sunnuntai 10. kesäkuuta 2007

Tàpiesit meidän nurkilla

Se alkoi jo Espoon Emma-museon näyttelytiloissa. Nuo pyyhkäisyt, tahrat, pienet maalintihrut, murtumat, halkeamat ja muut yksityiskohdat lattialla, joiden arvelin olevan peräisin WG-talossa aikoinaan olleesta kirjapainosalista. Ne on jätetty esiin ja korostuvat erityisen selvästi espanjalaisen Antoni Tàpiesin näyttelyssä.


Siirryin museon hämärästä viileydestä lämpimään iltapäivään. Oliko kyseessä helle vai hulluus vai molempien yhteisvaikutus, kotiin pyöräillessä aloin nähdä Tàpieseja. Lähes sataprosenttisella varmuudella niitä näkee jakomuuntajissa. Ne ovat usein myös pylväissä, kallioissa ja seinissä.


Olin luullut urbaania visuaalista örvellystä sotkemiseksi tai tyhjän tilan kammoa potevien narsistien vammaisuuden merkeiksi. Ja Antoni Tàpiesin maalauksia, veistoksia ja grafiikkaa olin luullut vain taidemuseoiden eristettyjen seinien sisällä ihailtaviksi esteettisiksi objekteiksi. Mikä täydellisten väärinkäsitysten päivä!

Tutkimukseni välineitä olivat polkupyörä ja yksinkertainen digitaalinen valokuvauskamera. Tulokset osoittavat, että Tàpiesin taiteeseen voi törmätä lähes kaikkialla suburbaanissa maisemassa.


Huomasin, että Tàpiesit kerääntyvät erityisesti rautatieasemien lähistöille, siltojen alle ja vilkasliikenteisten paikkojen liepeille. Tàpieseja ei voi havaita katsomalla autosta tai junasta. Ne avautuvat vain polkupyörällä ajavalle tai jalankulkijalle.


Ne saattavat tulla vastaasi pyöräkellarin seinällä, osua silmiisi käytävän laatoituksesta matkalla lähikauppaan tai kimmahtaa mieleen kotitalosi seinältä. Joskus ovissa on kiinnostavia maalin, värien ja muotojen kerrostumia. Huomasin, että risti, jota Tàpies teoksissaan toistaa, on myös useissa Tàpieseissa.


Sekä Tàpiesin taidetta, että Tàpieseja voi yrittää rationalisoida ja purkaa seuraavilla vastakkainasetteluilla:
  • sattuma – järjestetty sattuma
  • sattuma – aikomus
  • spontaani – järjestetty
  • epäjärjestys – järjestys
  • pinta – syvyys
  • materia – henki
  • luonto – ihmisen merkki
  • merkki – merkitys
  • merkitys – tyhjyys
  • tyhjyys – täyteläisyys

Kriitikko Ahti Susiluoto antoi ohjeen myös Tàpiesin taiteeseen, kun hän kirjoitti vuonna 1961 Ars 61-näyttelystä, jossa oli johtava suuntaus informalismi: “Informalismin eräs teesi kuuluu: Taiteilijan teoksen ja katsojan suhteen on oltava mahdollisimman intiimi, so. katsojan tulee tunnepohjaisesti tajuta ilmennetyt arvot.”


Näillä eväillä jokainen vastaanottava ja tarkkanäköinen voi alkaa seikkailun pintojen, pintarakenteiden, materiaalien ja sävyjen maailmaan.


Hei, mitä tuossa pylväässä on? Uteliaisuuttani herättää tyhjä ilmoitustaulu, jossa on vain nastoja ja revittyjen papereiden merkkejä. Minkälaisia kerrostumia poispestyjen graffitien muotojen ja sävyjen rikkaus antaa. Kuinka uhkea ja ylpeä on graniittikallion pinta? Karkea betonipinta tai tahrainen, laikukas tai säröillyt asfaltti, sinne on kätketty kauneuden lähteitä.

Se kaikki on Tàpiesia minulle.

2 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

En ole tutustunut koskaan aitoon Tapiesiin, vaan noihin jäljennöksiin, joita täällä on jok'ikisessä taulunraameja myyvässä liikkeessä, tai jopa huonekaluliikkeessä. Varmaan sielläkin.

Emmaan en pääse.

Sen sijaan graffiteja on paljon. Jotkut hyviä, jotkut vähemmän. No, kyllä sinä tiedät, sen määrittely on tuhottoman vaikeata. Hyvyyden ja huonouden.

Graffitit OVAT reviirimerkkejä. Tästä johdun miettimään että onko n.k. korkeakulttuuri, tässä tapauksessa kuvataide, myös jonkinlainen reviirimerkki, huuto tai kuiskaus siitä että olen minäkin olemassa.

Kuinka moni pääsee julkiseen tilaan, josta ohi kävelee ihmisiä solkenaan ja joiden tajuntaan kuva painuu? Aika harva.

Tapies on tietenkin establishmentin lemmikki, loput taiteilijat eivät. Lukuunottamatta muutamaa. Apuraha- ja/tai järjestötaiteilijaa.

Hyvän graffitin viehätys on sen nimettömyydessä.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Minua kiehtoo tuo usein esitetty ajatus, että taiteilijat, kuten kirjailijat, runoilijat, elokuvaohjaajat, näyttelijät tai säveltäjät saavat meidät näkemään tai jäsentämään jollain tapaa maailmaa. Tavallisesti ihmiset eivät vain sellaista huomaa.

Koin Tàpiesin näyttelyn vahvana silmienaukaisijakokemuksena, jollaista ei Kulttuurinavigaattorin reitille joka päivä osu. Tämän jälkeen en ehkä koskaan lakkaa arvioimasta graffiteja - ja luultavasti tulen aina katsomaan Tàpiesin töitä uudella tavalla.

Olen ihan samaa mieltä siitä, että Tàpiesin työt ovat reviirimerkkejä siinä missä graffititkin. Graffitit ovat anonyymejä, mutta toisaalta ne kertovat tekijästään. Samalla tavalla kaikki Tàpiesin työt ovat hänen signeerauksiaan.

Tàpies on tosiaan establishmentin lemmikki, mutta emme pääse koskaan siitä, että vain muutamat pääsevät sellaiseen asemaan. Taide on tässä samanlaista kuin urheilu: tuhannet harjoittelevat ja treenaavat, mutta vain yksi voittaa. Kuten urheilussa, ihmettelee taiteessakin, mitä tapahtuu niille sadoille ja tuhansille, jotka ovat lähes yhtä hyviä. Taide ja urheilu perustuvat molemmat mahdollisimman suureen kvalifikaatioreserviin.

Kun maailma on tällainen, reviirimerkkien ilmestyminen ei ihmetytä, olivatpa ne vessan tai taidemuseon seinällä, lasiporstualla tai sillan alla. Tärkeintä on distinktio.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...