Museojohtajat: Museon tulevaisuus on internetissä

Antony Gormey avaamasssa neljännen jalustan teosta Lontoon Trafalgarin aukiolla. Vasemmalla National Gallery.

Charlotte Higgins raportoi The Guardianissa kahden englantilaisen museomaailman jättiläisen Sir Nicholas Serotan ja Neil MacGregorin pitämästä luennosta, jossa he visioivat tulevaisuuden museota. Molempien mielestä instituutioiden ja niiden yleisöjen suhdetta muokkaa tulevaisuudessa internet. Museot tulevat heidän mielestään muistuttamaan multimediaorganisaatioita.

British Museumin johtaja MacGregor sanoi, että ”Tulevaisuus on epäilemättä museo julkaisijana ja toimittajana.”

Tate taidemuseon johtaja Serota sanoi, että ”On haaste, missä määrin jäämme alullepanijoiksi ja missä mielessä tulemme julkaisijoiksi, jotka tarjoavat jalustan kansainvälisille keskusteluille?” Hän sanoi olevansa varma siitä, että seuraavan kymmenen viidentoista vuoden aikana museotiloissa työskentelevien henkilöiden määrä tulee rajoittumaan ja lisääntymään tulevat komissioita antavat toimittajat, jotka työstävät verkossa olevaa aineistoa.

”Menneisyydessä museovierailijoiden ja henkilökunnan välinen viestintä on ollut epätäydellistä”, sanoi Serota. ”Tämän hetken haaste on museokuraattoreiden ja vierailijoiden parempi viestintätaso.”

Museoesineiden yhä lisääntyvästä kuljettamisesta eri puolille maailmaa MacGregor totesi: ”Fyysinen siirtäminen on yhtä tärkeää kuin internet.”

Elävien veistosten sarja käynnistyi

Antony Gormleyn taideprojekti One and Other (Yksi ja toinen) Lontoon Trafalgarin aukiolla käynnistyi tänä aamuna. Aikoinaan tyhjäksi jääneelle veistosjalustalle nostetaan henkilö tunnin ajaksi 24 tuntia vuorokaudessa sadan päivän ajan, lokakuun 14 päivään asti.

Kulttuurinavigaattori seurasi Lontoon pormestarin järjestämää neljännen veistosjalustan kilpailua ja voittajan julistamista.

• Neljännen jalustan veistokset.
• Gormley ja Shonibare neljännelle jalustalle
• Kommentti: ainakin se on erilainen
  

Teoksen avajaistilaisuudessa tupakointia vastustava mieshenkilö kiipesi protestiksi ennen ensimmäistä osallistujaa jalustalle. Useat henkilöt tuntuvat käyttävän tilaisuutta hyväksi mainostamaan tai markkinoimaan jotain hyväntekeväisyyteen liittyvää asiaa tai ideaa.

Ensimmäisenä päivänä nähtiin jalustalla myös brittihuumoria, kun eräs performanssiaan pitävä henkilö kirjoitti liitutalulle jalustalla: ”Suunnittelin viettäväni tunnin Nelsonin ampuneena tarkka-ampujana, mutta musketteja ei myydä Lidlissä.” Hän kirjoitti taululle myös: ”En ole pulu.”

The Guardianin raporteista päätellen tunnelma Trafalgarin aukiolla oli innostunut. Adrian Searle totesi kritiikissään, että kyseessä on Gormleyn kaikkien aikojen paras taideteos.

Searle kirjoitti, että elävillä veistoksilla on pitkä ja kiehtova historia. Tammikuun ensimmäisenä päivänä 1901 härkätaistelija Don Tancredo López maalasi itsensä kalkkimaalilla ja seisoi laatikon päällä härkätaisteluareenan keskellä Madridissa; härkä kiersi hänen ympärillään, mutta ei hyökännyt.

Searle kertoi, että vuonna 1969 taiteilijakaksikko Gilbert&George maalasi kätensä ja kasvonsa kultamaalilla, seisoi pöydällä ja lauloi Flanaganin ja Allenin laulua Underneath the Arches lontoolaisessa taidegalleriassa uhmaten taideyleisön pilkkaa.

Adrian Searlen mukaan Gormleyn idea on rikas. Se yhdistää hyvin vanhan ajatuksen julkisten paikkojen kuvista ja veistoksista jalustoilla digitaaliseen aikaan ja tositelevisioon.

"Tiedämme, että huomion kiinnittäminen kokemukseen usein muuttaa sen seurauksia. Niillä, jotka seisovat ja katsovat, on kaikenlaisia odotuksia ja fantasioita. Alhaalla oleva aukio on omituisuuksien ja perversioiden, tirkistelijöiden ja moukkien tila ja se, kuten jalustakin on siirtymisen ja odottamisen tila, joka on tarkoitettu kaikenlaisille performansseille ja eleille. Siellä me kaikki olemme näyttelijöitä, taivastaiteen kameroiden tuijotuksen edessä."

The Guardian seuraa projektia tiiviisti.

• Kuvasarja avajaistapahtumista
• Kuka kukin on veistosjalustalla tänään
• Guardianin Flicker-ryhmä yrittää taltioida jokaisen esiintyjän
• Tapahtumaa seurataan myös Twitter-syötön avulla
• 8.7.2009 Guardian uutisoi, että Sky Arts on antanut Mike Figgisille komission ohjata dokumentti Antony Gormleyn teoksesta Trafalgar Squarella.
  

Ja 7.7. 2009 FAZin Gina Thomas käytti raportissaan otsikkoa Sockel des Volkes eli "Kansan jalusta", sana jota Lontoon pormestari käytti paljastustilaisuudessa.

Surrealismin inho ja innostus

William Kentridgen animaation transformaatioita Suuntana surrealismi-näyttelyssä.

Olen lähes kaikkiruokainen. En ole pystynyt harjoittamaan sellaista taiteellista anoreksiaa, johon monet ystäväni ja tuttuni näyttävät tukeutuvan. Pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä siitä, että en ole koskaan pystynyt päättämään, kummasta pidän enemmän: Irwin Goodmanista vai Nelson Goodmanista?

Surrealismi oli ainoa taidesuuntaus, josta en nuorena pitänyt. Erityisesti inhosin useimpia eteeni sattuneita Salvador Dalin maalauksia ja hänen grafiikkaansa. Yritin ymmärtää Dalia lukemalla hänen elämänkertansa, mutta koin, että kirja oli hyvä, tarina oli hyvä, mutta hänen taiteensa oli yhä surkeaa. Inhon väristykseni lisääntyivät, kun luin Dalin kyltymättömästä rahanhimosta ja huomasin, miten taideväärentäjät ja keinottelijat alkoivat käyttää hänen taidettaan ja sen hypessä kylpeviä hyväkseen 1980-luvulla Suomessakin.

Tein pesäeron – en surrealismiin – vaan surrealismin sisälle. Tuokaa minulle Tanguy, Ernst, tai Delvaux, mutta älkää yrittäkö tyrkyttää niitä Daleja, ajattelin. Entä Mirón toisen maailmansodan jälkeiset kankaat? Älkää vaivautuko.

Magritte kiinnosti kovasti. Näin hänen valokuviensa näyttelyn Tukholman Modernassa kauan sitten. Se avasi näkökulman hänen taiteeseensa. En aluksi tajunnut ollenkaan, mitä tolkkua Arshile Gorkyn maalauksissa oli. Sitten näin valokuvan tästä taiteilijasta, jolla oli hyvin pitkät, kapeat sormet. Sen jälkeen jokainen näkemäni Gorkyn teos on ollut suosikkini.

Tästä päätellen olen suomalainen. Surrealismi ei koskaan juurtunut Suomeen, eikä juuri kukaan suomalainen tehnyt uraansa surrealismin ohjelmaa toteuttaen. Kollaasi, joka oli dadan ja surrealismin lapsi, on muutamia nerokkaita poikkeuksia lukuun ottamatta ollut melko vähän harjoitettua luterilaisessa pohjoisessa. Toinen surrealismin suosima kuvakeino, transformaatio on koettu pelkästään muodon, ei niinkään mielen muutokseksi.

Surrealismi täytti kaikki modernismin lukuisten eri suuntausten tunnusmerkit: sillä oli etujoukko, manifesteja, evankelista, keräilijöitä ja seuraajia. Sen taiteilijat tekivät melko selkeästi tunnistettavaa taidetta ja sillä oli teoriapohjaa. Surrealismi ei ole kuitenkaan, kuten Tennispalatsin tiedotustilaisuudessa korostettiin, taidesuuntaus, vaan elämäntapa. Sillä on takanaan tuhansien vuosien perinne.

Sen seuraajia olivat Pablo Picasso, Jackson Pollock ja Fluxus-ryhmä, CoBrA-ryhmä, Christo ja nykytaiteilijoista vaikkapa William Kentridge. Ja kuten israelilaisen taidemuseon kokoelmasta koottu lähes pedantti ja opettava, mutta hyvin nautittava Suuntana surrealismi-näyttely Helsingissä osoittaa, kuvaan kuuluvat myös italialaisen Giorgio Morandin maalaamat esineet, jotka yhä hoipertelevat kuin juopuneina tai vääntelevät kuin lämpöväreilyssä.

Postmodernismin jälkeisessä ajassamme on tila surrealismille. Voimme kohauttaa olkapäitämme sen paheille: visuaalisille vitseille, joskus julisteenomaiselle kuvakikkailulle, pursuavia selityksiä tolkuttavalle snobismille ja tavallisesti suureelliselle markkinoinnille. Niitä paheitahan on myös oma aikamme tulvillaan. Dalin spektaakkelit olivat lopulta varsin viattomia ja terveitä verrattuna siihen hypeen, jonka Andy Warholin tai Damien Hirstin kaltaiset muut kaupalliset taiteilijat pystyivät nostattamaan.

Surrealismi yritti selvittää toden ja epätoden välistä maata. Oikean ja keinotekoisen todellisuuden välinen alue tarvitsee kartoittajansa. Tuo välitila tuntuu tänään olevan paljon suurempi kuin eilen, joskus kipeä ja kiehtova, kulkemisen ja katsomisen arvoinen, sekä kuten aina ennenkin, hyvin todellinen.

Taiteellisia sääilmiöitä

Seuraavassa kysely, jonka tarkoituksena on pohtia neljää maalausta. Ne ovat esillä 13.9.2009 asti Akseli Gallen-Kallelan Museon näyttelyssä Pilvi – taiteellisia sääilmiöitä

Voit osallistua kyselyyn lähettämällä arviosi siitä, minkälainen sää on maalauksessa. Vastattuasi paina nappia "Lähetä", niin vastauksesi tallentuu tietokantaan. Jos odotat vähän aikaa, voit nähdä mitä muut ovat vastanneet.

Kyselyyn osallistutaan nimettömänä. Teoksen ja tekijän tiedot saat selville, kun painat "lähetä".

Ei oikeutta saa…

"Ken vaivojansa vaikertaa,
On vaivojensa vanki,
Ei oikeutta maassa saa
Ken itse sit' ei hanki."

Kaarlo Kramsun Ilkka-runon paljon siteerattu pätkä tuli mieleen, kun luin Suomen arvostelijain liiton puheenjohtajan ja Kritiikkiportin päätoimittajan Sisko-Tuulikki Toijosen kauniin kirjoituksen tekijänoikeuksista.

Vuoden verran toiminut Kritiikkiportti voisi alkaa kunnioittaa tekijöitä, siis kirjoittajia eli eri taiteenalojen asiantuntijakriitikoita vaikkapa seuraavalla tavalla. (Klikkaa kuvaa, niin ymmärrät mistä on kysymys.)

Ei näin...

...vaan näin.

Venetsia virtuaalisesti

Jani Leinosen kerjuulapuista koostuva seinäinstallaatio Venetsian biennaalissa.

Jäikö matkalippu Venetsiaan tänä kesänä hankkimatta? Tarjoan lohdutuksena sinulle linkkikokoelman kesäkuun alussa avattua Venetsian kuvataidebiennaalia koskeviin artikkeleihin.

Täydennän linkkejä sitä mukaa kun niitä silmiini osuu. Voit ehdottaa lisälinkkejä kommentointiosaston kautta , kuten voit myös ilmoittaa rikkoontuneista linkeistä.

Edellinen Navigaattoriblogi Köyhyys kultakehyksissä alkoi Jani Leinosen kerjuulapusta, joka oli Kiasman Oikeilla jäljillä-näyttelyssä. Nyt se sama lappu näyttää olevan Pohjoismaiden paviljongissa muista lappusista kootussa ryhmässä, yltäkylläisesti katetun pöydän ääressä.

• Asiasta kertoo Airikka Mannerkosken juttu biennaalista, joka julkaistiin alun perin Ylen kulttuuriuutisissa.

Venetsian Biennaalin kotisivu
"La Biennale" jakautuu nykyisin taiteen, arkkitehtuurin, elokuvan, tanssin, musiikin ja teatterin aloihin, joista 7.6.-22.11. 2009 esitettävä taidebiennaali otsikolla Making Worlds on järjestysnumeroltaan 53.

Kiasma Venetsiassa
Kiasma julkaisee Berndt Arellin kirjoittamaa tietoa Suomen osallistumisesta biennaaliin, biennaalin Suomen uudelleenkäytössä olevasta pienehköstä Aalto-paviljongista ja Framen johtaja Marketta Seppälä kertoo siellä olevasta Jussi Kiven installaatiosta Fire & Rescue.

Moderna Museet Pohjoismaiden osuudesta biennaalissa.

• Norjalaisen arkkitehdin Sverre Fehnin suunnittelema Pohjoismaiden paviljonki valmistui 1962. Paviljongin kaunis esittely (ei koske nykyistä biennaalinäyttelyä) Youtubessa
• Tanskan ja Pohjoismaiden näyttelyosuuden verkkosivu "The Collectors"
  

The Guardian

• Biennaali on kertonut aina jollain tavalla siitä, missä maailma menee ja miten se makaa. Kiinan paviljonki tuli mukaan 2005, ja 2007 tuli Afrikan paviljonki Giardinille. Nyt Charlotte Higgins kertoo Yhdistyneiden Arabiemiraattien osastosta, joka avattiin tässä biennaalissa. UAE:n osaston lisäksi on näyttely Abu Dhabista, jonka kuratoi Catherine David.
• The Guardian raportoi paljon ja eri medioiden välityksellä biennaalista,se julkaisi heti kättelyssä muassa avajaistunnelmien kuvasarjan ja Adrian Searlen podcastin Steve McQueenin huomiota herättäneestä elokuvasta.Tässä lehden Venetsian biennaali-kokonaisuus
  
• Adrian Searlen juontama video biennaalin kohokohdista antaa showsta pinnallisen, mutta hyvän kokonaiskäityksen.
• Valokuvaaja Christian Sinibaldin näkemys biennaalista.
• Laura Cummingin selkeä kokonaisarvio, joka päättyy lohduttavaan ja pikanttiin huomioon siitä, että biennaalia ei tarvitse enää kokea eikä arvioida pelkästään Venetsiassa: suuri osa siellä olevasta taiteesta tulee myös tänne.
• Jälleen uusi kuvasarja.
• Charlitte Higgins mainitsee blogissaan luettelon biennaalista tyliin "Älä unhoda näitä..."
• Michael Archer toteaa, että biennaalissa ei ole kyse näkemisestä, vaan hukkumisesta. Kolmipäiväisen taiteenkatselun lisäksi biennaalin pressipackissä on 27-sivuinen luettelo näyttelyistä, jotka tavalla tai toisella liittyvät biennaaliin eri puolilla Venetsiaa.
  

The New York Times

• Randy Kennedy raportoi NYTin Arts Beat blogiin lyhyitä juttuja Venetsiasta
• Nelipäiväisessä ennakkokatsauksessa oli huomattavasti vähemmän tungosta kuin aikaisemmin, huomioi kokonaiskatsauksessaan Carol Vogel. Hänen haastateltavaansa, pitää myönteisenä sitä, että biennaalista puuttuvat nyt gigantismi ja kerskailu
  

Frankfurter Allgemeine Zeitung FAZ

• FAZin Peter Richter otsikoi Saksan näyttelyosuuden biennaaliarvionsa arvoituksellisesti ”Die Katze über dem Astloch” eli Kissa oksanreiästä.
• Ja arvoituksellisesti ja kriittisesti jatkaa Niklas Maak otsikollaan "Neue Hoffnung zwischen den Blumen des Bösen" eli Uusia toiveita heikkojen kukkien joukossa.
• Yhdysvaltain paviljonki, jossa on Bruce Naumanin teoksia ja saksalainen taiteilija Tobias Rehberger on todettu erinomaisiksi ja saavat biennaalin Kultaisen Leijonan palkinnon.
• Niklas Maak esittelee kirjailija, videotaiteilija, ohjaaja, näyttelijä Miranda Julyn, joka esittää tämänvuotsisessa biennaalissa veistoksia, jotka ovat oikeastaan veistosjalustoja.
• Kuuluisa taidealan monitoimihenkilö Werner Spies kirjoittaa otsikolla "Denglisch" saksalaisten nöyristelystä englannin kielen hegemoniaa kohtaan biennaalissa ja ehdottaa että Saksan ja Ranskan paviljongit voisivat toimia joskus yhteistyössä. Silloin masokismi olisi ainakin molemminpuolista.
  

Helsingin Sanomat

• Anu Uimonen, Venetsian biennaalin yleisö osallistuu teatteriesitykseen Totta kai biennaali on teatteria, totta kai se on spektaakkeli. Venetsia on maailman suurin ulkoilmateatteri, kirjoitin aikoinaan.
• Anu Uimonen kertoo, että Pohjoismainen paviljonki ja Artekin kahvila saivat kiitosta Venetsiassa. Jokaiselle oma nationalisminsa.
• Anu Uimonen uutisoi Kiasman haluavan ostaa virolaisen Kristina Normanin installaation After-War, joka on biennaalin Viron osastolla. Mukana on kullattu kopio pronssisoturi-patsaasta, joka aiheutti mellakoita Tallinnassa vironvenäläisten ja virolaisten erilaisten historiakäsitysten seurauksena. Vaikea ottaa kantaa asiaan, kun en ole teosta nähnyt, mutta vaikuttaa erinomaiselta valinnalta ainakin aiheen puolesta.
  

Dagens Nyheter

• Birgitta Rubin, Daniel Birnbaum: ”Alla vill synas i Venedig”
• Birgitta Rubin, Norden skapar hem med ångest i Venedig
• Ruotsin succé Venetsiassa: Animaation tekijä Nathalie Djurbergille myönnettiin lupaavan nuoren taiteilijan palkinto Hopeinen Leijona, Pohjoismaiden ja Tanskan paviljongit saavat palkinnon parhaasta näyttelyideasta.
  

Köyhyys kultakehyksissä

Jani Leinonen, San Antonio 2005-2008.

Kiasmassa tapaa nyt useita toinen toistaan pönäkämpiä, itsetyytyväisyydessään pullistelevia machoteoksia. Siellä on myös kokoelmanäyttely otsikolla Oikeilla jäljillä, jossa on vaatimattomiakin teoksia. Eräässä on aaltopahvinpalaselle kirjoitettu ”Homeless veteran needs help, God bless” eli asunnoton veteraani tarvitsee apuasi, Jumala siunatkoon.

Jani Leinosen teoksen nimi on San Antonio ja sen alaotsikko kertoo siitä että taiteilija haluaisi ravistaa pois luokkayhteiskunnan taakan, (I Want to Get Rid of Class Distinction, but All I Think and Do Is a Result of Class Distinction) mutta päätyykin varsin ympäripyöreisiin ajatuksiin.

Kiasman kokoelmiin hankittu teos on kehystetty kerjuulappu. Käydessäni Helsingin keskustassa huomasin juuri tällaisen lapun kirjoituksineen tummatukkaisen tytön kädessä. Hän työnsi sen eteeni ja katsoi minuun. Pudistin päätäni ja hän kääntyi nopeasti pois.

Kapitalismin hoipertelu talouslaman kourissa näyttää tuottavan eriskummallisen, taidehistoriassa jo useita kertoja toistuneen seurauksen, se kiinnittää huomion köyhien kuvaamiseen.

Keskiviikko-iltana Yleisradion TV2 dokumenttina esitetty Sulev Keeduksen Valkoinen laiva (Jonathan Autraaliast, 2007) poikkesi turistin tavallisesti varsin tarkkaan rajatulta reviiriltä Viron Saarenmaassa.

Sulev Keedus, Valkoinen laiva dokumentti, 2007

Seurasin edellisen talouslaman aikoihin 1990-luvun alussa oululaisen Esko Männikön valokuvien vastaanottoa. Esko Männikön valokuvat kuvaavat kieltämättä köyhiä pohjoissuomalaisia, mutta hänen kuviensa näkökulma on varsin poikkeava: he eivät katso anoen kuvan katsojaan, he eivät kerjää sääliä ja he tuntuvat elävän varsin tyytyväisinä elämäänsä pohjoisella pallonpuoliskolla.

Esko Männikkö, Kuivaniemi, 1991.

Jokainen muistaa myös valokuvauksen historian klassikot, Yhdysvaltain suuren talouslaman kasvot, esimerkiksi Dorothea Langen kuvaamina.

Dorothea Lange, Migrant Mother, 1936, väritetty.

Romantiikan syrjäytti 1800-luvulla realismi, joka suhtautui lopultakin usein varsin romanttisesti köyhien kuvauksiin. Victor Hugon Kurjien pohjalta tehty musikaali Les Misérables on ollut länsimaisen yleisön suosima blockbuster vuosikymmenestä toiseen. Kapitalismin rumia jälkiä kuvasivat Dickens ja Balzac romaaneissaan. Suomessa köyhien kuvausta harjoittivat niin Zacharias Topelius kuin Toivo Pekkanenkin.

Kukaan ei voi unohtaa alakuloista tunnelmaa ja vetoavia katseita Ilja Repinin tai Eero Järnefeltin maalausten voimakkaissa ja radikaaleissa yhteiskunnallisissa protesteissa.

Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset/Kaski, 1893.

Törmäsin vuonna 1995 The New York Timesin valokuvakriitikon Vicki Goldbergin artikkeliin Looking at the Poor in a Gilded Frame. Teollisen vallankumouksen pimeää puolta valotti tanskalaissyntyinen, New Yorkissa 1800-luvun lopulla köyhiä kuvannut valokuvaaja Jacob Riis. Köyhien kuvauksessa on nähtävissä Vicki Goldbergin mukaan kaikki ne synnit, jotka dokumenttivalokuvaus on perinyt – sen pyrkimys tungetteluun, hyväksikäyttöön, sensationalisointiin, etäisyyteen ja isännöintiin. Ne löytyvät jo Jacob Riisin valokuvissa. Hän saattoi muun muassa rynnätä köyhien asuntoihin varoittamatta keskellä yötä.

Jacob Riis, Viiden sentin majoitusta Bayard Streetillä, 1885.

Riisin valokuvat toimivat 1800-luvun lopulla Vicki Goldbergin tulkinnan mukaan osittain siten, että ihmiset alkoivat ymmärtää että yhteiskunta kokonaisuudessaan liittyi yhteen ja alettiin uskoa että asukkaiden oli otettava vastuuta köyhistä. Riisin valokuvat olivat menestys myös, koska niiden katsojat eivät olleet koskaan nähneet mitään niiden kaltaisia.

Miksi hyvin koulutettu, porvarillisen kasvatuksen ja elämäntavan sisäistänyt taideyleisö haluaa nähdä yhä uudelleen kuvia köyhistä siististi ripustettuna taidemuseoiden salien ja näyttelytilojen seinillä? Miksi tavallisesti varsin varakkaat ihmiset hankkivat niitä kokoelmiinsa?

Pittoreskin romanttinen käsite, joka on brittien lahja maailmalle, kiinnitti viimeistään 1700-luvulta alkaen huomiota siihen ihmeelliseen hohtoon, minkä ikääntyminen ja epätäydellisyys saivat aikaan. Puistoihin alettiin rakentaa raunioita ja puhutaan hieman halveksivasti raunioromantiikasta. Mutta mitään halveksuttavaa ei ollut siinä, että alettiin kuvaamaan myös köyhiä ihmisiä, ihmisraunioita.

Bartolomé Esteban Murillo, Meloninsyöjä, 1645-1655.

Vicki Goldbergin mukaan Riisin valokuvat edistivät miellyttävää ajattelutapaa siitä, että köyhiä olisi parasta välttää. ”Näiden paikkojen katsomisen kauneus ilman läsnäoloa on siinä”, kirjoitti Riis ”että vierailija säästyy vulgaareilta ääniltä, inhottavilta hajuilta ja vastenmielisiltä esiintymisiltä, jotka sellaiseen henkilökohtaiseen tarkasteluun liittyvät.”

Kiasmassa on miellyttävä katsoa äänettömiä ja hajuttomia, kehyslasien takana olevia kerjuulappuja. Paljon hankalampi on kohdata köyhyys kadulla silmästä silmään.

Espanjalaisia mustalaistyttöjä National Geographic-lehden kuvassa vuodelta 1917.

Alun perin liberaali, sittemmin Kokoomuksen riveihin siirtynyt Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen katsoo köyhyyttä siten, että kerjääminen olisi kiellettävä. Suomen sosiaaliviranomaiset ovat varustautuneet massiivisella perusteellisuudella kuviteltujen kerjäläisarmeijoiden tuloon, vaikka Suomessa on ollut ulkomaalaisia kerjääjiä enimmillään korkeintaan 40-50 henkeä, kirjoittaa tutkija Virpi Mäkinen kriittisessä kommentissaan (HeSa 22.5.2009).

Oma, vahvasti mieleeni jäänyt muistikuva kerjäläisistä on Berliinin pramealta Kurfürstendamm-kadulta, jossa kerjäläismies, jonka toinen jalka oli amputoitu, pieksi kainalokepillään kyttyräselkäistä kerjäläismummoa. Kyse oli luultavasti kerjääjien reviiritaistelusta. Ovathan reviirit tarkasti rajattuja niin köyhillä, kerjäläisillä kuin turisteillakin.

Olen nähnyt kerjäläisiä suurkaupungeissa. Heidän tulonsa Helsingin keskustaan ei tarkoita muuta kuin sitä, että kaupunki on muuttumassa maailmankaupungiksi, kyyniseksi paikaksi jossa kilpaillaan siitä, kuka pystyy irrottamaan vahvimmat myötätunnon silmäykset ja tunteet ohikulkijoille. Pikkukaupunkilaisia ennakkoluuloja omaava pormestari ja pikkumaisten pelkojensa kanssa elävät viranomaiset ovat osa vainoharhaista aikaamme. Jos kaupunginjohtaja ja viranomaiset eivät ota vastuuta ja tee kaikkeaan köyhyyden poistamiseksi, joudumme tulevaisuudessakin kohtaamaan köyhiä muissakin kuin kultakehyksissä.

Kun poistun Kiasman mukavista näyttelytiloista, minua lähestyy polkupyörätelineiden kohdalla keski-ikäinen mies siniset verryttelyhousut lötköttäen, sandaaleissa ilman sukkia sanoen: ”Olisiko sinulla hetki aikaa kuunnella. Tarvitsen kolme euroa…”