keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Jäähyväiset kulttuuriosastoille

”En muista kuulleeni kenenkään kaipaavan 1980-luvun yya-Suomen liturgista politiikan journalismia, mutta kulttuuriväen keskuudessa vastaava ei ole tavatonta. Ennen kaikki oli parempaa. Kertovatko puheet luopumisen tuskasta? 1980-luvun mono-Suomessa kriitikon sana painoi enemmän kuin nyt.”
Näin kirjoitti Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytinen (HS 9.4.2013). Hän siteerasi Matti Apusen sanomaa vuonna 2009: ”Kulttuurijournalismi ei ole enää vastavoima. Se on säyseä taiteen sisäinen osasto, joka tuottaa kritiikkipalveluja.”

Nyt keskustellaan taas kulttuurijournalismista ja taidekritiikistä. Kiinnostavaa viestinnällisesti on se, että myös sosiaalinen media on ollut vahvasti mukana osana sitä. Otso Kantokorpi sysäsi keskustelun sanoutumalla irti aikaisemmin juttukierrättäjä Alma Aluemedian kanssa tekemästään avustajasopimuksesta. Hän kirjoitti blogissaan provokatiivisesti kokevansa itsensä ”kapitalismin henkiseksi ammattihuoraksi.”

Kysymys siitä, miten eri kulttuurialoihin liittyvää journalismia tuodaan esiin Suomen mediassa on monimutkainen ja vaikea. Eräs tapa ymmärtää asiaa on miettiä, miten lehdissä julkaistu kulttuurijournalismi on muuttunut.

Jaakko Lyytisen sanat luopumisen tuskasta satuttavat läheisesti juuri hänen itsensä johtamaa organisaatiota. Helsingin Sanomat on nimittäin ainoa ja viimeinen suomalainen sanomalehti, joka on säilyttänyt täysimittaisen ja itsenäisen organisaation nimeltä kulttuuriosasto. Keskisuurista sanomalehdistä sellaiset ovat käytännöllisesti katsoen hävinneet tai häviämässä.

Kulttuuriosastojen synty liittyi aikoinaan uuteen tapaan organisoida sanomalehtien tekemistä ja toimittamista. Sanomalehtiin tulivat kotimaan ja ulkomaan osastot, artikkeliosastot ja urheiluosastot ja viimein myös kulttuuriosastot. Osastoperusteisten sanomalehtien synty ajoittui 1950-ja 60-luvuille. Kulttuuriosastojen historiaa ja toimintaa analysoi Merja Hurri väitöskirjassaan Kulttuuriosasto (1993).

Nyt herännyt keskustelu kulttuurijournalismista ei kuitenkaan liity pelkkään nostalgiaan, kuten Jaakko Lyytinen arvelee. Se liittyy siihen, että sanomalehtien tuotanto- ja toimitustavan myötä myös niiden kulttuurijournalismi on käymässä läpi perusteellisen muutoksen. Voi sanoa että suomalaisten sanomalehtien kulttuurikäsitys on ratkaisevasti muuttunut. Ja tietysti itse kulttuuri on muuttunut. Monet eivät huomaa, että kulttuurijournalismin muutos ja taidekritiikin vähentyminen on tapahtunut aikana, jolloin kulttuurin ja eri taiteiden tarjonta on kasvanut valtavasti.

Toimin viitisentoista vuotta Kalevan kulttuuriosaston avustajana (noin 1984-1999), jonka päällikkö oli  Kaisu Mikkola. Tunnen sen verran taidekritiikin historiaa, että voin sanoa, että Lyytisen mainitsema 1980-luku oli suomalaisen eri alojen kulttuurikritiikin kulta-aikaa. Kullttuuriosastoissa keskusteltiin jopa yhteiskunnallisista asioista ja lukijoilla oli mahdollisuus verrata useiden kriitikkojen käsityksiä. Kritiikin vähentämisen ensimmäinen aalto suomalaisista sanomalehdistä liittyi niin sanottuun suureen talouslamaan 1990-luvun alussa. Silloin, kuten nytkin vähentämistä perusteltiin säästösyillä. Jaakko Lyytisen toteamus kulttuurijournalismista on varsin osuva ja se koskee myös kriitikkojen asemaa: "Kulttuurista on helpompi leikata myös siksi, että sen tekeminen on monessa talossa jo nyt pitkälti ulkoistettu avustajille."

Mielessäni on useita ristiriitaisia kysymyksiä kulttuurijournalismista. En kaipaa takaisin 1980-luvulle tai sanomalehtien kulttuuriosastoihin, mutta kysyn, miten aikaisemmin pystyttiin tekemään tehokkaampaa ja monipuolisempaa kulttuurijournalismia? Ehkä Matti Apusen käsitys, että kulttuurijournalismi ei ole enää vastavoima, vaan säyseä taiteen sisäinen osasto, joka tuottaa kritiikkipalveluja on jossain määrin totta. Mutta ei se kulttuurijournalismin heikentämiseen ja huonontamiseen oikeuta. Ja miksi kritiikki ei saa olla enää moniäänistä tuottamisen kulttuurissa?

Yritän pohtia muutosta tämän kaavion avulla. Uudelle, kulttuuriosaston jälkeiselle journalismille oli vaikea löytää parempaakaan otsikkoa kuin ”tuotantojournalismi” ja muutenkin ideoin tämän luonnokseksi keskustelua varten.


kulttuuriosasto tuotantojournalismi
lehtien itsenäisyys useat mediat
muodon ja sisällön identiteetti monijulkaiseminen
kulttuuriporvarilliset johtajat monetaristiset ammattijohtajat
kulttuuritoimittajat tuottajat
asiantuntija-avustajat yleistoimittajat
kulttuurielämän seuranta menestyksen seuranta
systemaattisuus sattumanvaraisuus
kritiikin jatkuvuus kritiikin hyperselektiivisyys
kritiikki arviointia tykkäämistä tai teoretisointia
kritiikin moniäänisyys tuottajan ääni
laatu määrä
merkitysten arviointi mitattavuus
levikki voitto
sivistysporvarillisuus monetarismi
paikallisuus, valtakunnallisuus ja kansainvälisyys paikallinen ja alueellinen kulttuurielämä
taidekulttuuri viihdekulttuuri

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mitä tarkoitat kritiikin hyperselektiivisyydellä?

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Vain murto-osa kulttuurielämästä tulee nykyisin kritiikin piiriin. Arvioisin, että esimerkiksi kuvataiteessa noin yksi viidestä sadasta järjestetystä taidenäyttelystä saa kritiikin. Ennen kritiikki oli paljon kattavampaa. Selektiivisyyttä lisää myös se, että kirjoittajia on vähemmän. Totuus on se, että jos kriitikko tietää olevansa ainoa, joka kirjoittaa näyttelystä, hänen on helpompi jättää kirjoittamatta kuin jos kirjoittajia eri lehdissä on useita.

Paula Holmila kirjoitti...

Kyllä Turun Sanomissa, HBL:ssä ja Yleisradiossa on vielä kulttuuriosasto. Mutta selvästi on luovuttu pyrkimyksestä tiedottaa/arvioida edes kaikista tärkeimmistä tapahtumistaä, saati pyrkiä analysoimaan ilmiöitä, mitä tehtäisiin juuri valinnoilla. Aihevalinnat tuntuvat osittain sattumanvaraisilta. Mutta nämä haikailut milloin 60- milloin 80- tai 90-luvulle ovat vain asiattomia herjoja ja tarkoitettu keskustelun lopettamiseen.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Mutta kaikkien lehtien ongelma on se, että kattavuus alkaa rapista. Ne eivät pysty käsittelemään eri kulttuurialojen elämän kokonaisuutta edes peruslevikkialueillaan, saatikka sitten niiden ulkopuolella, johon kulttuuriosastot kyllä pystyivät ulkomaita myöten. Myös kulttuuripoliittiset linjaukset ja keskustelevuus alkavat huuhtoutua pois lehtien sivuilta. Ennen lehdissä oli myös riitoja ja ehkä nykyisessä mielessä hölmöjäkin heittoja, jotka osaltaan toivat lukijat lähemmäksi lehden identiteettiä ja itsenäisyyttä. Monijulkaiseminen saa aikaan myös muodollista samankaltaistumista, ainakaan lehtien kuvat, taitto ja typografia eivät omaperäisyydellä nykyisin juhli. Kun verkkosivuilla skaalautumisen pakko pakottaa samanlaisiin skeemoihin, pitäisi lehtien heittää omaa "lookia" kehiin.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Vielä vastaan Paulalle. Kyllä, ilmeisesti suhteellisen mittavat kulttuuriosastot säilyvät jollain tavoin suurimpien mediayhtiöiden toimituksissa. Toisalta, BBC:kin poisti vastikään kulttuurin. Ja suuret laivat kääntyvät hitaimmin. Helsingin Sanomat otti käyttöön kulttuuriosaston varsin myöhään (1967 muistaakseni) kun muut olivat sellaisen jo perustaneet, varhaisin oli kai Uusi Suomi jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Yritän tuossa kaaviossa kuvata sitä, mikä on lehdissä muuttunut, ja suurimpia muutoksia kulttuurijournalismissaan ovat tehneet pienet ja varsinkin keskisuuret lehdet. Jos vähänkin tutkii journalismin historiaa, pääsee aika helposti selville, että heikompaan suuntaan ollaan menty.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...