Populismi kulttuuripolitiikassa

Norjalaisen Kunstkritikk-lehden toimittaja Jonas Ekeberg tarkastelee artikkelissaan The Populist Face of Cultural Politics kulttuuripolitiikkaan pesiytynyttä populismia Tanskassa. Hän vertaa tilannetta Ruotsiin ja Norjaan, mutta ei ulota arviotaan Suomeen. 

Charlottenborgin taidehalli Kööpenhaminassa.

Syksyllä 2012 kuraattori Mark Sladen ilmoitti eroavansa Tanskan kulttuuriministeriön oman näyttelypaikan, Kööpenhaminan keskustassa olevan Charlottenborgin taidehallin johtajan virasta. Ero oli Ekebergin mukaan odotettu, koska Tanskan lehdistö alkoi keväällä raportoida kävijälukujen vähentymisestä. Tanskan kulttuuriministeriö päätti yhdistää Charlottenborgin Tanskan kuninkaalliseen taideakatemiaan.

Kirjoittajan mielestä Sladenin lähtö Lontooseen on isku Tanskan ja Skandinavian taide-elämälle, koska brittijohtaja nosti Charlottenborgin profiilin kansainvälisesti tunnustetulle tasolle. Sladen toimi myös keskushahmona suunnitelmassa, jossa taidehalleista muodostettaisiin uusi pohjoismainen näyttelyverkosto. Mutta alhaisista kävijäluvuista ja ”vaikeatajuisesta nykytaiteesta” tuli Sladenin Waterloo.

Tanskan kulttuuriministerin lehdistötiedotteen mukaan yhdistymisen jälkeen Charlottenborgin taidehalli ”saa uuden suunnan, joka painottuu nuoriin taiteilijoihin ja Tanskan taiteen esiintuleviin kykyihin.” Kirjoittajan mukaan tämä osoittaa selvästi, että Sladenin työlle asetettiin rajoitteita ja että se ulottui Pohjoismaisen kulttuuripolitiikan perinteiden ulkopuolelle. Tapaus osoittaa myös, miten paljon Tanskan taide-elämään vaikuttaa populistinen kulttuuripolitiikka, joka on hylännyt arm´s length periaatteen.

Ekeberg kysyy, voisiko vastaavaa tapahtua Norjassa ja Ruotsissa? Norjassa ei hänen mukaansa ole traditiota kulttuuri-instituutioiden johtamisesta sellaisella poliittisella tavalla, jota Tanskan tapaus osoittaa. Norjassa olevat ulkomaiset kulttuurijohtajat ovat saaneet pitää virkansa huolimatta tietyistä populistisista lausunnoista.

Tanskan kulttuuriministeriö on ottanut käyttöön ”suoritussopimukset”, joita ei sen naapurimaissa tunneta. Nämä ovat uuden julkisen johtamisen ydin, ja niistä on tullut uusliberalistisen kulttuuripolitiikan symboli. Tällaisen sopimuksen mukaan esimerkiksi Charlottenborgin pitäisi saada 50 000 kävijää vuodessa, kun keväällä julkaistujen tietojen mukaan vuonna 2011 siellä kävi 23 000 katsojaa. Vastaavia vaatimuksia asetetaan toki myös Norjan ja Ruotsin kulttuuri-instituutioille, mutta niiden tavoitteet on muotoiltu hienovaraisemmin ja ne sallivat järjestäjille enemmän väljyyttä tulosten kokonaisuuksien tarkastelussa.

Myös Norjan, varsinkin vallassaolevan Arbeiderpartietin poliitikot ovat osoittaneet taipumusta antaa kulttuuripoliittista ohjausta ja suitsia  taideinstituutioita. Mutta toisin kuin Tanskan Konservatiivinen Kansanpuolue, Norjan konservatiivinen Høyre vannoo vielä sellaisen konservatiivisen kulttuuripolitiikan nimeen, jonka tavoitteena on pitää yllä kulttuuri-instituutioiden vapautta. Norjan konservatiivipoliitikot vastustavat selvästi Työväenpuolueen instrumentaalista kulttuuripolitiikkaa.

Ruotsissa populistinen kulttuuripolitiikka nostaa päätään, mutta kuten Norjassa, myös kriittinen yleisö ja kulttuurikonservatiivisuus ovat osoittaneet jonkinlaista vahvuutta. Kun pääministeri Fredrik Reinfeldt nimitti markkinaliberaalin ajatushautomo Timbron johtajan kulttuuriministeriksi 2006, media nosti asiasta mölyn. Edes liberaalikonservatiiviset Nya Moderatit eivät halunneet kulttuuriministeriksi sellaista, jolla ei ollut kiinnostusta kulttuuriin. Se merkitsi populistisen ja uusliberaalin kulttuuripolitiikan äärimmäistä rajaa, joka tuntuu olevan voimassa tänäänkin. Nykyisellä kulttuuriministerillä Lena Anderson Liljerothilla tuntuu olevan yhä vähemmän liikkumavaraa.   

Populistisen kulttuuripolitiikan harjoittamisesta on kuitenkin esimerkkejä Norjassa ja Ruotsissa. Esimerkiksi Liljevalchsin taidehalli Tukholmassa on muuttanut näyttelylinjaansa populistiseen suuntaan. Kirjoittajan mukaan taiteellinen johto on sisäistänyt näyttelyohjelmistoon suuntautuvat poliittiset vaatimukset. Oslon Kunstnernes Husin ruotsalaiselle kuraattorille Max Stjernstedtille sen sijaan on annettu riittävästi pelivaraa, jotta hän pystyisi kehittämään kansainvälisen näyttelyohjelmiston.

Pohjoismaista, joilla Ekeberg tarkoittaa Norjaa, Ruotsia ja Tanskaa, tilanne on vakavin juuri Tanskassa. Se periytyy Brian Mikkelsenin kulttuuriministeriyden 2001-2008 aikaisista muutoksista tanskalaiseen kulttuuripolitiikkaan. Tällöin istutettiin populistinen ja negatiivinen asenne nykytaiteeseen, joka vaikuttaa jatkuvan. Ekebergin mukaan ero Tanskan, sekä Norjan ja Ruotsin kulttuuripolitiikoissa on siinä, että Norjassa ja Ruotsissa on ainakin osittain toimiva liittouma radikaalien ja kulttuurikonservatiivisten voimien välillä, ne ovat esillä mediassa ja ne puolustavat taideinstituutioiden vapautta. Tämä tarjoaa puolustusmahdollisuuden sosiaalidemokraattien instrumentalisointia ja populistien markkinavoiminen suosimista vastaan, jollaista Tanskassa ei ole.

* * *

Myös Suomessa populistinen kulttuuripolitiikka on nostanut päätään. Tanskan tapaan meillä on pyritty kävijämääriin perustuvaan ”tulosohjaukseen” ja kulttuuri-instituutioiden johtajat ovat usein sisäistäneet määrällisen ajattelun ensisijaisuuden. Markkinaliberalististen arvojen tuleminen kulttuuripolitiikan piiriin näyttää ehkäisevän keskustelua kulttuuri-instituutioiden laajemmista tavoitteista ja kokonaisvastuusta. Esimerkiksi museoiden kävijämääristä on haluttu saada kulttuurin yksiselitteinen ja helppotajuinen markkinaindeksi, jonka mukaan poliitikot päättävät kulttuuriasioista.

Populismi kulttuurissa on sen asian korostamista, että asioiden merkitystä ei mietitä miltään muulta kuin lukumäärien kannalta. Taannoinen Kiasman kävijälukujen riepotus Suomen mediassa oli tyypillistä populistista kulttuuripolitiikkaa.

Perussuomalaisten toissakeväisen eduskuntavaaliohjelman nationalistista kulttuuria suosiva ja nykytaidetta vastustava linja oli oikeistopopulistiselle kulttuuripolitiikalle ominainen manifesti. Se laukaisi myös niin voimakkaan kriittisen vastareaktion, että sen julkaisemisesta oli ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä. Esimerkiksi Perussuomalaisten ehdokas, taiteilija Kari Tykkyläinen sanoutui niistä irti.

Suomen oikeisto ajattelee yhä enemmän myös kulttuurin eri aloilla arvoilla, jotka pohjautuvat markkinaliberalistisiin ja populistisiin mittareihin perinteisten kulttuuriporvarillisten tavoitteiden sijaan.

Kysymys populismista ja kulttuurista sivuaa paljolti autonomiaa eli sitä, miten paljon valtio ja julkinen sektori haluavat, voivat tai saavat säädellä kulttuurielämää. Ero autoritäärisen ja demokraattisen hallinnon välillä on se, että autoritäärinen hallitsija haluaa ohjata kulttuuria ikään kuin vastikkeena sille antamilleen rahoille, mutta demokratiassa valtion rahoitus on – tai pitäisi kai olla – pyyteetöntä. Siinä mielessä pohjoismaiset esimerkit ovat huolestuttavia, ne ovat osoitus suunnasta kohti kulttuurin isännöintiä. Ja voi vain kysyä, miltä kulttuurin kehitys Suomesta itäänpäin katsottuna näyttää?

Kävijämääriä vai kansansivistystä, itsenäisiä kulttuuriyksiköitä vai poliittista ohjausta, budjettisuitsia vai mahdollisuuksia? Siinäpä Suomenkin kulttuuripolitiikan kohtalonkysymykset.

Mark Sladenin haastattelu Kunstkritikk-lehdessä.