Erilainen muistomerkki: Toiminnan mies sai arvoisensa monumentin

Sankaripatsaiden ja sankaruuden käsitettä rupesin miettimään kesällä 2011, kun runoilijapiispa Frans Mikael Franzénin muistopatsas täytti Oulussa 130-vuotta. Palasin aiheeseen artikkelissa Riga Runaway ja sankaripatsaita Latvian malliin. Molemmat kirjoitukseni saivat alkunsa Bertolt Brechtin Galileo Galilei-näytelmän henkilöiden vuoropuhelusta, jossa eräs päähenkilö valittaa, että onneton on se maa, jolla ei ole sankareita. Siihen vastaa Galilei: ”Ei. Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita.”
 

Tarkoittiko Galilei sankareilla ja sankaruudella jotain sellaista, jota sankaripatsaissa tavallisesti kuvataan, ja ylenpalttista innostusta pystyttää suurmiespatsaita, statuomaniaa? Suuria miehiä ja naisia, joiden sankaruus perustuu jaloihin tekoihin ja joiden patsaita pystytetään siksi, että kansakunnat pysyisivät yhtenäisinä, kansalaiset löytäisivät identiteettinsä ja voisivat olla ylpeitä kansallisuudestaan.

Ehkä Brecht halusi repliikillään kysyä, tarvitaanko pompööseja sankaripatsaita? Ehkä hän halusi innostaa pohtimaan, onko suurmiestarinoihin perustuvan kansakunnan identiteetti vakaalla pohjalla, jos se nidotaan yhteen pelkästään ylhäältä päin ohjatulla sankaruudella? Tällaisia ylhäältä käsin konstruoituja identiteettejähän luovat muun muassa sankaripatsaat ja muistomerkit, sekä niiden nykyaikaisemmat vastineet, urheilukilpailut, kansalliskukat ja muut nationalistiset seremoniat ja kansalliskaanonit.

*    *

Palasin uudestaan Riikaan, josta löytyi tällä kertaa erilainen muistomerkki. Se sijaitsee kaupungin keskustan lähellä, Kipsalan kaupunginosassa. Muistomerkki oli syyskuun lopussa 2012 lähes valmis ja järjestäjät toivoivat voivansa avata sen julkisesti lokakuussa.

Mukulakivetty kapea tie päättyy mustaan lauta-aitaan, jonka takana näkyy mustaksi maalatun puutalon katonharja. Sähkölukolla varustettu ovi aukeaa ja vierailija kävelee karun käytävän läpi kavuten rakennuksen vintille. Lautojen raoista tunkeutuu päivänvalo. Keskellä huonetta on neliön muotoinen aukko, jonka alemmat osat ovat valaistuja. Sen pohjalle on projisoitu elokuvassa vanhan naisen kasvot.

Jānis Lipken vaimo Johanna Lipke.

Huoneessa on neliönmuotoisia valopöytiä, joissa kerrotaan muistomerkin tarinoita. Useiden kymmenien juutalaisten pelastajana tunnetun Jānis (Žanis) Lipken tarina on kiistatta sankaritarina. Lipke, joka oli satamatyöläinen Riikan satamassa, kuuli ghetosta ja juutalaisten tuhoamisesta. 

Janis Lipkeä esittelevä muistomerkin osa.

Hän meni töihin Luftwaffen kuljetuksista vastaaville Riikan ”punaisille varastoille” ja organisoi päämäärätietoisesti juutalaisten pakoja majoittaen gheton asukkaita Kipsalassa olevan talon pihalla olevaan bunkkeriin. Kun pakolaisia kertyi yhä enemmän, hän järjesti muitakin majoituspaikkoja Riian ulkopuolelle. Kaikkiaan 25 henkilön lasketaan osallistuneen pelastustöihin. He pelastivat tietolähteistä riippuen 40-55 ihmistä, jotka ovat merkittävä osa niistä noin 200:sta Riian juutalaisesta, jotka pelastuivat hengissä sodasta. Heitä oli kaupungissa vuonna 1935 noin 43 000.

Pelastustoimiin osallistui Lipken vaimo Johanna ja koko heidän perheensä, jonka nuorimmainen poika myös tiesi kotiinsa piilotetuista pakolaisista, mutta ei koskaan kertonut heistä muille. Taitavasti suunniteltu ihmisten pelastusjärjestelmä ei paljastunut Latviaa miehittäneelle saksalaiselle natsihallinnolle, Lipke ei koskaan jäänyt kiinni, eikä kukaan operaatioihin osallistuneista pettänyt. 

Janis Lipken poika Zigfrids piirsi yhdeksänvuotiaana tämän piirustuksen bunkkerista.

*    *

Holokausti on kauhea tarina, jonka muistamisen säilyttäminen on välttämätöntä. Huomasin aikoinaan eräissä Baltian juutalaisten museoissa kiertäessäni, että kansanmurhien historiaa oli alettu esittämään hieman uudella tavalla. Esiin nostettiin tapahtumia ja henkilöitä, jotka olivat pelastaneet juutalaisia tuholta. Jotkut olivat pelastaneet muutamia ihmisiä, toiset ehkä enemmän. Tällaisesta sankaruudesta käytetään englanninkielistä nimitystä righteous eli oikeudenmukainen, synnitön, oikeamielinen tai raamatullisemmin vanhurskas.

Juutalaisten organisaatioilla on jo pitkään ollut käsite ”Vanhurskaat kansakuntien joukossa”, jolla tarkoitetaan erityisesti niitä ei-juutalaisia, jotka oman henkensä uhalla pelastivat natsien uhkaamia juutalaisia. Kuuluisimmat esimerkit ovat Raoul Wallenberg tai Oscar Schindler.

Janis Lipke ja hänen vaimonsa Johanna ovat näitä sankareita. Epäilemättä heidän toimintansa on täytynyt olla päämäärätietoista, häikäilemätöntä ja useat häntä koskevat kirjoitukset kertovat myös kekseliäistä ratkaisuista. Esimerkiksi Lipken vaimo, joka työskenteli Riian torilla myyden kananmunia, kuunteli samalla, mitä ostajat torilla puhuivat ja raportoi siitä miehelleen.

Kun Jeffrey Goldberg vieraili haastattelemassa Janis Lipkeä vuonna 1986, hän kysyi Lipkeltä, miksi hän vaaransi elämänsä sellaisten ihmisten takia, joita hän ei tuntenut ja sellaisten ihmisten takia, joita hänen oma kansansa hyljeksi? Goldbergin mukaan Lipken vastaus on ”oikeamielisille” tyypillinen: hän oli toiminnan mies, eikä voinut istua joutilaana.

Janis Lipke vuonna 1941.

*    *

Monumentin rakentamisen mahdollisti vuonna 2005 perustettu riippumaton organisaatio. Rakennuksen muoto muistuttaa ylösalaisin olevaa laivaa tai Nooan arkkia tai jos haluaa, seudulle tyypillistä latoa. Kolmikerroksisen muistomerkin kaksi osaa ovat maanpäällisiä, joista yksi on maan alla oleva betonibunkkeri, jonka mitat noudattavat alkuperäisestä, lähellä sijaitsevaa pakolaisten majoituspaikkaa. Bunkkerin seinillä on yhdeksän laveria. 

Katsojat näkevät rakennuksen vintiltä kaksi alempaa kerrosta, joista ylempi muistuttaa sukkotia eli lehtimajaa, jolla on vankka perinne juutalaisuuden historiassa. Tämän osan seinät ovat ohutta paperia, joihin on piirretty himmeällä jäljellä avautuvia maisemia.

Arkkitehti Zaiga Gailen suunnittelema rakenne on muistomerkki, jonka vertaista en muista nähneeni. Se on hyvin suljettu tila, joka antaa voimakkaita kokemuksia kävijälle. Teos muistuttaa hieman joitakin Ilya Kabakovin tilateosinstallaatioita tai ehkä jossain määrin Helsingin Kampin Hiljaisuuden kappelia. Mieleen tulee simulacrumin käsite, jonka etusijaisuus luonnehtii Jean Baudrillardin mukaan aikaamme. Tähän teokseen voisi liittää Baudrillardin tunnetun ajatuksen:  

”Simulacrum ei ole se, joka peittää totuuden, vaan totuus peittää sen, ettei sitä ole. Simulacrum on totta.”

Mutta Riian uusi muistomerkki on myös kertovaa arkkitehtuuria, kertovaa tilataidetta. Tuhoon tuomittujen ihmisten pelastamiseen liittyy monta jännittävääkin tarinaa, jotka tuntuvat kietoutuvan tähän kokonaisvaltaiseen ja harmoniseen tilakokonaisuuteen oivallisesti. Suuri sankari, suuri ihminen on saanut arvoisensa monumentin. 

• Janis Lipken monumentin verkkosivu.