Neuvostosensuuri, osa I: Giotto, Kandinsky ja tontutkin olivat liikaa

Suomessa on uutisoitu Lappeenrannan kirjastossa avatusta näyttelystä, jossa on esillä kirjoja ja muita julkaisuja Viipurin kirjaston varastosta löytyneestä neuvostoviranomaisten tullissa takavarikoimasta aineistosta.

Kulttuurinavigaattori matkusti kerran nuorna miessä Leningradiin parin sadan amerikkalaisnuorukaisen kanssa. Kun nuoret saivat tietoa kaikista maahantuontia koskevista määräyksistä ja kielloista, jenkkinuorten porukassa alkoi kauhea spekulaatio. Suomen tullin puolelle jätettiin laatikkotolkulla tavaraa farkuista Hemingwayn romaaneihin.

Mielestäni Lappeenrannan näyttelyn aihe on hyvä, koska se kertoo jotain siitä, minkälainen neuvostosensuuri oli ulkomaalaisille. Kysymyksiä on herättänyt, miksi jotkut asiat olivat maassa kiellettyjä? Mainittakoon, että koko Neuvostoliiton (tullilaitos) rajavartiolaitos oli KGB:n alaisuudessa.

Mutta minkälainen neuvostokansalaisiin kohdistuva sensuuri vallitsi itse maassa? Siitä kertoo Olga Sinitsyna, joka työskenteli Moskovassa ulkomaisen ja lastenkirjallisuuden kirjastossa. Kulttuurinavigaattori julkaisee kahdessa osassa lyhennelmän esitelmästä, jonka voi lukea englanniksi kirjastonhoitajien kansainvälisen yhdistyksen IFLA:n konferenssin julkaisusta. Esitelmän aihe on Sensuuri Neuvostoliitossa ja sen kulttuuriset ja poliittiset seuraukset taiteelle ja taidekirjastoille.

Virallinen sensuuri lakkautettiin Neuvostoliitossa kolme vuotta ennen maan lakkauttamista, vuonna 1988, jolloin kirjastot siirtyivät uuteen aikaan. Se tarkoitti ovien avaamista osastoon, joka oli otsikoitu ”vain viralliseen käyttöön”. Kymmenien vuosien ajan kiellettyinä pidetyt julkaisut tulivat esille.

Kirjoittaja toteaa aluksi, että kaikkialla läsnä oleva sensuuri oli usein huomaamatonta ja luonnollinen osa elämää. Kaikkialla tuntui olevan ”silmä” valvomassa ja siksi jokaisen täytyi kehittää oma sisäinen sensorinsa itsekontrollia varten.

Firenzeläisen taidemaalarin ja arkkitehdin Giotto di Bondonen (n. 1267 - 1337) taidetta koskevat julkaisut joutuivat Neuvostoliitossa sensuroiduksi. Kuvassa Kristuksen kumarrus vuodelta 1305.

Kahdenlaista sensuuria

Kirjoittajan mukaan Neuvostoliitossa harjoitettiin kahdenlaista sensuuria:

• Ennakkosensuuria, joka oli henkilökohtaista tai tekijän kontrollointia.
• Valtion erityisosastojen harjoittamaa sensuuria, kuten Valtion komitea julkaisujen valtionsalaisuuksille, kaikenlaiset valtion- ja paikalliset taidetoimikunnat, taide- ja kulttuurikomiteat, toimitusneuvostot jne.

Valtiosääntelyn parhaita paikkoja olivat kirjastot. Ulkomaisten julkaisujen kanssa työskentelevien tuli olla hyvin tietoisia ja heillä tuli olla erityisiä ominaisuuksia. Heidän tuli ”suojella Neuvostokansalaisten mieliä Lännen turmeluksen vaikutukselta ja tarttumiselta.”

Ulkomaista aineistoa ei saanut olla edes pienissä paikalliskirjastoissa eikä yksityisissä kirjakokoelmissa. Siksi (neuvostoliittolaiset) yksityishenkilöt eivät saaneet tuoda julkaisuja ulkomailta tai ottaa niitä vastaan postista. Tulli kielsi kaikki sellaiset yritykset. Julkaisuja takavarikoitiin jopa yksityislähetyksistä lukuun ottamatta diplomaattipostia.

Kirjoittaja kertoo, että kirjaston sensoreilla oli joskus vaikeaa tuomita ja tehdä päätöksiä siitä, mihin sensurointiosastoon julkaisu joutuisi. Joskus julkaisun kaksi samaa kappaletta saattoi joutua eri lokeroihin. Jokainen päätös oli tietyn sensorin henkilökohtainen ja häneen vastuullaan, paitsi sellaisten ”yleisesti kiellettyjen” lehtien kohdalla kuin Time, Life, Paris Match, New York Times, Times, Cosmopolitan, Panorama, jne. tai nimien, kuten Solzhenitsyn, Trotski, Kissinger ym. Joskus ”avattujen” lehtien jotkut numerot kiellettiin jostakin syystä ja se tapahtui joskus sellaisille lehdille kuin Art in America, Art Forum.

Kun kirjastossa työskentelevä kirjoittaja pääsi lopulta näkemään kiellettyjä julkaisuja, hän kertoo kysyneensä itseltään jatkuvasti samaa kysymystä ”miksi?”. ”Saatoin ymmärtää, miksi esimerkiksi monografiat taiteilijoista kuten Kandinsky, Chagall, Malevich, Melnikov, Dali, Magritte, Egon Schiele tai surrealismista, dadasta, ekspressionismista tai muista modernin taiteen ´vaarallisista´ suuntauksista oli kielletty.” Kirjoittajalle oli selvää, miksi neuvostoyleisöltä kiellettiin esimerkiksi Dalin päiväkirjojen lukeminen, koska ihmiset olisivat päässeet tutustumaan hänen fysiologiansa salaisuuksiin. ”Mutta mitä vikaa oli sellaisissa taiteilijoissa, kuten Giotto, Matisse, Picasso, Bauhausin arkkitehtuurissa, Le Corbusierissa tai Beatlesien lyriikassa?” Kaikkein hämmästyttävin tapaus oli ”Tonttujen tietokirja” – ihastuttava lastenkirja hauskoine kuvineen ja teksteineen.

Sensuurin aiheita

Sensuurin kouriin joutunutta aineistoa kirjoittaja luokittelee seuraavasti:

• Poliittiset syyt (Neuvostoliiton, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen, neuvostohallinnon, erityisten poliittisten hallintoelinten ja henkilöiden kritiikki).
• Julkaisun tekijänä olevan taiteilijan poliittinen epäluotettavuus (väliaikainen tai pysyvä).
• Julkaisun tekijän poliittinen epäluotettavuus (väliaikainen tai pysyvä).
• Epäluotettavan henkilön mainitseminen, paikkaansa pitämätön tosiasia tai tapahtuma tekstissä, jos sitä ei kritisoitu (mahdollisia poistoja teksteihin tai kuviin).
• Yleensä kielletyt aiheet fasismista, väkivallasta tai terrorismista (tähän kuuluivat kauhuelokuvat).
• Pornografia (ihmesana – jota kukaan sensoreista ei pystynyt koskaan määrittelemään tarkkaan omassa erikoissanastossaan; se oli useimmin toistuva kiellon syy julkaisuille, koska useimmat taiteilijat Antiikin ajoista asti olivat tehneet tutkielmia alastonmalleista)
• Teemat, aiheet, tiedot ja tapahtumat, jotka aiheuttavat tai voisivat aiheuttaa ei-toivottuja ajatuksia, ajatusyhdistelmiä tai illuusioita jotka eivät ole suosiollisia Neuvostovaltiolle.

Neuvostoliitossa oli olennaista huolehtia kansalaisten ”mielenterveydestä” puuttumalla myös taiteen luomiseen. Tämä tavoite asetettiin jo aivan Neuvostovaltion syntyessä, mutta sen toteutus ei ollut helppoa. Esimerkiksi Venäläinen avantgarde vuosisadan alussa oli pääasiassa ei-esittävää ja aiheita oli vaikea tunnistaa, tai ne olivat liian abstrakteja.

Neuvostoviranomaisten päätös oli yksinkertaisuudessaan nerokas: välttääkseen kaksois- tai piilomerkityksiä, moniselitteisyyksiä, väärinkäsityksiä taiteen sisältöjen suhteen, sosialistinen realismi julistettiin yhdeksi ja ainoaksi tyyliksi ja menetelmäksi Neuvostoliiton kaikissa taidesuuntauksissa.

Valtio kontrolloi ulkomaisen taiteen luoksepääsyä eri tavoin:

• Yleisrajoitus ulkomaille matkustamiseen ja Neuvostokansalaisten välitön kontrollointi heidän ollessaan ulkomailla.
• Tiukka rajoitus ja sensuuri museoissa esitettävien taide-esineiden tyypeistä sekä pysyvissä, että tilapäisissä näyttelyissä.
• Rajoitukset taide-esineiden maahantuonnissa yksityishenkilöille.
• Yksityisten taidegallerioiden kielto ja näin jokaisen yksityisen taidekokoelman julkisen esittämisen tiukka valtiosääntely.

Venäläisen Vassily Kandinskyn taide oli neuvostostosensuurin eräs kohde.

Menneisyyden valtiosääntely

Kirjoittaja kertoo Neuvostoliiton taiteen historiasta ja erilaisista taiteen sensuuritoimenpiteistä arkkitehtuurissa ja julkisten veistosten tuhoamisesta.

Menneisyyden taide jaettiin yksinkertaisesti kahteen kategoriaan: Oliko tai eikö taideteoksessa ollut erityisiä merkkejä edistyksellisyydestä, kuten työnteon teemat, taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta, protesteja porvarillista yhteiskuntaa kohtaan, sääliä kärsimystä kohtaan, köyhien ihmisten kuvausta, yhteiskunnallista- tai luokkataistelua. (Helsingin taidehallissa esillä olevaa vasemmistotaiteilijoiden Kiila-yhdistyksen näyttelyä voisi arvostella näillä kriteereillä).

Ilmeisistä syistä keskiaikainen taide, joka oli taidetta joka palveli uskontoa, ei ollut tutkimisen arvoinen. Muutamia erinomaisia katsauksia Bysantin ja vanhaan venäläiseen taiteeseen julkaistiin, koska teoksia käsiteltiin vain kulttuuri-, eikä uskonnollisina esineinä ja koska kirjoittajilla oli mitä korkein asema. Kirjoittaja ihmettelee, miksi esimerkiksi art-nouveauta eli jugendtyyliä kritisoitiin voimakkaasti huolimatta ilmeisistä sen taiteen keinoin saavutettavista sosialistisista ajatuksista yhteiskunnan parantamiseksi. Asenne tyyliä kohtaan muuttui vasta 1970-luvun lopulla. Samaa voi sanoa 1800-luvun lopun historismista (eli eklektismistä).

Modernista taiteesta sallittiin vain yksi kirja mustavalkoisin valokuvin, jonka nimi oli ”Modernismi: analyysi ja kritiikki 20 vuosisadan taiteen pääsuuntauksista.” Porvarillisen taiteen karkean kritiikin lisäksi kirjan kuuliaiset kirjoittajat onnistuivat esittämään vain lyhyen tosiasioiden, nimien ja tapahtumien tiivistelmän, jossa ei ollut yhtään arvostelua.

Kirjoittaja kommentoi: ”Mutta jopa tuo rajoitettu informaatio oli korvaamatonta tutkijoille ja lukevalle yleisölle.”

Tontut joutuivat sensuuriin Neuvostoliitossa. Kuva Rien Poortvlietin Suuresta tonttukirjasta.

Neuvostosensuuri, osa II:
Mustat korpit, toisinajattelijat ja Puskutraktorinäyttely