 |
| Otso Kantokopi, Taideruhtinaat II (Janne Gallen-Kallela-Sirén), 2015. |
Hän selostaa blogissaan näyttelystään seuraavaa:
”Pääteokseni on epäilemättä sarja Taideruhtinaat. Tein vuonna 2009 kaksi anonyymiä tarraa, joita levitin Kiasman ja Helsingin taidemuseon lähistölle. Silloin olin ehkä hetken aikaa aidosti anonyymi katutaiteilija, jolla oli myös poliittinen sanoma: inhoan syvästi taiteen elitismiä. Toisessa esiintyy museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Siren ja toisessa museonjohtaja Berndt Arell – sekä näitä taidemaailman tuolloisia ”oikeistopoikia” irvailevat lauseet. Myöhemmin tein lauseineen kaksi lisää: isänsä asebisneksen perinnöllä rikastunut liikemies ja ns. merkittävä taiteenkeräilijä Poju Zabludowicz sekä kaupunginjohtaja ja Guggenheimin kyltymätön himoaja Jussi Pajunen.”
Olen aina kuvitellut Timo Soinin ja oikeistopopulistien herjan ”Punavuoren punaviininlatkijat” tähtäävän Otso Kantokorpeen ja hänen elämänpiiriinsä. Hänen uransa on edennyt kirjankustannustoiminnasta Taide-lehden ja Kritiikin Uutisten päätoimittajuuksista Vasemmistoliiton kunnallis- ja eduskuntavaaliehdokkaaksi, Helsingin taidemuseon johtokunnan jäseneksi, kuvataidepolitiikkamme arvostelijaksi, poleemikoksi ja taidekeskustelujen organisaattoriksi.
Hänen toimintaansa ovat olleet Yleisradion kolumnistin virka, useiden taidenäyttelyiden kuratointi, helsinkiläisen taidegallerian ns. Ortonin -piiri ja monet taiteiljaystävyydet. Hän on tunnettu estofiili, jonka rakkaaksi getaway cityksi on tullut Tallinna.
Kantokorpi kuuluu Suomen kuvataidemaailman kymmenen vaikutusvaltaisimman ja kolmen näkyvimmän henkilön joukkoon. Hän on pidetty, mutta myös jonkin verran pelätty kriitikko.
Kriitikkokuntamme konservatiivisessa ja jopa taantumuksellisessa joukossa Otso on ilahduttavan nykyaikainen. Hänen modus operandinsa on Alaston kriitikko -taideblogi, jossa hän julkaisee kaiken kirjoittamansa. Sen laajemmalle Otso ei kuitenkaan ole ottanut omakseen sosiaalista mediaa ja hänen vaikenemistaan Facebookissa pidän käsittämättömänä.
Mukana olevat Timo Setälän ajankohtaiset kollaasit ja arvoituksellisen Kamreeri Honkasen hienot fotomontaasit Eduskuntatalosta ovat näyttelyn terävimpiä kuvia.
 |
| Timo Setälä, Sori siitä, 2015. |
 |
| Otso Kantokorven ja Sirpa Viljasen kooste London Calling. |
Ongelma Otso Kantokorven Taideruhtinaat-sarjan tapaisessa päivänkohtaisessa vallanpitäjien kritiikissä on se, että sen tarkoite irtoaa helposti merkityksestä. Tekstit ilman kontekstia yhdistettynä julistemaisiin henkilökuviin saattavat myös tulla viesteiksi jotka ponnahtavatkin itseään, eli kritiikin ideaa ja tarkoitusta vastaan. Vallanpitäjän arvostelusta saattaa tulla eräänlaista vallanpitäjän ihannointia.
Aikoinaan terävä agitaatio- ja propagandataide suunnattiin 1920-luvulla työväenluokalle, jonka sivistyksen ja lukutaidon arveltiin olevan heikko. Nykyaikana tällaiset vasemmistopopulistiset viestit herättävät korkeintaan imelää ja sameaa nostalgiaa.
Otso Kantokorvesta on tullut suomalaisen kuvataidemaailman mandariini, überkriitikko ja renessanssiruhtinaan kaltainen monitoimitekijä, aktivisti ja osallistuja.
Hän olisi voinut valita yhdeksi Taideruhtinaat -sarjan aiheeksi myös itsensä. Siksi tein näyttelyn sarjan jatkoksi kuvan myös hänestä.
 |
| Heikki Kastemaa, Taideruhtinaat V (Otso Kantokorpi), 2015. |
7 kommenttia:
Jotkut taiteilijat suutuvat muutamastakin poikkipuolisesta sanasta. Minä en ole sellainen ihminen. Itse asiassa nautin tekstistäsi, siinä oli hyviä pointteja. Siinä oli kuitenkin yksi virhe tai väärinkäsitys, jonka haluan ehdottomasti korjata. Kirjoitit, että "väitin kieli poskella kuitenkin olevani 'ihan oikeasti' Andy Warholin veroinen". Tästä saa sellaisen käsityksen, että pitäisin itseäni Warholin veroisena taiteilija. Kyse oli kuitenkin ihan muusta asiasta, taidegrafiikan teknisestä suorittamisesta. Todellisuudessa sanoin sanatarkasti, että "olen osapuilleen yhtä hyvä taidegraafikko kuin Andy Warhol". Siinä olin jopa ihan tosissani eräässä suhteessa: toimintatapamme on samanlainen. Ystäväni, valokuvataiteilija Timo Setälä toteutti ideoideni pohjalta tarrojeni visuaalisen ilmeen, ja ystäväni, taidegraafikko ja mestaripainaja Harri Leppänen yhdessä nuoren virolaisen mestaripainajan Lauri Koppelin kanssa muunsi ne ammattimaisen hyvin tehdyiksi litografioiksi. En edes ollut Tallinnassa valvomassa värien sekoitusta ja duunien vedostamista, koska minulla oli työkeikka Lahdessa. Annoin ohjeet puhelimessa. Näin omat duunini ensimmäistä kertaa vasta signeeratessani niitä porvoolaisessa kehystämössä. Oletan Warholin toimineen täysin samoin. Tuskin hänellä oli väriä sormissaan, ei minullakaan. Ainoastaan tätä tarkoitin vitsilläni, eikä se edes ollut kieli poskella sanottu vitsi vaan todennäköisesti aivan oikea päätelmä.
Eikä sinun kannata miettiä sitä, onko minusta taiteilijaksi. Ilmoitin jo tiedotteessa, että en ole taiteilija ja että en aio sellaiseksi ryhtyäkään. Olen kuitenkin luova ihminen, ja minusta nyt vain on nastaa tehdä taiteenkaltaisia interventiota, ja siksi tämä ei varmaankaan tule olemaan edes viimeinen näyttelyni.
Mitä taas tulee valta-asemaani, jota kommentoit, liioittelet sitä selvästikin. En ole mandariini, en renessanssiruhtinas. Olen määrätietoisesti kieltäytynyt 17 vuoden ajan kaikkien merkittävien osto- ja apurahalautakuntien jäsenyydestä, joita minulle on tarjottu. Minua ei kiinnosta valta muuten kuin hyvien projektien käynnistämisen mahdollistavana vaikutusvaltana eikä julkisuuskaan muuten kuin samasta syystä. Viihdyn lähinnä kotona lukemassa kirjoja tai baarissa - jonka nimeä minulla ei ole tapana edes kertoa (se ei siis ole Salve, jossa joskus piipahdan) – kavereideni kanssa pelaamassa kortia ja latkimassa olutta ja parantamassa maailmaa. Olen todellisuudessa aika yksityinen ihminen, enkä verkostoidu tademaailman eliitin kanssa, en käy juurikaan avajaisissa muuta kuin inhimillisen sosiaalisen pakon vaatiessa niin (Kiasmassakin olen käynyt vain sen avajaisavajaisissa enkä koskaan sen jälkeen avajaisissa) enkä misään eritysisalongeissa, joissa rikkaat ihmiset puhuvat taidemaustaan.
Mutta tämä on tietenkin ihan eri eri tarina, josta voimme puhua myöhemmin, koska nyt aion ryhtyä lukemaan Naomi Kleinin uutta kirjaa juotuani ensin lasin viiniä parvekkeella röökaten.
Ystävällisesti ja kollegiallisesti,
Otso Kantokorpi
Ai niin, se sun kuvas oli nasta, mutta kyllä mun litografia oli esteettisesti vahvempia – varmaankin apujoukkojen takia.. Saanko muuten käyttä sitä blogissani, jos jaksan jotain kirjoittaa? On takki vähän tyhjä
Kiitos palautteesta Otso! Saat käyttää kuvaani, totta kai, sitaattioikeudella. Se on noin 15 minuutissa tehty pastissi töistäsi, eikä sen laatu ole tietenkään vedostesi luokkaa. Halusin osoittaa kuvalla, miten kyseenlaisia kontekstista irroitetut tekstit, kuten Taideruhtinaat-sarjasi kuvat ja tekstit, voivat olla. Eli jos väitetään jonkun sanoneen jotain, pitäisi kertoa tarkasti, missä joku on näin sanonut. Monesti ihmisten sanomiksi, esimerkiksi sivulauseissa tai tokaisumielessä ilmoitetaan sellaista, mitä he eivät oikeasti ole tarkoittaneet. Wikipedian sääntö "citation needed" on hyvä. Se tarkoittaa, että jonkun sanomiseksi väitetty pitäisi todentaa. Tosin arvioit oman osaamisesi huonosti, et ole Andy Warholin veroinen etkä yhtä hyvä graafikko edes "osapuilleenkaan", ja päätelmäsi on väärä. Taidegraafikon tielläsi on vielä matkaa siihen, että voisit verrata sitä Andy Warholiin. Mutta suunta on hyvä, asento kunnioitettava ja hyvää matkaa kuitenkin! Grandiositeetithan ovat rakastettavia, mutta vakavasti niitä ei tarvitse ottaa.
Minusta on hyvä ja kulunutta sanaa käyttääkseni "haasteellista", että kriitikko tekee "intervention" myös taiteen tekijänä. Olen itse osallistunut kolmeen taidenäyttelyyn, joista yksi oli jyrytetty. Kritiikki ja taiteen tekeminen eivät ole kaukana toisistaan, ja kun kriitikko esittää itse tekemiään töitä, voi osoittaa ainakin sen, että vastakkaisuuksia taide ja kritiikki eivät ole. Ero taiteilijan ja kriitikon välillä lienee se, että kriitikolla on taiteilijoita enemmän valtaa joissakin asioissa kuin taiteilijalla.
Kirjoitat, että et halua verkostoitua taidemaailman eliitin kanssa. Roskaa. Itse koen olevani eliittiä ja olen pyrkinyt siihen asemaan aina ja tietoisesti. Eliitti on yksinkertaisesti parhaimmistoa, eikä esimerkiksi uheilussa ketään haukuta vaikkapa Eliittikisoihin osallistumisesta. Suomen olympiajoukkue on urheilumme eliittiä, eikä kukaan moiti ketään siihen kuulumisesta. Minusta sinä olet Suomen taidemaailman ja kulttuurielämän eliittiä, kuulut parhaimmistoon. Kehottaisin sinua Otso nyt hieman vanhempana ja kokeneena ryhdistäytymään: verkostoidu ja nouse Suomen taidemaailman eliittiin! Mielestäni kuulut Suomen taideolympiajoukkoon. Ja olisi kiva, jos vielä osallistuisit Facebookiin oikealla nimelläsi, etkä vaan lurkkisi, niin voitais keskustella näistä ja monista muistakin asioista vaikka siellä. t.
Olet taas monessa asiassa niin oikeassa. Käytin sanaa 'eliitti' liian löysästi. Tarkoitin sillä lähinnä sitä porukkaa, jolla on rahaa ostaa kallista taidetta ja halua elvistellä sillä olematta juuri lainkaan kiinnostunut itse substanssista (olen tavannut sellaisia paljon), sitä porukkaa, jolla on valtaa ja halua elvistellä sillä olematta lainkaan kiinnostuneita sen käyttämisestä hyviin tarkoituksiin oman edun ajamisen sijaan (olen tavannut sellaisia paljon).
Annan käytännön esimerkin – opetin vuosia taiteen sosiologiaa ja yritin aina käyttää varsin havainnollisia käytännön esimerkkejä, toisinaan liiankin avomielisesti – haluttomuudestani verkostoitua "eliittinä itseään pitävien" kanssa. Sain kerran kutsun Pentti Kourin tupaantuliaisiin, jossa hän esitteli uutta keräämisvaihettaan kotinsa seinillä, suomalaista valokuvataidetta. Kouri oli taiteen suhteen täysi paskiainen – ei mikään taiteenrakastaja niin kuin Hesarin imelässä nekrologissa taannoin kerrottiin –,joka kohteli taiteilijoita yleensä tosi huonosti. Minulle oli täysin selvää, että hänen bileisiinsä en mene. Eikä hän edes kutsunut minua Otso Kantokorpena vaan Taide-lehden päätoimittajana. Yleensä haluan olla oma itseni enkä statukseni.
Voi olla, että minun olisi 'eliitin' sijaan pitänyt käyttää sanaa 'elitistit'. Mutta tämähän on aika monisyinen filosofinen ja sosiologinen kysymys, jota en juuri nyt jaksa keskittyneenä miettiä.
Niistä teksteistäkin voisimme keskustella lisää, mutta toissailtana oli avajaisten jatkot ja eilen ystäväni pikkujoulut, joten alkoholia käyttävänä ihmisenä olen juuri nyt aika puhki, joten ehkä palaamme asiaan. Sen verran kuitenkin haluaisin lisätä, että pidän Zabludowiczin alle kirjoittamaani lausetta jo sellaisenaan aika hyvänä taiteoksena. Mielestäni se on aforistinen poliittinen oivallus. Se on aika oivaltava parafraasi Hanns Johstin lauseesta "Jos kuulen sanan kulttuuri, poistan varmistimen Browningistani." Asekaupalla ja taiteella on suhteensa, eikä sen esiin tuominen muuten ole mielestäni populismia.
Nyt lähden ottamaan ns. korjaussarjan – jos teen juojana ymmärrät mitä tarkoitan.
Ain niin, unohdin sanoa: sinun kanssassi verkostoidun mielelläni, vaikka kuulutkin eliittiin.
Ok, voin sitten opastaa, miten täällä pitää käyttäytyä. :) Tuo olisi selvittämisen paikka: Tehtiinkö Pentti Kourista jonkinlainen sankari ja jos tehtiin, miten se tehtiin? Luulen että monet kokevat olonsa vieraaksi rikkaiden taideshoppailumaailmassa. Onneksi ei ole tarvinnut seurustella miljonäärien kanssa ainakaan rasitukseen asti.
Näin muun muassa Teemu Luukan nekrologista: "Kouri sanoi löytäneensä taiteesta kodin. "Taide on ainoa alue, jossa henkiset arvot ovat vielä jäljellä", hän sanoi Helsingin Sanomissa 1992." Valheellista roskaa, ja oli siinä muutakin samaa. Minä tiedän Kourista aika paljon sellaista, jota ei ääneen voi kertoa. Olen muutenkin aina ollut huono käyttäytymisessä. Minulla oli jopa keskikoulussa käytöksenalennus todistuksessa – siihen aikaan se oli vähän skandaali ja harvinaista.
Arell muutti vielä Kiasma-kokoelmaksi nimetyn konkurssikokoelman uudestaan Kouri-kokoelmaksi. Huijausrahalla sekin oli hankittu, kuten me kaikki tiedämme.
Tokihan Kouriu oli lausunnossaan aika lähellä oikeaa, mutta ei hänellä niitä henkisiä arvoja ollut juurikaan liike-elämässään käytössään.
Lähetä kommentti