Kienholz Lontoon National Galleryyn

Aamun Guardianissa Kate Conolly kertoo haastattelussaan (Guardianissa myös kuva- ja äänipodcast tulevasta näyttelystä), että 18.11. 2009 avataan Lontoon National Galleryssä neljätoista vuotta sitten kuolleen kalifornialaistaiteilijan Edward Kienholzin näyttely otsikolla The Hoerengracht (Huorien kanaali).

Yksityiskohta teoksesta The Hoerengracht (1983-86).

Otsikko on peräisin 1980-luvulla Kienholzin pariskunnan Berliinin työhuoneella tekemästä installaatiosta, jossa kuvataan Amsterdamin huorakortteleiden ympäristöjä. Näyttelyn kokoaa taiteilijan vaimo Nancy Kienholz, jonka kanssa Ed Kienholz toimi yhteistyössä 1980-luvulta alkaen.

Edward Kienholz herätti huomiota Suomessa osallistumalla teoksillaan kahteen Ars-näyttelyyn. Lontoon katsauksessa on mukana Ars 69:ssa kohua herättänyt Roxy´s (Roxyn luona), vanhaan ja pölyiseen vuoden 1943 bordellimiljööseen sijoittuva huone.

Lontoossa on mukana myös Tukholman Modernan kokoelmiin hankittu Mielisairaala (State Hospital), jossa kuvataan kerrossängyissä makaavia potilaita. Tämä, sekä Sara Hildenin taidemuseon kokoelmissa Tampereella oleva Uudestisyntyminen olivat esillä vuoden 1974 Arsissa. Jälkimmäinen teos koostuu alastomasta naisvartalosta, joka makaa pianon päällä, jossa on vesiallas kasveineen ja sammakonpoikasia.

Tällaiset aiheet nostattivat aikoinaan sekä yleisön inhoa että ihastusta. Kieholzin teokset ovat 1960-luvulla syntynyttä vasta- tai vaihtoehtokulttuuria. Niiden aiheet olivat erikoisia, sillä  bordelleja, sairaaloita ja syrjittyjä ei hyväksytty taiteen aiheiksi toisen maailmansodan jälkeen vallassa olleessa korkean ja ihanteellisen modernismin aallossa. Myös 1970-luvun vasemmistokonservatiivit katsoivat kielteisesti amerikkalaistaiteilijan teosten viestejä.

 State Hospital, 1966.

Ed Kieholzin teokset olivat installaatioita ennen installaatioita – sana yleistyi suomenkieleen vasta 1980-luvulla – usein valmiista esineistä ja lasikuituhenkilöhahmoista koottuja interiöörejä, esinekoosteita ja kuvaelmia. Kun installaatiot tulivat laajassa mitassa Suomeen 1980-luvun alussa, konservatiiviset taidepiirit vastustuvat niitä ”näyttelytaiteen sirkushuveina”. Mutta vähitellen asenteet muuttuivat ja jopa Neuvostoliiton viimeisinä vuosina sen virallisista virallisimman taiteilijaliiton taidelehden erään numeron kannessa komeili kuva Ilya Kabakovin installaatiosta.

Proxy’s, State Hospital ja Udelleensyntyminen olivat varhainen osoitus taiteen muutoksesta, joka vähitellen rantautui nykytaiteeseen – ei ainoastaan länsimaissa, vaan kaikkialla maailmassa. Tänään myös sirkustaide on kestävää käyttötaidetta ja Kienholzin teokset ovat nykytaiteen kunnioitettua historiaa. Kienholzin teoksille olisi nyt esiintulon paikka myös Suomessa.

p.s. The Guardianin Jonathan Jones kirjoittaa kritiikissään, että lopultakin Lontoon National Galleryyn tulee laadukasta nykytaidetta. Näyttelyn teoksesta The Beanery (Halpa ruokala) hän toteaa:  

"– –se on uudelleen luotu kauhistuttava, kuitenkin sitkeän unohtumaton amerikkalainen päivällinen. Se luo haisevan, soivan kauhun mailman, jota ei saa pois mielestään. Tässä kuvaelmassa on sellaista vihaa, satiiria ja pistävyyttä, joka jättää taakseen taiteen enemmistön".

Jones käyttää sanaa tableau, joka kuvaa osuvasti useita Kienholzin teoksia. Sana viittaa kuvaelmiin tai tableaux vivantseihin eli eläviin maalauksiin, joka on ikivanha eurooppalainen traditio. Kieholz omaksui niiden vaikutteita lapsuudessaan.

p.p.s. Guardian julkaisi näyttelystä kaksi kritiikkiä ja yhden Adrian Searlen podcast-haastattelun. Ainakaan Searle ei innostunut Kieholzin Hoerengracht-installaatiosta. Hän toteaa, että National Gallery yrittää vain "sex up" eli tehdä jännittävämmäksi näyttelyohjelmistoaan ja että teos on kuin diskossa tanssiva kirkkoherra.

Tässä Guardianin julkaisema kokonaisuus Lontoon National Galleryn Kienholz-näyttelystä:

• Kate Conollyn haastattelu 
• Nancy Kienholzin haastattelu kuva- ja äänipodcastina
  
• Jonathan Jonesin kommentti blogissa
  
• Adrian Searlen kritiikki 
• Charlotte Higginsin raportti näyttelystä 
• Adrian Searlen podcast
  

Jonathan Jones: Italia ja taide ristinsä pitäköön

The Guardianin taidekriitikko Jonathan Jones on sitä mieltä, että Italian pitää saada pitää ristinsä. Hänen blogissaan on oikeastaan vain yksi ajatus, joka puoltaa EU:n tuomioistuimen keskustelua herättänyttä päätöstä. ”Tämä on moninainen, nopeasti muuntuva maailma ja Italian täytyy omaksua monikulttuurisuus yhtä paljossa määrin kuin minkä tahansa muunkin maan.”

Tämä Rafaelin nuoruudentuotannon ristiinnaulittuaiheinen maalaus on taidekriitikko Jonathan Jonesin eräs suosikki Lontoon National Galleryssä.

Mutta sen myönnettyään Jones toteaa: ”-- joka ei ole koskaan katsonut yhtään italialaista taidetta, ei vakavissaan voi kyseenalaistaa tämän kulttuurin syvyyttä, rikkautta ja suosiota ristin suhteen”.

Jonesin mielestä kieltäessään krusifiksin kouluistaan EU:n ihmisoikeuksien tuomistuin hyökkää italialaista identiteettiä vastaan.

Kriitikon bottom line: ”Mitä tahansa ajattelettekin katolilaisuudesta, se on synnyttänyt kaunista taidetta. Italiassa tuo taide on solmittu niin syvälle elävään kulttuuriin, että sen latistaminen merkitsee sodankäyntiä ihmisoikeuksia vastaan. Mielestäni tämä on ruma hyökkäys kulttuurin kudosta kohtaan, jota oikeutetusti ihaillaan kaikkialla maailmassa.”

Kesämuisto kotkan tuntumasta

Kuvasin kaksipäistä kotkaa viime kesänä Helsingin Kielosaarenpuistossa, Talinrannassa. Pekka Jylhän Olen itä olen länsi valmistui sinne vuonna 1999. Kaksipäinen kotka on vanha, monen valtion käyttämä tunnus. Alunperin se lienee peräisin Bysantista.

Maalaustaiteen Demis Roussos Kiasmaan

Höristelin silmiäni lukiessani Helsingin Sanomista Anu Uimosen uutisoinnin, että Kiasman ensi kesän taiteilija on Ilja Glazunov. Toivuttuani ensi hämmästyksestä tuli mieleeni, että hyvä näinkin: nykytaiteen museomme avaa nyt ensimmäistä kertaa varsin uuden näkökulman, nykytaiteen historian.

Mutta pitikö tuon avauksen olla juuri se taiteilija, joka herätti kaikkein suurimmat tunteet noina brežneviläisen pysähdyksen vuosina suuressa ja suureellisessa taidenäyttelyssään keväällä 1975 Helsingissä? Muistan, kuinka inhosin sosialistista realismia edellisenä keväänä Taidehallin Neuvostotaiteen näyttelyssä ja miten latteanmakeilta Glazunovin maalaukset tuntuivat Taidehallin seinillä.

 

Ilja Glazunov, Urho Kekkonen, 1973.

Juju oli siinä, että sekä sosialistisen realismin, että Ilja Glazunovin maalausten arvostelu oli hankalaa. Selvemmin kuin kukaan aikalaisistaan, Glazunov oli establishmentin oma taiteilija, hovimaalari. Hän oli maalannut 1973 itsensä Leonid Brežnevin muotokuvan ja saanut luvan matkustaa myös ulkomaille maalaamaan muotokuvia useista kuuluisuuksista ja ylimyksistä. Suomessa muun muassa Urho Kekkonen, Johannes Virolainen ja Armi Ratia maalauttivat itsensä tällä taidemaalarilla, joka tuntui tuottavan muotokuvia, henkilökuvia ja venäläisromanttisia historiallisia aiheita lähes teollisella vauhdilla.

Ilta-Sanomien "Arton Sihtissä" julkaistiin kuva Helsingin Taidehalliin jonottavista ihmisistä, jonka kuvatekstissä Arto Kytöhonka kommentoi: ”Esillä ovat Ilja Glazunovin, tuon maalaustaiteen Demis Roussoksen työt.”

Tänään olisi kiinnostava lukea tämän neuvostotaiteilijan taiteen vastaanotto aikanaan Suomessa, jossa luultavasti kirjoitettiin enemmän kuin mistään muusta taiteilijasta kieli keskellä suuta. Eihän kukaan neuvostovastaiseksi halunnut, olihan sellaiseksi leimautuminen melkein pahinta mitä kriittiselle sielulle saattoi Suomessa tapahtua.

Hänen tuotantokapasiteettinsa oli niin valtava, että Kalevan kulttuuritoimituksen päällikkö Kaisu Mikkola huomasi, että Glazunov paitsi käytti vapaasti erilaisia kuva-aiheita, myös kopioi – tai kuiskailtiin hänen avustajiensa kopioivan – itseäänkin. (Kaisu Mikkolan muistelu asiasta Kalevassa 25.2.2007)

Ilja Glazunov, Ikuinen Venäjä, 1988.

Kyseessähän oli jo silloin sanan varsinaisessa ja varhaisessa mielessä postmoderni taiteilija, vaikka käsite otettiin käyttöön paljon neuvostotaiteilijan näyttävien Suomen esiintymisten jälkeen. Modernismi oli tietysti ollut ”post” Neuvostoliitossa jo 1930-luvun alusta. Ei Glazunovin maalauksissa mitään hikisiä neuvostoduunareita kuvattu, vaan syvää ja harrasta ortodoksista uskontoa, äitelää maisemaromantiikkaa ja siloteltuja kansanomaisia aiheita kätevällä, käsityömäisellä maalaustaidolla. Hänen taiteensa on uskonnollista ja isänmaallista kitschiä.

Muistelen, että sittemmin erotettu Yleisradion Moskovan kirjenvaihtaja Juhani Lindström oli jossain tekemisissä Glazunovin kanssa. Ainakin muissa yhteyksissä Lindström antoi äärimmäisen konservatiivisia, parjaavia lausuntoja modernista taiteesta puolustaen innokkaasti neuvostovirallista taidetta.

Ilja Glazunovin myöhemmät vaiheet ovat myös kiinnostavia. Hän toimi aktiivisesti äärioikeistolaisessa ja antisemiittisessä Pamyat-liikkeessä. Myöhemmin hänet nimitettiin Venäjän taideakatemian johtajaksi. Hän sai presidentti Putinilta korkean arvomerkin ja käyttöönsä kolmikerroksisen rakennuksen omaksi taidegalleriakseen Moskovasta, Pushkin-museota vastapäätä, joka avattiin syksyllä 2006.

Ilja Glazunovin taidegalleria Moskovassa.

Spektaakkelimaisilla teoksillaan hämmästyttänyt ja laajaa suositota Venäjällä nauttiva Glazunov täyttää ensi vuonna kahdeksankymmentä vuotta. Hän on nykyisenkin Venäjän hovitaiteilija. Voi vain jännityksellä odottaa, minkälaiseen rooliin hän asettuu ensi kesänä Suomessa ja Kiasmassa.

Pääministeri Putin ilmoitti taiteilijan syntymäpäivänä viime kesänä, että Venäjän maalaus-, kuvanveisto- ja arkkitehtuuriakatemia on nimetty Ilja Glazunovin maalaus-, kuvanveisto- ja arkkitehtuuriakatemiaksi.

”Made for China” ja muuta kulttuurijournalismia

Kiina oli Frankfurtin kirjamessujen teema, ja kökkövirallisuus sai taas kyseenlaista mainetta. Oliver Jungen otsikoi kommenttinsa asiaan Frankfurter Allgemeinissa: ”Made for China”.

Suomessa keskustellaan Helsingin kirjamessuilla kulttuurijournalismin tilanteesta perjantaina 23.10.2009 klo 13.00 otsikolla Kritiikin porteilla: Kuka murhasi kulttuurijournalismin, vai murhasiko? Kulttuurijournalismista puhutaan kirjamessuilla myös samana perjantaina, aiheena kulttuurilehdet Ruotsissa ja Suomessa.

Aihetta kulttuurijournalismin tilasta keskusteluun ovat nostattaneet syksyn uutiset. Yle lopettaa TV1:n kulttuuriuutiset. Siitä voi tosin sanoa vain, että onneksi. Niin lattea on ollut Ylen kulttuuriuutisten taso.

Myös STT on meinannut lopettaa kulttuuritoimituksensa. Onneksi, voi sanoa myös siitä. Samojen STT-juttujen kierrätys useissa lehdissä köyhdyttää hurjasti lehtien sisältöä.

Suomessa kulttuurijournalismi on varsin vähäveristä. Esimerkiksi viime kesän kulttuuritapahtumista kirjoittamisen kärki tuntui olevan siinä, miten paljon eri taidetapahtumat saivat katsojia. Siinäkö on aikamme suomalaisen kulttuurijournalismin sisältö?

Lehtien päättävät henkilöt varmaankin lukevat mieluummin talous- ja urheilusivuja. Säästöt tehdään kulttuurin kohdalla.

Sain kokea kulttuurijournalismia varsin läheltä jo 1980-luvulla, joka oli suomalaisen taidekritiikin kulta-aikaa. Sitten tuli iso lama ja kritiikki hiipui.

Kulttuurijournalismin verenkiertoa voi kiihdyttää palkkaamalla jälleen lehtiin hyviä, eri alojen asiantuntijoita ja kirjoittajia. Yleisjournalistinen tietoperusta ei valitettavasti yllä kaikkialle, vaan lehtien on palkattava kirjoittajikseen myös kulttuurialojen eksperttejä. Tarvitaan sekä kulttuurin yleis- että erikoislääkäreitä.

Hyvää suomalaista kritiikkiä ja kulttuurista kirjoittelua odotellessa voimme seurata ulkomaista laatujournalismia.

Itse olen tutkinut nenä ruudussa Lontoon taidesyksyä. Heinäkuun alussa alkanut Antony Gormleyn One&Other tapahtuma Trafalgarin aukiolla päättyi viime viikolla. SkyArt -televisiokanava kuvasi kaikki 2 400 tunnin mittaista esiintymistä veistosalustalla ja ne ovat nähtävissä netissä.

Seurasin tuota live-tv:n tapaista valtavaa happeningia ahkerasti heinäkuusta lokakuulle, joskin se oli tavallisesti vain vähän kiinnostavampaa kuin Big Brother, jota puolestaan en ole koskaan jaksanut seurata. The Guardianin Jonathan Jones moitti sitä varsin tylsäksi taidetapahtumaksi. Minua siinä viehätti innostavuus ja inklusiivisuus eli sallivuus. Taiteen maailmassa minua usein vaivaa sen eksklusiivisuus eli poissulkevuus, josta käytin aikaisemmin blogissani sanontaa taiteellinen anokreksia.

Puolalaisen Miroslaw Balkan näyttely Tate Modernin turbiinihallissa on Lontoon taidesyksyn tapaus. Installaatio muistuttaa jättiläismäistä kuljetuskonttia, jonka pituus on 30 ja korkeus 13 metriä. The Guardianin taidekriitikko Adrian Searle kuvaa teosta ”tilana, joka pyytää hiljaisuutta”. Laura Cumming viittaa teosta luonnehtiessaan Joseph Conradin romaanin otsikkoon Heart of Darkness kirjoittaessaan:

”Tämän pimeyden laatu on ainutlaatuisen hämmentävää ja vielä enemmän, paksu ja häijy musta ilmamassa tuntuu pyyhkivän katsojan kasvoja vastaan, rajattomana ja kuhisevana. Se on näkyvää pimeyttä. Se on Miltonin kuvaama helvetti.”

Guardian julkaisi useita arvosteluja ja artikkeleita aiheesta, sekä videon teoksen tunnelmista. Siinä on sitä laadukasta kulttuurijournalismia.

Guardianin Rachel Cooken raportin mukaan lontoolaisia on puhuttanut syksyllä myös Conrad Shawcrossin valtava installaatio käytöstä poistetussa tunnelissa.

Vuonna 1984 perustettu Turner-palkinto puhuttaa brittejä. Ei pitäisi koskaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä taiteesta kirjoitusten ja siitä otettujen valokuvien perusteella, mutta jonkinlaiseen käsitykseen palkintoehdokkaista pääsee useista Guardianin jutuista. Neljää Turner-ehdokasta voi verrata viiteen Ars Fennica-ehdokkaaseen, joiden teoksia on esillä Kiasmassa. En moiti valittujen taiteilijoiden laatua, mutta eikö sekaan olisi sopinut Jussi Kiven lisäksi joku muukin ei-ekspressionisti, esimerkiksi täysabstraktikko Jaakko Mattila? No, vanhan ajatuksen mukaan Suomi on niin pieni maa, että tänne sopii vain yksi taidesuuntaus kerrallaan.

Taidemaailman jokasyksyinen vanha renkutus on taidemaailman Top 100 lista. Lueskelin näitä asiantuntijoiden laatimia ranking-listoja aikoinaan melko kurttuotsaisesti. Nykyisin tähän niin sanotun kansainvälisen taidemaailman vaikutusvaltaisimpia henkilöitä luetteloivan listaan suhtaudun lähinnä hilpein mielin. Ne kun eivät vain ole kovinkaan kansainvälisiä. Ovatko Top 100-listat sitä aikamme yhä pinnallisempaa ja kaupallisempaa kulttuurijournalismia?

Kaikki on mahdollista

Kaupungin värinässä

Silmät kiiltävät tuijottaa

 Tyytyväisinä tyhjyyteensä

Katuvalojen kaaosta…


Pyöräilin Viikissä ja törmäsin virolaisen, Helsingin Kuvataideakatemiassa kuvanveistoa opettavan Villu Jaanisoon veistokseen. Hän viimeisteli sitä Infokeskus Koronan edustan nurmikolle Viikinkaaren varressa.

On vielä vähän aikaa

Vähän aikaa jäljellä

Kun aurinko nousee on jo

Aivan liian myöhäistä…

Jaanisoo viimeisteli teosta kolmen apulaisensa kanssa. Hän pahoitteli, että ei ehdi antamaan pitempää haastattelua. Teoksen piti olla valmis huomenna kello yksi.

Hei kuuntele, iso pyörä pyörii

Sekunti vain ja me päästään irti…

Työ koostuu autonrenkaista ja sen sisällä on vankka teräsrakenne. Se voidaan tulkita kannanotoksi luonnon- tai eläinsuojeluun, mutta myös taustan pyöreä, sininen rakennus toimii kontrastina teokselle. Leikkisän teoksen toteutus hahmottuu hyvin jäsenneltynä ja veistoksellisena. Sen nimi on Kaikki on mahdollista, joka on myös Tehosekoittimen laulun nimi.

Kaikki on mahdollista

Kaikki on kaunista

Kaikki on mahdollista

Vain taivas rajana

Taivas rajana.

Lahjakkuutta ja kyyneliä

Ukrainan television lahjakkuuskilpailun voitti viime torstaina 24-vuotias Kseniya Simonova. Hänen työnsä on hiekkamaalaus ja animaatio, joka kertoo Ukrainan menneisyydestä.

Tarina alkaa pariskunnan istuessa penkillä tähtitaivaan alla. Sitten sotakoneet ilmestyvät taivaalle ja onnellinen kohtaus muuttuu itkeviksi kasvoiksi. Onnellisia jaksoja varjostavat sodan tuomat sekasotkut. Mukana on muun muassa obeliski, joka on Ukrainan monumentti tuntemattomalle sotilaalle.

Ukrainan väestöstä kuoli toisen maailmansodan aikana yksi neljännes, joka oli kaikkien maiden suurin väestökato. Ensi tammikuun presidentinvaalien alla maassa on syvenevä talouskriisi. Näistä tunnelmista Simonova kertoo upealla esityksellään.

Hän käyttää hiekkamaalauksen ja animaation tekemiseen valopöytää, joka kuvataan ja näytetään suurena projisointina. Taustalla on sovitettu musiikki. Simova hallitsee hiekan käsittelyn erehtymättömästi. Hänen toimintansa maalaamisessa on kuin Picasson visuaalista taitoa ja Jackson Pollockin maalausakti yhdessä.

Voittaja sanoi ostavansa yli sadan tuhannen euron palkintorahoillaan vaatimattoman talon ja sijoittavansa sen lasten hyväntekeväisyyteen.