Kuvien iloinen narsismi

 Viimeinen Taiteilijat -näyttely Helsingin Taidehallissa 29.11.2014 – 4.1.2015

 

Markus Copper, Khyber Pass, 2014.

Siellä on kirjavia mattoja lattialla, videoita ja valokuvia seinillä. Eräs värikäs työ peittää tapetin lailla koko seinän.

Yksi teos hallitsee Helsingin Taidehallin korkeaa kuvanveistosalia ja koko näyttelyä. Se on Markus Copperin arvoituksellinen Khyber Pass, valtava tuulimylly, joka ujeltaa pelottavasti pyöriessään.

Suurissa yhteisnäyttelyissä taideteokset kilpailevat katsojan huomiosta, niissä korostuu taideteosten näyttöarvo. Arvelen, että Copperin ”tuulimylly” on tehty pelkästään taidenäyttelyä varten, se varastaa shown koollaan, äänillään ja liikkeellään. Mutta myös sen viesti on varteenotettava, tärkeä ja ajankohtainen, se vastustaa tyttöjen ympärileikkausta eli silpomista.

Kun taidekone käynnistyi

Taidenäyttelyiden teosten narsismi alkoi vuonna 1673, kun Ranskan taideakatemia alkoi järjestää yhteisnäyttelyitä, katsauksia joita kutsuttiin ”salongeiksi”. Aluksi näyttelyssä oli tarkoitus esitellä vain sikäläisestä taidekoulusta valmistuneiden töitä, mutta tällaisten vuosittain tai joka toinen vuosi esitettyjen katsausten maine kasvoi.

Niistä tuli – kuten lähes kaikista taidenäyttelyistä aikoinaan – julkisia, jolloin kuka tahansa pääsi katsomaan uusinta nykytaidetta. Aikoinaan suositun tasa-arvoisuuden periaatteen mukaan myös jokainen sai tuoda töitään esille tai ainakin ehdolle. Kun jyryt alkoivat palkita Pariisin salonkien taiteilijoita, niiden vaikutuksesta tuli kiistaton. Salonkien vaikutus kesti yli 200 vuoden ajan.

Helsingissä järjestettiin ensimmäinen suuri yhteisnäyttely keväällä 1847 ja näyttely siirtyi myös Turkuun. Edellisenä vuonna perustettu Suomen Taideyhdistys oli vuokrannut huoneiston Pohjois-Esplanadilta talosta, jossa sijaitsee nykyisin Ruotsin suurlähetystö. Taidenäyttelyiden lisäksi yhdistys alkoi kerätä kokoelmia, organisoida taidekoulutusta ja edistää taidemuseon hankintaa. Samalla alkoi lehdissä julkaistava taidekritiikki.  Myöhemmin perustettu Suomen Taiteilijaseura alkoi myös järjestää vuosittaisia katsauksiaan. Näin käynnistyi Suomen taidekone.

Eroavuuksia ja mahdollisuuksia

Vuosittaisiin taidekatsauksiin, kuvien iloiseen narsismiin on kautta aikojen liittynyt riitoja, erimielisyyksiä, juonitteluja ja irtisanoutumisia. Kuka saa esille suurimman maalauksen tai pisimmän videon, kutkuttavimman performanssin, värikkäimmän tai erikoisimman maalauksen, materiaalin tai poliittisen, ideologisen tai taiteellisen julkilausuman, suuren tai pienemmän skandaalin?

Tarjonta on ollut usein valtava ja sitä suurempi on ollut niiden pettymys, jotka eivät töitään esille saaneet. Jyrytetyt yhteisnäyttelyt ovat tarjonneet mahdollisuuksia tuoda esille teoksia, joita ei taidemuseoissa tai gallerioissa pääse näkemään, eihän kaikilla ole varaa tai kiinnostusta yksityisnäyttelyihin. Vastaavasti jo uraa tehneet taiteilijat eivät yhteisnäyttelyistä usein ole kiinnostuneita, kun työn painopiste suuntautuu muualle.    

Yrityksiä ja organisoijia on ollut useita, kuten otsikoitakin: Suomen taiteilijat, Nuorten näyttely, Vuosinäyttely, Aluenäyttely, Valtakunnannäyttely, Suomen taiteen biennaali. On kokeiltu jyrytyksiä, komissaareja, kuraattoreita, kaikkien osallistumismahdollisuuksia, taiteilijaseuran jäsenten osallistumista tai kutsuttuja osallistumisia.

Suomen Taiteilijaseuran järjestämä katsaus Helsingin Taidehallissa on otsikoitu Viimeinen Taiteilijat -näyttely. Seura haluaa muuttaa näyttelyn organisaatiota. Näyttely on järjestetty eri muodoissaan 119 kertaa, mutta nyt sille on seuran mukaan vaikeaa löytää rahoitusta. Näin köyhiä nykyaikana olemme.

Säännöllisesti toistuvien, laajahkojen taidekatsausten synty liittyy eri maiden taide-elämän organisointiin, taideyhteisön kehitykseen, siihen josta käytämme nykyisin mahtipontista amerikkalaista sanaa taidemaailma. Ne olivat tärkeitä, kun aikoinaan Suomen taidekonetta käynnistettiin, mutta mikä on niiden merkitys tänään?

Taide-elämän pirstaloituminen

Taideyhteisö on kasvanut ja kehittynyt, sekä uusia taiteilijoita että taiteita on tullut kuvataiteen piiriin. Toisin kuin aikaisemmin, mitään helposti havaittavissa olevia vahvoja trendejä ei kuvataiteessa esiinny Suomessa eikä muuallakaan. Taidenäyttelyt olivat aikoinaan harvinaisia ja erikoisiakin, tänään niistä on tullut kulttuurielämän arkea.

Taide-elämä on alueellisesti hajanainen. Helsinki ei enää ole niin kiinteä osa kotimaista kuvataidetta, eikä maan eri osissa toimivien taiteilijoiden tuotantoa ole kenenkään helppo seurata. Nyt esillä olevassa näyttelyssä on, ilahduttavaa kyllä, myös näkökulmia Lapin taiteeseen.  

Suohpanterror, Sami Street Art, 2014.

Mielestäni tällaiset näyttelyt pitäisi suunnata ennen kaikkea niin sanotulle suurelle yleisölle, sille jolla ei ole aikaa käydä kaikissa galleria- ja museonäyttelyissä. Uskon, että myös suuri yleisö on kiinnostunut siitä, mitä kuvataiteessa tapahtuu. Siksi niissä pitäisi olla esillä joitain ajankohtaista, ajankohtaisia trendejä tai suuntauksia. Niitä löytyy myös nyt esillä olevasta Taiteilijat -näyttelystä.

Tämä näyttely ei kuitenkaan onnistu siinä, että se toisi esiin uusia, vähemmän esillä olevia taiteilijoita. Tämä näyttely ei toteuta myöskään tällaisiin näyttelyihin liittyvää tasa-arvoisuuden tai reiluuden periaatetta, että kaikilla pitäisi olla mahdollisuus tuoda töitään ehdolle. Kuraattorit hallitsevat. Suositeltava katsottava tämä Viimeinen Taiteilijat-näyttely silti on.  

Suurten yhteisnäyttelyiden lähitulevaisuus on epäselvä. Mutta niiden asema on niin pitkä ja vahva, että vaikka niitä nyt lopetetaan, joku keksii ne taas uudelleen. Ehkä seuraavaksi näemme taas vaihteeksi ensimmäisen Taiteilijat-näyttelyn. 

Kalle Lampela, Nuorison ystävyys vaikuttaa kauas tulevaisuuteen, 2012.