maanantai 19. maaliskuuta 2007

Filmit, hullut ja taiteen tase


Törmäsin pitkästä aikaa Filmihulluun. Törmäys oli terveellistä laatua, vuoden ykkösnumero inspiroi ja antoi ajattelun aihetta.

Olen filmihullujen varhaista sukupolvea. Aikoinaan Oulun Teinien elokuvakerhoon pääsi kuusitoistavuotiaana, mutta isoveljen ostamalla kausikortilla livahdin mukaan. Joku Rosselinin Punainen erämaa oli viisitoistavuotiaalle vähän vaikea paikka, mutta vähitellen elokuvaan pääsi sisälle. Nykyisin filmit ovat jääneet vähemmälle, mutta kai sanasta on sentään rippeitä jäänyt.

Peter von Baghin magneettinen ääni kuuluu pitkässä tilityksessä otsikolla Suomalainen elokuvakulttuuri vuonna 0. Hän on huolissaan elokuvan tilanteesta ja kirjoittaa:

”Visuaalinen materiaali on moninkertaistunut, sen muodolla ei ole rajoja. Tekniikat kilpailevat keskenään, ja täydentävätkin toki toisiaan, ja kaikki niistä tuovat arkeen katkaisevia läiskiä. Perustana on kuvien inflaatio.”

Kokenut elokuva-aktivistimme tarjoaa lukemisen arvoisen läksytyksen. Artikkeli huipentuu Suomen elokuva-arkiston tilanteen hieman kaunaiseen arvosteluun, jossa von Bagh ei käytä kiertoilmaisuja tai parafraaseja. Roistoksi osoittautuu arkiston johtaja Matti Lukkarila, pahuudeksi laitoksen byrokratia ja vielä suuremmaksi konnaksi arkiston elokuvan parhaimmiston levittämistä ehkäisevä linja.

Peter von Bagh ei näytä tuntevan kulttuurihistoriaa elokuvaa pidemmälle. Museolaitoshan alkoi, kun Ranskan vallankumouksen jälkeen syntyi anarkistinen tilanne, jossa kansanjoukot ryntäsivät aristokratian palatseihin. Kuten Robert Hughes eräässä kirjoituksessaan sarkastisesti totesi, instituutioiden ensimmäinen tehtävä on suojella taidetta kansanjoukkojen paineilta.

Tällainen suojeluasenne kulttuuri-instituutioilla on aina ollut. Vuosisatojen kuluessa on tosin jäänyt epäselväksi, suojellaanko taidetta kansan karsastavan katseen pahaksi arvellulta vaikutukselta, vai onko kansaa suojeltava taiteen karmealta turmiolta.

Kuvataiteessa tätä suojeluaatetta harrastivat pari vuotta sitten pitkin nenänvarttaan katselevat taideteoreetikot, kun kuultiin uutisia Albert Edelfeltin 150-vuotisnäyttelystä Ateneumissa. Talon pyöröovesta oli lapannut väkeä sisään yli 300 tuhatta, joka on 5,8 prosenttia maan väestöstä. Se oli liikaa esoteerisessa liemessä lilluvalle nirppanokka-avantgardellemme. Ehkä heidän mielestään Edelfelt olisi ansainnut korkeintaan vain 100 000 katsojaa.

Filmihullun ykkösnumero avaa ennen kaikkea näköaloja. Kuvien inflaatio, josta Petteri von Bagh mainitsi artikkelinsa alussa, tuntuu olevan koko visuaalista kulttuuria koskeva ja aikaamme leimaava ilmiö kuvallisesta viestinnästä kuvataiteeseen.

Tässä lehdessä asia tuodaan avoimesti esille. Filmihullut pohtivat nyt tosissaan elokuvan esitystekniikoiden muutoksia ja vaikutuksia sen vastaanottoon, eikä katse suuntaudu pelkästään taaksepäin. Tosin Antti Alanen harrastaa huolestuttavaa akateemista kaksinapaisuutta ryhmitellessään kuvat digitaalisiin ja fotokemiallisiin. Olihan erilaisten genrehierarkioiden luominen aikoinaan taideakatemioiden parasta ajanvietettä. Niitä esitellessä kun saattoi heittää surutta roskikseen merkitykset.

Jonathan Rosenbaum arvioi käännösartikkelissaan elokuvakirjoitusta internetissä kansainvälisillä foorumeilla. Vastaavaa, ainakin kartoitusmielessä, voisi alkaa harrastamaan kotimaisestakin verkkojulkaisemisesta. Rosenbaum kirjoittaa:

”Pohdiskellessani tätä kaikkea aloin ymmärtää, että viimeaikaiset väitteet elokuvakritiikin kuolemisesta sukupuuttoon ja vastaväitteet siitä, että se on astumassa uudelle kultakaudelle, ovat yhtälailla pielessä, jos elokuvakritiikki toimii niiden mukaan instituutiona samalla tavalla paperilla ja kyberavaruudessa – saman asian kahtena versiona ennemmin kuin erillisenä malleina.”

Hieman utopistisemman, mutta mahdollisen ja mahdottoman rajoja pohtivan avaran katsauksen aiheeseen kirjoittaa Martti-Tapio Kuuskoski, joka valaisee Bernard Stieglerin näkemyksiä, joissa hän näkee tulevaisuuden kulttuurin kukoistajana amatööriyden.

Todellista filmihulluutta on myös Sampsa Laurisen raportti Godard-näyttelystä viime kesänä Pariisin Pompidu-keskuksessa. Juttu on hulppeat kahdeksansivuinen, joka on jo journalistisena saavutuksena mainitsemisen arvoinen nykyajan kaksituhattamerkkiä-on-jo-puolet-liikaa –tyylisessä kirjoitustaylorismissa. Eikä lukija edes ehdi pitkästymään Godardin maailmaa avartavan tekstin parissa.

Filmihullun jutuissa kiehtoo sen kirjoittajien tarjoama state-of-art -tyyppinen arviointi. Jos elokuva-ala on kriisissä, sen ratkaisun avain on varmaankin juuri tilanteen kokonaisvaltainen arviointi, visio ja kritiikki.

4 kommenttia:

A-K.H kirjoitti...

Kuusikymmenluvulla piti kuulua elokuvakerhoon. Peter von Bagh kirjoittaa hyvin, mutta ääneen sitä miestä ei pitäisi päästää, siis selostamaan mitä sen nyt aina selostaa.

Ripsa kirjoitti...

Olin lähettävinäni kommentin, mutta se katosi bittiavaruuteen, sori.

Täältä ei saa käsiinsä Filmihullua muuta kuin tilaamalla. Suomalainen kirjakauppa kieltäytyy tilaamasta lehtiä koska "kulttuurilehtiä ei osteta". Ei niin että olisivat koskaan edes yrittäneet.

Valkoisessa Vaasassa.

Meillä on onneksi Elokuva-arkiston esityksiä elokuvateatteri Adamsissa. Sitä pyörittävät nuoret opiskelijat, mikä on mielestäni hyvä. Tarjonta on ollut aika monipuolista. Nyt kuitenkin Adams menee myyntiin ja Vaasan elokuvat on sitten nähty, ellei jostakin tule rahaa.

Opiskelijat kertovat että DVD-filmin saa suurennetuksi isoksi ja enää ei välttämättä tarvita elokuvateatteria. Saa nähdä miten meidän käy.

Varsinaista elokuvakerhoa täällä ei ole. Ei ole rahaa.

Jäin miettimään tuota tekniikkaa koko Suomen elokuvia ajatellen. Käsitän että Elokuva-arkisto on se taho joka kunnostaa ja ehkä digitalisoi omistamiaan kopioita, mutta en ole siitä varma.

Kaupalliset kinot eivät näytä kuin suurimmalta osin jenkkimoskaa. Se johtuu siitä että "taide-elokuva ei myy". Warner Bros puolestaan myy omia filmejään halvalla.

Eli jään pohtimaan miten meille täällä periferiassa käy. Jäädäänkö ainoastaan television varaan?

Siltä on näyttänyt että ei EU:n kulttuuritahto ole lopettanut huonojen elokuvien tuotantoa - myös Euroopassa.

On tuntunut nautittavalta saada katsoa hyviä elokuvia suurelta kankaalta ja oikeassa elokuvateatterissa. JOS von Bagh puhui tästä, niin kuin pitäisi puhua, siis että Suomi ei ole yhtä kuin Helsinki, niin hyvä.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

a-k.h: En itse olisi valmis leikkaamaan Petterin äänijänteitä. Tiedän, että monet olisivat. Muistan kun 1970-luvulla monet vastustivat hänen Elokuvan historiaansakin. Kyllä hänellä on ollut ja tulee olemaankin sanottavaa, mielestäni.

ripsa: Entä reipas kävelyretki lähimpään kirjastoon? Muuten kysyin kerran Carl Warghilta, paljonko siellä Vaasassa on sitä populaa? Hän katsoi minua vähän hölmistyneenä ja kysyi, kumpiako?

DVD:ltä ja oikealta filmiltä elokuvan katsominen isolla kankaalla on ihan eri asia, sanovat filmihullut. Vähän kuin yrittäisi ymmärtää Suomen taiteen historiaa pelkästään katsomalla vaikkapa Ars, Suomen taide kirjasarjan kuvia. Kyllä siitä jotain selvää saa, mutta teosten mittasuhteet ja tekstuurit häipyvät parhaimmissakin painokuvissa. Robert Hughes muisteli jossain haastattelussa, että kun hän oli katsellut pornolehtiä nuornamiessä, hän oli luullut, että naisilla on niitti navassaan (hän oli muistaakseni katolilaisesta kodista). Hughes sanoi, että nykyisin naisilla tosin voi oikeasti olla niitti navassaan, mutta varmaan ymmärrätte ongelman...

Nojoo. Ei kai EUn kulttuuritahto huonojen elokuvien tuotantoa voi vähentää eikä lisätä. EU on päällimmäisenä kauppaliitto ja mitä enemmän leffat kaupaksi menevät, sen parempi sen puoleen. Myynti ja myynnin edistäminen on eeuulle tärkeintä, ei kulttuuri. Sitä paitsi tässä asiassa hyvä tahto on vähän sama kuin ilmaa.

Kyllä von Bagh tietää varsin hyvin tilanteen muuallakin kuin Eerikinkadulla. On jopa käynyt Sodankylässä asti, mikä on täkäläisittäin harvinainen laatuominaisuus.

Ripsa kirjoitti...

Ai niin sanoi Kalle? Leffojen suhteen on kai se ja sama onko ruotsin- vai suomenkielinen. Siinä voi olla ongelmia, kun alkaa olla tarvis muunmaalaisistakin elokuvista: Vaasan väestölisäys 55 000 n. v. 2000 -58 000 viime vuonna tarkoittaa suunnilleen maahanmuuttajia, eipä juuri muita.

Tosin heistä aika suuri osa on ruotsintaitoisia, kiitos turvapaikkavastaanottajien, kuten Oravaisten ja Närpiön.

Opiskelupaikatkaan eivät ole lisääntyneet. Niitä ei ole yhtään ainutta humanistisella tai taidepuolella, ellei nyt kieliä ja viestintää sellaiseksi lasketa.

Viimeksi kun tarvitsin, Filmihullua ei tullut pääkirjastoon. On nääs säästettävä, ja mistäs muusta kuin vähän harvinaisemmista lehdistä.

von Baghia vastaan ei mitään. Hyvin perusteellinen tapaus ja minulla on Elokuvan historian tokapainos, ei sitä tuota viimeistä.

Minä olin vähän samaa mieltä kuin sinäkin että kyllä elokuva pitää nähdä laajakankaalta ja filmiltä.

DVD-systeemeistä en ymmärrä mitään, mutta syksyllä näin Tikanojan taidekodissa Fritz Langin Metropoliksen, joka ammuttiin jollain video-DVD-tykillä (ja sotatermi!) suht. pienelle kankaalle.

Kuvan laatu oli hyvä, mutta leffassa oli niin paljon yksityiskohtia että isompi kangas olisi ollut parempi.

Kylläpäs EU antaa rahaa ainakin suomennoksiin, on niillä olemassa jonkinlainen kulttuuribudjetti. Sen lisäksi muistan että oli jonkinmoinen elokuvakokous Ameriikan suurten filminvälittäjien ja EU:n jonku "kulttuurikomission" välillä Madridissa taannoin.

Muistan että Hesari otsikoi että täysmittainen jenkki-invaasio on saatu torjutuksi.

Täältä katsoen ei kyllä siltä näytä.

Tottakai, on olemassa kaupunki nimeltä Vaasa jolla on kulttuuribudjetti, mutta sen varaan ei voi enää nykyään laskea yhtään mitään.

Jaa, paitsi kuorofestivaalit.

Vaikka tämä vaikuttaa valittamiselta, niin en siltikään voisi ajatella muuttavani kalliiseen ja ruuhkaiseen Helsinkiin, edes siihen lähelle eivät rahat riitä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...