Riga Runaway ja sankaripatsaita Latvian malliin

 

 Flo Kaseauru, Riga Runaway, 2011, video.

Valkoinen hevonen juoksee kilpaa mustan BMWn kanssa Riikan öisillä, pimeillä, autioilla kaduilla. Ajo siirtyy Riikan vanhan keskustan jälkeen esikaupunkialueelle. Musta Bemari vilkuttaa, kurvaa, pysähtyy kerrostalon pihalle ja jatkaa taas ajoaan kohti sarastusta, johon hevonen katoaa.

Virolaisen Flo Kasearun video tehtiin viime kesäkuussa Riikassa projisoimalla auton ikkunasta videotykillä kuvaa juoksevasta valkoisesta hevosesta. Aggressiivinen ajo on kuvattu osin itse autosta, osin toisesta, myös kilpailevasta autosta. Meno on kova, moottori ärjyy, renkaat ulvovat ja aamun valon myötä linnut aloittavat laulunsa.   

Videoteos Riga Runaway syntyi Riikassa nähtävään kansainväliseen näyttelyyn, jossa viisi taiteilijaa esittävät teoksiaan ja kommenttejaan. Otsikko ”After Socialist Statues” viittaa kaksikymmentä vuotta sitten päättyneeseen aikakauteen, ”sosialistiseen kuvanveistoon”. Katsaus on esillä Riikan keskustorin "hangaarihallien" lähellä sijaitsevassa nykytaiteen keskus KIM?:ssä. 

Näyttelyn kuraattori Rael Artel muistuttaa esitteessä, miten ”sosialistisen kuvanveiston” otsikko yhdistettäisiin Tallinnassa Pronssisoturin purkamiseen liittyviin tapahtumiin vuonna 2007, mutta muissa entisissä sosialistimaissa tulkinta olisi väljempi.

Valkoisen hevosen mielikuva, kertoo Maija Rudovska näyttelyn esitteessä, saattaisi Freudin tulkinnan mukaan olla projektio unen muodossa täyttymättömistä unelmistamme. Valkoinen hevonen on myös täynnä symboliikkaa erilaisista kansantaruista järkeilyyn, joka voi merkitä esimerkiksi voittoa, hedelmällisyyttä tai jopa kuolemaa.

Rudovska näkee Kasearun videon halun objektina, joka enteilee eskapismia. Riga Runaway tykittää halua paeta, välttää kaupunkia, päästä eroon sen ohjaksista. Rudovska päätyy myös analysoimaan teosta suhteessa sikäläisen taide-elämän tilaan, jota luonnehtii jatkuva taistelu paikallisuuden leimaa vastaan, halu tulla huomioiduksi tai löydetyksi.

Latvian statuomania

Riikan keskustassa kävellessä törmää statuomaniaan, kuten missä tahansa kaupungissa. Patsaat, muistomerkit ja merkittävien henkilöiden tai tapahtumien mukaan nimetyt kadut muistuttavat jatkuvasti menneisyydestä. Kuvanveiston avullahan on kaikissa maissa rakennettu kansallista identiteettiä siinä missä on laulettu kansallislauluja, heilutettu lippuja ja hurrattu urheilukilpailuissa.

On kiinnostavaa miettiä, milloin, mihin ja miksi sankaripatsaita on eri aikoina niin kovasti tarvittu. Latvialaisen patsasinnostuksen merkityksiä pohtiessa huomaan, miten monikerroksinen sipuli statuomania oikeastaan on, ja miten syvästi se ulottuu omaan aikaamme.     

Törmäsin Riikan keskustan esplanadialueen puistossa kenttämarsalkka Barclay de Tollyyn, jonka teki berliiniläinen kuvanveistäjä Wilhelm Wandschneider. Patsas paljastettiin 1913, mutta se tuhoutui ensimmäisessä maailmansodassa. Vuonna 2002 paljastettiin venäläisten Alexey Murzinin ja Ivan Korneyevin tekemä replika, joka valettiin Pietarissa.

Tollyn tarina on kiinnostava, taistelihan hän muun muassa Venäjän armeijan johdossa Suomen sodassa ja oli maamme ensimmäinen kenraalikuvernööri.

Mutta miksi vuonna 2002 Riikan keskustassa paljastettiin entisessä Liivinmaassa skotlantilaiseen sukuun syntyneen, nykyisessä Etelä-Virossa kasvaneen, Venäjän armeijaa Napoleonia vastaan johtaneen sotamarsalkan pronssiveistoksen replika? Vastaus löytynee suurin piirtein siitä, että kansallisen identiteetin kohottamiseksi sankareita ja heidän patsaitaan on tehtävä vaikka kirveellä veistäen.

Kävelyni Riikan keskikaupungin komealla bulevardi- ja puistoalueella päättyi Arsenalsin rakennukseen, joka on yksi Latvian valtion taidemuseon viidestä yksiköstä. Sinne pystytettiin latvialaisen tekstiilitaiteen näyttelyä, mutta rakennuksen edustan puistossa kiinnitin huomiota kultaiseen patsaaseen, joka on nostettu korkealle, mustalle graniittijalustalle.

Teos kertoo paikallisesta sankarista, hyväntekijästä ja naisesta. Aiheena naissankari on melko harvinainen sankaripatsaiden joukossa, mutta heitäkin suurmiesten joukkoon mahtuu.

Ihmettelin vaan teoksen kömpelyyttä ja naivistisia mittasuhteita. Kullalla päällystetty teos on eräs heikkotasoisimpia näkemiäni, eikä pitemmän päälle tee kunniaa edes merkityksensä kantajalle.

Ja Arsenal-rakennuksen edustalla latvialainen statuomania pääsi kukkimaan. Siinä parikymmentä kiviveistosta käsittävä sankarigalleria koostuu niin kansallisista kuin kansainvälisistä yhteyksistä. Mukana ovat muun muassa Lea Davidova-Medenen muotokuva kulttuuriaktivisti Imants Ziedonisista ja patsas herrasta nimeltä J.S. Bach. 

Kulttuurikaanoneiden maa

Kirjallisuus- ja taide-elämän varsin samantyylisiä, pelkistettyjä kivihahmoja katsellessa tuli mieleeni, että Latvia on Tanskan ja Hollannin lisäksi kolmas maa, jossa otettiin muutama vuosi sitten käyttöön kulttuurikaanonit. Nuo valtion virallistamat ja vahvistetut taiteilijat ja teokset siunattiin paradoksaalisesti aikana, jolloin Latvian kulttuuriministerinä oli Helena Demakova, joka on tunnettu taidekriitikko ja näyttelykuraattori. (Latvian kulttuurikaanonit esitellään tässä)

Myös Suomeen ja Ruotsiin ehdotettiin kulttuurikaanoneita taannoin. Kulttuurikaanonit olivat osa 2000-luvun alun uuden oikeistolaisen ja nationalistisen kulttuuripolitiikan nousua. Kulttuurin ja kansallisen identiteetin rakentamisesta kulttuurikaanoneiden avulla meillä onneksi luovuttiin ja valittiin liberalismin tie. Viittaahan moinen virallistaminen autoritäärisyyteen, eri taiteiden hyväksikäyttöön muun muassa Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton malliin. 

Latvian patsasintoa miettiessäni mieleeni muistui jälleen kerran Bertolt Brechtin Galileo Galilein dialogi viimekesäisestä artikkelistani Kulttuurinavigaattorissa, jossa pohdin statuomaniaa. Näytelmän päähenkilö valittaa, että onneton on se maa, jolla ei ole sankareita. Galilei vastaa siihen: ”Ei. Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita.”

Kävelyretkeni päätteeksi palasin Riikan hangaarihallien lähelle, Moskova-kadulle katsomaan uudelleen Flo Kasearun videon Riga Runaway. Se on taidetta, josta tykkään.

Talinnassa kiistellään myös taiteesta

Tallinnassa ja Virossa mellakoidaan patsaan tähden. Tänään lauantaina Ilta-Sanomien pääkirjoitussivulla lukee: ”Ei mitään taidepolitiikkaa”. Lehden päätoimittaja kiirehti ilmaisemaan mielipiteenään, että Pronssisotilas-patsaan taiteelliset ansiot eivät olleet syynä Tallinnan mellakoitsijoiden yhteenottoon.

Vain sivistymättömän maan sivistymätön päätoimittaja kirjoittaa moista roskaa. Talinnan mellakoissa, niin monikerroksisia kuin ne ovatkin, on kyse myös kulttuuripolitiikasta ja taiteesta. Sosialismin ja sosialistisen realismin perinnöstähän siellä kiistellään.

Länsimaissa on vaikea ymmärtää, että arjalaiskalloiset leninit ja neuvostosotilaat, pää kypärin, Kalashnikovit sojottaen ja naispartisaaneilla rinnat törröttäen, eivät ole pelkkiä pronssiin valettuja esteettisiä merkkejä. Kyse oli julkisten tilojen ja julkisten paikkojen sovietisoinnista, neuvostovirallisuudesta jolla täytettiin niin julkisia paikkoja kuin kansalaisten mieliä.

Tätä taiteen avulla tehtyä mielen, paikan ja vallan yhteensovitusta on vaikea pyyhkiä pois ihmisten muistoista, eikä sitä voi tehdä, vaikka patsas ammuttaisiin kuuhun. Virossa näyttää käyneen myös niin, että mielikuva on hypännyt yli sukupolven. Se on kasvanut ja tullut myytiksi. ”Kolmas sukupolvi haluaa muistaa sen, minkä toinen unohti”, sanotaan amerikansuomalaisten keskuudessa.

Tänään Tallinnan kaduilla hulinoivat eivät ole sosialismin ja sosialistisen realismin kasvatteja, vaan heidän lastenlapsiaan. He ovat Tallinnan Coca-Cola Plazan lapsia, uusliberalistisen kapitalismin omaksuneita nuoria.

Länsimaissa taide ja politiikka elävät tavallisesti omissa maailmoissaan, jotka harvoin kohtaavat, mutta neuvostovalta ja sosialistinen realismi oli yhteen liimattu. ”Miehitysvalta tilasi taiteilijoilta lukuisia monumentaalitöitä. Enn Roos ja Arnold Alas tekivät 1947 Tallinnaan ns. vapauttajien monumentin, joka totisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan erottui myönteisesti neuvostoaikaisista sotamuistomerkeistä.” Näin toteavat Sirje Helme ja Jaak Kangilaski Viron taiteen historiassaan (1999).

He luonnehtivat aikakauden tyyliä: ”Monumentaaliteoksissa suosittiin monen tekijän ’kollektiivista’ työtä. Vallanpitäjien ilmeinen päämäärä oli tukahduttaa taiteilijoiden ’porvarilliseksi individualismiksi’ nimittämänsä omaleimaisuus ja pakottaa taiteilijat noudattamaan neuvostoihanteita.”

Alas oli arkkitehti, joka muotoili jalustan ja taustan, Enn Roos kuvanveistäjänä teki patsaan, jossa tiettävästi mallina oli Kristian Palusalu, kaksinkertainen painin olympiavoittaja.

Stalinistisen taidepolitiikan edetessä Enn Roosista mainitaan Viron taiteen historia-kirjassa, että hän teki ”noina vuosina kliseemäisiä ja tylsiä monumentteja”.

Tallinnan Pronssisotilaan aiheuttaman kiistan on ainakin osaksi väitetty johtuvan itsenäisen Viron huonosta taide- ja kulttuuripolitiikasta. Muissa Baltian maissa neuvostopatsaita alettiin poistaa ja siirtää muualle vapautuksen päivien koittaessa 1990-luvun alussa.

Neuvostoajan teoksia on siirretty Etelä-Liettuassa olevaan Grutasin veistospuistoon, josta on tullut suosittu käyntikohde. Vastaava toteutettiin myös Budapestin lähellä olevassa veistospuistossa.

Kulttuurinavigaattori kävi aikoinaan tarkistamassa molemmat ja totesi hämmästyksekseen, miten heikkotasoista sosialismin paatoksellinen design oli. Olisi kuvitellut, että jos taiteilijalta tilataan puolueen päätöksellä teos tärkeälle paikalle, olisi taiteellisia paukkuja löytynyt enemmänkin, mutta eipähän löytynyt.

Aivan kiistapaikan lähellä on Tallinnassakin Viron miehitysmuseo, jonka alakerrassa voi sosialismin vallanpitotaidetta ihmetellä. Myös Kadriorgin KUMUssa on – ainakin toistaiseksi – sosialistista realismia, jota voi ihailla tai vihata. Helsingissä Hakaniemen torin reunassa oleva ruma rauhanpatsas on sosialistisen realismin lahjahevonen Helsingille. Neuvostoajan sosialismissa elänyt katselee niitä toisin silmin kuin puhtaan ja viattoman estetiikan omaksunut länsimainen silmä.

Neuvostoliiton loppuessa sosialistisesta realismista tuli ympäristöongelma ja museotavaraa. Mutta sen perinnön pohtiminen ei ole kunnolla vielä edes alkanut.