Julkaistu Taide 6/2015
Teksti: Heikki Kastemaa
Laajat vedot hallitsevat lyijykynä- tussi ja
hiilipiirustuksia. Joidenkin maisemien atmosfääri muistuttaa Aasian
taidetta. Katselen kuvia Henri Cartier-Bressonin
piirustuksista, joiden ominaisuuksia ovat huolellinen tarkkailu,
luonnosmaisuus ja ilmavuus.
Kuuluisa valokuvaaja Henri Cartier-Bresson luopui
64-vuotiaana valokuvauksesta ja aloitti uransa piirtäjänä. Hän
oli saanut taidekoulutusta nuorena ja harjoittanut silloin tällöin
sekä piirtämistä että taidemaalausta.
Sekä valokuvissaan, että piirustuksissaan
Cartier-Bresson oli empiristi. Hän piirsi usein Pariisin maisemia,
asetelmia, muotokuvia ja mallipiirustuksia. Piirustukset perustuvat
tarkkailuun, kuten valokuvatkin.
Cartier-Bressonin piirustuksia tutkinut Jean Leymarie pohtii valokuvan olevan lähtökohdiltaan kehyksiin
siirretty ja niihin sidottu kuva. Luonnosta tehdyillä piirustuksilla
ei ole ennakolta määriteltyjä koordinaatteja. Tarkkaileva
piirustus pyrkii löytämään ja määrittelemään itsensä.
Leymarien mukaan piirustus tarjoaa itsensä paperin aktiiviselle
tyhjyydelle, joka odottaa ainesta. Paperi luo myös valoa ja luo
muodon, koska muodon täytyy ulottua ja liittyä valoon.
Leymarie selostaa Cartier-Bressonin osoittaneen
kahden mediumin ristiriidan. Valokuvaus on pyrkimystä välittömään,
ulkoiseen haltuunottoon, kun taas piirustus perustuu sisäiseen
tietoisuuteen siitä, mitä ajassa ja paikassa tapahtuu.
Valokuvauksen mekaanisen välittymisen sijaan piirtäminen tarjoaa
käden ja käsialan.
Cartier-Bressonin piirustuksista on julkaistu
kirjoja, hän järjesti jo elinaikanaan niistä taidenäyttelyitä ja
esitteli niitä avoimesti. Hänen piirustustuotannossaan on
englantilaista sanaa käyttääkseni draughtsmanshipiä,
taitoja tai kykyjä piirtämisen hallintaan. Kuitenkaan esimerkiksi
Helsingin Ateneumin taidemuseon näyttelyssä, jota järjestäjät
kutsuvat retrospektiiviksi, ei piirustuksia ole nähtävillä.
Näyttely osoittaa hämmästyttävää taiteiden toiseuttamista
aikana, jolloin taiteenaloja integroidaan enemmän kuin koskaan.
Arvelisin syyn olevan siinä, että
Cartier-Bressonin taiteellisen perinnön esittely alkoi aikana,
jolloin ei pidetty sopivana maalausten, piirustusten ja valokuvien
esittämistä samoilla seinillä. Silloin taiteiden reunat olivat
jyrkkiä. Toivottavasti tuo aika on kaikkialla maailmassa nyt eletty
ohi. Ainakin valokuvaajan piirustusten esittäminen hänen
valokuviensa kanssa tekisi oikeutta hänen elämäntyönsä
kokonaisuudelle.
Biennaalin piirtäjät
Viime kesänä avatun Venetsian 56.kuvataidebiennaalin kuraattorin Okwui Enwezorin pääajatus
oli koota yhteen kaikki maailman tulevaisuudet. Kuten useat
biennaalikävijät ovat todistaneet, näyttelyssä oli paljon jollain
tavoin piirtämiseen liittyviä teoksia.
Selaan Venetsian biennaalin kuvia näytöltäni ja
huomaan Apertossa esillä olleista piirustuksista Olga Chernyshevan lyyriset hiilipiirustukset paperille otsikolla
Graphic Performatives. Hurmaannun myös Qiu Zhijien
”muistiinpanoista”, suuresta vanhasta kiinalaisesta
rullamaalauksesta. Ja pohdin, ovatko piirustuksia myös Daniel Boydinin suurikokoisiin, melko tasapaksuihin viivaverkostoihin
pohjautuvat suuret teokset, joissa öljyvärin, hiilen ja
arkistoliiman avulla polyesterille tehdyt kuvat ikäänkuin
jäljittelevät piirustuskynän, väriliidun tai digitaalisen
piirustusohjelman jälkiä karkealle paperille?
Thaimaalaisen Rirkrit Tiravanijan 200
pientä piirustusta on sijoitettu eri puolille Giardinia, niissä on
sanomalehtien uutiskuvien mukaan tehtyjä piirustuksia
mielenosoituksista ja protesteista eri puolilla maailmaa. Huomaan,
että virolaisen Jaanus Samman dokumentti neuvostovirolaisen
homoseksuaalin kohtalosta sisältää tussi- ja
grafiittikynäpiirustuksia, joihin yhdistyy neuvostonostalgisia
embleemejä.
Biennaalin palkinnoista erikoismaininnan sai
Algeriasta kotoisin oleva, Pariisissa asuva Massinissa Selmani,
joka käyttää sanomalehtien uutiskuvia piirustustensa lähtökohtina
ja lisää niihin surrealistisia kuvaosia. Tragikoomisten töiden
palkitsemista jyry perusteli luonnehtimalla hänen kuviensa
tekotapaa: ”vaatimaton mediumi, piirustus, jolla on kuitenkin
kapasiteettia toimia kauas sen mittasuhteiden ulkopuolelle.”
Selmani totesi haastattelussaan piirtämisen
tyydyttävän häntä myös sen takia, että piirtäessään hän ei
ole riippuvainen taloudesta. ”Piirustusten tekeminen ei maksa
liikaa, ja minulla on vapaus työskennellä koko ajan kaikkialla.”
Historian illuusiot
Katson Lahdessa Piirrä nyt! -näyttelyssä
videoteosta, jossa Salla Myllylä maalaa ikkunaan kerrostalon
pihalla olevan puun oksia ja sen ääriviivojen ulkopuolelle jääviä
kuvan osia. Puun paljaiden oksien muodostaman kuvan muokkaamisen
tallentaminen tuo mieleen tarinan piirustuksen synnystä.
Antiikin Kreikan myytin mukaanhan korinttilainen
tyttö piirsi rakkaansa lampun valon heittämän varjon ääriviivan
seinälle. Oheistuotteena syntyi myös innovaatio, jota alettiin
kutsua myöhemmin reliefiksi, koska tytön isä, Butades-niminen
keraamikko muovaili tyttärensä kasvojen piirretyn profiilin myös
saveen ja poltti sen keramiikkauunissa kestäväksi muistoksi.
Tarinan muokkaushistoria on kiinnostava.
Renessanssiajan Vasari editoi tarinan niin, että nimesi sen
tekijäksi, eli piirtäjäksi miehen, Lyydiasta olevan Gygesin,
joka tallensi naisen kasvojen sivuprofiilin seinälle. Ehkä Vasarin
mielestä piirustus oli niin tärkeä keksintö, että sitä ei
sopinut jättää naiselle. Ja myöhemmin tarina kerrottiin
proto-feministisessä hengessä myös kahden naisen tekemäksi, kun
he halusivat tallentaa siluetin toisen naisen rakastetulle.
Ainakin Piirrä nyt! -näyttely todistaa,
että vastoin renessanssin maskuliinista traditiota juuri naiset ovat
löytäneet ja ottaneet haltuun piirtämisen.
Kiehtooko Butades-myytti mieltä myös siksi, että
se on kuvitelma ja taru, ehkä yhtä suuri kuvitelma kuin itse
piirustuksen luoma illuusio? Ehkä koko piirustuksen historia on
täynnä väärinkäsityksiä.
Piiru ja prosessi
Elokuussa avatun Viron viidennen kansainvälisen
piirustustriennaalin näyttelykokonaisuuden järjestäjät totesivat,
että piirustus voi olla eräänlainen piste, lähtöpiste tai tien
loppu. He kysyivät, kuinka vähän tarvitaan kuvan muodostumiseen
katsojan silmissä tai tietoisuudessa? Piirustuksen prosessiin
tarvitaan vain kaksi asiaa: liike, tai sen jäljen liikerata, sekä
sen alla oleva taso. Piirustuksen vaatimattomuus sallii sen
sopeutumisen aikaan ja olosuhteisiin.
Suomen kielen piirustus-sana juontuu sanasta
”piiru”, joka tarkoittaa piirtoa, viivaa, naarmua, uurrosta,
uraa, raitaa, juovaa, jakausta tai rakoa. Sanat piirustus ja
piirtäminen siis kirjoitetaan yhdellä ”ärrällä”, kun taas
piirros-sanassa on niitä kaksi.
Hollannin kielessä piirustus on ”tekening”,
joka juontuu kreikan sanasta ”tekhne”, joka viittaa
harjoittelemalla, tekemällä saavutettuun tietoon. Disegno-sana ja
sen johdannaiset latinalaisissa kielissä (italiaksi ”disegno”,
espanjaksi ”dibujo”, ranskaksi ”dessin” ja portugaliksi
”desenho”) viittaavat suunnittelun tai muotoilun konstruktioon,
optimointiin tai muokkaamiseen. Englannin ”draw”-sana taas
viittaa vanhan englannin sanoihin ”vetää”, ”laatia” tai
”pitkittää”.
Myös germaanisten kielten sana ”zeichnen”,
johdetaan etymologisesti sanasta veto (der Streich).Virolainen Margot Kask päättelee, että kun piirustus-sanaa selitetään
prosessina, painotetaan tavallisesti sitä, että ensimmäinen
välttämätön asia on liike, liikerata tai liikkeen jälki ja tätä
vasten sen perusta eli piirustusalusta vaikuttaa liikkumattomalta.
Vaikka perusta ei ole aina materiaalinen, eivätkä jäljet ole aina
pysyviä, Kaskin mukaan piirustusjäljen liikkeen nopeuteen ja
kontrolloitavuuteen vaikuttaa kitka, aineen aiheuttama vastus. Luova
dialogi syntyy kosketuksesta materiaaliin ja se tarjoaa palautteen,
terävöittää huomion ja avaa uusia mahdollisuuksia.
Piirustuksen asema
Olipa kyse draughtsmanshipista tai
draughtswomanshipista, Suomen kuvataiteen historiassa ei ole
paljon mestaripiirtäjiä. Tai ainakin asia on näin meille kerrottu.
Olemme varsin maalauksellista kansaa verrattuna Viron taiteeseen,
jossa on useita graafisesti vahvoja tekijöitä. Meillä ei ole
Eduard Wiiraltin tai Kristian Raudin kaltaisia suuria
piirtäjiä.
Mutta ei voi kiistää, etteivätkö esimerkiksi
Ville Lukkarisen kirjassaan Piirtäjän maisema (2015)
esittelemät Werner Holmberg, Alfred William Finch,
Kalle Carlstedt, Helmi Kuusi ja Carl Wargh olisi
nerokkaita ja oivaltavia, maisemia, paikkoja ja ympäristöjä
haltuunsa ottavia taiteilijoita. Jostain syystä tulemme vain
ajatelleeksi heitä joko taidemaalareina tai yleensä taiteilijoina,
emme niinkään piirtäjinä.
Piirustusta ja sen asemaa vähätellään.
Piirtämistä pidetään jonain pienenä, vaatimattomana,
vähäpätöisenä, ehkä sellaisena jota vain lapset tekevät.
Renessanssin ja sen jälkeisen ajan käsite disegno, joka oli
mitä tahansa piirtämällä tehtyä suunnittelua, oli keskeinen ja
kaikilta taiteilijoilta vaadittu taito, mutta jossain vaiheessa se
putosi taidekoulutuksen kelkasta.
Suuret piirustusmaat, kuten Ranska tai Viro
pitävät yllä piirtämisen traditiota ja vaalivat sen nykyhetkeä.
Viime aikoina piirtäjiä on vainottu ja jopa murhattu.
Journalistisen lajin, karikatyyrin tekijät ovat laajasti maailman
asioista perillä olevia taiteilijoita, vaikka Charlie Hebdon
kaltaisen lehden anarkistisen huumorin ilmaisulaji on Suomessa
oikeastaan lähes tuntematonta. Ja monet Mohammed-kuvien esittämistä
vastustavat tuskin tietävät siitä, mitä tarkoittaa karikatyyri ja
minkälaiseen, Euroopasta peräisin olevaan porvarillisen julkisuuden
ja satiirin lajiin ne liittyvät.
Piirustuksen aseman selvittämiseksi esitän
järjestettäväksi piirustusmaaottelun Viro – Suomi. Luultavasti
Viro voittaisi, koska sen vahvuus on piirustustaide osana maan
graafisesti painottunutta visuaalista perintöä. Suomen etu voisi
olla se, että vaikka modernismi katkaisi taiteenalan elävän
perinnön, uusia tekijöitä on tulossa kentälle. Olen vakuuttunut
siitä, että Suomen piirustustaide nousee ja tulee kovaa vauhtia
Viron perässä.
Uuden piirustuksen puolestapuhujat yrittävät
joskus karistaa koko taiteenalan pitkän historian harteiltaan.
Martta Heikkilä ja Hanna Johansson kertovat
toimittamansa kirjan Viivan filosofia (2015) johdannossa
Kuvataideakatemian symposiumista, jonka kipinä kirjan aineisto oli.
Heidän mukaansa esitelmät vakuuttivat heidät piirroksen noususta
uuteen arvoon, ja että se on muuttunut viime vuosikymmeninä
melkoisesti piirustuksen perinteisistä käyttötavoista. Sellaisia
kirjoittajat arvelevat olevan kopioiminen, luonnostelu, havainto- ja
sormiharjoittelu. Tämä on varsin epätarkka, ehkä tyypillinen
modernismin innostama suhtautuminen piirustuksen historiaan, jossa
vanha yritetään kumota kieltämällä se kokonaan ja piirretään
jyrkkäreunaisia ääriviivoja.
Sana havaintopiirustus on epämääräinen, koska
piirtäminen, kuten maalaaminenkin perustuu aina jonkinlaiseen
havaintoon, olipa se sitten abstraktia tai käsitteellistä,
perustuipa se observointiin tai piirtäjän mielikuviin.
Observointiin perustuva piirtäminen ja kopioiminen olivat aikoinaan
piirustuksen opiskelun keinoja, koska niiden arveltiin olevan
tehokkaita. Eräs modernismin myyttejä on jäljittelyn tuhoisa
vaikutus luovuudelle. Esimerkiksi Vincent van Gogh ja Pablo
Picasso opiskelivat piirustusta Suomessakin 1800-luvulla tunnetun
kirjan, Bargue-Gérômen piirustuskurssin
avulla,
jossa jäljennettiin klassikoita.
Piirustus
liitetään tavallisesti graafisiin taiteisiin. Tosin piirustuksen,
kuten graafisten taiteidenkin tilanne on tullut moninaisemmaksi,
joustavammaksi ja sen rajat sekä taidepiirustukseen, että eri
suuntauksiin, kuten tekniseen piirustukseen, kuvituskuvaan,
sarjakuvaan ja karikatyyriin ovat madaltuneet.
En yritä
sanoa, että piirtäminen pitäisi nostaa uudelleen taidekoulutuksen
keskiöön, mutta ehkä piirtämiseen pitäisi ottaa uusi suhde ja
asenne. Kävin lokakuisena iltana katsomassa Kuvataideakatemian
maisteriopintoja suorittavan Mika Helinin
suurta
rakennelmaa Helsingin Roihupellon teollisuusalueen varaston pihalla.
Hän oli rakentanut suuren puutavarasta, hylätyistä esineistä ja
valaistuksesta koostuvan installaation ja sanoi, että ei koe työtään
niinkään veistoksena, vaan pikemminkin piirustuksena, grafiikan
vedoksena tai maalauksena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti