torstai 11. joulukuuta 2014

Kuvien iloinen narsismi


 Viimeinen Taiteilijat -näyttely Helsingin Taidehallissa 29.11.2014 – 4.1.2015
 
Markus Copper, Khyber Pass, 2014.
Siellä on kirjavia mattoja lattialla, videoita ja valokuvia seinillä. Eräs värikäs työ peittää tapetin lailla koko seinän.
Yksi teos hallitsee Helsingin Taidehallin korkeaa kuvanveistosalia ja koko näyttelyä. Se on Markus Copperin arvoituksellinen Khyber Pass, valtava tuulimylly, joka ujeltaa pelottavasti pyöriessään.
Suurissa yhteisnäyttelyissä taideteokset kilpailevat katsojan huomiosta, niissä korostuu taideteosten näyttöarvo. Arvelen, että Copperin ”tuulimylly” on tehty pelkästään taidenäyttelyä varten, se varastaa shown koollaan, äänillään ja liikkeellään. Mutta myös sen viesti on varteenotettava, tärkeä ja ajankohtainen, se vastustaa tyttöjen ympärileikkausta eli silpomista.
Kun taidekone käynnistyi
Taidenäyttelyiden teosten narsismi alkoi vuonna 1673, kun Ranskan taideakatemia alkoi järjestää yhteisnäyttelyitä, katsauksia joita kutsuttiin ”salongeiksi”. Aluksi näyttelyssä oli tarkoitus esitellä vain sikäläisestä taidekoulusta valmistuneiden töitä, mutta tällaisten vuosittain tai joka toinen vuosi esitettyjen katsausten maine kasvoi.
Niistä tuli – kuten lähes kaikista taidenäyttelyistä aikoinaan – julkisia, jolloin kuka tahansa pääsi katsomaan uusinta nykytaidetta. Aikoinaan suositun tasa-arvoisuuden periaatteen mukaan myös jokainen sai tuoda töitään esille tai ainakin ehdolle. Kun jyryt alkoivat palkita Pariisin salonkien taiteilijoita, niiden vaikutuksesta tuli kiistaton. Salonkien vaikutus kesti yli 200 vuoden ajan.
Helsingissä järjestettiin ensimmäinen suuri yhteisnäyttely keväällä 1847 ja näyttely siirtyi myös Turkuun. Edellisenä vuonna perustettu Suomen Taideyhdistys oli vuokrannut huoneiston Pohjois-Esplanadilta talosta, jossa sijaitsee nykyisin Ruotsin suurlähetystö. Taidenäyttelyiden lisäksi yhdistys alkoi kerätä kokoelmia, organisoida taidekoulutusta ja edistää taidemuseon hankintaa. Samalla alkoi lehdissä julkaistava taidekritiikki.  Myöhemmin perustettu Suomen Taiteilijaseura alkoi myös järjestää vuosittaisia katsauksiaan. Näin käynnistyi Suomen taidekone.
Eroavuuksia ja mahdollisuuksia
Vuosittaisiin taidekatsauksiin, kuvien iloiseen narsismiin on kautta aikojen liittynyt riitoja, erimielisyyksiä, juonitteluja ja irtisanoutumisia. Kuka saa esille suurimman maalauksen tai pisimmän videon, kutkuttavimman performanssin, värikkäimmän tai erikoisimman maalauksen, materiaalin tai poliittisen, ideologisen tai taiteellisen julkilausuman, suuren tai pienemmän skandaalin?
Tarjonta on ollut usein valtava ja sitä suurempi on ollut niiden pettymys, jotka eivät töitään esille saaneet. Jyrytetyt yhteisnäyttelyt ovat tarjonneet mahdollisuuksia tuoda esille teoksia, joita ei taidemuseoissa tai gallerioissa pääse näkemään, eihän kaikilla ole varaa tai kiinnostusta yksityisnäyttelyihin. Vastaavasti jo uraa tehneet taiteilijat eivät yhteisnäyttelyistä usein ole kiinnostuneita, kun työn painopiste suuntautuu muualle.    
Yrityksiä ja organisoijia on ollut useita, kuten otsikoitakin: Suomen taiteilijat, Nuorten näyttely, Vuosinäyttely, Aluenäyttely, Valtakunnannäyttely, Suomen taiteen biennaali. On kokeiltu jyrytyksiä, komissaareja, kuraattoreita, kaikkien osallistumismahdollisuuksia, taiteilijaseuran jäsenten osallistumista tai kutsuttuja osallistumisia.
Suomen Taiteilijaseuran järjestämä katsaus Helsingin Taidehallissa on otsikoitu Viimeinen Taiteilijat -näyttely. Seura haluaa muuttaa näyttelyn organisaatiota. Näyttely on järjestetty eri muodoissaan 119 kertaa, mutta nyt sille on seuran mukaan vaikeaa löytää rahoitusta. Näin köyhiä nykyaikana olemme.
Säännöllisesti toistuvien, laajahkojen taidekatsausten synty liittyy eri maiden taide-elämän organisointiin, taideyhteisön kehitykseen, siihen josta käytämme nykyisin mahtipontista amerikkalaista sanaa taidemaailma. Ne olivat tärkeitä, kun aikoinaan Suomen taidekonetta käynnistettiin, mutta mikä on niiden merkitys tänään?
Taide-elämän pirstaloituminen
Taideyhteisö on kasvanut ja kehittynyt, sekä uusia taiteilijoita että taiteita on tullut kuvataiteen piiriin. Toisin kuin aikaisemmin, mitään helposti havaittavissa olevia vahvoja trendejä ei kuvataiteessa esiinny Suomessa eikä muuallakaan. Taidenäyttelyt olivat aikoinaan harvinaisia ja erikoisiakin, tänään niistä on tullut kulttuurielämän arkea.
Taide-elämä on alueellisesti hajanainen. Helsinki ei enää ole niin kiinteä osa kotimaista kuvataidetta, eikä maan eri osissa toimivien taiteilijoiden tuotantoa ole kenenkään helppo seurata. Nyt esillä olevassa näyttelyssä on, ilahduttavaa kyllä, myös näkökulmia Lapin taiteeseen.  
Suohpanterror, Sami Street Art, 2014.
Mielestäni tällaiset näyttelyt pitäisi suunnata ennen kaikkea niin sanotulle suurelle yleisölle, sille jolla ei ole aikaa käydä kaikissa galleria- ja museonäyttelyissä. Uskon, että myös suuri yleisö on kiinnostunut siitä, mitä kuvataiteessa tapahtuu. Siksi niissä pitäisi olla esillä joitain ajankohtaista, ajankohtaisia trendejä tai suuntauksia. Niitä löytyy myös nyt esillä olevasta Taiteilijat -näyttelystä.
Tämä näyttely ei kuitenkaan onnistu siinä, että se toisi esiin uusia, vähemmän esillä olevia taiteilijoita. Tämä näyttely ei toteuta myöskään tällaisiin näyttelyihin liittyvää tasa-arvoisuuden tai reiluuden periaatetta, että kaikilla pitäisi olla mahdollisuus tuoda töitään ehdolle. Kuraattorit hallitsevat. Suositeltava katsottava tämä Viimeinen Taiteilijat-näyttely silti on.  
Suurten yhteisnäyttelyiden lähitulevaisuus on epäselvä. Mutta niiden asema on niin pitkä ja vahva, että vaikka niitä nyt lopetetaan, joku keksii ne taas uudelleen. Ehkä seuraavaksi näemme taas vaihteeksi ensimmäisen Taiteilijat-näyttelyn. 
Kalle Lampela, Nuorison ystävyys vaikuttaa kauas tulevaisuuteen, 2012.

torstai 21. elokuuta 2014

Poliittisesti Venäjältä


Irina Dudina, Brainwash, tilkkutöitä Galleria Elena Kadieffissa Helsingissä 21.8.-28.9.2014
Irina Dudina, Venäjän kolme ajanväriä.
Teoksessa Venäjän kolme ajanväriä sen yksi, alin taustaväri on peräisin Neuvostoliiton aikaisesta oikeasta punalipusta. Työn sininen osa kertoo perestroikan ajasta ristiriitoineen ja ylin, vaalean sävyisestä onnen maasta, arkadiasta, jossa joutsenet, puut ja sipulikirkot elävät harmoniassa. Teoksen taustavärit muodostavat kokonaisuudessaan Venäjän lipun, joka sisältää tämän historiallisen, kolmesta epookista koostuvan vision.  
Pietarilaisen Irina Dudinan työt käsittelevät avoimesti venäläiseen arkeen liittyviä periaatteellisia ja käytännön ongelmia. Teosten otsikot kertovat paljon aiheista: Luota luontoon, Onko synteettinen parempaa kuin aito?, Maailman mitta, Aivopesu, Pankkisalaisuudet, Terveen järjen diktatuuri, Öljyn haju, Tanssia karhun kanssa.
Jos kansanomainen ja naivistinen taide on usein viattomuuden ja ulkopuolisuuden vakuuttelua, Dudinan työt kertovat rohkeasti ja usein julistavasti yhteiskunnasta ja maailmasta. Työvälineenään ompelukone Dudina koostaa kuviinsa runsaasti rönsyileviä kertomuksia. Nämä kuvat kertovat halusta olla osallinen ja mukana maailman menossa.
Elämme informaatiosodan voimakasta aikaa ja varsinkin Venäjältä näemme valtamedian suodattamia uutisia ja kuvia, jotka kertovat asioista useimmiten vallanpitäjien haluamilla tavoilla kieli keskellä suuta. On oikeastaan hämmästyttävää nähdä suorasukaisia kuvia Nykyvenäjältä, jotka kertovat asioista, jotka ovat arkisia, ajankohtaisia ja poliittisia.
Nämä karkeat, visionääriset kuvat muistuttavat Neuvostoliiton toisinajattelijoiden taiteesta. Toisinajattelijoiden erilaiset ryhmäthän loivat aikoinaan kulttuuria, joka oli elävyydessään ja dynaamisuudessaan kiinnostavampaa kuin konsanaan ajan virallinen kulttuuri. Ja tämä toisinajattelijoiden historiallinen viesti, erilaiset kansalaisyhteiskunnan idut, on mitä ajankohtaisin tämän päivän Venäjälläkin. 
Irina Dudinan muhkeat, ruohonjuuritason politiikan kuvat ovat korvapuusti aikamme poskelle.
Irina Dudina, Vapaus, tasa-arvo, veljeys.

lauantai 16. elokuuta 2014

Patsaspopulismia

Tommi Toija, Bad Bad Boy, 2013 Helsingin Kauppatorin Linnanaltaan reunalla. 

Populismi on aikamme suurin ja selvimmin tunnistettava aatesuuntaus. Yleisradio, Helsingin Sanomat ja Timo Soini kasvattavat meidät siihen päivästä toiseen. Se on tarttunut meihin kaikkiin, mutta tarttuuko populismi taiteeseen?
Totta kai kuvanveistossa ja julkisessa  taiteessa on populismia. Itse asiassa voin paljastaa esoteerisuuden harrastajien kauhuksi, että kuvanveisto on ollut aikojen alusta populistinen taidesuuntaus ja sitä se on tänäänkin.

Mitä eroa on Timo Soinilla ja Tommi Toijalla? Soini saavuttaa valtaa kiihottamalla kansaa, hän vetoaa tunteisiimme, pelkoihimme, odotuksiimme ja asenteisiimme. Tommi Toijasta ette ole ehkä kuulleet, mutta hän pelaa ihan samoilla korteilla.
Demagogia vetoaa nationalismiin, populismiin ja uskonnollisiin teemoihin. Niin myös kuvanveiston pitkä tarinakin. Kuvanveisto on aina ollut seksiä ja pöhinää.


Helsingin kaupungin kokoelmassa on yli 400 julkista taideteosta ja jos yritysten, yhteisöjen ja yksityisten hallussa olevat teokset lasketaan mukaan, niitä on yli viisi sataa. Jos statuomanian uusin aalto, veistosvillitys saa jatkua, Helsingin julkisten taideteosten määrä ylittää tuhannen kappaleen rajan laskujeni mukaan vuonna 2048.


Mitä vikaa siinä on? Ei yhtään mitään, päinvastoin. Kun kurvailen polkupyörällä pitkin kaupunginosia, puistoja ja aukioita, kohtaan jatkuvasti paikkoja, johon mielessäni asetan jonkinlaisen patsaan, veistoksen, tilateoksen tai taiteellisen rakennelman. Taide valtaa yhä enemmän tiloja ja paikkoja ja hyvä niin.


Tommi Toija osaa rienata, saarnata, propagoida, provosoida, inhottaa, helliä ja yllyttää. Ja unohtakaa nuo kriitikoiden hokemat: "aikamme homunculukset", ”suunnaton pää” ”silmät suuremmat kuin pizzalautaset” ja ”kartesiolainen dualismi”. Kun Euroopan timosoinit unohtuvat, Tommi Toijan työt muistetaan. 

torstai 14. elokuuta 2014

Patsaskesä


Olen kierrellyt kesän mittaan katselemassa Helsingin julkisia veistoksia ja taideteoksia. Kuvasin noin sata teosta ja kirjasin ne suomenkielisen Wikipedian artikkeliin Luettelo Helsingin patsaista ja muistomerkeistä. Näkemättäkin patsaita jäi, onhan Helsingissä julkisia taideteoksia yli 400 pelkästään kaupungin kokoelmassa.
Kirjoitin ja kuvasin myös artikkelin Helsingin metrotaiteesta. Kävi ilmi, että vuoden 2016 lopulla valmistuvaan Länsimetroon on kyllä suunniteltu taideteoksia, mutta toistaiseksi vain yksi työ on tilattu. Selvisi myös, että taideteoksia ei ole Sörnäisten, Kalasataman, Kulosaaren, Herttoniemen ja Siilitien metroasemilla.
Patsaskesä huipentuu tänään yleisölle avattavaan japanilaisen Tatzu Nishin suunnittelemaan yhden huoneen hotelliin, joka on rakennettu Havis Amandan ympärille. Huone toimii öisin hotellina ja päivisin näyttelytilana, johon kaikki pääsevät tutustumaan. Teos on esillä 15.8.-12.10.2014. ja on osa Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoa.
Kävin ihmettelemässä jo heinäkuussa Hotelli Mantan rakentamista. Paikalle kertyi muitakin, jotka joko kauhistelevat tai ihastelivat teosta. Nämä keskustelut ovat parhaita kesämuistojani.
Paikalle osui muun muassa Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen. Kysyin häneltä mielipidettä teoksesta ja hän vaikutti pitävänsä siitä. Kerroin ajattelevani, että joku voisi tehdä helposti "Mantasta" valokuvan, jossa patsas olisi retusoitu pois. Miltä Helsinki näyttäisi ilman Havis Amandaa? Kaupunginjohtaja tuumasi siihen, että tämähän on juuri sitä.
Hotel Manta valmistumassa.
Patsaita katsastellessa ja kuvatessa syntyi ajatuksia jotka kiteytän tässä. Mukana valokuviani.  
Kaksitoista teesiä julkisesta taiteesta
1.    Abstraktit muodot ovat ikivanha ominaisuus julkisessa taiteessa.
Birger Brunila, Kustaa II Aadolfin maapäivien obeliski, 1932. Vanhakaupunki.

2.    Kansallissankareiden ohella julkisessa taiteessa on ollut aina antisankaripatsaita ja antimonumentteja.
Walter Runeberg, Danaidit, 1893. Lastenklinikka.
3.    Eduskunnan ympäristön patsailla on eri tehtävä kuin Kivikon  julkisella taiteella.
Heimo Suntio, Merkkien järjestäytyminen, 2002. Kivikko, korttelitalo Ruudin piha.
4.    Arkkitehtuurissa ja rakennetussa ympäristössä on menossa yksityisen ja julkisen tilan eron vallankumous, johon myös julkisen taiteen pitäisi osallistua.
Kalasataman sisäpihoja.
5.    Julkista taidetta ei tarvitse sitouttaa pelkästään arkkitehtuuriin ja rakennettuun ympäristöön.
Antero Toikka, Himmeli, 1991. Puotilan leikkiniitty.
6. Julkista taidetta voidaan käyttää hyväksi kaupunkien tai kaupunginosien brändäyksessä – eikä siinä ole mitään moitittavaa, jos se tehdään hyvin. 
Erland Stenberg, Frans Mikael Franzénin patsas, (1879)1881, Oulu. Teos syntyi Pariisissa ja valmistui juuri ennen rautatien tuloa Ouluun.
7.    Julkisessa taiteessa on joskus populismia, joka hyvin toteutettuna voi tuoda uusia näkökulmia.
Veikko Myller, Tapio Rautavaaran muistomerkki / Kulkurin uni, 2000. Oulunkylän tori.
8.    Julkisen taideteoksen sijoituspaikan, materiaalin ja visuaalisuuden on kestettävä. Taiteilijan pitää antaa ohjeita teoksen omistajalle sen hoitamiseksi ja omistajan on hoidettava sitä. Teoksen on pystyttävä olemaan edustava sekä talven pimeydessä, keskellä lunta ja jäätä, että aurinkoisena kesäpäivänä.
Villu Jaanisoo, Kaikki on mahdollista, 2009, Viikki.
 9.  Ympäristö- ja tilataiteessa on oltava teoksellisuutta. Teos ei saa olla liian aggressiivisessa suhteessa ympäristöön, mutta se ei saa myöskään sulautua siihen.
Kivi ja Tuuli Sotamaa, Sirocco, 2010. Arabianranta.
10. Ihmiset eivät usein huomaa julkista taidetta, mutta se ei saa olla syynä  sen väheksymiselle.
Pekka Paikkari, Kristiina Riska ja Kati Tuominen, Gekko 2000. Kampin metroasema.

11.Taidetta voi olla myös taiteen vuoksi.
Ville Vallgren, Havis Amanda, 1908. Kauppatori.
12. Prosenttiperiaatteella ei saa tuottaa rutiinilla tehtyjä keskinkertaisia taideteoksia. ”Prosenttitaide” on halventava sana. Vain paras on kylliksi hyvää.
Tapio Junno, Rakkaus ja valppaus, 1976. Myllypuro.

lauantai 9. elokuuta 2014

Avajaispuhe Oulun taiteilijaseuran vuosinäyttelyssä

Kuva: Marju Kaltila

Puhe Oulun taiteilijaseuran vuosinäyttelyssä Oulun Valveen näyttelytilassa 6.8. 2014.
Hyvä avajaisyleisö, hyvät kutsuvieraat!
Jyrytin tämän Oulun taiteilijaseuran vuosinäyttelyn kesäkuun lopulla. Olin samaan aikaan kirjoittamassa artikkelia virolaiseen Sirp-lehteen paljon puhuttaneesta Guggenheim Helsinki taidemuseosta, sen arkkitehtuurikilpailusta ja Helsingin taidemuseotilanteesta.
Turhauttavaa tuossa Guggenheim Helsinki hankkeessa vuosien mittaan on ollut se, että keskustelu on saanut sellaisia painoarvoja joita on vaikea hyväksyä. On keskusteltu valtavasti rahasta ja kävijämääristä, mutta varsinainen Helsinkiin suunniteltavan uuden taidemuseon taiteellinen sisältö on jäänyt kartoittamatta. Ei ole puhuttu juuri mitään esimerkiksi tulevan museon kokoelmasta, vaikka jonkinlainen kokoelma on jokaisen museon sydän. Kaikki taidemuseot on rakennettu taidekokoelman ympärille. On ollut vaikea löytää taidemuseota Guggenheim Helsinki hankkeessa.
Käsitin, että Oulun taiteilijaseuran vuosinäyttelyn otsikko ”Siksi” on provokatiivinen. Siksi-sana vie ajatukset siihen kysymykseen, onko taiteella arvoa ja merkitystä sinänsä, voiko taide olla taiteen takia?
En ole innokas l´art pour l´art idean kannattaja, mutta olen sitä mieltä, että tämäkin näkökulma on taiteessa olemassa ja hyväksyttävissä. Taidetta ei ainakaan saisi instrumentalisoida eli välineellistää niin paljon, että itse taiteelliset sisällöt ja merkitykset unohtuvat.
Oulussa on puhuttanut viime aikoina Oulun museo- ja tiedekeskus Luupin toiminta. Olin allekirjoittamassa julkilausumaa, jossa arvosteltiin Oulun taidemuseon roolia ja asemaa Luupissa.
Voi kysyä, onko Oulun Luuppi-organisaatiossa viety markkinointi liian pitkälle museoiden sisältöjen ja taidemuseon oman toiminnan kustannuksella? Taidemuseon tärkeä tehtävä on varmasti yleisön kasvattaminen, mutta jos museot tuijottavat liikaa yleisömääriin, menettävätkö ne sivistyksellisen ja valistuksellisen roolinsa.
On myös aihetta kysyä, onko Oulun taidemuseon johtajan rooli hakoteillä, jos sen johtajan asema korvataan yleisölle varsin käsittämätömällä tittelillä: ”Museo- ja tiedekeskuksen yleisötyön johtaja”? Kaikkialla maailmassa suuremmissa taidemuseoissa on selvästi hahmotettavissa ja käsitettävissä johtaja, jonka tehtävä on ajaa taidemuseon ja kuvataiteen asioita.
Oulun taidemuseo on ollut valtakunnallisesti merkittävä kuvataiteen foorumi, jossa on esitelty niin kansainvälistä kuin paikallistakin tasokasta vanhempaa ja nykytaidetta. Toivon, että Oulussa ymmärrettäisiin, että niin tärkeää kuin markkinointi ja mainonta nykyajan maailmassa onkin, taiteellisia sisältöjä ei unohdettaisi.
Taiteella on oma oikeutuksensa, paikkansa ja syynsä. Olkoon tämä Oulun taiteilijaseuran näyttely olemassa taiteen vuoksi, siksi.
Kiitän Oulun taiteilijaseuraa kutsusta jyryttää ja avata tämä näyttely. Kiitokset osallistuville taiteilijoille. Oli kiva olla mukana ja on mukava olla täällä.
Heikki Kastemaa

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Julkaistua: Helsinki Art Museum Scene is on the Run


Julkaistu viroksi Sirp-lehdessä 28/2014 18.7.2014 Veronika Valkin kääntämänä  
Published in Sirp 28/2014 in Estonian.
Heikki Kastemaa
Helsinki Art Museum Scene is on the Run
”It meanders with endless jetties. It is bent, convex, hollow and oval, but not for a moment at ease. It is a marvel of architecture.” Mr. Matti Apunen, a former film critic, cultural editor and director of Finnish policy and pro-market think tank EVA, looked at the Guggenheim art museum in Bilbao, Spain. This was the moment, as he confessed in Helsingin Sanomat in October 2011, he became a believer. Moreover, this was the moment when Mr. Apunen was converted as a believer in the designer of Bilbao museum,  Frank Gehry, the global Canadian American starchitect, who is now 85 years old.
These words were almost a prophecy; they epitomize the process of discussion of Guggenheim Helsinki that followed. Like Mr. Apunen, the Guggenheim proponents in Helsinki paid attention only to the outer shell of art museum. Art museum for them is a piece of architecture and that’s it. It has been truckloads of dispute on attendance, tons on finance, abundant about branding of the Helsinki city and tourism. Art, design and architecture shall be shown, but so far no signs of any collection. It was difficult to see an art museum proper in the debate over Guggenheim Helsinki.
Proposals and architectural competition
As many others, the city of Helsinki was inspired by the success of Bilbao Guggenheim and contacted the New York based foundation in 2010. The first stage produced a Concept and Development Study for Guggenheim Helsinki, costing the city and two major Finnish cultural foundations 1,2 million Euro. Helsinki city turned down the proposal in May 2012 on grounds of cost that would have been 140million Euros. After that the Solomon R. Guggenheim Foundation appointed the Miltton Group, a communications and lobbying company as its communications partner in Finland. A new proposal, which omitted the Helsinki city art museum from the plan, was unveiled in September 2013. The city decided to reserve a waterfront site from Helsinki South Harbour for architectural competition.
In June 4th, the Guggenheim Foundation announced an open, international two stage architectural competition for Guggenheim Helsinki art museum. Malcolm Reading Consultants (MRC), a London-based specialist in architectural competitions, consulting with stakeholders at the Guggenheim Foundation, the City of Helsinki, the State of Finland, and the Finnish Association of Architects (SAFA), is organizing the competition. They appointed an 11-member jury of the competition, chaired by Mark Wigley from Columbia University.
First stage is an open call for participation based on a design submission, which will be evaluated on five key criteria: cityscape, architecture, usability, sustainability, and feasibility. These proposals have to be submitted by September 10th. From these entries the jury will select six proposals to stage two of the competition in fall 2014, to be given detailed material and invited to a briefing day in Helsinki. They will be asked to expand their stage one design and produce a master plan model by March 2015.
After submission and assessment of the stage two entries, the winner of the competition is to be announced in June 2015. The winner will be awarded € 100,000 and the five runner-ups will each receive € 55,000. The competition finance does not include so-called public money, but is covered by cultural foundations, sponsors and private individuals.
Criticism
Finnish architects have criticized the competition of its rushed schedule. Counter arguments say that the first stage requirements are rather easy. Considering architects who are usually keen on designing cultural institutions, the competition is expected to produce hundreds of proposals. A record in the field was the competition held in 2011 for Serlachius Gösta art museum annex in Mänttä, Central Finland, which gathered 579 proposals.
The logistics of the proposed site has been criticized. The program includes only staff and VIP-visitors parking place, so the more than half million expected annual visitors would have to use public transportation to the museum.
Of course the purpose of the competition is clear, to lure decision makers and financiers to make a decision to build a Guggenheim Helsinki museum. But still, the main counter argument remains; Helsinki is not a large world-class metropolis, where monetary resources are seemingly endless.
Architecture critic Jonathan Glancey echoed the sentiments of many, when he wrote in TheTelegraph recently: ”Finns are rightly proud of the role art has played in establishing their country as distinct and special. To see Helsinki become a kind of dumping ground for ’global brands’ subject to the fickle favours of stopover international tourism and, now, on modest means, to fund an American art foundation with an unsure record of success overseas is, indeed, somewhat bizarre.”
On the run
The biggest privately funded art museum in Finland; Amos Anderson art museum plans to be placed perhaps even closer to the Helsinki commercial centre than the Guggenheim. Located diagonally with Kiasma, it will occupy partly the functionalist “Class Palace” and construct underground exhibition spaces behind it.
Amos plans to cater 100 000 visitors annually, which is a big difference compared with the Guggenheim over-estimated annual attendance of 550 000 visitors. The main contender of the Guggenheim would be the contemporary art museum Kiasma, which attracts 150 000 – 200 000 visitors, including especially large portion of youth and foreign travellers.
Guggenheim or no Guggenheim, Helsinki art museum scene is on the run. The run will start with stops, however. Both Kiasma and Helsinki Art museums will be closed temporarily due to renovation. Kiasma is closing in September for six months. Designed by American architect Steven Holl, the famous “sausage” will be updated with new technique and renovation works.
And on the top floor of the film and entertainment centre “Tennis Palace”, Helsinki Art Museum will close in September, too. Earlier the museum lost an annex in Meilahti due to mold damage. This spring the museum decided to discontinue providing its long time gallery space, designed by the famous architect Aarno Ruusuvuori in Kluuvi, in order to include it in the refurbished and renewed space in Tennispalatsi. When opening in September 2015, the museum doubles its exhibition space.
Some built and planned Scandinavian art museums in size
Museum
total gross area m2
of which exhibition space
Moderna Museet Stockholm (1998)
15 000
5 000
Kiasma, Helsinki (1998)
12 000
9 100
Kumu, Tallinn (2006)
24 000
5 000
Emma, Espoo (2006)
15 000 (WeeGee exhibition centre)
5 000
Gösta annex, Mänttä (2014)
5 700
1 100
Helsinki Art Museum, Tennis Palace (2015)
5 628
2 800
Amos Anderson, Helsinki (planned 2017)
6 000
2 500
Guggenheim Helsinki (planned)
12 100
3 920

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Kaksikasvoinen pop


Leo Lindstenin maalaus ja Roy Lichtensteinin teos Mäntän pop-aiheisessa näyttelyssä.
Superpop! taidemuseo Göstassa, Mäntässä 14.6. –28.9.2014 ja muita näyttelyitä.
Mäntän uuden Gösta-museon avajaisnäyttely tarjoaa näkökulmia helposti tunnistettavaan, melko perusteellisesti jo aikaisemmin Suomessa ja muuallakin kartoitettuun alueeseen, pop-taiteeseen.
Jos Mäntän pop-katsausta pitäisi arvioida lyhyesti, se olisi sana: itsestäänselvää.
Performanssin, videotaiteen, käsitetaiteen tai uuden maalauksellisuuden nousu 1980-luvulta olisivat esimerkkejä nykytaiteen historian valkoisista sivuista ja mustista aukoista. Jos sivistys- ja kulttuurihenkeä olisi suomalaisissa taidemuseoissa enemmän kuin kiinnostusta yleisömääriin, tällaisiakin aiheita voisi taidemuseoissamme kartoittaa ja tuoda esille.
Populaarikuvastosta ja kulutustavarakulttuurista aiheita ammentava pop oli vain yksi kiivaasti muuttuneen taide-elämän suunnista 1960-luvulla. Aikaan liittyi monenlaisia ilmiöitä, kuten op-taide ja käsitetaiteen varhaiset ilmiöt. Kuluttamista kommentoivat pop-taiteen perilliset eivät ole nykyisinkään kuin yksi pala kuvataiteen kenttää.
Pop syntyi reaktiona kulutustavaroiden lisääntymiseen länsimaissa. Jääkaappien, pesukoneiden, autojen, televisioiden ja mikroaaltouunien lisääntyneen myynnin yhteydessä syntyi uusi ilmiö, kulutusjuhla. Kuluttamisesta tehtiin hyve ja länsimaisen yhteiskunnan kansalaisten velvollisuus. Kulutusjuhlan tulo oli niin suuri muutos elämäntavassa, että popin esilletulo taiteessa ei kummastuta.
Pop oli syntynyt Englannissa, mutta amerikkalaiset taiteilijat omaksuivat voimakkaasti suuntauksen ideat ja toivat ne esille uhkeissa teoksissaan 1960-luvulla. Jos poppia ei olisi, se keksittäisiin. Ja synnyttihän pop kulutuskulttuurin kommentoimiseen pohjautuvia ideoita niin Ranskassa, Japanissa kuin Länsi-Saksassakin. Neuvostoliitossa syntyi kielletyn epävirallisen taiteen sots-suuntaus, sosialismin pop, joka ironisoi kommunistipropagandan kaanonia.
Mäntän näyttely kertoo avoimesti, että suomalaiset taiteilijat eivät ottaneet omakseen mitään eurooppalaisista popin versioista, vaan mallit tulivat suoraan Yhdysvalloista. Gösta-museon näyttelysalissa riippuvat rinnakkain Leo Lindstenin ja Roy Lichtensteinin maalaukset. Eikä parhaiden Lindsteneiden ja huonojen Lichtensteinien välillä ole tosiaankaan suurta eroa.
Mäntässä voi todeta, että Suomesta kyllä löytyy Andy Warholeja ja Damien Hirstejä ja Roy Lichtensteineja julkisissa- ja yksityiskokoelmissa. Mutta näyttely todistaa myös, että meillä on vain Warholin, Hirstin ja Lichtensteinin sekundaa.
Mäntän pop-näyttely hämmästyttää, koska se kertoo siitä, miten huonoja tuloksia kaupallisuus ja hype voivat tuottaa. Taidemaailman huomattavimmat kaupalliset taiteilijathan nousivat arvostukseen juuri pop-taiteen myötä taidemarkkinan voimistuttua 1960-luvulta. Eikä markkinan veto näytä hellittävän tänäänkään, vaikka onneksi siitä ei ole nykytaiteen maailmassa tullut määräävä sormi.
*  *  *
Jani Leinonen, Choice is Yours, 2011.

 ”Äänestä tai kapinoi, toivo tai epätoivo, Porsche tai Ferrari, moniavioisuus tai yksiavioisuus, hinta vai laatu.” Jani Leinosen teos Mäntän näyttelyssä kuvaa kulutustavarakulttuurin kaksipiippuisia vaihtoehtoja, kapitalismin kartesiolaista dualismia.
Ja Riiko Sakkisen MuNA, Museum of No Art koostuu museoshopista, jossa myydään MuNA:n esineistöä: kahvikuppeja, t-paitoja ja mittanauhoja. Hänen luomallaan mielikuvitusmuseolla ei ole lainkaan taiteellista sisältöä, vaan se koostuu museokaupan markkinarihkamasta, tuosta ”sivistyneen ihmisen” kitschistä.
Sakkisen osuus kertoo taidemuseoihin liittyvästä kuluttamisesta. Museolle kävijä on tänään vain numero kävijätilastossa ja asiakas museoshopissa. Aikaisemman sivistyksen, kulttuurin, taiteen ja oppimisen vaalimisen sijaan nykyinen kaikkialla rehottava kapitalismi näkee taidemuseon vain kävijämäärien, turistien pyydystämisen, hypetyksen ja kuluttamisen tukikohtana. 
Todellisuuden vastine taidemuseolle ilman taidetta on Helsinkiin suunniteltava taiteellisesti maho Guggenheim. Sillä ei ole aiheesta käytyjen keskustelujen mukaan mitään kokoelmaa, eikä taidetta tai taiteellista toimintaa koskevaa suunnitelmaa. Guggenheim on suuri Museum of No Art, MuNA.
*  *  *
Vaikka avajaisnäyttelyn pääaihe on pelattu varman päälle, toki Mäntän uusi Gösta-taidemuseo on näkemisen arvoinen. Rakennuksessa puuta on käytetty dekoratiivisesti ja se näyttää isommalta ulkoa kuin sisältä. Suurehko taidemuseo liittyy hienosti ympäristöön, jossa on myös veistospuisto siltoineen. Teoksista mieleeni jäi Kari Södön laaja Väliaikainen Joenniemen Taavetinsaaren metsässä.
Pop-aiheisen näyttelyn ja Riiko Sakkisen kokonaisuuden lisäksi Mäntässä on esillä Eija–Liisa Ahtilan hieman pedanttinen, mutta tuoreita näkymiä tarjoava nelikanavainen video Tutkimuksia draaman ekologiasta 1. Vanhemman taiteen ystäville on taidetta Göstan vanhalla puolella ja Mäntän kuvataideviikot tarjoaa nykytaidetta Pekilossa ja muuallakin.


Kaarina Kaikkosen Totuuden henki on ripustettu Mäntän kirkon kupeeseen.
*  *  *
Kulttuurinavigaattorin Fb-sivulla on kolme kuvaamaani videota Gösta-museon julkisuvusta kamera-ajoina polkupyörällä ajettuna. Niihin pääsee näistä:

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Runogeneraattorista kriitikon älylaseihin

Arto Kytöhongan tuotantoa esittelevästänäyttelystä Lahdessa vuonna 2012. Kuva Matti Halmevuo.
Runoilija ja kirjailija Arto Kytöhonka (1944-1992) oli aikansa edistyksellinen. Hän toimi muun muassa SARVin Kritiikin Uutisten päätoimittajana 1970-luvulla. Kytöhonka oli kiinnostunut mikrotietokoneista niiden alkuvaiheessa, ennen kuin ne tulivat kulutustavaroiksi. Eräs Kytöhongan keksinnöistä oli runogeneraattori, joka lienee sitten Arton keksinnön keksitty monta kertaa uudelleen.

Kirjailija Anita Konkka kirjoittaa blogissaan ensi kokemuksistaan 1980-luvulla tietokoneen kanssa, jossa oli merkkipohjainen käyttöjärjestelmä: ”...mutta onneksi minulla oli kärsivällinen opettaja, kirjailijakollega Arto Kytöhonka, jolta voi kysyä tyhmiä kysymyksiä eikä hän nauranut niille.”

Työvälineet ovat muuttuneet paljon sitten merkkipohjaisten käyttöjärjestelmien. Tekstinkäsittely, graafiset käyttöliittymät ja tietoverkkojen yleistyminen ovat mullistaneet myös kriitikon työprosessia. Mahtaako enää ollakaan toimitusta, joka ottaa vastaan paperille tulostettuja juttuja?

Olemme siirtyneet kotisivuista blogeihin ja sosiaaliseen mediaan, valokuvauskameroiden käytöstä älypuhelimiin ja kannettavista tietokoneista tableteihin. Muutoksen tuulet tulevat jatkumaan. Aikaisemmin musiikkikriitikko teki pikaiset muistiinpanonsa ohjelmalehtisen sivuun tai partituuriin. Kuvataidekriitikko saattoi vetäistä muutamia viivoja, kirjaimia tai sanoja kynällään taidenäyttelyn teosluetteloon tai muistilehtiöönsä.

Ehkä juuri erilaiset tallennusvälineet ovat tulevaisuuden kriitikon uusia työkaluja. Jo nyt musiikkikriitikko saattaa äänittää muistiinpanonsa pienellä nauhurilla ja kuvataidekriitikko kuvaa näyttelystä teoksia digikameralla tai älypuhelimella muistiinpanoina kirjoittamistaan varten. Oman kokemukseni mukaan huonokin kännykän kuva taideteoksesta on parempi muistiinpano kirjoittaessani kuin epämääräinen söherrys paperin reunassa.

Tekijänoikeuksilla rahastavien tahoilla saattaa olla jotain huomautettavaa tällaiseen kriitikon työskentelytapaan. Mutta kriitikoiden pitää vaatia täydet työoikeudet kriitikon työn suorittamiselle, eikä tulevaisuuden tekijänoikeuksissa tule toivottavasti olemaan mitään esteitä tällaisille kriitikon muistiinpanojen tekemiselle. Kriitikon on saatava kuvata ja nauhoittaa vapaasti ja kaikkialla tehdessään työtään.

Tänä vuonna tulevat kulutustavaramarkkinoille Google-lasit. Niillä on mahdollista soittaa puheluja ja lähettää viestejä, sekä navigoida webissä. Niillä pystyy ottamaan myös valokuvia ja videoita. Tällaiset laitteet saattavat helpottaa ja auttaa myös kriitikkoa vaikeassa työssään.

Tuskin maltan odottaa aikaa, jolloin kriitikot vaeltavat kulttuuritilaisuudesta toiseen älylasit päässään, kirjoittavat juttunsa pienillä tableteillaan paikan päällä ja lähettävät kritiikkinsä toimituksiin, jakaen ne samalla myös blogeihin. Juttusopimukseen ja -palkkioon kuuluu luonnollisesti myös se, että jutun julkaisemisen jälkeen kriitikot keskustevat kritiikistään lukijoidensa kanssa sosiaalisessa mediassa. Toivottavasti kaikki aikamme valveutuneet Arto Kytöhongat saavat mahdollisuuden kokeilla mahdollisimman pian, miten uudet älylasit istuvat kriitikon nenänvarteen.

Itse olen kamppaillut viime aikoina kahden laitteen, uuden iPad Airin ja Nokian älypuhelimen kanssa. Ne eivät suostu keskustelemaan keskenään, eli Apple ei ole sallinut lähettää kännykästä sillä otettuja kuvia tablettiin bluetoothin kautta. Prosessi, jota olen tottunut tekemään vuosikaudet. Kuvien siirtoon kyllä löytyy työkaluja, mutta laadukkaan Apple-yhtiön pyrkimys monopoliseen asemaan tällä tavalla harmittaa.

Vekotinhulluuden lisäksi kehitys on tuonut muitakin uutuuksia kriitikon työhön ja rooliin. Kyseenalaistaako sosiaalinen media kriitikon auktoriteetin? Onko kritiikki yhdensuuntaista viestintää? Miten kritiikkiä jaetaan? Onko sosiaalisessa mediassa eri taiteenalojen kriittistä keskustelua? Mikä on laatua blogeissa ja sosiaalisessa mediassa? Miten kriitikko toimii sosiaalisessa mediassa?

 

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Paholaisen vuorella

Polkupyörä tärisee ja pomppii syrjäisempien polkujen kivissä ja juurakoissa. Mielessäni jytää kuitenkin Ernst Ludvig-Kirchnerin grafiikka, jota juuri katselin Berliinin Dahlemissa olevassa Brücke-museossa.

Pyöräilen Grunewaldin metsässä, joka sijaitsee Havel-järven itäpuolella läntisessä Berliinissä. Hiljaisessa metsässä kohtaan vain muutamia pyöräilijöitä ja hölkkääjiä. Huhtikuun lämpöaallon vaikutuksesta metsä- tai puistoalue on puhkeamassa lehtiin. Puut ja pensaat kukkivat, linnut ovat äänessä.

Hyppään satulasta ja aloitan nousun Teufelsbergille. Sen naapuri on pienempi mäki, jonka nimi on Drachensberg, leijojen vuori. Nousen kukkulalle, jossa on vuoristokiipeilijöiden harjoitusseinämä. Eräs kiipeilijä keskittyy nousuun pystysuoraa seinämää pitkin.

Teufelsbergin huipulta näkyy Brandenburgiin asti ja katsoja käsittää suuren metsäalueen laajuuden. Vuoren huipulla on tiukasti aitojen rajaama alue, jonka sisällä on entinen amerikkalaisten ja englantilaisten ”kenttäasema” eli kuunteluasema. Sen tunnistaa rakennusten katoilla olevista pallotorneista, metallikehikoista jotka on päällysytetty valkoisella kankaalla. Niiden sisällä olivat tutkalaitteet, joilla miehittäjävaltojen kerrotaan kuunnelleen kylmän sodan aikana Itä-Saksassa olevien puna-armeijan joukkojen viestiliikennettä.

Alueelle pääsee opastetulle kierrokselle pientä pääsymaksua vastaan. 1960-luvulta vuoteen 1992 asti aseman kuuntelupuuhissa toimi enimmillään noin 1 500 sotilasta salaisessa, ympäri vuorokauden jatkuneessa tarkkailussa. Sotilaiden kanttiinin pahoin rapistuneet seinät tervehtivät alueelle tulijaa. Kuunteluaseman alue palvelee nyt toisenlaista viestintää. Siellä on Euroopan suurin graffitikokoelma.

Kylmän sodan loputtua yksityisomistukseen siirtyneeelle alueelle suunniteltiin asuinrakennuksia ja hotellia. Opas kertoo, että koska Grunewald on luonnonsuojelualuetta, sinne ei saa rakentaa mitään. Berliinin kaupunki suunnitteli sinne myös vakoilumuseota, mutta koska sille sopivia paikkoja oli muualla, ajatuksesta luovuttiin. Myös alueen entisöintiä suunniteltiin, mutta ilmeisesti rappeutuneiden rakennusten korjaaminen olisi tullut liian kalliiksi.

Nousemme betoniportaita korkeimman kuuntelutornin ylimmälle tasanteelle. Siellä kohtaamme kaksi valkoisiin suojahaalareihin pukeutunutta, englantia puhuvaa miestä. Heitä kuvataan draamaharjoitusta varten tässä varsin autenttisessa ympäristössä.

Keskustelen kylmän sodan ajasta Hampurista Berliinin matkalla olevan vierailijan kanssa. Hän sanoo, että kylmän sodan loppuminen oli varsin tärkeä asia Saksalle. Puhe siirtyy myös Venäjän rooliin, Ukrainan ja Krimin tilanteeseen. Aihe tuntuu olevan luonnollinen osa tätä paikkaa. Elämme uuden vastakkainasettelun aikaa joka, kuten useat ovat viime aikoina huomauttaneet, suurvaltojen operaatioineen muistuttaa kylmän sodan ilmapiiriä.

Eikä paikan muistia ja merkitystä häivytä sekään, että kuunteluaseman perusti Saksaan nykyisin pahamaineisen National Security Agencyn, NSA:n edeltäjä. On arveltu, että asema oli osa maailmanlaajuista ECHELON-signaalitiedustelu- ja valvontajärjestelmää.

Teufelsbergin tutka-asemien graffitin peittämiä betoniseiniä, metallirakenteita ja repaleisia, tuulessa lepattavia kankaita katsoessa tulee mieleen, että tuo Yhdysvaltain valtion ylläpitämä virasto toimii nyt uudenlaisten, tarkempien ja tehokkaampien laitteiden avulla. Ja kuten tiedot kertovat, viraston tarkkailu ei ulotu vain sotilaiden väliseen viestintään. Se on tehokkaampaa kuin koskaan aikaisemmin.

Huomautan oppaalle, että tavallaan seisomme nyt Berliinin päällä. Hän hymähtää ja vahvistaa asian. Teufelsberg on keinotekoinen, ihmisen tekemä vuori. Alueen puiden, pensaiden, hiekan ja ruokamullan alla on toisen maailmansodan pommituksissa tuhoutuneeen Berliinin rakennusten jäännökset. Aluetta alettiin rakentaa jo sodan päätyttyä 1940-luvulla ja siirtotöiden päätyttyä Berliinin kaupunki päätti tehdä siitä puiston.

Ja mystistä monikerroksellisuutta lisää maisemaan se, että kukkulan alla sijaitsi itsensä Albert Speerin suunnittelema natsien sotilastekninen koulu (Wehrtechnische Fakultät). Liittoutuneet yrittivät tuhota sitä räjäyttämällä, mutta se osoittautui niin vahvaksi, että oli helpompaa peittää se rakennusjätteillä.

Berliinin jätemäki ei ole ainutlaatuinen eikä ainoa. Berliinissäkin niitä on muita ja vastaavia lähes jokaisessa pommitetun Saksan kaupungissa. Teufelsberg on Alexanderplatzin tuntumassa olevan televisiotornin jälkeen Berliinin korkein paikka, joka nousee noin 150 metriin. Vertailun vuoksi voi mainita, että Helsingin Malminkartanon 90 metriin ulottuvaan jätemäkeen kuljetettiin 3,5 miljoonaa kuutiota rakennusjätettä. Teufelsbergin alueelle sitä siirrettiin arviolta 75 miljoonaa kuutiota.

Kysyn konttoritekniikkaa opiskelevalta sivutoimiselta oppaalta alueen tulevaisuudesta. Hän sanoo, että sitä on vaikea tietää.

Opas kertoo vuoren nimen tulevan lähellä olevasta pienestä järvestä. Siihen heitettiin keskiajalla noituudesta tuomittuja naisia. Paikalliset asukkaat kertoivat järven veden muuttuneen punaiseksi, jonka jälkeen järvea alettiin kutsua nimellä Teufelssee. Ja kun sodan jälkeen rakennusjätteiden kuljetus alkoi, aluetta alettiin kutsua Teufelsbergiksi.

Totisesti totuus tästä alueesta on sen nimessä. Teufelsberg on paholaisen vuori.





keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Olen berliiniläinen


Kirjoitan ja kuvaan muistojani ja kokemuksiani Berliinissä huhtikuussa 2014. Travelogini otsikko "Ish bin ein Bearleener" viittaa Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn kuuluisaan puheesen Berliinin Schönebergin raatihuoneella 26. kesäkuuta 1963. Saksaa osaamaton Kennedy kirjoitti muistiin saksankielisen lauseen ”Ich bin ein Berliner” (Olen berliiniläinen) ääntämisohjeen: "Ish bin ein Bearleener".

Kennedy puhui kylmän sodan kuumimpina vuosina. Hän puolusti vapautta itäsaksalaisen kommunismin sijaan. Puhe pidettiin vasta pystytetyn Berliinin muurin äärellä.

Mitä Kennedy tarkkaan ottaen tarkoitti sanoessaan ”Kaksi tuhatta vuotta sitten ylpeintä, mitä ihminen saattoi sanoa, oli ”civis Romanus sum” (”olen Rooman kansalainen”)? Sanonta viittaa Ciceron julistamaan ajatukseen Rooman kansalaisuudesta ja vaatimuksesta, jonka mukana kansalaiselle tuli oikeuksia, etuoikeuksia ja suojelua. Se ei tarkoittanut välttämättä asuinpaikkaa, vaan sitä, että Rooman kansalaiseksi tunnustautuminen oli erityisen tärkeää myös maan rajojen ulkopuolella, jossa paikallisten hallitsijoiden toivottiin kunnioittavan näitä vapauksia.

Civis Romanus sum” on myös tunnettu Uudesta testamentista. Apostoli Paavali vangittiin ja tuomittiin Rooman vallanpitäjien toimesta uskonsa tähden. Paavalia ruoskittiin, vaikka hän saattoi todeta olevansa Rooman vapaa kansalainen.

Kennedy sanoi: ”Vapaus on jakamatonta ja jos joku orjuutetaan, kaikki eivät ole vapaita. Kun olemme vapaita, voimme katsoa eteenpäin siihen päivään, kun tämä kaupunki yhdistetään yhdeksi ja tämä maa ja suuri Euroopan manner liitetään yhteen osana rauhallista ja toivorikasta maailmaa. Kun tuo päivä lopulta koittaa, kuten se tulee koittamaan, niin Länsi-Berliinin ihmiset saattavat todeta ollensa eturintamassa lähes kahdenkymmenen vuoden ajan.

Kaikki vapaat ihmiset, missä tahansa he asuvat, ovat Berliinin kansalaisia ja niinpä vapaana ihmisenä voin ylpeänä sanoa: ´Ich bin ein Berliner´."

Pohdin Kennedyn puheen ajatusta kansalaisuudesta ja vapaudesta Ukrainan ja Krimin käänteessä tänään. Onko kieli kansalaisuuden merkki, kuten Putinin Kremlin hallinto näyttää tulkitsevan? Ja turvaako Venäjän kansalalaisuus paremmat vapaudet ja oikeudet kuin Ukrainan kansalaisuus?

Tulin Berliiniin ensimmäisen kerran 1980-luvun lopulla, vuotta ennen Die Wendeä. Asuin Itä-Berliinissä ruotsalaisten suunnittelemassa viiden tähden loistohotellissa ja matkustin päivittäin Länsi-Berliiniin. Kulkemiseni idän ja lännen rajan läpi oli melko vapaata, koska satuin olemaan Suomen kansalainen. Oli tyrmistyttävää huomata, miten Friedrichstrassen aseman kellareiden katakombeja muistuttavissa sokkeloissa ihmiset jaettiin kansalaisuutensa mukaan ryhmiin ja jonoihin heidän pyrkiessään Itäberliiniin.

Matkustelin myös Itä-Saksan muissa kaupungeissa ja huomasin vähitellen, miten vahvasti kontrolloitu ja suljettu yhteiskunta DDR oli. Silloin petyin sosialismin utopistisen ajatuksen toteutuksiin.

Kesti 26 vuotta, kunnes Kennedyn puheessaan esittämä ennustus, Die Wende, Saksan rauhanomainen vallankumous ja yhdistyminen toteutui vuonna 1989.

Seurasin Berliinin kasvua Hauptstadtiksi 1990-luvulla. Nyt edellisestä käynnistäni on aikaa seitsemäntoista vuotta. Muistan tuolta ajalta Berliinin taivaan, joka oli täynnä nostokurkia.

Berliini on kaupunki, jota on tuhottu ja rakennettu yhä uudelleen. Se on aina noussut raunioista ja taas se on tuhottu. Kulkiessani eilen Potsdamer Platzin pöheitä katuja pitkin pohdin hämmentyneenä myös vapautta.

Onko sekin illuusio, haihtuvaa lajia, kuten nämä Brandenburger Torin edessä olevalla Pariser Platz-aukiolla kuvaamani nuorukaisen saippuakuplat? Kauniina, värikäinä ja vaihtelevina muotoina ne syntyvät, mutta hajoavat sitten pienemmäksi ja lopulta poksahtavat rikki kohdatessaan harmaan katukivien kovan, raskaan ja karkean todellisuuden?

 

 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...