keskiviikko 19. joulukuuta 2007

Blockbusterit herättävät poliittisia intohimoja

Jo pitemmän aikaa on veikattu taiteen ja politiikan tulevan ajankohtaiseksi teemaksi kulttuurissa. Näiden kahden kulttuurin alan yhteen sitominen näyttääkin olevan ajan henki.

Se ei kuitenkaan ole enää nostalgista ironiaa, vilpitöntä halua parantaa maailmaa tai pohtia yhteisiä asioita. Taidetta on taas alettu käyttämään myös politiikan välikappaleena. Ollaanko nyt laskeutumassa alas kylmän sodan aikaisiin ”mielten ydinsuojiin”?

Politiikka rämpii Venäjän kansainvälisiin kulttuurisuhteisin. The Guardian kertoo tänään pitkin syksyä pallotellusta venäläisestä, noin sadan teoksen näyttelystä, joka ei ole saanut lainasopimusta Lontoon National Galleryyn. Tammikuussa avattavaksi suunnitellun näyttelyn piti käsitellä 1900-luvun alun modernia taidetta ja venäläistä avantgardea neljästä Venäjän johtavan taidemuseon kokoelmasta.

Näyttelystä vastaavat venäläiset viranomaiset ilmoittivat, että he eivät ole vakuuttuneita siitä, että kaikki teokset palautettaisiin takaisin Venäjälle Lontoosta. Totta on, että joidenkin näyttelyssä olevien teosten omistukset ovat epäselviä. Mutta yhtä totta on myös, että sama näyttely on syksyn ajan ollut esillä Düsseldorfissa. Kyseessä on kansainvälisen kaliiberin megashow, jonka sopimukset on varmasti tehty ammattitaidolla. Jokainen joka tietää vähänkään suurista kansainvälisistä taidenäyttelyistä, voi arvata, että mistään teosten palauttamattomuudesta ei voi olla kyse.

Englannissa arvellaan, että kyseessä on venäläisten kulttuuriviranomaisten halu miellyttää Kremlin hallintoa. Venäjä ei ole halunnut luovuttaa Englantiin Alexander Litvinenkon murhan selvittelyä varten tapauksen Britannian päätekijäksi arveltua Andrei Lugovoita. Viime viikolla Venäjä ilmoitti sulkevansa British Councilin toimistot Pietarissa ja Jekaterinburgissa.

Venäjän lihastenpullistelu näyttää koskevan hyvin monenlaisia aloja, olipa kyse sen energiavaroista tai taidekokoelmista. Venäjä sai viime vuonna kerättyä poliittiset ja taloudelliset pisteensä Ukrainan kaasukiistassa. Ehkä Kreml saa kerättyä myös pisteensä tästä riidasta ja Lontoo saa blockbusterinsa.

* *

Blockbusterit eli megaluokan taidetapahtumat keräävät poliittisia intohimoja myös meillä. Valtiosihteeri, keskustapuoluelainen ja pääministeri Matti Vanhasen avustaja Risto Volanen, kirjoitti ”yksityishenkilönä” Helsingin Sanomiin 18.12. 2007 otsikolla ”Totalitarismin nousu estettävä”. Volanen tiivistää:
Suurten ikäluokkien nuoruudessa aikakauden suurten kysymysten moraalinen puoli lakaistiin maton alle. Suomessa johto ei ottanut selkeää kantaa Tšekkoslovakian miehitykseen. Meillä laajempi reaktio New Yorkin terrori-iskuun oli hidas ja epäselvä. Viime vuosina monet 1970-luvun taistolaiset ovat parhaansa mukaan romantisoineet aikaa, jolloin he pukivat ylleen DDR:n nuorisoliikkeen univormun.

Sitä pyykkiä ei ole pesty. Meilläkin näyttää viriävän uudelleen totalitäärinen juonne, jossa luokka, ryhmä tai yli-ihminen voi olla arvokkaampi kuin ihmishenki. Siinä kukin omalla tavallaan väittää omistavansa korkeamman edun tai totuuden, joka oikeuttaa ottamaan ihmishengen tai lain omiin käsiin.”
Volanen toimi kuin entinen musiikkikriitikko, joka kirjoitti kritiikin konsertista, joka oli peruttu. Hän ei nähnyt Tuntematonta sotilasta Kansallisteatterissa, eikä edes analysoimaansa Kristian Smedsin ohjaamaa näytelmää Kajaanissa.

Kyseessä on ilmeisen poliittinen kirjoitus. ”Totalitarismin” vastustuksesta saa hyvän aiheen oikeistokeskustalainen hallitus, sillä viholliset ovat käyttökelpoisia. Volanen on huomannut sen vanhan asian, että elämä ei ole mahdollista ilman vastakkainasettelua. Kun sosiaalidemokraattista hegemoniaa ei voi enää käyttää virallisena kaverina valtion hoitamisessa, on siirryttävä askelta konservatiivisempiin äänensävyihin.

Pystyykö Volanen keräämään poliittiset pisteet hallituksen piikkiin samalla tavalla kuin Putin kerää pisteitä Venäjän piikkiin? Mittasuhteet ovat erilaisia, mutta yhteistä on riitely vanhasta aiheesta: taiteesta ja politiikasta.

Nyt se taas alkaa. Ehdittiinhän vapauden aikaa elääkin 1990-luvun alusta, kun kylmä sota loppui.

tiistai 18. joulukuuta 2007

Melancholia ja Viipurin Akropolis

Jos koen jotain hyvin kiinnostavaa tai jännittävää, korvani yläreunat tuntuvat supistuvan. Korvani supistuvat hyvin harvoin. Washingtonin National Galleryn eräässä museosalissa tapaamani Anselm Kieferin teos Melancholia sai keväällä 1995 korvani yläreunat supistumaan. Se sai myös selkäni kananlihalle. Tiedättehän tuon kuuman vilunväristyksen, joka ulottuu niskakarvoihin ja saa ne pörhistelemään.

Anselm Kieferin Melancholia, 1990-1991 on lyijyä ja kristallia ja se sai korvani suipistelemaan.

Tänä syksynä korvani suippenivat uutisesta, jonka mukaan Pietarin Eremitaasi kunnostaa Viipurin taidemuseon. Itse museo on rakennus, joka saa paksukorvaisemmankin yläosat terävöitymään. Se sijaitsee korkealla mäellä Pantsarlahden kaupunginosassa, josta on näkymä Viipurinlahdelle.

Arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelemasta, vuonna 1930 valmistuneesta rakennuksesta ei oikein voi sanoa, onko se klassismia vai funktionalismia. Se on täyspainoisesti molempia. Kaunis pylväikkö ja sisäpiha, jota reunustavat rakennukset ovat mestarillinen sommitelma.
Viipurin taidemuseo on tässä nimetty taidehalliksi. Kuva on varmaan 1930-luvulta.

Eremitaasilla on filiaalit eli satelliittimuseot Lontoossa, Las Vegasissa, Amsterdamissa ja Kazanissa. Nyt sellainen on myös Viipurissa. Miten Helsinkiin saataisiin moinen?

Maailman suurimman taidemuseon satelliitit toimivat käsittääkseni sillä periaatteella, että vain hyvin pieni osa niiden kokoelmista voidaan esittää museotiloissa. Taidetta kierrätetään ja lasvegasilaisilla ja viipurilaisilla on mahdollisuus nauttia hienoista kokoelmista.

Asia on hyvä niin viipurilaisille ja koko Leningradin alueelle, kuin suomalaisille turisteillekin. Muutaman vuoden päästä pääsemme ihailemaan Viipurin Akropoliin aarteita.

maanantai 10. joulukuuta 2007

Taidekasvatus Britanniassa: Viisi tuntia viikossa

Vanessa Thorpe ja Nicholas Watt kertovat The Guardianin artikkelissa tänään, että Britannian kouluja kehotetaan tekemään taiteen kokemisesta oleellinen osa lapsuutta.

Jokaisella lapsella tulee olemaan mahdollisuus kokea taiteita suoraan, osana jokapäiväistä koulunkäyntiään, vakuuttaa maan hallitus tällä viikolla.

Ministerit toivovat, että tämä radikaali liike nostaa taiteiden kasvatuksen asemaa ja auttaa korostamaan sen tärkeyttä lasten kehityksessä. Jokaiselle lapselle annetaan mahdollisuus siihen, että luovuus on osa heidän lapsuuttaan, sanoo kulttuuriministeri James Purnell.

Tarkoituksena on sallia kaikille lapsille osallistuminen ammattimaisesti järjestettyyn musiikin, tanssin ja kuvataiteiden opetukseen. Kyse on halusta vaikuttaa luovien teollisuuksien kasvavaan vaikutukseen maan taloudessa, johon tukea lisätään vähittäin.

Childrens Plan nimisessä taidekasvatusohjelmassa tullaan ilmoittamaan, että hallitus haluaa edetä kohti viiden viikkotunnin kulttuuriopetusta, jotta se vetäisi vertoja urheilun tarjontaan, ja antaisi lapsille madollisuuden kehittyä sekä kriittisenä yleisönä että tekijänä. Kulttuuriministeri haluaa, että koulut kävisivät useammin gallerioissa, museoissa ja esityksissä.

Viime viikolla kulttuurijohtaja Richard Eyre varoitti Observerissa, että Britannia on pudonnut eräänlaiseen ”sosiaaliseen apartheidiin”, jossa vain etuoikeutetut nuoret pääsevät helposti korkeakulttuurin pariin.

Yksityiskoulussa kasvatettu kulttuuriministeri vastasi tähän, että ”Tunnistamme sen, että emme halua apartheidia yksityiskouluissa ja valtionkouluissa olevien välille."

Koulutuksesta vastaavan ministerin mukaan taidekasvatus on uuden kasvatuksen kymmenvuotissuunnitelman huomiota herättävin osa. Lasten kehitystä tarkastellaan kokonaisvaltaisesti eikä vain keskittymällä erikseen kouluihin, urheiluun, taiteisiin ja terveydenhoitoon.

Maan kasvatuksesta vastaavia viranomaisia huolestuttavat eniten lapsille suunnattu alkoholimainonta, nuorten tyttöjen seksualisaatio ja lasten elämän kaupallistuminen.

maanantai 19. marraskuuta 2007

Sähköposti yhdistystoiminnassa

Sähköposti on hyvä apuväline yhdistystoimintaan. Oikein käytettynä se voi tehostaa yhdistyksen päätöksentekoa, lyhentää kokousaikoja ja selkeyttää tiedonkulkua yhdistyksessä.

Seuraavassa muutamia ohjeita, joiden noudattamista olen kokenut tärkeäksi, toivottavasti niistä on apua. Osa neuvoista on varmaan sinulle tuttuja, mutta niiden kertaus ei ole varmaankaan pahasta.

Sähköpostiosoitteet

Anna yhdistykselle vain yksi sähköpostiosoite. Osoitteen pitää olla sellainen, johon tulevaa postia pystyt seuraamaan aktiivisimmin ja johon pystyt vastaamaan nopeimmin.

Voinko käyttää työpaikkani sähköpostiosoitetta? Totta kai. Työnantaja ei saa lukea postiasi, se kuuluu sinulle. Tärkeintä on käyttää sitä osoitetta, johon saapuvaa postia pystyt parhaiten seuraamaan ja nopeimmin vastaamaan.

Sähköpostikansio

Perusta yhdistyksen jäseniltä tulevalle postille oma kansio, johon kaikki viestit tulevat. Katso sähköpostiohjelman ohjeista, miten uusi kansio perustetaan ja miten tuleva posti siihen saadaan poimittua. Jos toimit useissa yhdistyksissä tai yhteisöissä, perusta oma kansio jokaiselle.

Tarkkaile kuitenkin aina ohjelmasi pääkansiota, jos sinne on saapunut yhteisöpostia. Jos yhdistyksen postia on eksynyt muihin kansioihin, siirrä ne omaan lokeroonsa. Jotkut tarkkailevat myös roskapostikansiotaan, koska roskapostin riesa on se, että suodatus tekee koko sähköpostiviestinnän epävarmaksi.

Vastaaminen

Voit vastata postiin kahdella tavalla: joko ”Vastaa” tai ”Vastaa kaikille”. Jos sama kirje tulee useille yhdistyksen jäsenille, esimerkiksi työryhmälle tai hallitukselle, on parasta käyttää ”Vastaa kaikille” vaihtoehtoa. Voit tarkistaa asian sähköpostiohjelman ”Aihe” –tiedoista, jossa on lueteltu myös niiden henkilöiden osoitteet, joille viesti on lähetetty.

Jos joku yhdistyksen tai ryhmän jäsen lähettää viestin vain sinulle, kyse on yksityisestä kirjeestä, joka on vähän erilainen viesti kuin ryhmäjakelussa välitetty viesti. Yksityisviesti kuuluu kirjesalaisuuden piiriin, vaikka se on ihan samanlainen kuin ryhmäjakelukin.

Selvyyden vuoksi tai siksi, että vastaanottajien ei tarvitse tarkistaa, onko kyseessä yksityis- vai ryhmäviesti, on hyvä mainita asia jo kirjeen alussa, esimerkiksi: ”Hyvät silta-hankkeen suunnittelijat” tai ”Hei XX:n johtokunnan jäsenet” tai muuta sellaista. Sama asiahan ilmaistaan byrokratioissa aina kirjeen alussa olevalla maininnalla ”jakelu:”.

Jos mahdollista, vastaa viesteihin mahdollisimman nopeasti. Jos kaikilta ei vastausta erikseen pyydetä, älä vastaa jos sinulla ei ole mitään sanottavaa asiaan.

On loukkaavaa:
  • kirjoittaa kirjeen saavan henkilön nimi pienellä kirjaimella
  • olla vastaamatta kirjeeseen, johon erityisesti pyydetään vastausta
Tee itsellesi allekirjoitus, joka ei ole viittä riviä pitempi.

Lähettäminen

Sähköpostiviesteihin pätee sama asia kuin muuhunkin viestintään: ei riitä, että lähettää viestin, lähettäjän on varmistettava että se menee perille. Jos palvelin ei toimi tai jotain muuta häiriötä viestin välittämisessä on, siitä tulee tavallisesti ilmoitus sinulle.

On varsin tavallista, lähettäjä unohtaa lähettää liitteen, vaikka mainitseekin tekstissä niiden lähettämisestä. Tarkasta siis, onko viesti lähtenyt liitteen kanssa.

On kohteliasta mainita, millä ohjelmalla liite on tehty tai mikä tiedostoformaatti on kyseessä. Esim. ”Lähetän tässä Word-liitteen...” tai ”Tässä pdf-liite...” tai ”Mukana seuraa jpg-kuva...”. Jos liitetiedosto on suuri, se luultavasti palautetaan sinulle, ja sinun pitää pakata liite. On myös kohtelaista mainita, jos liitetiedosto on suurikokoinen (esim. satoja sivuja oleva pdf-tiedosto tai iso kuvatiedosto).

Luottamuksellisuus ja päätöksenteko

Yhdistyksen sähköpostiviestit koskevat usein asioita, joita suunnitellaan. Ne eivät siis ole vielä yhteisesti päätettyjä asioita, joten ryhmäjakelunakaan tulleiden kirjeiden asioita ei kannata lähettää yhteisön ulkopuolisille eteenpäin.

Olisi suositeltavaa, että sähköpostia käytettäisiin vain päätösten valmisteluun ja asioiden suunniteluun. Itse päätöksenteko olisi parasta tehdä kokouksissa ”face-to-face” tilanteissa.

Jos kiireellinen tilanne niin vaatii, asiasta voidaan esimerkiksi keskustelun jälkeen äänestää sähköposteissa, mutta päätös on aina vahvistettava kokouksessa, jossa todetaan päätöksentekoprosessi ja joka kirjataan pöytäkirjaan. Puheenjohtajan tai sihteerin on kuitenkin varmistettava, että kaikki ne, jotka on nimetty esim. yhdistyksen johtokuntaan, saavat myös asiaa koskevat viestit ja mahdollisuuden osallistua. Jos asia käsitellään sähköpostin kautta, esimerkiksi enemmistöpäätös ei saisi vahvistaa, jos kaikki eivät ole olleet mukana päättämässä. Sähköpostia ei saa käyttää junttausvälineenä.

Tulevaisuus

Tulevaisuus tuo varmaan mukanaan yhdistystoiminnalle omat sähköpostiohjelmat. Esimerkiksi reaaliaikainen verkkokeskustelu eli chat saattaa olla hyvä vaihtoehto joissain tapauksissa, vaikka eräs yhdistystoiminnan tarkoitus lienee myös reaalihenkilöiden tapaaminen.

Olen odotellut jo jonkin aikaa WikiWiki tyyppisen tekstinkäsittelyohjelman tai editorin ilmestymistä yhdistystoiminnan tarkoituksiin, mutta ainakaan minula ei vielä kokemusta sellaisesta ole. Wikieditorit ovat vähän samanlaisista tekstin yhteiskirjoittamisesta kuin Wikipediassa, mutta yksinkertaisempia ja vain rajatulle piirille, esim. yhdistyksen johtokunnalle tarkoitettuja ohjelmia. Ohjelmaan voivat kirjoittaa valitut henkilöt ja kaikki muutokset, muokkaukset, lisäykset ja poistot kirjautuvat ohjelman avulla.

Olisihan tällainen mainio apuväline esim. vuosikertomusten, lausuntojen, suunnitelmien ynnä muiden asiakirjojen yhteiskirjoittamiseen.

Herättikö tämä juttu ajatuksia? Onko sinulla uusia ideoita aiheesta sähköposti ja yhdistystoiminta?

keskiviikko 7. marraskuuta 2007

Typografian alkeita

Aamun Hesarin Hinta & laatu osastossa puhutaan asiaa, josta olen jo pitkään halunnut puhuttavan. Toimittajat antoivat kännyköitä senioreille testattavaksi.

Viidellä kännykällä kuudesta testatusta käyttöohjeen lukeminen oli vaikeaa. ”Kelvoton minulle.”, ”En näe lukea”, "Minulle liian pieni teksti”, "Hyi! En näe mitään.” ja ”Ei käy minulle.” Näin kommentoivat testaajat.

Viimeistään nyt kun sähköpostia ja televisiota – jonka tekstitykset ovat aiheuttaneet harmia digitelkkarissa – yritetään ajaa kännyköihin kovaa vauhtia, pitäisi käynnistää keskustelua kännyköiden kirjainten ja tekstien ja yleensä typografian perusteista ihan kuluttajansuojamielessä.

Kysehän ei ole pelkästään siitä, kuinka tarkkanäköinen käyttäjä on. Typografian perusteiden mukaan tekstin luettavuus johtuu muun muassa tekstin ja taustan värikontrastista sekä siitä, kuinka selkeitä itse tekstit eli sanakuvat ovat. Tärkein luettavuuden tekijä lienee kuitenkin tekstin koko.

Laitteiden suunnittelijoiden mieliin pitäisi iskostaa, että oli kirjain kuin kirjain, laite kuin laite, käyttäjä kuin käyttäjä, että alle kaksi millimetriä korkeaa kirjainta on erittäin vaikea lukea. Alle kaksimilliset kirjaimet pitäisi siis kieltää vaikka kuluttajansuojaohjeissa.

Nykyisin typografia yhdistetään myös ortografiaan eli oikeinkirjoitukseen. Yleinen typo- ja ortografinen virhe on pienten kirjainten käyttö esimerkiksi sähköposteissa. Lause alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen ja erisnimet aloitetaan isolla kirjaimella. Oletko sinä, hyvä lukija, koskaan saanut sähköpostikirjettä, jossa oma nimesi on kirjoitettu pienellä kirjaimella? Itse olen sellaisen muutamia kertoja saanut ja koin tilanteen törkeänä, lähes itseeni kohdistuvana loukkauksena. Kamalaa!

Yleinen typografinen ja oikeinkirjoitukseen liittyvä virhe on yhdyssanojen jälkimmäisen osan kirjoittaminen isolla kirjaimella. Esimerkkejä löytyisi paljonkin, mutta todettakoon vain, että kirjoitustapa on väärä, koska se hidastaa lukemista. Syynä on se, että sanasta muodostuva "kuva" tai sanan hahmo tulee epämääräiseksi. Luento typografian alkeista päättyy tähän.

sunnuntai 28. lokakuuta 2007

Leonardoa korkealla resoluutiolla

Leonardo da Vinci, Viimeinen ehtoollinen, 1498, yksityiskohta.

Leonardo da Vinci, Viimeinen ehtoollinen, 1498.

Tunnelma on vähän kuin selaisi Google Mapsin satelliittikuvia, mutta maan sijaan vaellan pitkin maalauksen pintaa. Sataprosenttisella suurennoksella maalaus muuttuu abstraktiksi, suhde siihen on yhtä intiimi kuin informalistisen maalauksen kasvojen yksityiskohdat. Vaalean ruskeat, sinertävät ja vihertävät värilaikut ja valkoiset ääriviivat sekoittuvat pienten hiushalkeamien ja pois tippuneiden pigmentti-hiukkasten verkostoon, joka muistuttaa särkyneitä jäälauttoja korkealta laivan kannelta katsottuna.

Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen ripustettiin eilen lauantaina verkkosivulle kaikkien niiden katsottavaksi, jotka eivät juuri nyt ehdi Milanoon. Seinämaalaus esitetään 16 miljardin pikselin kuvana, jota katsoja voi seurata ja lähentää aivan lähelle. Tällaisesta näkökulmasta vain harvat ovat sitä voineet tähän asti katsoa.

Suuri ongelma Milanon Santa Maria delle Grazien kirkon kappelissa sijaitsevan maalauksen kanssa on, että se on liian suosittu. Sillä on enemmän katsojia kuin on mahdollista näyttää. Maalausta saattaa päästä katsomaan erillisestä anomuksesta, mutta suojelun takia yleisön määrää on pitänyt vähentää. Teosta saa katsoa 25 henkilöä kerrallaan 15 minuutin ajan, joka mahdollistaa vain 320 000 katsojan sisäänpääsyn vuodessa. Tämän etuoikeutetun eliitin on käytävä suodatusjärjestelmän läpi, jotta teos olisi vähemmän alttiina pölylle ja ilmansaasteille.

Tungosta oli myös päästä katsomaan Viimeistä ehtoollista sen verkkopalvelussa. Pääsin sivulle sunnuntaina keskipäivällä kerran, mutta toisen kerran kirjautuminen ei heti onnistunutkaan.

Verkkojulkaisun tarkoitus on jakaa lisää tietoa suurille yleisömäärille kuuluisasta maalauksesta. Toinen syy verkkojulkaisuun ovat erilaiset teoksesta tehtävät tieteelliset ja taidehistorialliset tutkimukset.

Sivulla on tietoa maalauksen eri vaiheista ja itse teoksesta. Samassa sivustossa on muutamien muidenkin taideteosten kuvia selailtavaksi. Sivut julkaistaan italiaksi, japaniksi ja englanniksi. Kuvat tarkentuvat verkkaisesti rauhallisen musiikin saattamina.

Viimeisen ehtoollisen verkkosivun lehdistötiedote englanniksi, jossa myös tietoa toteuttamistekniikasta.

Verkkosivu

maanantai 15. lokakuuta 2007

Uusi chinoiserie, taidekauppa ja parafraasit

Tampereella ollaan ajassa kiinni. Kuvapodcastissani oleva Zhang Xiaogangin näyttely Sara Hildenin taidemuseossa ja koko kiinalaisteema kaupungin kulttuurissa on varsin lähellä länsimaissa parhaillaan raivoavaa kiinalaista villitystä. Sitä voisi verrata 1600-luvulla Euroopassa alkaneeseen kiinalaisuuden ihailuun, chinoiserie´n.

Kiinalaisella nykytaiteella menee nyt lujaa. Aamun New York Times ja Guardian kertovat viikonlopun huutokaupoista Lontoossa ja Hong Kongissa. Lontoon Sothebyssä Yue Minjunin maalauksesta maksettiin yli neljä miljoonaa euroa, joka on korkein kiinalaisen nykytaiteilijan teoksesta maksettu hinta. Nyt joidenkin kiinalaisten nykytaiteilijoiden teoksista maksetaan korkeimmillaan miljoonia, kun muutama vuosi sitten hinnat kohosivat “vain” noin 50 000 euroon.

Ye Minjunin, tuon “kyynisen realistin” maalausta Execution eli Teloitus vuodelta 1995 on pidetty syrjässä, ilmeisesti Kiinan kommunistipuolueen kokouksen alla. Teoksen aihe viittaa Tiananmenin aukion joukkomurhaan vuonna 1989. Ye Minjunin maalauksia katsellessa tulee mieleen myös aikoinaan Neuvostoliitossa esiintyneet sots-taiteilijat, kuten Eric Bulatov tai Komar&Melamid, joiden ideana oli tehdä taiteellaan sosialistisen realismin satiiria.

Teloitus-maalaus on parafraasi, eli “toisin sanoen” tyyppinen kuvaus Francisco Goyan maalauksesta Toukokuun kolmas, 1808 vuodelta 1814 tai sen luonnoksesta. Maalauksellahan on myös kuuluisa mukaelma, Edouard Manet´n teos (itse asiassa niitä on kolme) Meksikon keisari Maximilianin teloituksesta, joka on maalattu vuosina 1868-69.

Kulttuurinavigaattori julkaisee tässä kuvat kaikista kolmesta maalauksesta, tällä kertaa lukija saa arvata, kenen maalauksista on kyse. Ja valitkoon lukija itse myös mieleisensä.

torstai 4. lokakuuta 2007

Uusi kuvajournalismi

Kun pikkupoikana selaili Life-lehden muhkeita sivuja, ei tuleva Kulttuurinavigaattorikaan tajunnut, että kyseessä oli kuvajournalismin huippua. Mieleen lehti on jäänyt juuri kuviensa takia. Lifen myynti alkoi laantua 1970-luvun lopulla ja monet jäivät kaipaamaan mahtavaa visuaalisuutta.

Life-lehden kansikuvapoikana oli 8.8.1949 Jackson Pollock ja artikkelin alaotsikossa kyseltiin, onko hän maan suurin elossa oleva taiteilija? Artikkelin julkisuusarvo vastanne nykyaikana tunnin televisiodokumenttia esitettynä prime time aikana.

Luterilaista kuvakielteisyyttä lukuunottamatta kuva on ollut osa journalismia. Television yleistyessä 1960-luvulla kuvien määrä lisääntyi ja lisääntyi ja niiden merkitys väheni samaa tahtia.

Kuvajournalismia harjoitettiin sanomalehdissä aikoinaan paljonkin, mutta kun sanomalehdistä tuli “ei-tätä” ajattelutavan, hyperselektivisen asenteen ja ainaisen tilanpuutteen köyhäinkoteja, alkoi kuvajournalismikin hiipua.

Internetistä löytyi paikka uudelle kuvajournalismille. Siellä on tilaa. Erilaisista kuvasarjoista, joko selostettuina tai ilman on tullut osa lähes jokaisen sanomalehden verkkojulkaisua.

Kuten artikkelissa Verkkolehtien ulottuvuuksia tuli mainittua, Kulttuurinavigaattori seuraa päivittäin kolmen sanomalehden kulttuuriosastoja, Frankurter Allgemeinea eli FAZia, The Guardiania ja The New York Timesia. Kotimaisista sanomalehdistä en ole löytänyt vielä täysipainoista verkkojournalismia. Niin mielellään kuin kotimaista lehdistöä seuraankin, olen ajatellut, että verkon runsaasta tarjonnasta kannattaa valita vain parasta.

Seuraan maailman tapahtumia syötteiden eli RSS-järjestelmän avulla. Tilaamieni osastojen artikkelit tulevat päivittäin sähköpostiohjelmaani.

Tämän aamun New York Timesissa on artikkeli ja kuvaraportti Myanmarista. Maan hallitus vetäisi internet-töpselin irti seinästä. “Vihdoin he tajusivat, että se oli heidän pahin vihollisensa ja he lopettivat sen”, sanoi Thaimaassa sijaitsevan pakolaislehden toimittaja.

NYTin sarja alkaa kuvalla, jossa japanilainen kuvaaja makaa ammuttuna maassa.


Lehden kuvareportaasi kostuu kuvista, joita on maailmalle levinnyt useiden toimttajien salakuljettaessa niitä maasta tai muista salaa otetuista kuvista, joita on tiedotusvälineissä ja Myanmarin vapauttamista tukevissa julkaisuissa esitetty. Tiedonvälitystä on - kiitos nykytekniikan - mahdotonta estää ja kuvat kertovat.

Myanmarilainen munkki tarkastelee hallituksen joukkojen luostariin tekemän ratsian tuhoja.

maanantai 1. lokakuuta 2007

Muistin ja unohduksen kuvat

Zhang Xiaogang
maalauksia Sara Hildenin taidemuseossa
Tampereella 22.9.2007-13.1.2008


video

perjantai 21. syyskuuta 2007

Unelmia amerikkalaisesta todellisuudesta

Duane Hansonin näyttelystä Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa.

video

torstai 16. elokuuta 2007

Ismien ja aatteiden paradokseja

Informalismi oli taidetta, jota voisi määritellä formalistiseksi tai ainakin sitä arvioitiin formaaleilla keinoilla. Informalismi ja abstrakti ekspressionismi ovat käytännöllisesti katsottuna samoja asioita, niitä erotti vain Atlantin valtameri.

Postmodernismi kritisoi modernismin valistuksen rationalismia ja autoritäärisyyttä aikana jolloin rationaalisuus, valistus ja tekniinkan ylivalta ylitti kaikki äyräät. Niin sanottuna postmodernistisena aikana arkkitehtuuri ja taide alkoivat olla yhä enemmän modernistisia.

Pop-taide syntyi aikana, jolloin kulutustavarat ja mainokset lisääntyivät valtavasti. Pop-taiteen ongelmaksi tuli Warhol-kompleksi, siitä itsestään tuli kulutushyödyke, kuten 1960-luvulta alkaen koko taiteesta tuli laajamittaisesti varakkaiden ihmisten shoppailua.

Kommunismi kielsi Venäjän 1900-luvun alun modernistisen avantgarden, vaikka kommunismi ja sosialismi olivat modernistisia liikkeitä. Bolsevikkijohtajilla, joiden piti edustaa vallankumouksellista proletariaattia, oli porvarillinen 1800-luvun taidekäsitys.

Saksan Kolmannen valtakunnan fasistit vastustivat Marcel Breuerin teräsputkituoleja, Bauhausin funktionalistisia tasakattorakennuksia ja groteskikirjaimia samaan aikaan kun rakensivat viivasuoria Autobahneja, edistivät autoistumista Volkswagen-autoja rakentamalla ja ottivat käyttöön joka kotiin Volksradion. Ja teräsputkituoleja käytettiin kyllä mielellään Junkers-lentokoneissa.

Suomessa kuviteltiin 1800-luvulla, että maassa voitaisiin synnyttää oma nationalistinen taidesuuntaus, joka ei ottaisi mallia eurooppalaisesta taiteesta. Kansallisromantiikka oli kuitenkin Suomessa sama asia kuin monissa muissa eurooppalaisissa maissa samanaikaisesti ilmenneet kansallisromantiikat. Vaikka Suomen kansallisromanttisessa arkkitehtuurissa on regionalistisia piirteitä, suutaus on pitkälti sama kuin jugendtyyli tai art nouveau. Akseli Gallen-Kallela jos kuka oli kosmopoliittinen taiteilija.

Minimalismista omaksuttu muotokieli levisi arkkitehtuuriin ja tuotti maksimaalisia voittoja rakennusliikkeille.

Nationalismi ja aristokraattisuus ovat kulttuurin vahvimpita käyttömoottoreita globaalissa ja republikaanisessa Euroopassa.

Maallistumisen sanotaan olevan modernisaation mukanaan tuoma ilmiö. Anna Ahmatovan vastaus tähän oli yksinkertainen: Ei taidetta ilman uskontoa.

Humanismi yrittää huutaa hiljaisesti aikana, jolloin tekniikan autoritäärisyys, syrjintä ja ihmispelko ovat yleisempiä kuin koskaan aikaisemmin.

Pohjoissuomalainen kulttuurilehti Kaltio perustettiin vuonna 1945 perustajiensa mukaan täyttämään sotavuosien aiheuttamaa "ihmisyyden alennustilaa ja kulttuurityhjiötä" uudella uskolla humanistisiin arvoihin ja elämään. Olisi kiinnostavaa kysyä, mitä mieltä perustajat ovat maailman nykytilasta. Arvelisin vastauksen olevan, että vuonna 2007 ihmisyys on vajonnut vielä alemmaksi ja kulttuuri on paljon tyhjempää kuin vuonna 1945.

perjantai 20. heinäkuuta 2007

Patsaita ja kesämuistoja

Tuumailua-blogin kirjoittaja haastoi kesäisiin patsaskuviin. Kulttuurinavigaattorin suosikkeja tässä. Olen ottanut kuvat kännykkäkameralla, joten valokuvateknistä laatua ei voi taata.

Aluksi kuva Vilnasta, tosin ei tältä kesältä, mutta toissa keväältä. Uusklassisen, korinttilaisen järjestelmän omaavan rakennuksen frontoniin isketty "Lihakoukku" on eräs kummallisimpia näkemiäni kontrasteja: moderni ja klassinen.

Sille, jota brutaali huvittaa.


Eduskuntatalon edustan kukkainstallaatio kesäkuussa by taiteilija Kaisa Salmi.

10 000 gerberaruukkua ei voi olla väärässä eikä ruma.

Kiasman Keski-Aasian nykytaiteen näyttelystä. Erbossyn Meldibekov Kazakstanista, installaatio Gattamelata Tsingis-kaanin nahoissa.

Olis jalat, millä kävellä...

Näyttelyyn sopii myös vanhan Keski-Aasian kävijän patsas, joka ratsastaa Käthyllään. Aimo Tukiaisen pronssiveistos vuodelta 1960.

Valmistumisaikanaan vanhanaikainen, nyt nykytaidetta lähellä.


Kiasmasta käsin on hauska tutkia silmillään Mannerheimin ratsastajapatsaan miekkaa, karvalakkia ja muita yksityiskohtia. Vanha patsas tuntuu saavan uusia näkökulmia ja heräävän eloon.

Mitä, kuuluuko vielä kritiikin ääniä siitä, että Kiasma on liian lähellä? Hui hai!

Toinen kuva Kiasman Keski-Aasian nykytaiteen näyttelyssä olevasta kazakstanilaisen Erbossyn Meldibekovin teos installaatiosta otsikolla Voiton huippu.

Kesän huipputaidetta.

Postkommunistisia tunnelmia haistelin myös Kaakkois-Viron polkupyöräretkellä, pellon laidalla.

Kulttuurinavigaattori kävi muistelemassa Kajaanissa, kun Pekka Kauhasen Urho Kaleva Kekkosen muistomerkki paljastettiin syyskuussa 1990. Siitä nousi Kainuussa lähes yhtä kauhea mökä ja parku kuin Mika Waltarin muistomerkistä Helsingissä viisi vuotta aikaisemmin. Kajaanin kaatosateessa UKK-muistomerkki näytti nyt tyyneltä ja rauhalliselta.

Aikanaan uusi, nyt klassikko.
Kajaanin taidemuseon ITE-näyttelyssa on Väinö Halosen veistos nimeltä Matti.

Calgaryn Ikaroksemme on saanut viimein mittaisensa monumentin.

Navigoin Kajaanista kauniiseen venäjänkarjalaiseen Jyskyjärven kylään. Jyskyjärven hautausmaalla eli karjalankielellä kalmismaalla törmäsin tähän muoviseen hautahökötykseen. Huom. kuppi tallennettu tulevia käyttötarkoituksia varten.

Hei, onko Jyskyjärven kalmismaalle päässyt livahtamaan myös Reijo Hukkasen installaatio?


P.s. Myös Anita Konkka ja Sedis ovat tutkailleet kesäpatsaita.

perjantai 29. kesäkuuta 2007

Kauneutta ja huumoria

The New York Timesin varteenotettava kriitikko Roberta Smith näyttää innostuneen Rudolf Stingelin näyttelystä Whitney museossa. Hän pohtii näyttelyarvostelussaan ”tyhjän kauneuden” ajatusta, josta on puhuttu viimeisten kymmenen vuoden aikana:
"Tämä näyttely osoittaa, että jos taide on tyhjää, se ei ole kaunista ja päinvastoin. Jos joku on jatkuvasti kaunista se sisältää ainakin idean kauneudesta ja tavallisesti paljon enemmänkin. Se on tulos jonkin kimpussa työskentelemisestä ja sujumisesta. Kauneus on hämmästyttävällä tehokkuudella toimimista, voitto joka ei voi olla tyhjä."
Kehottaisin myös katselemaan ja kuuntelemaan tämän multimediakatsauksen näyttelystä, jos jollakin ei satu olemaan lentolippua Manhattanille lähiaikoina takataskussa. Tässä mitä parhainta verkkoviestintää ja uutta, tulevaisuuden kulttuurijournalismia.

tiistai 26. kesäkuuta 2007

Epäpaikkoja ja supermodernisuutta

Muistan ensimmäiset hetket, kun tutustuin tietokoneeseen. Kaypro-merkkinen laite oli kyllä kannettava tietokone, mutta sen kannettavuus oli sellainen, että koneen näppäimistö asennettiin laatikon kanneksi. Se painoi varmaan yli kymmenen kiloa.

Viisituumainen näyttö oli musta ja kirjaimet vihreitä. Ensimmäiset vaikutelmat olivat ihmetystä, miten helppoa kirjainten ilmestyminen, poistaminen ja ennenkaikkea järjesteleminen oli kuvaruudulla. Myöhemmin hämmästyin (en vieläkään ole lakannut ihmettelemästä sitä), miten nopeasti kone saattoi löytää minkä tahansa merkin tai yhdistelmän tekstimassasta.

Asia selvisi minulle vasta viime viikolla – kaksikymmentäkolme vuotta sen jälkeen kun tutustuin tietokoneeseen – mihin paikkaan olin tullut.

Olin astunut supermoderniin maailmaan ja sen erääseen ilmentymään, epäpaikkaan

Olen kokenut voimakkaita epäpaikan tunteita. Muistan sellaisen Yhdysvalloissa moottoritiellä. Tuntui, että paikka saattaisi olla missä tahansa. Saman voi kokea lentokoneissa, lentoasemilla, ja suurkaupungeissa, Tallinnan downtownissa, satama-alueilla, laivoissa tai junissa.

Tallinnan downtown alue.
Jos joku paikka voidaan määritellä relationaaliseksi, historialliseksi ja identiteettiä koskevaksi, silloin tila, jota ei voi määritellä relationaaliseksi, historialliseksi tai identiteettiä koskevaksi, on epäpaikka.
Näin Marc Auge määrittelee kirjassaan Non Places – Introduction to an Anthropology of Supermodernity.

Epäpaikkoja luo siis supermodernisuus. Supermodernisuuden pääominaisuus on ylijäämä. Epäpaikat ovat tuloksia ylijäämästä, tai ehkä jonkinlaisia ylijäämäajan sivuvaikutuksia, tilan ylijäämiä ja egon ylijäämiä. Supermodernisuutta luodaan ylijäämän logiikan avulla, kirjoittaa Auge.

Supermodernisuus on askel poispäin postmodernismin ontologisesta tyhjyydestä ja se luottaa vakuuttaviin totuuksiin. Modernismi kiinnitti huomiota suurten totuuksien luomiseen (Lyotardin mukaan mestarikertomuksiin tai metatarinoihin) postmodernisuus on suuntautunut niiden tuhoamiseen (dekonstruktioon). Tälle vastakkaisesti supermodernisuus ei ole tekemisissä totuusarvojen luomisen tai tunnistamisen kanssa. Sen sijaan hyödyllinen informaatio kerätään uuden median superrunsaista lähteistä.

Auge väittää, että postmodernismi ja dekonstruktio ovat tehneet totuuksien luomisesta mahdottomia rakenteita. Supermodernisuus toimii merkityksen hälinän ja ylijäämän joukossa paetakseen postmodernisuuden nihilististä tautologiaa. Internetin hakukoneet ja toisiinsa kytketyt blogit ovat erinomaisia supermodernin subjektin toimintojen metaforia.

Toimistorakennuksia Helsingin Hietaniemessä.

Kirjassaan Supermodernity hollantilainen arkkitehti Hans Ibelings toteaa, että nykyajan arkkitehtuuri on menettänyt kaikki yhteytensä kontekstiin. ("Fuck the context" sanoi Rem Koolhaas.) Se on arkkitehtuuria, jossa pinnallisuus ja neutraalisuus ovat saavuttaneet erityisen merkityksen.

Ibelingsin mukaan “On varteenotettavia perusteita pitää globalisaatiota 1990-luvun hallitsevana teemana, josta kaikenlaiset suorat ja epäsuorat vaikutteet ponnistavat nykyajan mentaliteetteihin…näyttää ilmestyvän uusi arkkitehtuuri, akkitehtuuri jossa sellaiset postmodernistiset käsitykset, kuten paikka, konteksti ja identiteetti ovat pääosin menettäneet merkityksensä.”

Sisäänheittäjänä näihin avariin ajatuksiin toimi Kati Blom, jonka artikkelista Arkkitehtinero supermodernismin lasin takana – kielletty orgaanisuus olen nauttinut paljon viime aikoina. Artikkeli on eräs helmi Taava Koskisen toimittamassa, keväällä ilmestyneessä kirjassa Kirjoituksia neroudesta.

Kati Blom esittää erinomaisen analyysin ja kriittisen puheenvuoron aikamme arkkitehtuurin ja elämäntavan ongelmiin. Olen pitkään miettinyt tuota arkkitehtuurin ilmiötä, jota voisi tiivistäen kutsua vaikkapa Keilalahden ongelmaksi.

Eikä kyse ole pelkästään Espoon Keilalahden rannalla nousevista lasi-teräs-betoniluomuksista. Blom päättää artikkelinsa mainitsemalla Nokian ex-johtajan, sen toimitalot ja rakennusten arkkitehdin Pekka Helinin sarkastisesti: “Erisnimet Ollila, Nokia ja Helin luovat virtuaalitodellisuuteen vahvan merkin.”

Helsingin McDonalds.

Kati Blom kirjoittaa juuri lasiarkkitehtuurista ja hänen mukaansa “Kansainvälisen tyylin uudelleenpaluusta ja funktionalimin, uudelleenlegitimoinnista on keskusteltu viime aikoina juuri lasiarkkitehtuurin voimaperäisen invaasion myötä.” Kati Blomin mukaan:
Mykkien lasilaatikoiden universaali luonne liittyy samanlaisen rakennustyypin paluuseen: hotellit, koulut, teatterit ja yliopistot näyttävät nyt kaikki samanlaisilta: suuria lasi- ja metallipintoja, hohtavia peilejä – olipa paikka mikä vaan, ratkaisu on aina samanlainen. Postmodernismissa korostettiin rakennusten merkityssisältöjä, ornamentteja ja paikkaa viittaamalla alueen historiaan, käyttämällä rakenteita ja yksityiskohtia viereisistä rakennuksista tai viittaamalla muihin tyyleihin. Nyt rakennukset redusoituvat yhden "neutraalin" tyylin kantajiksi: lasi virittää rakennukset kaikkialla ymmärrettäviksi, johdonmukaisiksi, rationaalisiksi konstruktiota pullisteleviksi.
Arkkitehtuurissa vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä. Ellei sellaiseksi lasketa halua spektaakkelirakennuksiin eli wau-arkkitehtuuriin, jota syntyy korostuneen yksitoikkoisuuden seurauksena.

Eikö ole kummallista, että arkkitehtuurissa vallitsee monoliittinen yksisuuntaisuus, kun muualla kulttuurissa on voimassa moniarvoisuus ja sallivuus? Kiasmassa esitetään taidetta kansainvälisistä huipputaiteilijoista nykyajan harrastajataiteilijoihin eli ite-taiteeseen ja kaikkea siltä väliltä. Arvorelativismi ja tyylipluralismi ovat olleet jo pitkään johtavina, virallisina kulttuuri-ideologioina.

Miksi lasiteräsbetonirakennusten monomaanisessa viidakossa orgaanisuus on kielletty maa?

maanantai 25. kesäkuuta 2007

Tate on taidemuseoviestinnän ykkönen

Kuvataide perustuu pääasiassa kuviin. Nykyisin se voi perustua myös vaikkapa liikkuviin kuviin, ääniin, musiikkiin, kirjoituksiin, mutta kuvista nauttiminen on kuvataiteen omin elementti.

Tutkin pari viikkoa sitten jutussa Verkkolehtien ulottuvuuksia, mitä kolmen maailmanluokan sanomalehden verkkoversiot tarjoavat taiteen tiimoilta. Johtopäätökseni oli, että sanomalehtien kulttuuriosastojen pitäisi alkaa meilläkin muuttua evankelisluterilaisista sanasaarnoista kohti uusia monimediallisia ulottuvuuksia.

Uusi kulttuurijournalismi tulee perustumaan spiikkeihin, valokuviin, kirjoituksiin ja videonauhoihin ja niiden yhdistelmiin. Miksi esimerkiksi sanomalehtitoimittajan pitäisi raportoida juttunsa pelkästään kirjoittamalla? Kuvareportaaseja, jotka sanomalehdissä ovat alkaneet olla harvinaisia, voi esittää nettipainoksissa kuvasarjoina. Ja miksi valokuvaajan pitäisi vain kuvata, kun hän voisi myös videokuvata ja varustaa kuvansa spiikeillä?

Sanomalehdet ymmärtävät tavallisesti verkkoviestinnän paperilehtien kevennettyinä ja riisuttuina painoksina myös sisältöjensä puolesta. Tämä on valitettavasti vaikuttanut siihen, että verkkojournalismi ei ole vielä kehittynyt vakavasti otettavaksi tiedonvälitykseksi. Perustuuko kaikkialle leviävä ja jaettava uutismania siihen väärinkäsitykseen, että uutiset ovat journalismin minimalli ja että ne olisivat jonkinlainen journalismin ydin?

Samaa voi sanoa taidemuseoiden verkkoviestinnästä. Se on aivan liian kirjallista ja perustuu toistaiseksi liikaa monomediaan. Museoiden verkkosivujen painopiste on liian vahvasti niiden ajankohtaisnäyttelyiden mainonnassa. Tietokannoille, arkistoille, yleisöinformaatiolle ja todelliselle tiedonvälitykselle olisi valtavasti mahdollisuuksia.

Välittävätkö taidemuseot verkkosivuillaan tietoja taiteen ostamisesta, myymisestä tai konservoinnista? Kertovatko ne kaupunkinsa tai alueensa taiteen taustoista, taiteilijoista, alueen taiteen historiasta tai ajankohtaisista kysymyksistä? Esittelevätkö ne näyttelyitään videonpätkin, pocdast-spiikein tai selostettuina kuvasarjoina? Kertovatko ne esimerkiksi väreistä, maalaustekniikoista tai maalausten kehystämisestä tai siitä, miten olohuoneen sohvan taakse pitäisi tauluja ripustaa? Onko taidemuseon sivuilla mahdollisuus esittää kysymyksiä, joihin asiantuntijat vastaavat? Onko joku taidemuseo vaivautunut edes keräämään ja ylläpitämään taidealan linkkipankkia?

Taidemuseoiden verkkoviestintä on kyllä kehittynyt niistä päivistä kun Mosaic-selain ilmoille laskettiin 1990-luvun alussa. Mutta mahdollisuuksia ei vielä käytetä tarpeeksi, vaikka verkkoviestintä voisi tuoda uusia mahdollisuuksia museoiden näyttelyiden esittelyyn, niiden tiedonvälitykseen ja taidekasvatukseen. Eikö museoissa olisi aika herätä uuteen maailmaan uuden viestinnän keinoin?

Englannin Tate Gallery, jonka museot keskittyvät maan nykytaiteeseen, on kunnostautunut myös verkkoviestinnässä. Tate Online-sivuilla on monenlaista taustatietoa.

Britannian Tate Gallery on esimerkillinen verkkoviestinnässään.

Taten sivujen parhaimmistoa ovat videonauhat, jotka ovat spontaanisti tehtyjä, yleensä melko lyhyitä, mutta opastavia ja kiinnostavia. Lisäksi Tate julkaisee podcast-ääninauhoja useista eri aiheista. Kehottaisin kiinnittämään huomiota Taten sivuilla videoiden saumattomaan lataukseen ja kuvan laatuun, joka on mp4-tasoa ja ääneen joka on mp3:sta.

Taten taidekasvatussivuilla voi osallistua vaikkapa omatoimisesti nykytaiteen kurssille tai kuunnella lyhyitä esityksiä, joissa kerrotaan taiteen tekniikoista. Lapsille ja nuorille on omat sivunsa ja aktiviteettinsa.

Uuteen verkkoviestintään on syytä rohkaista myös siksi, että tekemiseen tarvittavat välineet ovat nykyisin melko edullisia. Ohjelmia, kameroita ja Mp3-laitteita saa kaupasta murto-osan hinnalla verrattuna broadcast-tason laitteisiin.

Taidemuseoiden pitäisi ymmärtää roolinsa suuren yleisön taidekasvattajina. Värikkäitä ja näyttäviä verkkosivuja on helppo tehdä ja niihin saa kyllä sotkettua kaikki pillit ja kellot. Mutta eikö haastavampaa olisi toimia todellisina taiteen tieto- ja viestintäkeskuksina?

maanantai 18. kesäkuuta 2007

Kuraattori – taiteilija – valta?

Kuraattori ja kuratoiminen on melko uusi käsite kotimaisessa taidesanastossa. Sana on ollut käytössä jo pitkään anglosaksisissa kielissä, mutta muistelen, että sanaa ryhdyttiin käyttämään kotimaisissa yhteyksissä vasta 1980-luvulla. Ennen puhuttiin sotilaallisemmin taidenäyttelyiden komissaareista.

Siinä oli disipliiniä kerrakseen, kun komissaarin johdolla jyryytettiin valtakunnannäyttelyä, joka koostui aluenäyttelyiden taidetarjonnasta. DDR:stä lainatun kulttuuripolitiikan ansio oli ainakin jonkinlainen mahdollisuus alueelliseen tasapainoon. Tämän päivän neoliberalistisessa Suomessa sellaisesta ei juuri ole välitetty.

Kuraattori on siis taidenäyttelyn järjestäjä. Hänen roolinsa on usein persoonallisempi, näkyvämpi ja osallistuvampi kuin taidemuseoiden ”virkatyönä” näyttelyjä tekevien henkilöiden, joiden tehtävänä on ollut usein toimia hiljaisina ja näkymättöminä taustahahmoina. Kuraattorit osallistuvat myös gallerianäyttelyiden ja muiden taidetapahtumien tekemiseen.

Kuraattorien tulo taiteen kenttään herätti tietysti keskustelua. He nappasivat itselleen viipaleen vallasta, jota aikaisemmin olivat käyttäneet museoamanuenssit, taidekriitikot ja muut taidemaailman vaikuttajat. Kuraattorien vallankäyttö on pahimmillaan sitä, että he käyttävät taiteen kvalifikaatioreserviä eli taiteilijakuntaa pelinappuloinaan omien kunnianhimoisten tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Kuraattorin valta on paljolti vaikutus- ja valintavaltaa. Kuinka pitkälle kuraattorien sitten pitäisi määrätä asioista?

Ääriesimerkki kuraattorin vallankäytöstä koettiin toissa vuonna Venetsian biennaalin yhteydessä, kun suomalainen taiteilija pelattiin ulos Pohjoismaisesta paviljongista kuraattorin toimesta. Aiheesta tarkemmin Kulttuurinavigaattorin artikkelissa Räpistelyä Venetsian biennaalissa.

Jos kuraattorin tärkeä tehtävä on valita taiteilijoita, miksi taiteilija ei voisi valita kuraattoria? Näin on toimittu esimerkiksi Venetsian biennaalin yhteydessä Ranskassa. Maan tämänvuotinen edustaja biennaalissa Sophie Calle haki kuraattoria ilmoituksilla. Taiteilija Daniel Buren haki paikkaa ja sai sen, onhan hän tunnettu taitavana installaatioiden tekijänä.

Ehkä Venetsian biennaalin kaltaisen tapahtuman pelisääntöjä voisi muuttaa myös Suomen ja Pohjoismaiden osalta siten, että valittu taiteilija valitsisi myös kuraattorin. Vai koetaanko tämäkin edustaminen niin tärkeäksi, että vallan suunta on – kuten taiteessa niin tavallista – ylhäältä alaspäin?

sunnuntai 10. kesäkuuta 2007

Tàpiesit meidän nurkilla

Se alkoi jo Espoon Emma-museon näyttelytiloissa. Nuo pyyhkäisyt, tahrat, pienet maalintihrut, murtumat, halkeamat ja muut yksityiskohdat lattialla, joiden arvelin olevan peräisin WG-talossa aikoinaan olleesta kirjapainosalista. Ne on jätetty esiin ja korostuvat erityisen selvästi espanjalaisen Antoni Tàpiesin näyttelyssä.


Siirryin museon hämärästä viileydestä lämpimään iltapäivään. Oliko kyseessä helle vai hulluus vai molempien yhteisvaikutus, kotiin pyöräillessä aloin nähdä Tàpieseja. Lähes sataprosenttisella varmuudella niitä näkee jakomuuntajissa. Ne ovat usein myös pylväissä, kallioissa ja seinissä.


Olin luullut urbaania visuaalista örvellystä sotkemiseksi tai tyhjän tilan kammoa potevien narsistien vammaisuuden merkeiksi. Ja Antoni Tàpiesin maalauksia, veistoksia ja grafiikkaa olin luullut vain taidemuseoiden eristettyjen seinien sisällä ihailtaviksi esteettisiksi objekteiksi. Mikä täydellisten väärinkäsitysten päivä!

Tutkimukseni välineitä olivat polkupyörä ja yksinkertainen digitaalinen valokuvauskamera. Tulokset osoittavat, että Tàpiesin taiteeseen voi törmätä lähes kaikkialla suburbaanissa maisemassa.


Huomasin, että Tàpiesit kerääntyvät erityisesti rautatieasemien lähistöille, siltojen alle ja vilkasliikenteisten paikkojen liepeille. Tàpieseja ei voi havaita katsomalla autosta tai junasta. Ne avautuvat vain polkupyörällä ajavalle tai jalankulkijalle.


Ne saattavat tulla vastaasi pyöräkellarin seinällä, osua silmiisi käytävän laatoituksesta matkalla lähikauppaan tai kimmahtaa mieleen kotitalosi seinältä. Joskus ovissa on kiinnostavia maalin, värien ja muotojen kerrostumia. Huomasin, että risti, jota Tàpies teoksissaan toistaa, on myös useissa Tàpieseissa.


Sekä Tàpiesin taidetta, että Tàpieseja voi yrittää rationalisoida ja purkaa seuraavilla vastakkainasetteluilla:
  • sattuma – järjestetty sattuma
  • sattuma – aikomus
  • spontaani – järjestetty
  • epäjärjestys – järjestys
  • pinta – syvyys
  • materia – henki
  • luonto – ihmisen merkki
  • merkki – merkitys
  • merkitys – tyhjyys
  • tyhjyys – täyteläisyys

Kriitikko Ahti Susiluoto antoi ohjeen myös Tàpiesin taiteeseen, kun hän kirjoitti vuonna 1961 Ars 61-näyttelystä, jossa oli johtava suuntaus informalismi: “Informalismin eräs teesi kuuluu: Taiteilijan teoksen ja katsojan suhteen on oltava mahdollisimman intiimi, so. katsojan tulee tunnepohjaisesti tajuta ilmennetyt arvot.”


Näillä eväillä jokainen vastaanottava ja tarkkanäköinen voi alkaa seikkailun pintojen, pintarakenteiden, materiaalien ja sävyjen maailmaan.


Hei, mitä tuossa pylväässä on? Uteliaisuuttani herättää tyhjä ilmoitustaulu, jossa on vain nastoja ja revittyjen papereiden merkkejä. Minkälaisia kerrostumia poispestyjen graffitien muotojen ja sävyjen rikkaus antaa. Kuinka uhkea ja ylpeä on graniittikallion pinta? Karkea betonipinta tai tahrainen, laikukas tai säröillyt asfaltti, sinne on kätketty kauneuden lähteitä.

Se kaikki on Tàpiesia minulle.

maanantai 4. kesäkuuta 2007

Verkkolehtien ulottuvuuksia

Ensin sanomalehdet kokivat verkkoviestinnän eräänlaisena välttämättömänä pahana, jossa ne siirsivät osan paperiversioistaan sellaisenaan tai vain vähän muunneltuna verkkoon. Verkkoviestinnän hypertekstiominaisuudet olivat lähes pelkästään tekstilinkkien, siis sanalinkkien varassa ja linkit viittasivat tavallisesti vain lehden omiin teksteihin.

Sanomalehdet ovat alkaneet hyödyntää verkkoviestinnän vuorovaikutuksellisia ominaisuuksia yhä enemmän. Niiden motiivina on luultavasti lukijasuhteen vahvistaminen monipuolistamalla lukukokemusta. Kulttuurinavigaattori katseli, mitä ihmeellisyyksiä kolme niin sanottua laatulehteä tarjoavat lukijoilleen verkkopainoksissaan kuvataiteen eri aloilta.

Frankfurter Allgemeine Zeitung

eli FAZ on Saksan laatulehdistä ykkönen. Jo lehden Feuilleton-osaston jäsennys esimerkki siitä, miten sanomalehden pitäisi jäsentää kulttuurijournalisminsa: Ajankohtaista, Kirjat, Teatteri ja konsertit, Humanistiset tieteet (Geisteswissenschaften), Elokuva, Media, Taide, Taidemarkkinat, Pop ja Debatit.

Taide-osaston laaja juttu kertoo Münchenin näyttelysarjasta, joka käsittelee ensimmäistä kristityksi käännettyä Rooman keisaria Konstantinus Suurta ja hänen aikaansa. FAZin artikkeleissa on toisinaan kuvasarjoja taidenäyttelyistä ja tätä juttua havainnollistaa kolmentoista kuvan sarja.

Toisena taideosaston juttuna on newyorkilaisen, Helsingissäkin tavatun Tony Ourslerin haastattelu. Kolmantena on katsaus vasta avattuun Berliinin impressionisminäyttelyyn. Siinäkin on kymmenen kuvan sarja.

Kaikkia FAZin juttuja voi kommentoida ja kommentoijat esiintyvät omilla nimillään rekisteröitymisen jälkeen. Lisäksi FAZ tarjoaa taidesivullaan 10 000 sanaa käsittävän taidesanakirjan, linkin FAZin taidemarkkina-arkistoon ja kulttuurikalenterin. Mukana on myös muun muassa linkki lehden nimeä kantavaan kirjakauppaan ja lippupalveluportaaliin.


Frankfurter Allgemeine Zeitung julkaisee taidesivullaan perusteellisen raportin Konstantinus Suurta koskevaan näyttelykokonaisuuteen. Kuvassa hallitsijan muotokuva marmoriin vuodelta 300.

FAZissa on useita ennakkojuttuja kesäkuussa avattavasta Kasselin documentasta ja Venetsian biennaalista. Myös Britannian laatulehti The Guardian käy kuumana kesän suurnäyttelyjen kanssa. Sen sunnuntainumerossa Lynn Barber raportoi Tracey Eministä, taiteilijasta joka antoi nimen stuckisteille. Toimittajan mukaan Emin oli aikaisemmin brittitaiteen enfant terrible, mutta on nyt ensi sunnuntaina avattavan kunnianarvoisan Venetsian biennaalin Britannian edustaja.

The Guardian

näyttää korostavan kirjoittajiensa ja kriitikkojensa journalistista panosta tuomalla esiin artikkelien, haastattelujen, raporttien ja arvostelijoiden kirjoituksia, jotka epäilemättä ovat tasokkaita kirjoituksina. Esimerkiksi lauantain Guardianissa Maya Jaggi vieraili Kreikan Thessalonikin ensimmäisessä taidebiennaalissa ja kirjamessuilla.

Vaikka tekstit tulevat esiin voimakkaasti The Guardianin verkkosivuilla, lehti on myös satsannut visuaalisuuteen. Lehdessä on In pictures osasto, jossa on näyttäviä kuvallisia raportteja ja Podcast gallery tours. Viimeksi mainittu on kiinnostava verkkoviestinnän ulottuvuus. Niissä raportoidaan näyttelyistä liikkuvin ja liikkumattomin kuvin, sekä tavallisesti kriitikon omina spiikkeinä eli juontamana. Lisäksi verkkolehdessä on yksi taidevideo, sekä useita diaesityksiä taidenäyttelyistä.

Lehdessä on perusteellinen raportti esimerkiksi Gilbert&Georgen näyttelystä, jossa taiteilijat muistelevat itse aikaisempia teoksiaan. Mukana on myös podcast-ääni ja kuvaraportit Taten Hogarth-näyttelystä ja Lontoon Royal Academyn blockbuster-näyttelystä: Citizens and Kings, Portraits in the Age of Revolution.

Näitä podcast-raportteja tehdään ilmeisesti melko spontaanisti ja kevyellä kalustolla, mutta ne ovat usein varsin havainnollistavia ja selkeyttäviä lukijalle.

The New York Times

tarjoaa Art&Design sivuillaan lukijoilleen paitsi erinomaista journalismia, myös kiinnostavia Inteactive Feature osia eli vuorovaikutteisia erikoisartikkeleita. Nämä on arkistoitu vuodesta 2000 alkaen.

Lehden kriitikko Michael Kimmelman tutustuttaa New Yorkin Metropolitan museon vasta avattuun antiikin Kreikan ja Rooman taiteen gallerioihin podcast-raportissaan. Kriitikko selostaa ja katsoja voi valita panoraamakuvia näyttelytiloista. Muistelen parin vuoden takaista lehden podcast-raporttia New Yorkin Keskuspuistosta, jossa oli esillä Christon ympäristötaideprojekti.

The New York Timesin uusimmista kuvaraporteista jäi mieleen saksalaisen taidemaalarin ja kuvanveistäjän Anselm Kieferin uhkeat teokset Monumenta 2007-näyttelystä Pariisin Grand Palaisissa.

The New York Times tarjoaa kuvaraportin Anselm Kieferin näyttelystä Pariisin Grand Palaisissa.

Ulkomaisten lehtien parhaimmisto on jo pitkään satsannut verkkoviestinnän mahdollisuuksiin. Voisi toivoa uusia journalismin tuulia myös kotimaisiin kulttuurialan verkkojulkaisuihin. Milloinkahan podcast raportit tulevat kotimaiseen kulttuurijournalismiin, tai muut vuorovaikutteiset erikoisartikkelit ja kritiikkiarkistot?

Kuvakielteisten evankelisluterilaisten tekstisaarnojen sijaan kuva-aineiston parantaminen voisi piristää, elävöittää ja havainnollistaa myös suomalaista verkkojournalismia.

maanantai 21. toukokuuta 2007

Pyöräilyä

Heather Australiasta ja Meng Malesiasta pyöräilevät Pekingistä Pariisiin. He ovat matkanneet jo toista kuukautta polkien pitkin Pohjois-Kiinan pölyisiä ja hiilirekkaisia teitä. He matkustivat aluksi Kiinan muurin läheisyydessä, kunnes muuri ja sen jäänteet loppuivat noin kuukauden pyörämatkailun jälkeen. Reitti kulki osaksi Sisä-Mongolian tasangon kuivia maisemia, lähellä Mongoliaa.

Kolmantena alun perin ollut tanskalainen Ulla luovutti vajaan tuhannen kilometrin jälkeen ja hyppäsi bussiin, jatkaakseen edelleen matkaa junalla. Ihan nuorukaisia matkaajat eivät ole, Meng on eläkkeellä oleva insinööri, Ulla 64 vuotias ja Heather 59. Kokemusta pitkän matkan pyöräilystä kaikilla on entisestään.

Valokuvat reitin varrelta kertovat asuinpaikoista, jotka vaihtelevat luola-asumuksista tiilimajoihin ja uusista betonilähiöistä miljoonakaupunkien keskustoihin. Pyörämatkalaiset tapaavat paikallisia ihmisiä ja ihmettelevät kohdalleen sattuneita asioita.

Eilen sunnuntaina Hesarin ulkomaanosastolla oli reportaasi Pekingistä Tiibetiin parissa vuorokaudessa porhaltavasta pikajunasta. Näiden pyöräilijöiden reitti kulkee hieman samoilla seuduilla, tosin hieman pohjoisempana.

Matkalaiset alkavat lähestyä Kazakstanin rajaa, sellaisia paikkoja Länsi-Kiinassa, jotka ainakin kartalta katsoen näyttävät autiomailta ja hyvin vaikeilta pyöräilyseuduilta. Heatherin matkapäiväkirjaa ei ole uusittu sitten viime tiistain. Mitenkähän matkalaisten on käynyt? Ovatko GPS-suunnistuslaitteen akut lopussa? Eikö internet-kahvilaa ole löytynyt? Vai onko yksinkertaisesti väsymys keskeyttänyt matkan?

Olen seurannut myös Osmo Soininvaaran pyörämatkaa Tallinnasta Nizzaan. Matkaa on noin 3 000 kilometriä ja tankomatkailija on asettanut itselleen tavoitteen päästä perille kolmessakymmenessä päivässä. Nyt hän polkee jossain Keski-Puolassa ja on lähestymässä Krakovaa.

Kun näin Soininvaaran matkaidean ajattelin, että se on liian kireä. Tavallisin pyörämatkustajien virhe lienee se, että suunnittelee päivämatkat liian pitkiksi. Esimerkiksi Soininvaaran keskimäärin sadan kilometrin päivämatka on aivan liian pitkä tavalliselle pedaalinpyörittäjälle. Keskimäärin viisikymmentä olisi oikeampi päivämatkan kilometrimitta.

Mutta Soininvaara on kokenut pyöräilijä ja hän onnistunee kevyellä, kapearenkaisella maantiepyörällä ja – kummallista kyllä – reppuselkäisenä polkemaan Nizzaan. Itse olisin kyllä repun sijasta valinnut tankolaukun ja taakse kevyen satulalaukun.

Osmo Soininvaaralla ei ole aikaa ottaa valokuvaa edes lauantai-iltana hevoskärryillä matkaavista ja votkaa naukkailevista puolalaisisännistä. Hän ei pistäydy kiinnostavissa pikkukirkoissa tai museoissa, eikä tunnu kiinnittävän huomiotaan luonnonnähtävyyksiin tai ihmisiin ja ihmisten jututtamiseen. Soininvaaran matkan tarkoitus näyttää olevan kilometrien nieleminen mahdollisimman nopeasti.

Pekingistä Pariisiin yrittävillä on ihan toisenlainen matka-asento ja varustus. Heillä on teltat ja makuupussit sekä varaevästä ja ateriantekovälineet mukana, vaikka yöpyminen tapahtuu jos mahdollista hotelleissa tai majataloissa. Mengillä on ihmettelyä herättävä nojapyörä. Heidän pelkkien varusteidensa paino ylittänee parikymmentä kiloa. Soininvaaran pyörä voi painaa alle kymmenen kiloa ja hänen reppunsa taisi olla noin kahdeksan kilon painoinen.

Yhteistä molemmille pyöräreissulaisille on GPS-suunnistuslaite, joita molemmat pyöräilijät kehuvat käyttökelpoisiksi. Soininvaara kertoi mankuneensa matkalleen jostain uusimman Nokian Kommunikaattorin, joka tulee markkinoille vasta kuun lopussa. Hän pystyy käyttämään laitetta juttujensa kirjoittamiseen, valokuvaamiseen, lähettämiseen ja GPS-suunnistamiseen. Niin, ja kai ex-ministeri ja nykyinen vihreä senaattori muutaman äänipuhelunkin kännykällään ehtii matkan varrelta soittamaan.

Molemmille polkupyörämatkalaisille Kulttuurinavigaattori toivottaa hyvää onnea. Toivottavasti voisin polkea edes osan matkasta kanssanne Pedersen-pyörälläni!

lauantai 12. toukokuuta 2007

Todellakin oikeasti

Kieli tekee joskus kepposet. Kesätoimittajaparka saattoi otsikoida uutisen: auto ajoi jalankulkijan päälle. Tankki ampui siviilejä. Sanomalehti kirjoitti sitä ja sitä.

Auto ei aja, eikä tankki ammu. Helsingin Sanomat, The New York Times tai Karjalainen eivät ole koskaan kirjoittaneet sanaakaan, vaikka joskus niin väitetäänkin.

Yrityksen sanotaan irtisanovan työntekijöitään tai Nokian suunnitelleen kännyköitä tai Philipsin televisioita. Tekijyys piiloutuu joskus kollektiivisen, hämärän nurkan taakse. Epäilijä kysyy joskus, että piilotetaanko se tahallaan vai onko kyseessä tahaton kielen kepponen?

* * *

Sanat ”todellakin” ja ”oikeasti” ovat yleistyneet kielenkäytössä. Niistä on tullut henkisiä vahvistuksia, maneereita joihin halutaan tarrautua kiinni epätoivoisesti aikana, jolloin ihmiset ovat epävarmempia kuin koskaan aikaisemmin.

Täytyykö lukijoita jatkuvasti vahvistaa sanalla ”todellakin” ja onko ”oikeasti” sanan käyttö välttämätöntä? Onko maailmamme niin epätodellinen, että vahvistuksia ja vakuutuksia siihen kiinnittymiseen tarvitaan yhä enemmän? Vai onko kyse sanoista, joita äidinkieltä heikommin osaavat kirjoittajat sirottelevat vahvistaakseen huonoa itsetuntoaan?

Katsotaanpa Googlella. Juha Haataja kysyy Mikro PC-netin kolumnissa: ”Kuka oikeasti tarvitsee iPodia?” Ilkka Koski kysyy, ”Onko iPhone oikeasti vallankumouksellinen?” Poliittisen historian opiskelijat ry agiteeraa: ”Liity Polhoon ihan oikeasti!” ja Yleisen insinööritoimisto YIT:n verkkosivuilla otsikoidaan: ”Oikeasti uuden kodin hurmaa”.

Olisiko mahdollista poistaa sana ”oikeasti” näissä yhteyksissä ja kysyä, ”Kuka tarvitsee iPodia?”, ”Onko iPhone vallankumouksellinen?” tai kehottaa ”Liity Polhoon” tai otsikoida ”Uuden kodin hurmaa”? Lisäisikö se kirjoittajan näkemyksen jämäkkyyttä ja viestin iskevyyttä?

Entä sitten todellakin? "Lukija Turusta" otsikoi Vihreässä Langassa: ”Hoitovapaa todellakin syrjii lapsettomia”. Nimimerkki ”vatsamakkara” (nimimerkki kirjoittaa itsensä pienellä alkukirjaimella, joka ehkä kertoo jo lähtökuopissa olevasta heikosta itsetunnosta) huudahtaa kaksplus-lehden keskustelupalastalla ”Tahdon TODELLAKIN eroon löysästä läskimahastani”. Hesarin matkailuosastolla vakuutetaan, että ”Rinteessä voi todellakin eksyä”.

Ehkä kuitenkin on kyse ihmiselle ominaisesta halusta vakuuttua jonkin asian todellisesta ja oikeasta puolesta. Kulttuurinavigaattorin nuoruudessa kiisteltiin poliittisesti oikeaoppisemmasta teoriasta ja toiminnasta. Ajat eivät ole muuttuneet. Nyt voi julistaa, että todellakin pitää japanilaisesta ruuasta ja kirjoittaa, että naisia tulee kuunnella oikeasti.

sunnuntai 6. toukokuuta 2007

Avantgarde ja rent a crowd

Jokainen vallankumousjohtaja tietää, että kumoukseen tarvitaan aluksi vain kourallinen asialle omistautuneita. Jos aate on ottaakseen tulta, kansa seuraa perässä, tai sitten ei.

Poliittisen avantgarden eli etujoukon käsite luotiin Ranskassa 1800-luvun alussa. Sitä seurasivat taiteilijat, joilla oli myös kova hinku päästä ensimmäisenä taistelutantereelle. Avantgardesta tuli modernismin brändi.

Valkoisen suojeluskaartin tiesulku Helsingin Keskuskadulla Hakaniemen mellakoiden aikaan vuonna 1906.

Poliittinen avantgarde on kuoli aikoja sitten. Enää ei huudeta, että tämän päivän järjestys on huomisen epäjärjestystä. (Saint-Simon) Sehän saattaisi paitsi olla vaarallista itse poliitikoille, myös muuttaa maailmaa.

Avantgarde taiteessa koki inflaation, kun uusin uusi seurasi toistaan loputtomasti. Taiteen avantgardesta tuli kaupallista toimintaa. Robert Hughes totesi kirjassaan The Shock of the New: “Modernistinen eetos ei ollut enää taidehistorian sivuaihe, vaan siitä oli tullut teollisuutta, satoine linkkeine museoihin, taidemarkkinoihin ja elävien taiteilijoiden toimintoihin. “

Toisaalta taiteen avantgarden torjuminen, jota postmodernistit niin innokkaasti harrastivat, on hiipumassa sekin. Miksi taiteessa ei saisi olla edelläkävijöitä, kysytään, kun kaikkialla muualla ihmisen toimissa sellaisia kuitenkin on? Eikö pyrkimisessä ensimmäiseen riviin ole kuitenkin jotain ihmisen kaltaista?

Poliittisen avantgardismin on korvannut nykyaikana ilmiö, jota kutsutaan nimikkeillä "rent a crowd" (vuokraa joukko) tai "rent a riot" (vuokraa mellakka). On melko helppo organisoida - tai kuten nykyaikana sanotaan masinoida - sähköpostien ja tekstiviestien (siis masinoiden eli koneiden) avulla suuriakin joukkoja jotain tarkoitusta varten. Varsinkin suurissa maissa tätä on harrastettu jo pitkään, niin Lähi-Idässä kuin muuallakin.

Tanskan suuren pilakuvakohun lietsomia mellakoita.

Viron Moskovan suurlähetystön piiritys oli tyypillinen rent a crowd. Asialla oli muun muassa Vladimir Putinin tukema poliittinen nuorisojärjestö Naši.

Kokeneet toimittajat erottavat niin sanotut spontaanit mielenilmaisut ja rent a crowd tyyppiset tilanteet. Tavallisesti käy niin, että rent a crowd ei saa julkisuutta, jota se niin kovasti haluaa. Mistä toimittajat erottavat spontaanin ja organisoidun liikehdinnän?

Katsotaanpa Naši-nuorten touhuja tarkemmin. Heillä on usein samankaltainen vaatetus, univormuja muistuttavia viittoja ja muovikypäriä. Hyvin suunnitellut liput ja plakaatit kertovat rent a crowdista.

Virallista protestia ja vuokrattuja nuoria: mielenosoitus Moskovassa.

Naši
n ja muiden poliittisten nuorisojärjestöjen tehtävä on täyttää Venäjällä vallitsevaa nationalismivajetta, jossa se varmaan onnistuukin. Se rassasi diplomaattisen koskemattomuuden rajoja ja tilanne Viron lähetystön piirityksessä muistutti viime syksyistä Englannin Moskovan lähettilään Tony Brentonin kiusaamista. Englannin viranomaiset arvelivat sen olleen kosto siitä, kun lähettiläs osallistui Venäjän opposition järjestämään konferenssiin Pietarissa heinäkuussa. Milloinkahan aihe vastaavaan kampanjaan saadaan vaikkapa Suomen Nato-liittymisestä?

Moskovan protesteista on matkaa Tallinnan mellakoihin. Tallinnassa kyse ei ollut rent a crowdista, vaikka organisointia takana tietysti on. Ne olivat kahden erilaisen historian tulkinnan yhteentörmäys. Myös Muhammad-pilapiirrosjupakassa kaksi erilaista kulttuuria törmäsi yhteen. Tällaiset kiistat synnyttävät roistoja ja sankareita tai pyhimyksiä ja marttyyreja, jotka ovat usein yhtä paljon ylhäältä ohjattuja kuin kaduille vuokratut etujoukotkin.

Pronssisoturia voisi kutsua myös Viron epäonnistuneen kotouttamispolitiikan monumentiksi. Missään maassa ole niin suurta osaa maassa asuvista ilman kansalaisoikeuksia kuin Virossa. Myös Yhdysvalloissa lasketaan olevan ilman virallista lupaa, siis laittomasti maassa oleskelevia ehkä yhtä paljon kuin Virossa on asukkaita. Ehkä presidentit Ilves ja Bush keskustelevat myös näistä ongelmista tavatessaan.

lauantai 28. huhtikuuta 2007

Talinnassa kiistellään myös taiteesta

Tallinnassa ja Virossa mellakoidaan patsaan tähden. Tänään lauantaina Ilta-Sanomien pääkirjoitussivulla lukee: ”Ei mitään taidepolitiikkaa”. Lehden päätoimittaja kiirehti ilmaisemaan mielipiteenään, että Pronssisotilas-patsaan taiteelliset ansiot eivät olleet syynä Tallinnan mellakoitsijoiden yhteenottoon.

Vain sivistymättömän maan sivistymätön päätoimittaja kirjoittaa moista roskaa. Talinnan mellakoissa, niin monikerroksisia kuin ne ovatkin, on kyse myös kulttuuripolitiikasta ja taiteesta. Sosialismin ja sosialistisen realismin perinnöstähän siellä kiistellään.

Länsimaissa on vaikea ymmärtää, että arjalaiskalloiset leninit ja neuvostosotilaat, pää kypärin, Kalashnikovit sojottaen ja naispartisaaneilla rinnat törröttäen, eivät ole pelkkiä pronssiin valettuja esteettisiä merkkejä. Kyse oli julkisten tilojen ja julkisten paikkojen sovietisoinnista, neuvostovirallisuudesta jolla täytettiin niin julkisia paikkoja kuin kansalaisten mieliä.

Tätä taiteen avulla tehtyä mielen, paikan ja vallan yhteensovitusta on vaikea pyyhkiä pois ihmisten muistoista, eikä sitä voi tehdä, vaikka patsas ammuttaisiin kuuhun. Virossa näyttää käyneen myös niin, että mielikuva on hypännyt yli sukupolven. Se on kasvanut ja tullut myytiksi. ”Kolmas sukupolvi haluaa muistaa sen, minkä toinen unohti”, sanotaan amerikansuomalaisten keskuudessa.

Tänään Tallinnan kaduilla hulinoivat eivät ole sosialismin ja sosialistisen realismin kasvatteja, vaan heidän lastenlapsiaan. He ovat Tallinnan Coca-Cola Plazan lapsia, uusliberalistisen kapitalismin omaksuneita nuoria.

Länsimaissa taide ja politiikka elävät tavallisesti omissa maailmoissaan, jotka harvoin kohtaavat, mutta neuvostovalta ja sosialistinen realismi oli yhteen liimattu. ”Miehitysvalta tilasi taiteilijoilta lukuisia monumentaalitöitä. Enn Roos ja Arnold Alas tekivät 1947 Tallinnaan ns. vapauttajien monumentin, joka totisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan erottui myönteisesti neuvostoaikaisista sotamuistomerkeistä.” Näin toteavat Sirje Helme ja Jaak Kangilaski Viron taiteen historiassaan (1999).

He luonnehtivat aikakauden tyyliä: ”Monumentaaliteoksissa suosittiin monen tekijän ’kollektiivista’ työtä. Vallanpitäjien ilmeinen päämäärä oli tukahduttaa taiteilijoiden ’porvarilliseksi individualismiksi’ nimittämänsä omaleimaisuus ja pakottaa taiteilijat noudattamaan neuvostoihanteita.”

Alas oli arkkitehti, joka muotoili jalustan ja taustan, Enn Roos kuvanveistäjänä teki patsaan, jossa tiettävästi mallina oli Kristian Palusalu, kaksinkertainen painin olympiavoittaja.

Stalinistisen taidepolitiikan edetessä Enn Roosista mainitaan Viron taiteen historia-kirjassa, että hän teki ”noina vuosina kliseemäisiä ja tylsiä monumentteja”.

Tallinnan Pronssisotilaan aiheuttaman kiistan on ainakin osaksi väitetty johtuvan itsenäisen Viron huonosta taide- ja kulttuuripolitiikasta. Muissa Baltian maissa neuvostopatsaita alettiin poistaa ja siirtää muualle vapautuksen päivien koittaessa 1990-luvun alussa.

Neuvostoajan teoksia on siirretty Etelä-Liettuassa olevaan Grutasin veistospuistoon, josta on tullut suosittu käyntikohde. Vastaava toteutettiin myös Budapestin lähellä olevassa veistospuistossa.

Kulttuurinavigaattori kävi aikoinaan tarkistamassa molemmat ja totesi hämmästyksekseen, miten heikkotasoista sosialismin paatoksellinen design oli. Olisi kuvitellut, että jos taiteilijalta tilataan puolueen päätöksellä teos tärkeälle paikalle, olisi taiteellisia paukkuja löytynyt enemmänkin, mutta eipähän löytynyt.

Aivan kiistapaikan lähellä on Tallinnassakin Viron miehitysmuseo, jonka alakerrassa voi sosialismin vallanpitotaidetta ihmetellä. Myös Kadriorgin KUMUssa on – ainakin toistaiseksi – sosialistista realismia, jota voi ihailla tai vihata. Helsingissä Hakaniemen torin reunassa oleva ruma rauhanpatsas on sosialistisen realismin lahjahevonen Helsingille. Neuvostoajan sosialismissa elänyt katselee niitä toisin silmin kuin puhtaan ja viattoman estetiikan omaksunut länsimainen silmä.

Neuvostoliiton loppuessa sosialistisesta realismista tuli ympäristöongelma ja museotavaraa. Mutta sen perinnön pohtiminen ei ole kunnolla vielä edes alkanut.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...