Mäntän kuvataideviikot 2013: Nuppuja, suuntia ja saarekkeita

• Mäntän kuvataideviikot 9.6.-31.8.2013. 
• Paperiperkele, Kauppaneuvos G.A. Serlachiuksen värikäs elämä ja uhkarohkeat afäärit, Gustav museo Mänttä.

Kalle Lampela, Täydellinen valvonta on mahdollinen, 2012.

Näyttelyn avajaisia edeltäneinä päivinä uutiset kertoivat Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston (NSA) ja liittovaltion poliisin (FBI) käyttämästä Prism -valvontajärjestelmästä ja sen ilmiantaneesta ex-tiedustelijasta, Edward Snowdenista. Hän paljasti, että Yhdysvaltain valtion vakoiluorganisaatiot on kytketty suurimpien internet-yhtiöiden palvelimiin ja ne pystyvät seuraamaan sekä oman maan, että koko maailman kansalaisten toimintaa verkossa.

Kalle Lampelan iso kuva koostuu henkilöistä, joiden voi ajatella olevan, kuten Snowden entisellä urallaan, uutteria ja valppaita valvojia, mutta samalla he ovat myös valvottuja. Harva asia maailmassa on todellisempaa kuin uni, ja tämä globaalin ahdistuksen aihe, piirtämällä tehty kollaasi Mäntän näyttelyssä on aikamme unista pahimpia. Teos on nimeltään Täydellinen valvonta on mahdollinen.

Unien kaupunki, joka on Mäntän kuvataideviikkojen tämänkesäinen teema, on näyttelynä kompaktimpi kuin aikaisemmat. Katsaus rajautuu Pekilon näyttelytilaan, eikä teoksia ole asennettu aikaisemmista poiketen lainkaan luontoon, maahan tai Mäntän kaupunkitilaan. Rakennuksen takana olevissa kolmessa pyöreässä, suljetussa siilossa ovat Heini Niemisen luonnonsuojeluaiheinen Jäätikköarkisto -installaatio, Taneli Rautiaisen ääniteos ja Vera Arjoman hiljainen video.

Saarekkeinen kulttuurimaisema

Kuraattori Jyrki Siukonen avasi näyttelyn.

Tarkasti ripustetun kokonaisuuden ilmapiiri on jossain määrin pidättynyt ja hermeettinen, se on nykytaiteen ja oman aikamme näköinen. Myöskään performansseja ei Mäntässä nähdä tänä kesänä, mutta kuraattori Jyrki Siukosen valinnat ovat erinomaisia ja hän tuntuu olevan niissä kuin kotonaan. Siukonen on eräs harvoista henkilöistä maassamme, jonka tuntosarvet Suomen nykytaiteen kenttään ulottuvat Lappiin asti. Näyttelyn viidenkymmenen taiteilijan joukossa pohjoissuomalaisia on viidennes.

Mitä 20 vuotta sitten alkanut Mäntän kuvataideviikot kertoo Suomen taiteen tilanteesta vuonna 2013? Elämme varsin rikasta ja monitahoista kehityskautta. Kuvataide-elämän hedelmällinen fragmentoituminen eli pirstoutuminen alueellisesti, tyylillisesti ja teknisesti itsenäisiin osa-alueisiin jatkuu. Ilmassa on paljon nuppuja, suuntia ja saarekkeita, vaikka niistä on usein vaikea sanoa, mikä tulee kestämään ja selviytymään ajan myötä. Aikamme suomalaista kuvataidetta luonnehtii tekninen ja materiaalinen edistyneisyys ja valmius.

Mäntän näyttelyn kaltaiset säännöllisesti toistuvat taidekatsaukset ovat yhä tärkeämpiä, koska niissä katsoja pääsee edes jonkinlaiseen kosketukseen nykyajan menosuunnista. Ja yhä tärkeämpiä nykytaiteen yhteisnäyttelyt ovat myös itse taide-elämälle ja kuvataiteen kehitykselle, koska nykyisessä erillissaarekkeiden kulttuurimaisemassa tarvitaan enemmän kuin ennen vuorovaikutusta.

Spektaakkeleista selkouniin

Yleiskuva Pekilon näyttelytilasta.

Katsoja kulkee Mäntän Pekilon näyttelytiloissa isompien keskussalien teosten avoimien julkilausumien ja spektaakkeleiden joukosta pienempiin suljetumpiin käytäviin. Hän kiipeää ylös portaita mystisiin, aistikkaisiin ja intiimeihin kabinetteihin tässä kirjavien unien kaupungissa.

Tomas Regan, Tarkkailijat-sarjasta, 2013.

Unien kaupungin tarkkoja unia näkyvät olevan tamperelaisen Tomas Reganin tussikynällä piirtämät henkilöhahmot, jotka tarkastelevat havainnoinnin maailmoja. Klassisen realismin tai naturalismin eroottisia unia ovat myös Markku Laakson maalaussarjan nukkujat.

Erno Enkenberg, Valkoinen kohina, 2013.

Suurista spektaakkeleita lähestyvistä töistä voisi mainita Kari Juutilaisen maalauksen Monimutkainen, jossa yhdistyvät hienosti useat tyylikerrostumat. Unen kuolemansymboliikkaan viittaa Radoslaw Grytan suuri tervattu puu, joka tunkeutuu lattioiden ja seinien läpi ja päättyy pronssiseen osaan. Adel Abin romuttaa ja sarkastisoi alfaurosten rivistön sukupuolisymboliikkaa julistesarjallaan. Erno Enkenbergin pienoismallissa ideaali, pittoreski idylli ja harmonia törmäävät pirstoutumiseen ja organisoituun dekonstruktioon. Kimmo Ojaniemen ilmassa olevat klassiset puukonstruktiot ovat hienoja unenomaisia rakennelmia.

Vastakohtia ja vertailupaikkoja

Teokset eivät muodosta niinkään tekijöidensä mukaisia ryhmiä, vaan ne keskustelevat keskenään, muodostavat vastakohtia ja vertailupaikkoja. Huoneinstallaatioiden kokonaisympäristöjä katsauksessa on toki, esimerkiksi Riikka Keräsen installaatio matonkuteista, oksista ja kipsistä, sekä Panu Rytkösen goottilaisia, mystisiä tunnelmia välittävää surrealismia eräässä huoneessa.

Paula Salmela, Virtaus, 2012.

Suuri aisti- ja muistokokonaisuus näyttelyssä on Marjo Levlinin Humpuukiteltta ja Musta Kabinetti, jossa on dokumentoitu sirkushistoriaa löydettyjen esineiden ja tilateoksen voimin. Myös Paula Salmelan suurikokoinen huoneteos Virtaus on tahdikas valojen, värien ja muotojen yhdistelmä.

Adolfo Vera, Hombre, 2013.

Hienoja ja osuvia esineinstallaatiota näyttelyssä ovat Adolfo Veran Minä ja Hombre. Outouden maailmasta kertovat Heli Ryhäsen kankaasta taitellut lepakkomaiset, katosta roikkuvat hahmot ja Tuuli Mukan vahvat kollaasit lähestyvät unien ylitodellisia aistimuksia.

Tuuli Mukka, Hedelmäpeli, 2012.

Mukana on myös teoksia, joita voisi pitää selkounina, joissa näkijä tietää näkevänsä unta. Esimerkiksi Aleksi Linnanmaan hitaaseen kamera-ajoon perustuvassa videossa on tällaisen unen tunnelmaa ja Sara Ahteen Oulu -sarjan valokuvissa on takautuvaa omaelämänkerrallisuutta.

Sosiaalinen unennäkö

Vastoin yleisiä käsityksiä unet eivät ole ainoastaan introspektiivisia, itseään tarkkailevia tai oidipaalisiin kokemuksiin perustuvia. Onhan 1980-luvulta asti kehitetty myös sosiaalisen unennäön käsitettä, jossa tutkitaan sitä, mikä unissa on ihmisille yhteistä ja niiden yhteiskunnallista viitettä.

Mikael Pohjola, Demokraattiset elämykset, 2013.  

Tom Engblom, Maahanmuuttaja, 2012.

Näyttelyssä yhteisiä yhteiskunnallisia aiheita lähestyviä teoksia on useita. Mikael Pohjolan Demokraattiset elämykset on iso puuveistos joka kuvaa demokratiaan liittyvää epädynamiikkaa, mahdottomuutta, kankeutta, epätasapainoa ja kömpelyyttä hieman saman tapaan kuin Frank Brümmelin kiveen kaiverretut reliefimäiset työt. Tom Engblomin Maahanmuuttaja on rautakuulilla kivitettyä ja potkittua peltiä ja uudelleen maalitauluksi maalattu hahmo. Ja eräs näyttelyn huomiota herättäviä yhteiskunnallisia satiireja on Esa Meltauksen Kansantalouden perusteet, jossa tuulettimien varassa leijuvat punaiset ilmapallot.

Sándor Vály, videosta The Critics, 2013.

Kokeellista taidetta lähestyy Jan-Erik Anderssonin suuri, vauhdikas koostekuva Sota, joka täyttyy hänen poikansa Adrianin piirustuksilla, välähtelevillä led-valoilla ja äänillä. Kokeellisuutta, tai kokeellisuuden parodiaa on myös Sándor Vályn videoissa, jossa slapstick-komedian ja toiston keinoin ilmaistaan sarkastista huumoria ja makaaberia tunnelmaa.

Teollisuuskaupungista taidekaupungiksi

Pekilon ulkopuolella Mäntän kaupungissa unien siirtymät muuttuvat toisenlaisiksi. Siellä on pohdittu sitä, miten teollisuuskaupunki muuttuu taidekaupungiksi. Gösta-museossa Mäntän teollisuuskaupungin sekä sen patruunan ja arvostetun sivistysporvarin tarinan kertoo erinomaisesti käsikirjoitettu, loistavasti valaistu, upeita ääninäyttelijöitä ja hyvin lavastettu esineistö näyttelyssä Paperiperkele. Ainutlaatuinen museonäyttely ja -esitys perustuu Teemu Keskisarjan kirjoittamaan elämänkertaan Vihreän kullan kirous G. A. Serlachiuksesta.

Paperiperkele-näyttelystä.

Ja konkreettinen osoitus taidekaupungin rakentamisesta on Joenniemen kartanoon, pari kilometriä Mäntän ulkopuolelle rakennettava uusi taidemuseo. Se avataan ensi keväänä.