin puuttumista peliin. Se kuuluu ammattikuvaan, ajatellaan.

Advokaattius, se että he ovat omien taiteenalojensa asianajajia, advokaatteja, on Aamulehden päätoimittajan Matti Apusen mielestä suurin kriitikoiden ja kulttuurijournalismin vika. Kulttuurijournalismi ei ole enää vastavoima, hän kirjoitti Aamulehden kakkossivulla (Matti Apunen, Kulttuurijournalismin muistolle, Aamulehti 22.3.2009).

Apusen ajatuksessa on jotain perää. Kulttuurijournalismista on tullut kulttuurin markkinointiosasto ja sponsori. Se tekee ennakkojuttuja lehden sponsoroimasta kulttuuritapahtumasta siksi, että tapahtuma saisi sponsoreita. Se haastattelee taiteilijoita, jos heidän brändinsä katsotaan tarvitsevan nostattamista.
Taidepuhe, sana jota alettiin käyttää 1980-luvulla, on pääasiassa taiteen markkinointia.

Kriittinen diskurssi, joka on ollut osa kulttuurielämän perinnettä ikiajoista asti, on alkanut korvautua moninaisuuden diskurssilla.

Kulttuurista kirjoitetaan yhä enemmän yleistoimittajan tietopohjalla. Analyyttinen näkökulma on haihtunut olemattomiin. Eri taiteenalojen merkityksiä ei enää pohdita kulttuurisivuilla. Kritiikki on poistunut kritiikistä. Taide on lähes poistunut kulttuurista. Kulttuuri alkaa hiipua sanomalehdistä.

Matti Apusen ja Niklas Herlinin (ks. Kukoista kulttuuri aina!) kannanottojen kaltaisissa parahduksissa on uutta se, että niiden esittäjät eivät ole 1960-luvulta, ”kritiikin vuosikymmeneltä” ponnahtavia kulttuuriradikaaleja, väärinymmärrettyjä taiteilijoita tai palstatilaa halajavia kulttuurituottajia. He ovat 1980-luvun ”juppisukupolven” edustajia, kulttuurioikeistolaisia, jotka yleensä vihaavat niska punaisena ”taistolaisia” ja näkevät vainoharhaisina vasemmistolaisuutta, kuten kunnon porvarin kuuluukin. 1980-luvun sukupolvi on alkanut muistella kultaista nuoruuttaan. He ovat johtavissa journalistisissa asemissa.

Kyseessä on paradigmaattinen muutos suomalaisessa kulttuurijournalismissa, joka on näkynyt jo pitkään näkynyt varsinkin niin sanottujen maakuntien ykköslehtien, Aamulehden, Keskisuomalaisen tai Kalevan kulttuurisivuilla. Ongelma on vaan siinä, että kulttuuri ilman taidetta ei toimi journalismissa. Sen toteuttajat ovat journalismin luusereita. Aamulehden surkeasti hoidettua ja hupenevaa kulttuuriosastoa lukee lukijoista 35 prosenttia, kun Hesarin vastaava luku on 76 prosenttia.

Romanttinen, postmodernista asenteesta peräisin oleva finaalisuus alkaa jo kyllästyttää. Kuolleiksi julistettiin peräkanaa historia, politiikka, kulttuuri ja taide. Nyt vuorossa on kulttuurijournalismi.

Maalaustaiteen kuolemaa on julistettu 1900-luvun alusta asti ja esittäjinä olivat toinen toistaan muodikkaammat, ajankohtaisimmat ja viimeisintä sanaa edustavat modernistiryhmittymät. Postmodernismi oli varsin modernistinen suuntaus, kun se antoi ymmärtää olevansa uusin, lopullisin ja viimeisin sana kulttuurilinnan kuninkaana. Monet taiteen kuolemaa ennustaneet ovat jo aikoja sitten poistuneet autuaammille kulttuurin kentille, mutta taide on jäänyt elämään maan päälle, kuten historia ja politiikkakin, pensselinheiluttajen kummallisista tekosista puhumattakaan.

Taide on tänään osa postmodernismin jälkeistä varsin rikasta ja monipuolista kulttuurielämää. Jos kulttuurijournalismi ei siihen halua osallistua, on se journalismin - ei taiteen eikä kriitikon vika.

Kukoista kulttuuri aina!

Uuden Suomen kustantaja ja omistaja Niklas Herlin raivostui Hesarin elokuvakriitikolle, kun hän kirjoitti negatiivista palautetta Markku Pölösen uudesta elokuvasta Ralliraita 1.

Kriitikolle on aina raivottu silloin, kun hänen kanssaan on oltu eri mieltä. Muistelen itsekin aikoinaan saaneeni epäsuoran tappouhkauksen ja kummallisen puhelinsoiton. Yhtä kansanryhmää, kriitikoita vastaan saa vapaasti kiihottaa.

Niklas Herlin ei tohdi käyttää sanaa kriitikko, vaan laajentaa kirjoituksessaan asian ”kulttuuritoimittajaksi”. Hän arvele, että ”Kulttuuritoimittaminen on huono virka. Yksittäisen kulttuurijutun lukijamäärä on erittäin pieni. Vähätkin lukijat ovat kulttuuritoimittajan tuttuja.”

Hän asettelee vastakkain amatöörimäisesti kuin peräkylän poika: ”Suomessa on tietty määrä ihmisiä, jotka katsovat elokuvia, lukevat kirjoja, kuuntelevat musiikkia ja käyvät teatterissa. Yhtä kulttuurin käyttäjää kohden Suomessa on tavaton määrä kulttuurin asiantuntijoita vaatimassa palkkioita, palstatilaa, ilmaiskappaleita, embargoja, drinkkejä ja ennakkonäytäntöjä. Jonakin päivänä, lamalla tai ilman, mietitään kumpaa tarvitaan enemmän. Kulttuurin käyttäjiä vai kulttuurin asiantuntijoita? Jostakin on tingittävä.”

Kaikissa maissa on tietty määrä ihmisiä, jotka kulttuuria kuluttavat, mutta yhtä kulttuurin kuluttajaa kohti ei ole tavatonta määrää asiantuntijoita. Asiantuntevia taidekriitikoita ei puun jokaisella oksalla kasva.

Esimerkiksi Uusi Suomi on yrittänyt saada notkeakynäisiä kulttuurista kirjoittajia palstoilleen. Avustajat näyttävät jonkin aikaa olevan mukana kehittämässä verkkolehteä, mutta ovat sitten vähin äänin poistuneet muihin medioihin. No, jostainhan on Uuden Suomenkin tingittävä.

Eri taiteenalojen kritiikki on suomalaisessa mediassa rutistettu lähes olemattomiin. Sen kädet sidotaan tänään kapitalistisen realismin köysillä, jonka mukaan kritiikillä on käyttöarvoa vain, jos se tukee kulttuurin markkinointia.

Jos talouselämä vajoaa lamaan, siitä toitotetaan joka tuutista. Jos Markku Pölönen tekee huonon elokuvan, siitä ei saa kirjoittaa. Herra Herlinin saarna kuuluu: negatiivista kritiikkiä ei saa esittää. Sosialistisessa realismissa Neuvostoyhteiskuntaa, työläisiä ja talonpoikia ei saanut kielteisessä valossa kuvata.
 
Sivistysmaissa samanmielisyys ei ole mediassakaan kriitikon ja kritiikin mitta. Esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa kriitikko on usein keskustelun moottori, ei häntä käsitetä auktoriteettimaisena oraakkelina, kuten Suomessa.

Kommunistien pioneerit lauloivat aikoinaan ”Paista aurinko aina!” Öykkärimäisen kulttuurimarkkinoinnin hengessä lauletaan tänään: ”Kukoista kulttuuri aina!”

Kritiikin tila II: Lehdet ja verkkojulkaisujen arvostelut

Kritiikkiportista selviää siihen osallistuvien lehtien verkkojulkaisujen kritiikin määrä. Tieto kertoo jotain lehtien aktiivisuudesta ja sitä voi pitää suuntaa-antavana lehtien suuntautumiselle kulttuuriin laajemminkin. Aluksi kuitenkin pari huomiota.
Vaikka Kritiikkiportin suunnittelussa ja sen pyörittämisessä ovat itse arvostelijat olleet mukana, kirjoittajien nimiä ei julkaista Kritiikkiportin nimiöinnissä. Luulisi sen verran kirjoittajienkin ääntä kuunneltavan, että kriitikon nimi mainittaisiin kritiikin päivämäärän, julkaisevan lehden, jutun otsikon ja alkuingressin lisäksi.

Kriitikon nimi puuttuu Kritiikkiportin nimiöstä.

Toinen yllätys oli huomata, että Keskipohjanmaa ja Etelä-Suomen Sanomat julkaisevat ainakin osan kritiikistään ilman kriitikon nimeä. Ainakin näin oli Batman-elokuva Yön Ritarin kritiikkien kohdalla keskipohjanmaa.netissä ja ess.fissa Tällainen puskasta ampuva journalismi on varmaan pohjanoteeraus suomalaisen kritiikin historiassa.
Sanomalehtien ykkönen on Turun Sanomat. Se julkaisee verkossa kaikki myös paperilehdessä julkaistut kritiikit. Toinen aktiivinen kritiikin julkaisija on Jyväskylässä ilmestyvä Keskisuomalainen. Molemmat lehdet julkaisivat kolmen kuukauden aikana yli 250 kritiikkiä verkkoversioissaan. Luvut ovat niin vakuuttavia, että näitä lehtiä kannattaa tarkastella muunkin sisältönsä puolesta Suomen laatulehtinä.
Kakkosiksi sijoittuvat Helsingin Sanomat (166), Ilkka (151), Karjalainen (154) ja Savon Sanomat (160). Helsingin Sanomat rajaa melkoisesti verkkolehdessään julkaistavaa aineistoa, joten tieto maan suurimman sanomalehden sijoittumisesta on vääristynyt suhteessa muihin. Kakkosryhmän lehdet ovat kaikki vahvoja alueellisia toimijoita.

Alempaa keskisarjaa ovat Etelä-Saimaa (60), Etelä-Suomen Sanomat (82), Hufvudstadsbladet (88), Kauppalehti (50), Keskipohjanmaa (90), Kouvolan Sanomat (67), Lapin Kansa (56), Pohjalainen (91), uusisuomi.fi (44) ja Uutispäivä Demari (56)
Vain vähän kritiikkiä julkaisevat Aamulehti (19), Itä-Savo (29), Kainuun Sanomat (2), Kaleva (30), Länsi-Savo (10) ja Satakunnan Kansa (5) Aikoinaan laadukasta journalismia toteuttaneet Aamulehti ja Kaleva hämmästyttävät passiivisuudellaan.
Kolmeen kuukauteen eivät verkkolehdissään ole julkaisseet yhtään kritiikkiä Forssan lehti, Itä-Häme, Länsi-Suomi, Pohjolan Sanomat ja Salon Seudun Sanomat.

Kritiikin tila I: Taiteenalat verkkojulkaisuissa

Kesäkuussa käynnistynyt eri taiteenalojen kritiikkiä linkittävä Kritiikkiportti on julkaissut kolmessa kuukaudessa linkkejä 2044 kritiikkiin. Vauhti on siis noin 22 kritiikkiä päivässä.

Nyt on aika kysyä, kuinka paljon ja mitä portaalin tiedot kertovat suomalaisesta taidekritiikistä? Aluksi huomioita Kritiikkiportin kattavuudesta. Portaalissa julkaistaan vain sanomalehtien verkkojulkaisuissa julkaistut kritiikit. Tämä on kuitenkin vain osa kritiikin julkaisemisen totuutta.

Julkaistaanhan kritiikkiä myös portaalin ulkopuolelle rajatuissa aikakausi- kulttuuri- ja mielipidelehdissä. Niiden kritiikki on usein tasokkaampaa kuin sanomalehtikritiikin, joka johtuu yksinkertaisesti siitä, että sanomalehdissä kriitikolle annetaan tavallisesti yksi tai kaksi päivää aikaa kirjoittamiseen. Aikakausilehdissä tahti on väljempi.

Toinen ongelma on se, miten eri lehdet rajaavat paperisten ja elektronisten julkaisujensa aineiston. Esimerkiksi Kritiikkiportin linkityksissä Timo Valjakka ei ole julkaistua kritiikkiä kirjoittanut, vaikka hän on Helsingin Sanomien paperilehden puolella eräs maamme aktiivisimpia taidekriitikoita. Saman lehden kuvataiteen pääkriitikko Marja-Terttu Kivirinta on julkaissut yhden kritiikin, joka sekin on kirja-arvio.

Helsingin Sanomat jättää kuvataidetta koskevat kritiikit pois hs.fi julkaisustaan. Myös eräissä muissa lehdissä näyttää olevan sama periaate.
Luotettavaa kokonaiskuvaa eri taiteenalojen kritiikistä Kritiikkiportti ei siis anna.

Eri taiteenalojen saaman kritiikin määrän voi jakaa neljään ryhmään. Arvosteltavien taiteiden valta-aloja ovat kirjallisuus ja musiikki, jotka molemmat ylittävät 500 kritiikin määrän. Kirjallisuus jakautuu kaunokirjoihin (382), lastenkirjoihin (44) ja tietokirjoihin (170). Kirjallisuus ja musiikki muodostavat yhdessä reilusti yli puolet verkkojulkaisujen kritiikeistä.

Elokuva sai 370 ja teatteri 212 kritiikkiä. Kuvataide (167) tuli viidenneksi verkkokritiikin määrässä.

Vain vähän arvosteltiin tanssia (41), valokuvia (17), sarjakuvia (15), pelejä (20), muotoilua (5) ja arkkitehtuuria (5). Sirkus sai kolmen kesäkuukauden aikana yhden kritiikin.
Huomenna pohdin verkkojulkaisujen kritiikkiä eri lehdissä.

Kritiikkiportin heikkoudet ja vahvuudet

Kritiikkiportin etusivu 12.6.2008.

Keskiviikkona julkaistiin Kritiikiportti, eri taiteenalojen kritiikin linkkejä julkaiseva portaali. Näitä eri kulttuurialojen portaaleja näyttää nyt syntyvän useita, mutta ennen tilannearviota kerron omasta osallisuudestani Kritiikkiporttiin.

Olin suunnittelemassa viime vuoden lopulla Suomen arvostelijain liiton Sarvin puolesta Kritiikkiporttia. Työryhmä kokoontui pari kertaa, mutta siihen se lysti loppuikin. Ilmoittauduin halukkaaksi toimimaan portaalin työntekijänä, mutta mitään ei asian tiimoilta kuulunut, ei haastattelua, edes ansioluetteloani ei pyydetty. Elikkä kähmintä oli päällä, kuten tällaisissa projekteissa on tuiki tavallista. No, se siitä.

Kritiikkiportti sai näyttävän palstatilan aamun Hesarissa. Toivottavasti muut lehdet innostuvat asiaan. Ongelma numero yksi Kritiikkiportissa on, että se rekisteröi ja linkittää vain sellaisen sanomalehdissä julkaistun kritiikin, joka julkaistaan verkossa. Kritiikkiportin mukaan 1.-10.6. Kalevassa ei julkaistu kritiikkejä. Se tarkoittaa siis lehden verkkoversiota. Toisin sanoen portin välittämä tieto ei ole kattavaa.

Kritiikkiportti lisää lehdille painetta kritiikin julkaisemiseen verkossa. Jotkut kriitikot arvelevat, että ennen pitkää kaikki kritiikki ajautuu julkaistavaksi verkossa. Nykyisellään Kritiikkiportti siihen saattaa johtaakin. Kriitikkojen huoli on aiheellinen, koska verkkojulkaisuissa julkaistavista teksteistä maksetaan tavallisesti vähemmän kirjoituspalkkioita kuin jo nykyisin pieniä palkkioita maksettavista lehtien paperiversioissa julkaistavissa. Eli kysymys kuuluu, ghettoutuuko kritiikki verkkoon?

Toinen kysymys on se, miten Kritiikkiportti vaikuttaa kritiikin nykyiseen arkistointiin. Portaalin puuhaajat eivät käsittääkseni ole olleet yhteydessä ns. muistiorganisaatioihin, jotka ovat keränneet ja taltioineet eri taiteenaloja ja kritiikkiä koskevaa aineistoa jo pitkään. Kritiikkiportti on ainakin osittain päällekkäistä toimintaa esimerkiksi Kuvataiteen keskusarkiston leikearkiston kanssa. Kun Valtion taidemuseon tyhjäkassaisuus tiedetään, saattaa tuo taidehistoriallisesti erittäin arvokasta aineistoa koskeva taltiointi loppua, kun todetaan että vastaavaa toimintaa on jo muualla.

Kritiikkiportaali siis kartoittaa maassamme julkaistua eri taiteenalojen kritiikkiä, mutta se ei arkistoi sitä. Käsittääkseni melko vähällä vaivalla yhteistyössä esimerkiksi muistiorganisaatioiden kanssa olisi voitu koota kattava suomalaisen eri taiteenalojen kritiikin arkisto. Ongelma on siinä, että Kritiikkiportin tuottama aineisto ei ole arkistointikelpoista, kun ei tiedetä, kuinka kauan itse lehdet aineistoaan säilyttävät.

On varottavia esimerkkejä siirtymisestä analogisesta digitaaliseen arkistointiin. Kun aikoinaan 1990-luvun alussa Kaleva siirtyi sanomalehtikuvien digitaaliseen valokuvaukseen, ei aluksi varauduttu taltioimaan digikuvia. Kerrotaan että arvokasta lehtikuva-aineistoa jäi parin vuoden osalta taltioimatta.

Heikkouksistaan huolimatta Kritiikkiportaalin pyrkimys on hyvä. Se antaa mahdollisuudet lukea kriitikkojen tekstejä laajemmin kuin sen tavallisesti yhden luetun lehden puitteissa. Myös itse kritiikin tutkimukselle se antaa uusia mahdollisuuksia. Alueellinen tasa-arvo toteutuu ja portaalin avulla voi tutkia esimerkiksi Turun tai Jyväskylän kulttuurielämän kuulumisia.

Ja mitä kuuluu Lapin taide-elämään, joka on jo pitkään ollut Kulttuurinavigaattorin erityisen uteliaisuuden kohteena? Kritiikkiportista käy ilmi, että Veikko Väänänen kirjoittaa Lapin Kansassa ”Ijahis Idja -festivaali toi jo viidennen kerran alkuperäiskansojen musiikkia Inariin.” Marjaterttu Harri kirjoittaa rovaniemeläisen Samuli Kontion näyttelystä Kluuvin Galleriassa Helsingissä: ”Kontio on hyvin nykyaikainen ja urbaani kuvataiteilija. Hänen juurensa tuntuvat olevan skeittilaudalla, ilmaisu ja tekniikka sarjakuva-, graffitti- ja mainosmaailmasta ja mukana kulkee entourage.”

Otsikkorakkautta

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö Saska Snellman kirjoittaa tämän päivän lehdessä keksineensä ”uuden, paremman tavan lukea lehtiä.” Hänen lukutapansa kuuluu: ”katson vain otsikot ja jätän juttujen selaamisen pikkusieluille”.

Arvelen, että Snellmanin kirjoitus on satiiri, joka puraisee juorulehtien ja lööppien otsikoihin painottuvaa viestintää ja varsinkin sitä, miten herkästi me menemme mukaan otsikoiden pönäköittämän maailman usein tyhjiin sisältöihin.

Myös koulutuspoliittiset uudistajat ovat rakastuneet otsikoihin. Taideteollinen korkeakoulu, Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin kauppakorkeakoulu yhdistyvät säätiöpohjaiseksi yliopistoksi, joka aloittaa elokuussa 2009. Aikaisemmasta Huippuyliopistosta otsikkoa hilattiin vielä korkeammalle, Innovaatioyliopistoksi. Eikä konseptissakaan suuria sanoja säästellä, kun todetaan, että ”Tavoitteena on muodostaa maailmanluokan tutkimusyliopisto, jonka toiminnassa ensi sijalla on yliopiston tutkimus- ja opetustehtävä.”

Viime viikolla opetusministeri Sari Sarkomaa (kok.) esitti sivistyspoliittiselle ministerityöryhmälle, että Kuvataideakatemia yhdistettäisiin Teatterikorkeakoulun ja Tampereen Näyttelijäntyön laitoksen kanssa. Myöhemmin pohditaan myös Sibelius-Akatemian liittämistä osaksi, huomaa taas otsikko – huippuyliopistoa.

Hanke on osa opetusministeriössä valmisteilla olevaa korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen toimenpideohjelmaa. Ainakin Kuvataideakatemian rehtori Maria Hirvi-Ijäs tuumi Ylen haastattelussa, että taideyliopistot ovat joutuneet mielivaltaisen poliittisen pelin nappuloiksi.

Hänellä on syytä pelätä, sillä kotimainen taidekoulutus on ollut erilaisten ministerijahtien riepottelussa niin kauan kuin Kulttuurinavigaattori muistaa. Muinoin oli vaarassa, että rautarouva opetusministeri Marjatta Väänänen olisi siirtänyt Taideteollisen korkeakoulun maaseudulle, eikä Kalevi Kivistökään innostunut taistelemaan korkeakoulun autonomiasta ollessaan kulttuuriministerinä.

Suunnitelmien, raporttien ja mietintöjen teksteissä suositaan yhä enemmän markkinointihenkistä kirjoitustyyliä asiallisen, toki usein kuivakkaan ja ehkä koukeroisen kielen sijaan. Suunnitelmista paistaa läpi niiden tekijöiden otsikkorakkaus.

Journalistina tiedän, että hyvä otsikko iskee lukijan silmään ja parhaimmillaan johdattelee hänet lukemaan jutun varsinaisen sisällön. Otsikko on jutun linkki, sisäänheittäjä, houkuttaja tai ärsyttäjä, teaseri. Joskus osuva otsikko tai sana uudelle asialle voi olla ainakin puolet sisällöstä.

Mutta mitä tapahtuisi, jos maailma olisi täynnä Saska Snellmanin kaltaisia ihmisiä, jotka jättäisivät sisällöt ”pikkusieluille”? Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat voisivat silloin huoletta yhdistyä uudeksi, sanotaanko vaikka Supersanomaksi. Kulttuuriministeriö voitaisiin yhdistää vaikkapa viestintäministeriöön ja otsikoiden rakastajat saisivat innovaatiohimonsa tyydytettyä.

Otsikkomaailma on machon yksisuuntainen maailma, ylöspäin ja suuremmaksi. Otsikoiden alla maailma kumisee yhä tyhjempänä ja pienempänä.

Uusi kuvajournalismi

Kun pikkupoikana selaili Life-lehden muhkeita sivuja, ei tuleva Kulttuurinavigaattorikaan tajunnut, että kyseessä oli kuvajournalismin huippua. Mieleen lehti on jäänyt juuri kuviensa takia. Lifen myynti alkoi laantua 1970-luvun lopulla ja monet jäivät kaipaamaan mahtavaa visuaalisuutta.

Life-lehden kansikuvapoikana oli 8.8.1949 Jackson Pollock ja artikkelin alaotsikossa kyseltiin, onko hän maan suurin elossa oleva taiteilija? Artikkelin julkisuusarvo vastanne nykyaikana tunnin televisiodokumenttia esitettynä prime time aikana.

Luterilaista kuvakielteisyyttä lukuunottamatta kuva on ollut osa journalismia. Television yleistyessä 1960-luvulla kuvien määrä lisääntyi ja lisääntyi ja niiden merkitys väheni samaa tahtia.

Kuvajournalismia harjoitettiin sanomalehdissä aikoinaan paljonkin, mutta kun sanomalehdistä tuli “ei-tätä” ajattelutavan, hyperselektivisen asenteen ja ainaisen tilanpuutteen köyhäinkoteja, alkoi kuvajournalismikin hiipua.

Internetistä löytyi paikka uudelle kuvajournalismille. Siellä on tilaa. Erilaisista kuvasarjoista, joko selostettuina tai ilman on tullut osa lähes jokaisen sanomalehden verkkojulkaisua.

Kuten artikkelissa Verkkolehtien ulottuvuuksia tuli mainittua, Kulttuurinavigaattori seuraa päivittäin kolmen sanomalehden kulttuuriosastoja, Frankurter Allgemeinea eli FAZia, The Guardiania ja The New York Timesia. Kotimaisista sanomalehdistä en ole löytänyt vielä täysipainoista verkkojournalismia. Niin mielellään kuin kotimaista lehdistöä seuraankin, olen ajatellut, että verkon runsaasta tarjonnasta kannattaa valita vain parasta.

Seuraan maailman tapahtumia syötteiden eli RSS-järjestelmän avulla. Tilaamieni osastojen artikkelit tulevat päivittäin sähköpostiohjelmaani.

Tämän aamun New York Timesissa on artikkeli ja kuvaraportti Myanmarista. Maan hallitus vetäisi internet-töpselin irti seinästä. “Vihdoin he tajusivat, että se oli heidän pahin vihollisensa ja he lopettivat sen”, sanoi Thaimaassa sijaitsevan pakolaislehden toimittaja.

NYTin sarja alkaa kuvalla, jossa japanilainen kuvaaja makaa ammuttuna maassa.


Lehden kuvareportaasi kostuu kuvista, joita on maailmalle levinnyt useiden toimttajien salakuljettaessa niitä maasta tai muista salaa otetuista kuvista, joita on tiedotusvälineissä ja Myanmarin vapauttamista tukevissa julkaisuissa esitetty. Tiedonvälitystä on - kiitos nykytekniikan - mahdotonta estää ja kuvat kertovat.

Myanmarilainen munkki tarkastelee hallituksen joukkojen luostariin tekemän ratsian tuhoja.