lauantai 28. huhtikuuta 2007

Talinnassa kiistellään myös taiteesta

Tallinnassa ja Virossa mellakoidaan patsaan tähden. Tänään lauantaina Ilta-Sanomien pääkirjoitussivulla lukee: ”Ei mitään taidepolitiikkaa”. Lehden päätoimittaja kiirehti ilmaisemaan mielipiteenään, että Pronssisotilas-patsaan taiteelliset ansiot eivät olleet syynä Tallinnan mellakoitsijoiden yhteenottoon.

Vain sivistymättömän maan sivistymätön päätoimittaja kirjoittaa moista roskaa. Talinnan mellakoissa, niin monikerroksisia kuin ne ovatkin, on kyse myös kulttuuripolitiikasta ja taiteesta. Sosialismin ja sosialistisen realismin perinnöstähän siellä kiistellään.

Länsimaissa on vaikea ymmärtää, että arjalaiskalloiset leninit ja neuvostosotilaat, pää kypärin, Kalashnikovit sojottaen ja naispartisaaneilla rinnat törröttäen, eivät ole pelkkiä pronssiin valettuja esteettisiä merkkejä. Kyse oli julkisten tilojen ja julkisten paikkojen sovietisoinnista, neuvostovirallisuudesta jolla täytettiin niin julkisia paikkoja kuin kansalaisten mieliä.

Tätä taiteen avulla tehtyä mielen, paikan ja vallan yhteensovitusta on vaikea pyyhkiä pois ihmisten muistoista, eikä sitä voi tehdä, vaikka patsas ammuttaisiin kuuhun. Virossa näyttää käyneen myös niin, että mielikuva on hypännyt yli sukupolven. Se on kasvanut ja tullut myytiksi. ”Kolmas sukupolvi haluaa muistaa sen, minkä toinen unohti”, sanotaan amerikansuomalaisten keskuudessa.

Tänään Tallinnan kaduilla hulinoivat eivät ole sosialismin ja sosialistisen realismin kasvatteja, vaan heidän lastenlapsiaan. He ovat Tallinnan Coca-Cola Plazan lapsia, uusliberalistisen kapitalismin omaksuneita nuoria.

Länsimaissa taide ja politiikka elävät tavallisesti omissa maailmoissaan, jotka harvoin kohtaavat, mutta neuvostovalta ja sosialistinen realismi oli yhteen liimattu. ”Miehitysvalta tilasi taiteilijoilta lukuisia monumentaalitöitä. Enn Roos ja Arnold Alas tekivät 1947 Tallinnaan ns. vapauttajien monumentin, joka totisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan erottui myönteisesti neuvostoaikaisista sotamuistomerkeistä.” Näin toteavat Sirje Helme ja Jaak Kangilaski Viron taiteen historiassaan (1999).

He luonnehtivat aikakauden tyyliä: ”Monumentaaliteoksissa suosittiin monen tekijän ’kollektiivista’ työtä. Vallanpitäjien ilmeinen päämäärä oli tukahduttaa taiteilijoiden ’porvarilliseksi individualismiksi’ nimittämänsä omaleimaisuus ja pakottaa taiteilijat noudattamaan neuvostoihanteita.”

Alas oli arkkitehti, joka muotoili jalustan ja taustan, Enn Roos kuvanveistäjänä teki patsaan, jossa tiettävästi mallina oli Kristian Palusalu, kaksinkertainen painin olympiavoittaja.

Stalinistisen taidepolitiikan edetessä Enn Roosista mainitaan Viron taiteen historia-kirjassa, että hän teki ”noina vuosina kliseemäisiä ja tylsiä monumentteja”.

Tallinnan Pronssisotilaan aiheuttaman kiistan on ainakin osaksi väitetty johtuvan itsenäisen Viron huonosta taide- ja kulttuuripolitiikasta. Muissa Baltian maissa neuvostopatsaita alettiin poistaa ja siirtää muualle vapautuksen päivien koittaessa 1990-luvun alussa.

Neuvostoajan teoksia on siirretty Etelä-Liettuassa olevaan Grutasin veistospuistoon, josta on tullut suosittu käyntikohde. Vastaava toteutettiin myös Budapestin lähellä olevassa veistospuistossa.

Kulttuurinavigaattori kävi aikoinaan tarkistamassa molemmat ja totesi hämmästyksekseen, miten heikkotasoista sosialismin paatoksellinen design oli. Olisi kuvitellut, että jos taiteilijalta tilataan puolueen päätöksellä teos tärkeälle paikalle, olisi taiteellisia paukkuja löytynyt enemmänkin, mutta eipähän löytynyt.

Aivan kiistapaikan lähellä on Tallinnassakin Viron miehitysmuseo, jonka alakerrassa voi sosialismin vallanpitotaidetta ihmetellä. Myös Kadriorgin KUMUssa on – ainakin toistaiseksi – sosialistista realismia, jota voi ihailla tai vihata. Helsingissä Hakaniemen torin reunassa oleva ruma rauhanpatsas on sosialistisen realismin lahjahevonen Helsingille. Neuvostoajan sosialismissa elänyt katselee niitä toisin silmin kuin puhtaan ja viattoman estetiikan omaksunut länsimainen silmä.

Neuvostoliiton loppuessa sosialistisesta realismista tuli ympäristöongelma ja museotavaraa. Mutta sen perinnön pohtiminen ei ole kunnolla vielä edes alkanut.

2 kommenttia:

A-K.H kirjoitti...

Ei herooinen taide ole vierasta länsimaissakaan. Sillähän on vuosituhantiset perinteet eikä se sinällään mitään sosialistista realismia edusta, vaan pikemminkin ne rännipunttiset ukot Suomen eduskuntatalon edessä. Yksi on sentään lätkäisty istumaan läheiseen puskaan ja siitä on sanottu, että se on kuin mykkäpoika paskalla. Marskin patsaasta on ehdotettu kolikolla toimivaa mobiilia.
Aikoinaan hotelli Marski sai turisteilta kortteja osoitteella Hotelli Marx. En tiedä, saako enää. Se oli sitä aikaa, jolloin Helsingin Sanomat piti nimetä Helsinskaja Pravdaksi ja Mannerheimintie Stalin-alleeksi.
Joskus järjestöhommissa ollessani sain Kirkkonummen sähkölaitokselta laskun osoitteella Suomen Sos.dem. Neuvostoliitto. Muu osa osoitteesta oli oikein.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Sankarillisuus eli herooisuus taiteessa ylipäätään on eri asia kuin sosialistinen realismi. Sos. realismi oli koko kulttuurituotannon, taiteen tekemisen, jakelun ja vastaanottamisen alistamista kommunistien komentoon. Se oli kokonaisvaltainen taiteen kontrollin ja säätelyn väline koko yhteiskunnan mitassa ja kaikilla kulttuurialoilla, siis vallankäytön metodi, eikä pelkkä tyyli.

Sankarillisuutta on toki ilmaistu muillakin tavoin kuin pönäkköinä näköispatsaina. En muista mistä käsite oli alun perin lähtöisin, mutta esim. Vilho Lammen suuria ekspressionistisia maalauksia 1920-luvulta alettiin kutsua hänen herooisen kauden töikseen sotien jälkeen, kun hänen työnsä löydettiin uudelleen. Muistaakseni myös Jackson Pollockin abstraktin vaiheen 1948 jälkeen maalattuja töitä on kutsuttu herooisiksi.

Kiinnostavaa on myös tuumia, miksi jotkut haluavat vähätellä ja poistaa herooisuuden kokonaan nykytaiteesta. Onhan varsin tavallista ajatella, että jos urheilussa, rock-musiikissa, Hollywood-elokuvissa ja uskonnoissa on tuhteja ja oikeita sankareita, taiteessa ei sellaisia saa olla. Frida Kahlo, Cindy Sherman, Joseph Beuys, Andy Warhol, Helene Schjerfbeck, Akseli Gallen-Kallela tai Laila Pullinen eivät saa olla oikeasti sankareita, koska he edustavat korkeakulttuuria ja taiteilijan ihailu henkilönä on sillä kulttuurin alalla ei-toivottavaa. Kuitenkin esimerkiksi Outi Heiskanen tai Teemu Mäki ovat ainakin joillekin ja jossain määrin sankareita.

Muistan, kun nuorena kiinnostuin taiteesta, Chagallista, Van Goghista, Gezannesta, Modiglianista, Kandinskystä, Pollockista jne. ei se kiinnostukseni kovinkaan paljon eronnut siitä, kun samaan aikaan kiinnostuin Beatlesista, Rolling Stonesista, Bob Dylanista tai Jethro Thullista ja muista rock-musiikin sankareista. Miksi en voisi samalla tavalla sanoa, että Vilho Lampi, Helene Schjerfbeck tai Jackson Pollock ovat sankareitani?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...