sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Taiteilijakaanoneita

Bruce Nauman on sitä mieltä, että tositaiteilija auttaa maailmaa paljastamalla mystiset totuudet.

Seija Sartti ei pääse puusta pitemmälle tämän sunnuntain Hesarin artikkelissaan siinä, mitä on taiteilija. Hän on haastatellut eri ihmisiä, jotka kertovat käsityksistään taiteilijoista. Nämä ”kerro-kaikki-ennakkoluulosi-ja-paljasta-tyhmyytesi” tyyppiset jutut ovat vähän niin kuin siellä täällä näkyvät viitat, jotka sojottavat eri suuntiin ja kertovat matkan Pariisiin New Yorkiin, Moskovaan, Tokioon. Tällaiset suuntamerkithän kertovat sen, kuinka kaukana kaikesta ollaan.

Kun taiteilija voi laveasti tulkiten tehdä mitä tahansa, mitä taiteilija siis tekee?, kysyy Sartti haukionkalamaisesti. Ehkä kokeneille toimittajille, jotka koko ajan hakevat normia ja joutuvat pohtiman ja määrittelemään niin sanottua tavallista ihmistä on jonkinlainen pettymys, kun joutuu huomaamaan että tavallista ihmistä ei ole olemassakaan, tavallisesta taiteilijasta puhumattakaan. Eikö ole kyseenalaista yrittää pakottaa maailmaa ja taiteilijoita tavallisuuden kaanoniin?

Tietysti sekä muu maailma että taidemaailma viettää melkoisen lohkon joskus huonosti palkattua työaikaansa, ja varsinkin vapaa-aikaansa sen pohtimiseen, miten taiteilijat, ja ylipäätään toiset ihmiset käyttäytyvät. Tämä behavioristinen innostus näyttää jatkuvan.

Artikkelin loppuhuipennus tulee Patentti- ja rekisterihallituksen pääjohtajan ennakkoluuloista, jossa hän harjoittaa ”name-droppingia” (nimien latelemista) niistä, jotka ovat hänen mielestään taiteilijaprototyyppejä. Jutun paras lause on sen viimeinen, jossa toimittaja on kaivanut esiin prototyypin määritelmän:
”Siis sellaiset koekappaleet, joita vasta ryhdytään kehittelemään lopullisiksi tuotteiksi.”

Jutun lähtökohtana piti olla Marika Mäkelän näyttelynsä avajaisissa pohdiskelema taiteilijamyytin klisee, jota hän on joutunut pohtimaan. Sanoi Marika: ”Klisee ei toimi enää. Kuva muuttui sen jälkeen, kun me naistaiteilijat breikattiin läpi. Siinä tapahtui jonkinlainen yhteiskuntaan sopeuttaminen. Oli iso murros, että taiteilija voi olla yhtä hyvin mies kuin nainen.”


Niin, olihan se, mutta minä kysyn, että toimivatko kliseet koskaan? Ja murretaanko vai vahvistetaanko niitä latomalla kliseitä kliseen päälle, kuten tässä jutussa. Yäk!

6 kommenttia:

Luovuksissa kirjoitti...

Sanoisin tähän että "naistaiteilijoiden breikkaus" ei ole muuttanut yhtään mitään ainakaan taidegrafiikassa. Samaa harmaata laatan nakertaja joukkoa (itseni mukaan lukien) niin nykyiset kuin vanhan kaartin joukotkin.. no, ehkä Outi Heiskasta ja muutamaa muuta friikkiä lukuunottamatta.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Naistaiteilijoiden breikkaus muutti kyllä jotain taidegrafiikassakin, olen sitä mieltä, että kyllä heillä oli jotain annettavaa. Mutta breikkauksesta on noin neljännes sataa vuotta ja varsinkin naisgraafikot lainaavat toisiltaan kliseitä joskus yllättävän yksituumaisesti.

Mainitsemasi näkökulma pitäisi olla Seija Sartin jutussakin: mitä taiteilijat ylipäätään ovat saaneet aikaiseksi, mitä heillä on annettavaanaan. Ei kai kirjoittamisen arvoista ole se, miten he tukevat stereotyyppisiä asenteita, miten he pukeutuvat tai käyttäytyvät. OH on osoittautunut taas uusia uria aukovaksi. Viime kesänä näin häneltä töitä, jotka eivät olleet ollenkaan "naisgrafiikkaa", ainakaan negatiivisessa mielessä.

Luovuksissa kirjoitti...

Joo, tuossa jutussa on jotenkin puurot ja vellit sekaisin. On kaksi eri asiaa millaista taidetta syntyy kun naisia on mukana yhä enenevässä määrin tai millainen on taiteilijan olemus, ulkoinen imago tms.

Naiset ovat muuttaneet taidegrafiikan ilmettä aika paljon (mutta ei pahemmin pukeutumista)ja se varmasti on vaikuttanut myös postitiivisesti miesten tekemisiin, vaikka itse en ajattele tätä mies-nais akselilla, vaan pikemminkin niin että on hyvää tai huonoa grafiikkaa ja tekijästä viis.

Leikkimielisesti voisi todeta että jos ala naisistuu nykyistä menoa, niin ehkäpä muutaman vuosikymmenen tarvittaan miesten breikkausta takaisin taidegrafiikkaan. No, ken elää se näkee.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Ainakin miesidentiteetin pohdinta on murtanut itsensä läpi monella taiteenalalla. Näyttää olevan varsin tavallista että miehet pohtivat identiteettiään poikuuden kautta. Nykyisin miehen sallitaan olevan poikamainen ja inhimillisempi. Historiallista taustaa vasten itseään tarkastelevan miehen tilalle on tullut omaa historiaansa pohtiva mies.

Luovuksissa kirjoitti...

Niin, vallalla on nyt aika yksilökeskeinen minuuden, oman itsen etsiskely eri näkökulmien kautta. Voisi kai sanoa että individualismi yrittää lyödä leimaansa kaikkeen mitä ajassa on ja liikkuu. Kaikki lokeroidaan ja määritellään yksilön kautta.

Ja onhan siinä hyvääkin että omaa historiaa ja identeiteettejä pohditaan, analysoidaan (tätä olen itsekin tehnyt) mutta jotenkin olisi vapauttavaa päästä irti kaikenlaisista leimoista ja sisäisten lasten itkujen kuulosteluista yms. oman navan taiteellisesta kaivelusta ja löytää tie aitoon ihmettelyyn.

Siihen että asiat osaisi nähdä tuoreesti ilman ennakko olettamuksia... ja tuo Sartin artikkelikaan ei pahemmin tässä auta.

Ripsa kirjoitti...

Jaaha. Että Marika Mäkelä on niitä läpimenneitä. Minä sanoisin että esimerkiksi Fanny Churberg ja muutamat muut varhain ulkomaille päässeet. On siitä nyt sentäs yli sata vuotta reippaasti.

Ehkä Marika Mäkelä tarkoitti arvostusta? Mutta vaikka miten tarkkaan katsoisin niin en minä kyllä arvostusta näe, oli sitten + tai - merkkiä oleva taiteilija.

Ainakaan Sartti sen paremmin kuin Mäkeläkään eivät voi tarkoittaa rahallista menestystä, sehän se on tämä mitta.

Vai olisiko kyseessä joku break through ulkomailla? Ihanko totta? Vai jäädäänkö vain Helsinkiin?

No tanssikoot aikansa sitten siellä, ehkä sadan vuoden kuluttua (jos Suomessa on silloin vielä elämää) nähdään kuka on kestänyt aikaa ja kenen teoksissa on kestävä sisältö.

Siitä olen samaa mieltä, että oli Hesarin huonoimpia juttuja ikinä!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...