keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Vartijaleijonista valvontakameroihin



Vartijaleijonia tapaa kaikkialla, vanhojen palatsien, talojen, hotellien ja ravintoloiden edessä. Nuo kiinalaiset vartijaleijonat tai keisarilliset vartijaleijonat (kiinaksi shi shi) ovat peräisin Kiinan buddhalaisuudesta, ja suosittu patsaspari on levinnyt kaikialle Aasiaan ja myös länsimaihin.

Leijonat on veistetty tavallisesti marmoriin tai graniittiin tai ne voivat olla valettuja pronssiin tai rautaan. Uroksen käpälä lepää usein kirjaillun pallon päällä, joka tarkoittaa maailman hallitsemista. Naarasleijona pidättelee usein tassullaan leikkivää pentua, joka merkitsee hoitamista ja huolenpitoa.

Leijonapari ilmentää jiniä ja jangia. Symbolisesti naarasleijona suojelee talossa asuvia, eli sisässä olevaa sielua, kun taas uros vartioi rakennetta, eli ulkoisia materiaalisia osia. Naaraan suu saattaa olla joskus kiinni ja uroksella se voi olla auki. Avoin suu tarkoittaa pyhän ”om” -äänteen lausumista tai Japanissa hengittämistä. On myös leijonia, joilla on suuri päärynä suussaan.

Kiinan leijonat kuvastavat todellisten leijonien herättämän tunteen vastakohtaa. Esimerkiksi brittiläinen leijona on todentuntuinen kuvaus eläimestä, kun taas kiinalaisen leijonan käpälät, hampaat ja silmät edustavat voimaa. Kiinalainen leijona on usein tyylitelty ja sen lihakset ovat harvoin esillä, kun taas englantilainen leijona osoittaa voimansa näköisyydellään.




Vartijaleijonat ovat saksalaisen taidehistorioitsija Richard Hamannin mukaan pelotuskuvia (Schreckbilt), eli representaation idea on herättää katsojassa etäisyyttä, pelonsekaista kunnioitusta. Pelotuskuva on universaali kuvatyyppi, tavataanhan jalopeuroja, lohikäärmeitä, karhuja, kotkia ja käärmeitä eri puolilla maailmaa. Nykyisin leijonaparia voisi tulkita myös leikkisiksi maskoteiksi.

Valvonnan merkit

Jos vartijaleijonat ovat osoitus Kiinan koko maailmaan levittäytynyneestä visuaalisesta kulttuurista, myös valvontakameroista ja ihmisten valvonnasta on tullut osa Kiinan brändiä maailmalla. Valvontakamerat voivat olla pitkänomaisia laatikoita tai niiden pyöreä, musta silmä saattaa tarkkailla näkymää hyvin monenlaisissa paikoissa.




Pekingin keskustassa liikkuessa valvontakamerat ovat niin tavallisia, että kulkija alkaa epäillä, ovatko ne kaikki oikeasti valvontaa vai ovatko ne vain symboleita, pelotuskuvia joiden on tarkoitus herättää pelonsekaista kunnioitusta.

Kiinalaiset eivät tunnu olevan valvonnasta moksiskaan. He sujauttavat notkeasti henkilökorttinsa tarkastajalle ja asettavat laukkunsa läpivalaisimen hihnalle puistojen, temppeleiden tai museoiden porteilla. Turistit kaivavat laukuistaan passinsa skannattaviksi ja tavaransa läpivalaistaviksi epäillen kaiken vaivannäön järjellisyyttä.


Roi Vaaran jalanjäljillä



Vuonna 2000 suomalainen performanssitaiteilija Roi Vaara matkusti Pekingiin. Hän asettui videokuvaajineen seisomaan keskelle Taivaallisen rauhan eli Tiananmenin aukiota. Hän seisoi aukiolla jonkin aikaa, kunnes turistit tulivat ottamaan kuvia hänestä. Lopulta vartijat tulivat paikalle ja poistivat performanssitaiteilijan paikalta.

Olisi kiinnostavaa kysyä taiteilijalta, käsittikö hän tekonsa – aukion keskellä seisomisen – seurausten vaarallisuutta? Jos hän olisi ollut kiinalainen, hänet olisi todennäköisesti pidätetty, piesty ja lähetetty vankilaan.

Tiananmenin aukiolla ei enää ajeta polkupyörillä eikä siellä lennätetä leijoja. Alue on eräs maailman tarkimmin vartioituja julkisia paikkoja. Passin tarkistuksen ja laukun läpivalaisun jälkeen siellä oleskelevia tarkkaillaan valvontakameroilla. Paikalla on poliiseja, sotilaita ja vartijoita, joita ei saa kuvata. Ja jos jotain vähänkin häiritsevää tapahtuu, Lonely Planetin matkaoppaan kirjoittajan mukaan, siviilipukuiset upseerit liikkuvat kuin salama.




Vartiointi on Tiananmenin aukiolla niin perusteellista, että siellä kävijä kysyy, odottaako Kiina, että maassa syntyy kapina? Kysymys ei ole aivan huono, jos ajattelee sitä, että torit ja aukiot ovat kaikkialla maailmassa vapaan kansalaistoiminnan paikkoja. Tiananmenin aukiolla on tukahdutettu kansalaistoimintaa kaksi kertaa vuosina 1976 ja 1989, ja vartiointijärjestelmä turvaa sen, että kolmatta ei tapahdu.

Suuri palomuuri

Vartijaleijonien ja valvontakameroiden maa tunnetaan myös verkkoviestinnän massiivisesta valvonnasta. Kiina estää useiden viestintäkanavien seuraamisen. Muun muassa Google, Facebook, Twitter, Instagram ja WhatsApp on estetty. Wikipediaa ei voi lukea Kiinassa. Viranomaisten sairaalloinen estohalu meni niin pitkälle, että kuvat Nalle Puhista kiellettiin, koska joku totesi hänen muistuttavan Kiinan presidentti Xi Jinping.

Jos haluaa saada vapaan verkkoyhteyden, täytyy asentaa laitteisiin VPN-ohjelma, joka ohjaa viestit muiden maiden palvelimien kautta. Asensin ennen matkaani 12 euroa kuussa maksavan kierto-ohjelman laitteisiini ja se toimi melko hyvin. Silloin tällöin ohjaus keskeytyi, jolloin ohjelma täytyi kytkeä päälle uudestaan. Myös hostellissani oleva WIFI-yhteys oli välillä heikko.

Kesällä uutisoitiin Kiinan estävän myös VPN-ohjelmien paikallisen käytön vuoden 2018 helmikuuhun mennessä. Toimenpide tulee luultavasti haittaamaan yhä enemmän verkkoviestintää, joka on kuitenkin kiinteä osa ihmisten elämää. Matkailijoiden lisäksi hankaluutta on odotettavissa tutkijoiden, ohjelmistokehittäjien ja ulkomaisten yritysten toimintaan.

*    *

Onko valvonta vartijaleijonien tavoin ikivanha Kiinan kulttuuriin ja hallitsijoiden asenteeseen kuuluva tapa? Kun urosleijonan käpälä on maapallon päällä, puristaako se sitä, vai lepääkö tassu maailman yllä? Ja ohjaako naaras leijonanpentuaan pakottaen vai hellästi ja äidillisesti?


tiistai 17. lokakuuta 2017

Kungfutsen syntymäpäivillä



Kuvasin videon 27. syyskuuta 2017 Pekingin keskustan pohjoispuolella sijaitsevassa kunfutselaistemppelissä. Kyseessä on ilmeisesti harjoitus seuraavana päivänä järjestettäviä Kungfutsen 2 568 -vuotissyntymäpäivän seremoniota eli Opettajan päivää varten. Sitä vietetään kungfutselaistemppeleissä muun muassa Taiwanissa ja Kiinassa.

Tunnin verran kestävässä seremoniassa on 37 osaa, joiden koreografia on tarkkaan suunniteltu. Kuvissa näkyvä tummapukuinen nainen on ”koreografi”, joka tarkkaili, opasti ja ohjasi osallistujia.
Tilaisuus alkaa temppelin länsiportin avaamisella, josta osallistujien kulkue etenee temppelin esipihalle. Siellä on valkoinen, marmoniin veistetty Kungfutsen patsas. 

Osallistujat näyttävät olevan tässä kenraaliharjoituksessa tavallisia turisteja ja mukana on seremonian airueita sekä tanssijoita. Varsinaisessa seremoniassa osallistujat saattavat olla korkean tason poliittisia johtajia, koulujen rehtoreita ja opiskelijoita. Erilaiset kulkueet kuvaavat ilmeisesti Kungfutsen seuraamisen merkitystä.


Tytöt esittävät tanssin temppelin edessä olevalla aukiolla. Tempelissä on voitu uhrata aikaisemmin sika, lehmä tai vuohi, nykyisin eläinten sijaan uhrataan hedelmiä. Tytöillä on yllään Ming-dynastian tyyliset punaiset kaavut, siniset vyöt ja mustat hatut. Heillä on käsissään keppi, jossa on kolme fasaaninsulkaa, vasemmassa kädessä on huilu. Sulkakeppi symbolisoi tinkimättömyyttä ja huilu tasapainoa.

Kungfutsen kurinalainen moraali tuntui olevan läsnä tässä tapahtumassa. Koreografiaa hiottiin vielä jonkin verran, osa äänentoistosta on tehty langattomalla äänentoistotekniikalla ja valotaulut ovat käytössä alueella.

Kiinan moraali

Rituaaleihin rakastunut Kungfutse (551-479 eaa) syntyi Kiinan historian kevättä ja syksyä -kaudella. Hän loi moraaliopin, josta tuli Kiinan virallinen valtionuskonto yli kahden tuhannen vuoden ajaksi.
Kungfutselaisuus on yksi kolmesta Kiinan pääuskonnosta taolaisuuden ja buddhalaisuuden lisäksi. Lisäksi Kiinassa on muslimeita, joiden enemmistö on hui-muslimeita, jota sanotaan myös hui-kiinalaisiksi. Kiinan uskonnoista sanotaan – toisin kuin tämän päivän Euroopassa ja Lähi-Idässä – että ne eivät ole antagonistisessa suhteessa toisiinsa. Joku saattaa olla esimerkiksi kaikkien valtauskontojen kannattaja.

Kiinan kommunistipuolue tukee kungfutselaistemppeleiden entisöintiä, eikä uskontojen harjoittamista ainakaan häiritä. Kiinan ilmapiiri on muuttunut autpritaarisemmaksi viime aikoina, mutta kommunistihallinnon kaikkialle ulottuva kontrollihalu ei tunnu ulottuvan uskontoihin.

Kiinan visuaalisessa kulttuurissa näkyy tietty pidättäytyminen sukupuolisen ja yleensä ottaen halun nostattamisesta. Kapitalismi ja kaupallisuus, joka tuottaa valtavasti halun ja nautinnon pyrkimystä länsimaissa tuntuu olevan rajoitettua, eikä seksismi ei ole voimakkaasti esillä mainoksissa tai pukeutumisessa. Toisaalta naisten seksuaalinen häirintä on, toisin kuin valtion propagandakoneisto väittää, yleistä myös Kiinassa.

Ja kaukana Nykykiinan valtiokoneiston käytännöstä ovat Kongfutsen opin keskiössä olevat ihmisyyden kunnioittaminen ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen korostaminen. Ajatus, joka kongfutselaisuudesta on levinnyt kaikkialle maailmaan on: ”Älä tee toiselle sitä, mitä et soisi itsellesi tehtävän”.


perjantai 3. helmikuuta 2017

Julkaistua: Helsinki architecture: The good, the bad and the ugly

Julkaistu viroksi Sirp -lehdessä 3.2. 2017 otsikolla Helsingi arhitektuur ehk: Hea, halb ja inetu (käännös viroksi Merle Karro-Kalberg)

When British architecture critic Edwin Heathcote was a guest of Visit Finland and Hotel Haven in Helsinki, he did not experience the city a haven. He had a courage to reach an arms length to his hosts. It was delightful to read good old architecture criticism.

Heathcotes´ Helsinki is a city of the good, the bad and the ugly. But the emphasis in his tour is in the good ones. Almost a whole page in the venerable Financial Times in January 2017 weekend edition attached some public attention. Such as highbrows of ”Helsingi arhitektuur inentiteedikriisis” by Kirke Ert in Postimees (Jan 16th, 2017) and MTV Uutiset ”Financial Times: Helsinki kärsii idetiteettikriisistä” (Jan 12th, 2017).

The good

The good is the Helsinki University Library Kaisa by Anttinen Oiva Architects (2012): ”a skilful work of urban infill, which behind its monumental brick parabolic arches creates a genuinely public interior”.

The ”society that values libraries deeply and and, just as the UK is shutting down its own, Finland is building a whole layer of new spaces for books and learning”. The writer notes the new Helsinki Central Library Oodi by ALA architects as ”a sinuous twisting shape that will create another huge new public interior”.

According to Heathcote, the library expected to open in 2018 ”envisages a covered landscape for a type of building with a very open future”. It will create a foil for its hulking neighbour, ”Helsinki´s single experiment with global iconism” Steven Holl´s sculptural Kiasma (1998) ”that now looks like what it is: a cultural blockbuster from the last century”.

The critic points to the heart of Finnish obsession, sauna. The Avanti Architects´ ”faceted stealth sauna, Löyly in Hernesaari: An embryonic attempt at the regeneration of a still-industrial dockside, this little timber boarded building becomes a landscape in the current fashionable vein of Oslo´s Opera House or Amada Levete´s MAAT Museum in Lisbon, ridge on which to clamber up and observe the sea rather than a conventional building block. It is an approach that fits the social spaces here: the communal steam rooms, bars, restaurant and open terraces wrapped into a sap smelling smoky embrace”.

With the floating pools the Allas by Huttunen Lipasti Pakkanen Architects” The sauna, Finns´ default interior social space has become the city´s social outdoor hub and a proxy public space.”

Edwin Heathcote continues his tour of the good ones of Helsinki, The Temppeliaukio Church (Timo and Tuomo Suomalainen, 1969) which ”intriguingly avoids the problem of style by refusing to have an exterior” and Kamppi Chapel by K2S Architects (2012) has quickly become a popular attraction ”yet its architecture is that of the pure object, as much like something from an expo as a genuinely urban place”.

Listing the Academic bookstore, Finlandia concert hall and others the critic sees Alvar Aalto´s long, beneficent shadow looming over it all.

The bad

The bad of Edwin Heathcotes´ Helsinki tour is the Guggenheim museum which was voted down by city council in December 1st 2016. In it he sees the city rejecting the chance to become a tourist destination. Still, he thinks that the proposed design was quite modest by French architects Moreau Kusunoki who had won the competition: ”quite good, although wrongly sited”.

The Guggenheim rejection could be read as ”austerity”, ”or as the newest example of the public rejection of globalisation” or ”a pointed rejection of the idea of an internationally franchised blockbuster institutional architecture that has become almost de rigueur for cities that aspire to global status”. ”But Helsinki isn´t Abu Dhabi, even if, for a European capital, it is a bit of a newcomer.”

What lifted the observing eyebrows was notion by Heathcote in Post-Guggenheim reality: ”But now the city seems to be experiencing a bit of a crisis of identity. Architects are experimenting with typologies, styles and materials and flamboyance in a manner rather uncharacteristic of this otherwise conservative place. It makes for an intriguing moment, one bristling with controversy and the electric charge of change in which Guggenheim was only one single spark.”

The ugly

According to the Financial Times´ architecture critic there is one ugly spot in low-rise city that recently sprouted its first tower. It is the Clarion Hotel, ”a blandly generic block wrapped up in a randomly generated facade, the quality of which should with luck, put the city off building too many more”.

Heikki Kastemaa



Edwin Heathcote, Helsinki and its 100 years of quietude, The Financial Times, Jan. 6th 2017.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Uusi verkkosivusto käynnistyi kulttuurijournalismiin



Kulttuurin norsunluutorni avattiin Helsingin kirjamessuilla 29.10.2016.

"Mies:

sinä jalosukuinen neito!
Sinun lanteesi kaareutuvat kuin kaulakorut, kuin taitajan muovaamat taokset. olkoon se täynnä mausteviiniä!
Sinun vatsasi on vehnäkumpu, liljoilla ympäröity.
kuin gasellin kaksoset.  
silmäsi ovat Hesbonin lammikot, Bat-Rabbimin portin vedet. joka tähystää kohti Damaskosta.
Miten kauniit ovat jalkasi, sandaalien somistamat,
Sylisi on kuun tavoin kaartuva malja --
Rintasi ovat kuin peuranvasat,
Sinun kaulasi on kuin norsunluinen torni,
Sinun nenäsi on ylväs kuin Libanonin torni,
Sinun pääsi kohoaa kuin Karmel, sinun tukkasi aaltoilee purppuravirtana, se hukuttaa kuninkaatkin!"



Mieskatsetta, trumpismeja vai lokerohuonepuheita? Tämä on lainaus Raamatun Salomonin Korkeasta veisusta eli Laulujen laulusta, joka antoi maailmalle käsitteen norsunluutorni.

Sanaa alettiin käyttää 1800-luvulta alkaen kuvaamaan henkilöä tai ryhmää, joka eristyy ”norsunluutorniinsa” muulta maailmalta. Syytteitä saivat niskaansa niin tiedemiehet kuin taiteilijat. Ja kummallista olisi, jos kriitikkoja ei olisi norsunluutorniin linnottautumisesta syytetty.

Suomen arvostelijain liiton puheenjohtajaa, teatteri- ja tanssikriitikkoa Maria Säköä ei voi ainakaan syyttää norsunluutornissa elämisestä. Hän oli mukana perustamassa ja toimittaa verkkosivustoa otsikolla ”Kulttuurin norsunluutorni”, joka avattiin lauantaina 29.10.2016 Helsingin kirjamessuilla.

Sivuston tunnus on ”Kaikki olennainen suomalaisesta kulttuurijournalismista”. Sen toimituksellinen osuus koostuu linkkipoiminnoista, jossa keskitytään ajankohtaisiin, tasokkaisiin taidetta koskeviin kirjoituksiin. Viikoittaisessa pääkirjoituksessa tarkastellaan netin tarjontaa jostain näkökulmasta.

Toimintaa, jossa joku valikoi sopivaksi katsomansa aineiston, sanotaan nykyisin kuratoinniksi. Joukkoistamista ja yhteisöllisyyttä Kulttuurin norsunluutorniin haetaan myös twiittien kautta.

Ainakin tältä osin Kulttuurinavigaattori taitaa kavuta norsunluutorniinsa, sillä olen valinnut viestintävälineikseni tämän Kulttuurinaavigaattori-blogin, Kulttuurinavigaattori-sivuni Facebookissa ja Wikipedia-sivujen muokkaamisen samalla käyttäjänimellä. Olen toki kirjautunut Twitteriin, mutta sen käyttö on jäänyt minulla toistaiseksi vähäiseksi.

Tavallaan Norsunluutorni jatkaa Kritiikkiporttia, joka oli vuosina 2008-2011 Suomen Kulttuurirahaston ylläpitämä, lehdissä julkaistuun kritiikkiin linkittävä portaali. Kolmivuotista Kritiikkiporttia oli tarkoitus jatkaa, mutta se kariutui sanomalehtien yhteistyöhaluttomuuteen ja ylläpitäjien osaamattomuuteen.

Koneen Säätiön rahoittama Norsunlutorni -verkkosivusto toimii yhteistyössä eräiden kulttuurialan julkaisujen ja bloggareiden kanssa.

Kritiikin ja taidejournalismin laatu, johon lienee Norsunluutorninkin pyrkimys, on ajankohtainen ja tärkeä asia. Verkkoviestinnässä on mahdollisuuksia myös kulttuurijournalismille ja eri taiteenalojen ajankohtaiskritiikille. 

Tarkastelin edellisessä blogikirjoituksessani japanilaisen Yayoi Kusaman Helsingin taidemuseon näyttelyn yhteydessä julkaistua tiedottamista. Kirjoitukseni sai paljon lukijoita ja se on myös Norsunluutornin ensimmäisen edition nostona.

On vaikea arvioida Kulttuurin norsunluutornin tulevaisuutta. Aika näyttää, käpertyykö se norsunluutorniinsa vai pystyykö se avautumaan verkkosivustona, joka luo uuden uran kulttuurijournalismin ja taidekritiikin mahdollistajana. 

Seuraan yksitoista vuotta täyttävässä Kulttuurinavigaattoriblogissa kulttuurijournalismia myös vastasyntyneen Norsunluutornin kautta ja toivotan avaukselle hyvää jatkoa! 

perjantai 7. lokakuuta 2016

Yayoi Kusamasta sanottua, oikein vai väärin?

Yayoi Kusama, Äärettömyydessä Helsingin taidemuseossa 7.10.2016 – 22.1.2017.


Koin Yayoi Kusaman näyttelyn vahvana taidekokemuksena ja nautin sen teoksista varmasti yhtä voimakkaasti kuin kaikki muutkin. Toivon myös, että näyttelyssä kävisi jokainen, jolla siihen on mahdollisuus. Helsingin taidemuseon näyttely on hienosti tehty, ainutlaatuinen kokonaisuus. Suosittelen sitä.

Yritän kuitenkin seuraavassa pohtia, minkälaisia myyttejä – myytti-sanalla tarkoitan tässä joko tahallisia tai tahattomia harhakäsityksiä – aikamme kaupallisuus tuo mukanaan. Mainitsen viisi esimerkkiä Yayoi Kusamasta ja hänen taiteestaan julkaistuista teksteistä ja arvioin niitä.

Toivon, että taidepuhe, johon on alkanut sekoittua yhä enemmän superlatiiveja ja mainesanoja, tulisi asiallisemmaksi. Vaikka Suomessa eletään kaukana sivistysmaista, ei meidän tarvitse vajota maalaismaiseen, raakaan kaupallisuuteen ja suosiontavoitteluun kaikissa asioissa.

1. ”Vallankumouksellinen”

”...taiteen vallankumouksellinen, 87-vuotias japanilainen taiteilija Yayoi Kusama...” Jaakko Lyytinen, Helsingin Sanomat kolumni 1.5.2016

Väärin. Varsinkin ne, jotka eivät tunne taiteilijan koko tuotantoa, erehtyvät usein kutsumaan erilaisia ja omaperäisiä tekotapoja ja ilmaisuja tehneitä taiteilijoita vallankumouksellisiksi. Kusama yhdisti varhaisissa teoksissaan traditionaalisen japanilaisen maalaustekniikan ja erilaisia modernin maalaustaiteen suuntauksia. Hän sai vaikutteita 1950-luvun informalismista, ja myöhemmin pop-taiteesta, performansseista sekä kineettisestä taiteesta. Kusama oli mukana avantgarde-taidepiireissä 1950-60 -luvuilla New Yorkissa. Hän ei kuitenkaan ole mullistanut taidetta, vaan seurannut aikaansa.

2. ”Suurnäyttely”

"Yayoi Kusaman suurnäyttely avautuu Tennispalatsissa" (Helsingin taidemuseon HAMin lehdistötiedotteen otsikko)

Väärin. Kusaman näyttely Helsingissä on perusteellisesti laadittu. Se kattaa taiteilijan koko tuotannon, ja aineistoa, muun muassa kirjeitä ja painotuotteita on esillä paljon. Mutta suurnäyttely se ei ole kansainvälisessä eikä kotimaisessakaan mitassa.

3. ”Aikamme merkittävimpiin kuuluva”

”HAM Helsingin taidemuseon vuoden tapaus on aikamme merkittävimpiin nykytaiteilijoihin kuuluvan japanilaisen Yayoi Kusaman (s. 1929) näyttely.” (HAMin lehdistötiedote)

Väärin. Helsingissä näyttely on vuoden tapaus, mutta Kusama ei ole aikamme merkittävimpiä nykytaiteilijoita. Esimerkiksi The Art Facts listaa Kusaman 19. sijalle Bruce Naumanin, Gerhard Richterin, Cindy Shermanin, John Baldessarin, Ed Ruschan, Lawrence Weinerin, Thomas Ruffin, Georg Baselitzin, Rosemarie Trockelin, Francis Alysin, Erwin Wurmin, William Kentridgen, Ai Weiwein, Wolfgang Tillmansin, Richard Serran, Hans-Peter Feldmannin, Fischli & Weissin ja Christian Marclayn jälkeen. 

Varsinkin Helsingin Sanomissa alettiin toistaa jo noin vuosi sitten Kusaman kuulumista maailman merkittävimpiin taiteilijoihin. Taidenäyttelyiden järjestäjät ylistävät taiteilijoita merkittäviksi, vaikka heidän merkittävyyttään ei ole mitattu tai perusteltu. Jos joku taiteilija on merkittävä, pitäisi samalla kertoa, mitä taiteilija on tehnyt ollakseen merkittävä.

Tavallista on, että taiteilijan merkittävyyttä ja kuuluisuutta pidetään samana asiana. Museoiden kartoituksessa vuonna 2014 maailman suosituin taiteilija oli Yayoi Kusama. Kuitenkaan naistaiteilija ei ole itsestäänselvyys nykytaiteessakaan, sillä Yhdysvaltain gallerioissa tehty tutkimus viimeisten kuuden vuoden ajalta osoitti, että yksityisnäyttelyistä 73 prosenttia oli miestaiteilijoiden. Art Newspaperissa julkaistun raportin mukaan tutkimusaikana Andy Warhol, Ellsworth Kelly ja Jasper Johns saivat seitsemän näyttelyä, kun taas naisista eniten näyttelyjä sai Kara Walker neljällä näyttelyllä.

Aikamme suuri harhakäsitys on juuri kuuluisuuden ja merkityksen samastaminen. Taidenäyttely, jossa käy paljon ihmisiä ei ole osoitus taiteilijan merkittävyydestä, jos sen merkitystä yleisölle ei perustella. Kusama on epäilemättä merkittävä, tärkeä ja loistava nykytaiteilija, mutta aikamme merkittävimpiin hän ei kuulu.

4. ”Itseoppinut”

Kusama ”...on itseoppinut taiteilija, joka aloitti uransa 1950-luvulla syrjässä Japanin vallitsevasta taidemaailmasta.” Marie Laurberg näyttelyluettelossa Yayoi Kusama, Äärettömyydessä, HAM Helsingin taidemuseon julkaisuja nro 136, 2016

Väärin. Itseoppinut henkilö on pääasiassa opettanut itsensä ilman koulutusta tai päätoimista mentoria. Kusama opiskeli Kiotossa 1948-49 taideteollisuuskoulussa perinteistä japanilaista nihonga-maalausta ja valmistui siitä. Hänen nihonga-maalauksensa Kissa vuodelta 1947 valittiin vuonna 1950 Naganon prefektuurin näyttelyyn.

Nimetön, 1954.
Useat eivät tule ajatelleeksi, että itseoppineisuus on määritelty tarkasti. Tässä tapauksessa kirjoittaja haluaa ilmeisesti sanoa, että vaikka Kusama opiskeli perinteistä nihonga-maalausta, hän opiskeli sitä syrjässä ajan Japanin taidemaailmasta. Mutta se ei riitä taiteilijan mainitsemiseen itseoppineeksi. 

Vaikka näyttelyluettelossa mainitaan, että nihonga-maalauksesta tuli taiteilijalle taakka, sen vaikutukset näkyvät selvästi Kusaman varhaistuotannossa, jota on myös esillä Helsingin näyttelyssä ja joka on omasta mielestäni näyttelyn kiinnostavin osa. Itseoppineisuudella hehkuttelun sijaan olisi kiinnostavampaa pohtia, miten Kusama pystyi vapautumaan tai muuntamaan opiskelemansa perinteisen nihonga-maalauksen modernismin ilmaisukielille?

Vaikka hänen teoksensa muodostavat visionäärisiä pienoisympäristöjä, Kusama ei ole myöskään ite-taiteilija. Esimerkiksi hänen varhaiset guassi- muste- ja väriliitutyönsä, sekä abstraktit maalaukset osoittavat erinomaista koulutetun taiteilijan hallintaa. Hän ehkä sanoutui irti 1950-luvulla Japanin taidemaailmasta, mutta hän siirtyi sen jälkeen New Yorkin avantgardepiirien keskiöön.

5. ”Kun meiltä loppuu sanat”

”Kun meiltä loppuu sanat, silloin meille on oikeastaan aika helppo myydä mitä tahansa. Esimerkiksi pilkuilla varustettuja pikkuisen ylihintaisia käsilaukkuja.” Jonni Roos Yayoi Kusama ja oudot näyt, KulttuuriCoctail, Yle

Oikein. Meiltä loppuvat joskus sanat, mutta mitä tahansa voi sanallistaa, myös Yayoi Kusaman osittain abstraktia taidetta, vaikka se saattaa aluksi tuntua hankalalta. Taiteilijoihin liittyy joskus kultti-ilmiöitä (Joseph Beuys, Andy Warhol), sana kultti, joka on eräs monimutkaisen kulttuuri-sanan juurista, tarkoittaa kunnioittamista tai palvelemista kunnioittaen. Pop-kulttuurista tuttu henkilöpalvontakaan ei ole vierasta nykytaiteen maailmassa.

Taiteen sanallistaminen on tärkeää, koska silloin me erittelemme ja analysoimme sitä, mitä ja miten me asioita taiteessa koemme. Ja tällä tavalla jokainen voi olla taidekriitikko.

Minä joka tein itsemurhan, 1977.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Kätevyys, kauneus ja jätepyörre

Tikke Tuura, Muovipuutarha Stoan galleriassa Helsingissä 5.10. - 5.11.2016.

Eilen uutisoitiin, että Tyynellämerellä kelluva roskalautta on paljon pahempi kuin aikaisemmin on ajateltu, kun aluetta kartoittava tutkimus löysi kalaverkkoja, muoviastioita ja muita hylättyjä esineitä paljon aikaisemmin kuviteltua suuremman massan. Tunnistuslento tehtiin tutkimuskäyttöön varustellussa C-130 Hercules lentokoneessa, jonka avulla havaittiin suuri, pääasiassa muovijätteistä koostuva kasauma ”Tyynenmeren jätepyörteen” pohjoispuolella Havaijin ja Kalifornian välisellä merialueella.

Roskan tiheys on useita kertoja korkeampi kuin Ocean Cleanup, säätiö jota rahoittaa osittain Hollannin valtio muovin poistamiseksi valtameristä, odotti löytävänsä edes alueen sydämestä, johon suurin osa jätteestä on keskittynyt.

Lautan keskustan arvellaan olevan noin yhden miljoonan neliökilometrin laajuinen (Suomen pinta-ala on 338 440 neliökilometriä) ja se ulottuu reuna-alueineen 3,5 miljoonaan neliökilometriin. Roskahetteikön ulottuvuus vaihtelee jatkuvasti sen jouduttua valtameren valtaviin pyörrevirtauksiin. Muovijätteiden sopassa on sekä isompia esineitä, että mikromuovia, jota kalat syövät ja joka siirtyy ravintoketjuun.

Ocean Cleanup pyrkii torjumaan ongelmaa jättiläiskokoisella V:n muotoisella puomilla, joka käyttäisi hyväksi meren virtauksia ja suppiloisi kelluvaa roskaa tuutiksi. Sen prototyyppiä kokeillaan ensi vuonna. Puomi ei pysty kuitenkaan suodattamaan kaikkea levinnyttä roskaa. Asiantuntijan mukaan muovi on hyvin sitkeää. On myös estettävä muovin joutuminen valtameriin jatkossa. Tarvitaan paremaa kierrätystä parempaa tuotesuunnittelua ja myös jonkin verran lainsäädäntöä.

Muovisaasteen määrä paljastui vuonna 2014, kun alueella tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että valtamerissä kelluu 5 triljoonaa muovikappaletta. Vuonna 2014 maailmassa tuotettiin 311 miljoonaa tonnia muovia, 20-kertaa enemmän kuin vuonna 1964.

Aikaisemmin tänä vuonna julkaistun raportin mukaan ennustettiin, että jos pikaisiin toimiin ei ryhdytä, vuonna 2050 valtamerissä on enemmän muovia kuin kaloja.

Muovipuurtarha




Muovipuutarha on Tikke Tuuran kommentti suureen maailmanlaajuiseen ongelmaan, jonka ratkaisut ovat kuitenkin ihmisten arjen ulottuvilla. Hän on koonnut muovitaiteelliseen puutarhaan arkisia muoviesineitä kodeista ja työpaikoilta. Apuna oli teollisen muotoilun opiskelijoita ja ystäviä.

Muoviesineiden yhdistelmistä koostetut asetelmat on nimetty huumorilla höystetyn kasvitieteen tapaan, kuten Sininen niitty (sekalaisia ajatuksia ja toiveita), Harhaileva sinipiika (yleinen kodeissa), Ystävän suru, Valorikko, tai Harmin tarhasta karanneita pikku harmeja tai Unimajakka, joka esiintyy vain saduissa.

Osa töistä viittaa löydettyihin esineisiin, kuten Itä-Helsingin katujen varsilta. Erään esinekokonaisuuden keskellä nousee valaistu Helsingin Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan pienoismalli, joka koostuu lääkepakkauksista.



Muoviesineet ovat joko kertakäyttöön tai jotain tarkoitusta varten suunniteltuja esineitä. Jos funktionalismi korosti esineiden toimivuutta, käytännöllisyyttä ja yleispätevyyttä, muovista valmistetut esineet ovat muotoilua, jota voisi kutsua postfunktionalismiksi. Niiden käyttö on tarkkaan suunnattu, ja vain harvoilla muovisilla kertakäyttöesineillä (poikkeuksena litran jogurttisanko) on arvoa uudelleenkäytössä.

Ehkä juuri tästä syystä käytöstä poistetut, ylimääräiset ja löydetyt muoviesineet osoittautuvat erinomaiseksi materiaaliksi taiteessa. Näyttely havainnollistaa sitä, miten aikaamme kuvastavan materiaalin, muovin estetiikka on eksessin, eli runsauden, paljouden ja pitkien sarjojen estetiikkaa.

Tikke Tuura dekonstruoi, eli järjestää ja ryhmittelee muoviesineitä väreihin ja yhdistää niitä uusiin muotoihin. Hän ilmentää orgaanista synteettisellä materiaalilla ja rakentaa visionäärisiä, mielikuvituksellisia ympäristöjä, omia pienoismaailmoja ite-taiteilijoiden tapaan.



Jotkut installaatioiden esineistä on koostettu lasten leluista ja lapsille suunnattujen tuotteiden kirkkaista väreistä. Tiiviissä muoviesineissä on viatonta ja puuttumatonta, kovan ja pehmeän välistä tunnelmaa.


Mutta näyttelyn osat on asennettu lattialle lauttamaisiksi muodoiksi. Se viestii siitä, että muovi, tuo kätevä, sitkeä ja värikäs materiaali on muodostumassa vakavaksi uhkaksi luonnolle ja ihmisille.


lauantai 10. syyskuuta 2016

Korkealta paikalta 2: Maisemia ja raunioita


Ensimmäiseen Gjumriin menevään marshrutkaan eli pikkubussiin ei mahtunut taitettavaa polkupyörääni. Sain odotella tunnin verran seuraavan bussin lähtöä helteessä Jerevanin rautatieaseman takana olevalla alueella. Systeemi on se, että vuoro lähtee, kun bussi on täynnä.

Matka Pohjois-Armenian Gjumriin kulkee halki vuoristomaisemien. Kuivasta maasta on vaikea erottaa, mikä maaperässä on kalliota ja kiveä, mikä eloperäistä. Usein kivet ikään kuin työntyvät esiin maasta, muodostaen maisemaan arvaamattomia, sattumanvaraisia ja mystisiäkin piirteitä. Bussi pysähtyy välillä, kioskista voi ostaa viileää vettä ja myös auton vuotava jäähdytin saa nestettä.

Pohjoista kohti tultaessa vuoristomaisema jyrkkenee ja vähitellen tien varrella alkaa näkyä vilja- ja heinäpeltoja. Näen auton ikkunasta myös lehmä- ja lammaslaumoja paimenineen.


Gjumrin keskustassa pysähdyn ihailemaan uudelleen rakennetun kirkon vieressä olevia khatškareita eli ristikiviä. Huomaan runsaasti koristellussa kivissä armenian ristin.


Poljen kaupungin läpi kohti sen pohjoisreunassa olevaa suurehkoa aukiota. Sen keskellä nousee keltaisesta kivestä Samvel Petrosyanin veistämä, vuonna 2000 valmistunut suuri kaarellinen veistosrakenne Sen edessä on Charles Aznavourin pronssinen näköispatsas.


Näin Gjumrin kaupunki kunnioittaa maailmankuulua Ranskan armenialaista laulajaa, säveltäjää ja näyttelijää, joka käynnisti erään vuonna 1988 tapahtuneen Armenian maanjäristyksen jälkeisen hyväntekeväisyyskampanjan. Gjumri – joka oli nimeltään Leninakan vuosina 1924–1991 – on eräs Pohjois-Armenian luonnononnettomuudesta kärsineistä kaupungeista. Sen väkiluku oli kasvanut 200 tuhanteen ennen maanjäristystä, jossa kuoli 25 000 ihmistä.

Matkaopaskirjallisuuden mukaan toipuminen maanjäristyksestä kesti kauan. Tilapäisistä asunnoista on päästy eroon 2000-luvun alussa, mutta Gjumrin jalkakäytävät ja sivukadut ovat surkeassa kunnossa. Siellä täällä näkyy rakennusten raunioita, jotka ovat ikään kuin onnettomuuden muistomerkkejä.



Majoitun viehättävään ja rauhalliseen, esikaupunkialueella olevaan B&B majoituspaikkaan. Seuraavana päivänä pyöräilen ulos kaupungista, ensin Venäjän armeijan tukikohdan ohi tielle, joka kulkee viivasuoraan noin kymmenen kilometriä luoteeseen.

Tien varrella erään kylän liepeillä huomaan pienen, kivestä tehdyn rakennuksen, jonka katolla on risti. Pysähdyn hörppäämään vettä sen edessä olevasta juomapaikasta ja pistäydyn sisällä, jossa on erilaisia ikonikuvia ja uskonnollisia matkamuistoja. 


Ketään ei ole paikalla, mutta ilmeisesti matkailija voi ottaa kuvan mukaansa ja jättää rahat kirstuun.


Suoran päässä kurvaan vasemmalle kääntyvälle tielle. Jyrkännettä alas kiemurtelevalta tieltä avautuu maisema alas laaksoon, Marmashenin keskiaikaiselle luostarialueelle. Tien mutkassa kohtaan taas khatškarin.


Laaksossa on kolme - tai oikeastaan kaksi ja puoli - ristikupolikirkkoa ja lähistöllä on kaksi muuta täysin tuhoutuneina. Tämä 1000-luvulta peräisin oleva kokonaisuus sijaitsee joen varrella kumpuilevassa maastossa. Padottu joki ja sen vieressä oleva hedelmätarha tuo maisemaan viehättävää puistomaisuutta. 


Joen toisella puolen huomaan lammaslauman painautuneena toisiinsa paksuine turkkeineen iltapäivän helteessä.


Mieleeni tuli se, miten vastaavissa keskiaikaisissa raunioissa ja maisemissa syntyi muinoin Englannissa pittoreskin käsite. 

Sisiliskot juoksentelevat iloisesti pitkin punaisesta ja kellertävästä tuffista eli laavakivestä rakennetun kirkon seiniä.


Molemmat eheistä kirkoista toimivat kirkkorakennuksina. Matkailija voi sytyttää kynttilän, tummuneiden kirkkojen paksujen seinien sisällä on hämärää ja tunnelma harras.


Talutan polkupyörän ylös rinnettä, sillä huonokuntoista tietä on mahdoton ajaa. Pysähdyn vielä kerran ihailemaan mieleen painuvaa maisemaa.


Huomaan paluumatkalla olevan kylän varressa taas khatškaria muistuttavan muistomerkin. Armenian ristiä ei siihen kiveen ole kaiverrettu, vaan sen sijaan Neuvostotähti ja vuosiluvut 1941-1945.


Ja paluumatkalla, pitkän suoran varrella romanttisia ajatuksiani raunioista ja pittoreskista karistavat toisenlaiset rauniot. Vasten vuoriston taivaanrantaa tasangolla olevien asuintalojen rungot muistuttavat siitä, miten lähellä ja nopeasti tapahtuvina katastrofeina voivat olla vaara, tuho ja kuolema. 


Seuraavana aamuna matkustan taksilla halki Pohjois-Armenian vuoristoseudun. Huomaan latinalaisilla kirjaimilla kirjoitetun tienviitan kaupunkiin, joka tuhoutui vuoden 1988 onnettomuudessa täysin. Spitak oli lähinnä maanjäristyksen episentrumia.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...