keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Meilahti muistoissamme


Noin vuorokautta edellisen blogini kirjoittamisen jälkeen Anu Uimonen uutisoi Hesarissa, että Helsingin taidemuseon johtokunta päätti irtisanoa Meilahden museorakennuksen vuokrasopimuksen kosteusongelmien ja poikkeavien mikrobipitoisuuksien vuoksi.
Toiminta Meilahdessa siis päättyy Taryn Simonin näyttelyn sulkeuduttua kesäkuussa. Meilahteen jo sovitut näyttelyt siirtyvät järjestettäviksi Tennispalatsin näyttelytiloissa.
Uutinen sai oloni haikeaksi. Olen opiskeluajoistani alkaen käynyt lukemattomia kertoja tuossa rakennuksessa ja kokenut unohtumattomia hetkiä siinä.  
Aikaisemmin iltapäivällä kirjoitin eräälle Facebook-kaverille repliikkinä jotakuinkin seuraavaa:
”Jos olisin Helsingin diktaattori, määräisin Meilahden taidemuseorakennuksen purettavaksi ja tilalle rakennettavaksi vähän isomman, täysimittaisen Helsingin taidemuseon. Sen jälkeen voitaisiin käydä kova kiista ja keskustelu siitä, brändättäisiinkö se Guggenheimilla vai ei.”   
Nuori museo
Helsingin taidemuseo on varsin nuori verrattuna Suomen muiden kaupunkien taidemuseoihin. Esimerkiksi Kemiin taidemuseo perustettiin 1947, Hämeenlinnaan 1952 ja Ouluun 1963.
Ajankohtaista nykytaidetta esiteltiin taidegallerioissa ja nykytaidetta saatettiin nähdä nykyisen Mannerheimintien varrella olleessa Stenmanin taidepalatsissa 1919-1927. Vuonna 1928 valmistunut Taidehalli oli merkittävä nykytaiteen esittelypaikka, kunnes Suomen nykytaiteen museo Kiasma valmistui 1998.
Stenmanin taidepalsissa esiteltiin nykytaidetta.
Lienee selvää, että taidemuseon perustaminen Helsinkiin koettiin pitkään  vähemmän tärkeäksi kaupungin taholta. Kaupungissa oli avattu 1882 Cygnaeuksen galleria, joka on maan vanhin taidemuseo ja maan keskeisin taiteen esittelemisen foorumi Ateneumin taidemuseo 1887. Olihan koko maan keskeisin ja ajankohtaisin näyttelytoiminta suuntautunut ennen sen perustamista Helsinkiin noin sadan vuoden ajan.
Meilahden puistoon vuonna 1976 valmistuneen melko vaatimattoman taidemuseorakennuksen synnyn motiivina oli galleristi Leonard Bäcksbackan lahjoittama suomalaisen taiteen kokoelma.
Ympäristötaidetta
Kaupungin ylläpitämästä taidemuseosta kehittyi melko nopeasti merkittävä taidekeskus. Helsingin taidemuseon näyttelyistä tuli valtakunnallisesti ja kansainvälisestikin merkittäviä 1980-luvun alussa. Esimerkiksi vuonna 1980 esiteltiin ajankohtaisesti saksalaisten ekspressionistien grafiikkaa.
Mutta keväällä 1981 esillä ollut MA: tila-aika Japanissa oli varsinainen uuden taiteen ja uuden taidekäsityksen airut. Olin muuttanut opiskeluajan jälkeen kotikaupunkiini Oulun ja muistan, miten tästä näyttelystä keskusteltiin sielläkin innokkaasti.
Seuraavana syksynä oli vuorossa näyttely, jossa esiteltiin venäläistä avantgardea George Costakiksen kokoelmista. Venäjän ja Neuvostoliiton alun avantgardesta kaikki olivat lukeneet englantilaisista ja amerikkalaisista taidekirjoista, mutta itse teoksia ei juuri kukaan ollut nähnyt. Myös Pariisissa ja Moskovassa samoihin aikoihin ollut Pariisi-Moskova –näyttely lisäsi uteliaisuutta Venäjän avantgardeen. Costakiksen kokoelmat olivat esillä Meilahdessa myös 1984. Moskovalaisen Costakiksen kokoelmat kiersivät eri puolilla maailmaa, kierrättäjänä toimi New Yorkin Guggenheim museo.
Meilahden taidemuseo oli varhain ympäristötaiteen esittelypaikka. Kuvassa Bernard Kirschenbaumin Helsinki Arch oli Ars 83 näyttelyssä vuonna 1983.
Helsingin taidemuseo ja Meilahden puisto tuli tunnetuksi 1980-luvulta alkaen varsinkin ympäristötaiteen esittelypaikkana. Sen lähtölaukaus oli vuonna 1983 esitetty näyttely otsikolla Siirrettävä tuonela, jossa esiteltiin suomalaista ympäristötaidetta. 
Paula Holmila muisteli myöhemmin uuden taiteen suuntauksen, ympäristötaiteen tuloa Suomeen:
”Ennen myös Helsingin juhlaviikkoihin liittyi ulkoilmanäyttelyitä. Monet niistä ovat jääneet lähtemättömästi mieleen, kuten Siirrettävä Tuonela. Ympäristötaide tuli Suomeen kesänäyttelyiden rinnalla. Taiteilija voi myös muokata ympäristöä teokseksi sen sijaan että tuo valmiita objekteja puistoihin. Juhlaviikot oli tässä uranuurtaja.”
Meilahdessa nähtiin muitakin uuden taiteen esiintymisiä, kuten suomalaiseen valo- ja tilataiteeseen keskittynyt Valo ja aine (1987-88).
Ulkomaista taidetta
Helsingin taidemuseo on ollut kaupungin johtava kansainvälisen taiteen esittelyareena. Meilahdessa nähtiin Irving Pennin valokuvia (1988), Aleksandr Rodtschenkon unohtumaton näyttely (1990) ja Tsekkiläistä nykytaidetta (1990-91). Japanin ja Luxemburgin nykytaidetta nähtiin siellä vuonna 1991. Samana vuonna esiteltiin myös Mauno Hartmanin ja Henry Mooren veistoksia. 
Aleksandr Rodtschenkon taidetta nähtiin Meilahdessa 1990.
Vallankumousten levottomina aikoina vuonna 1992 museossa nähtiin Viron taidetta vuosilta 1910-30 Jorma Hautalan avustamana ja Olga Rozanovan näyttely.
Vuonna 1994 esiteltiin Fernando Boteron teoksia, amerikkalaista nykygrafiikkaa ja paperitöitä ja latvialaisen Olegs Tillbergsin Ars Fennica-näyttely. Kesällä oli vuorossa jälleen ympäristöaiheinen taidenäyttely.
Seuraavana vuonna esiteltiin Louise Bourgeoisin ja Mary Kellyn teoksia, sekä kartoitettiin ensimmäistä kertaa suomaista pop-taidetta. Vuonna 1996 oli esillä kuubalaisamerikkalaisen Ana Mendietan teoksia.
Seuraavana vuonna oli vuorossa Frida Kahlon ja nuoren brittitaiteen näyttelyt.
Teemanäyttely Alastomat ja naamioidut, naisen kuva suomalaisessa taiteessa järjestettiin 1998 ja tarkasteltiin Eila Hiltusen Sibelius-monumenttia.
Kotimaisia taiteilijoita
Meilahdessa oli ainakin seuraavien merkittävien suomalaisten taiteilijoiden näyttelyitä: Zoltan Popovits (1991), Antti Nurmesniemi (1992), Mox Mäkelä (1995), Outi Heiskanen (1996), Aleksanteri Ahola.Valo (1997), Sam Vanni (1997) ja Tyko Sallinen (1999).
Taidemuseossa nähtiin myös Mauno Markkulan (2000), Magnus Enckellin (2000), Ulla Jokisalon (2001), Henry Wuorila-Stenbergin (2004) ja L. Onervan (2004) näyttelyt..
Tennispalatsi, Kluuvin galleria ja kokoelmat
Vuonna 1999 avattiin Tennispalatsin näyttelytilat ja siellä nähtiin Annie Leibovitzin valokuvia. Samana vuonna nähtiin myös Englannin taide- ja kulttuurihistoriaa näyttelyssä otsikolla Viktorian aika.
Niin Helsingin taidemuseo jatkoi kunnianhimoista perinnettä uudelle vuosituhannelle. Tennispalatsi toi runsaasti uusia näkökulmia kaupungin taidetarjontaan ja Meilahti jäi ehkä jonkin verran syrjään näyttelytilana.
Lisäksi Helsingin taidemuseo on hoitanut jo 1960-luvulta Aarno Ruusuvuoren suunnittelemaa vuonna 1968 avattua hienoa näyttelytilaa, Kluuvin galleriaa, jossa on nähty pääasiassa kotimaista uutta taidetta.
Helsingin taidemuseo on myös erikoistunut taidekasvatukseen erilaisille ryhmille. Museo hoitaa myös noin 8 800 teoksen kokoelmaa, jonka ylläpidon Guggenheim-hankkeen ajajat haluaisivat siirtää Helsingin kaupunginmuseolle.
Aluetaidemuseona toimiva taidemuseo on ansioitunut myös julkisen taiteen hankinnassa ja ylläpidossa. Eri kaupunginosat ovat saaneet visuaalista identiteettiä julkisten patsaiden ja teosten avulla. Helsingin taidemuseon kokoelmien kuuluisin teos lienee Ville Vallgrenin Havis Amanda (1908). 
Pekka Jylhän teos Olen itä olen länsi (1999) on Kielosaarenpuistossa, Talinrannassa.

2 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Minäkin muistan monia noita Meilahden näyttelyitä. Tuttu taiteilija asui lähellä ja niinpä me kävimme siellä aina kun kävin Hesassa kylässä.

Aika kamala tilanne. Mutta rakentaminen on Suomessa mitä se on. Yleensä homeongelmat johtuvat huonosta työstä.

Kannatan ajatusta suuremmasta Meikun museosta!

Paula Holmila kirjoitti...

Muistaakseni oli aika tuossa 90-luvun laman vuosina, että Helsingin kaupungin taidemuseolla oli suuremmat taidehankintamäärärahat kuin valtion museoilla. Nyt vähätellään kokoelmien merkitystä, vaikka ne ovat maan tärkeimpiä. Jos olisin helsinkiläinen kunnallispoliitikko, vaatisin puolueetonta selvitystä ja tutkimusta kokoelmien hankinnasta, tasosta ja hoidosta sekä siitä, miten Meilahdessa on päässyt tapahtumaan niin massiivisia rakennusvirheitä, että on jouduttu tähän tilanteeseen.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...