Näytetään tekstit, joissa on tunniste Robert Hughes. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Robert Hughes. Näytä kaikki tekstit

tiistai 7. elokuuta 2012

Taidekriitikko Robert Hughes on kuollut


Suomessa asuva amerikkalainen taiteilija William Dennisuk taisi ohjata minut joskus 1980-luvun alussa lukemaan Time-aikakauslehden kuvataidekirjoituksia. Tutustuin vähitellen Robert Hughesin teksteihin Time-lehdessä ja niistä koostettuun antologiaan Nothing if not Critical. Näin The Shock of the Newin kaikki osat videolta, mutta kirja, jonka olen lukenut useaan kertaan, teki minuun räjähdysmäisen vaikutuksen.

Robert Hughesin Yhdysvaltoja ja amerikkalaisuutta ruotiva Culture of Complaint on jäänyt mieleeni, kuten myös hänen amerikkalaisen taiteen historiaa käsittelevä TV-sarjansa ja kirjansa American Visions. Hughesin muista kirjoista Barcelona on jäänyt mieleeni. Sen kautta tunnen Barcelonan historian, ympäristön ja arkkitehtuurin varsin hyvin, vaikka en ole koskaan käynyt tuossa kaupungissa. Hughesin loppukauden tuotantoa on hieno Goya-kirja ja Roomaa käsittelevä kulttuurihistoriallinen Rome (2011).

Hughes suhtautui varauksellisesti kaupallisiin taiteilijoihin, kuten Andy Warholiin tai Jeff Koonsiin. Damien Hirstin taidetta ja sen ympärille pesiytynyttä monetarismia hän kritisoi voimakkaasti tv-dokumentissa muutama vuosi sitten. Länsimaisen taidemaailman kaupallistuminen sai tuomion erässä tunnetussa ajatuksessa vuonna 1989:
"Avokaivos saa aikaan luonnolle sen, minkä taidemarkkina kulttuurille."
Joskus Hughesin kritiikki lähestyy töykeyttä. Hän kirjoitti Julian Schnabelin muistelmista The New Republicissa vuonna 1987:

"Tutkimaton elämä, kirjoitti Sokrates, ei ole elämisen arvoinen. Julian Schnabelin muistelmat, sellaisena kuin ne ovat, muistuttavat siitä, että myös päinvastainen on totta. Elämätön elämä ei ole tarkastelun arvoinen."
Hughesin mielestä Lucian Freud on aikamme suurin taiteilija ja hänen sympatiansa ovat usein ns. Lontoon koulukunnan (muun muassa Francis Bacon, Frank Auerbach, David Hockney. R.B Kitaj) puolella, hän oli lähellä heitä asuessaan Lontoossa 1960-luvulla.

Hughes oli kiinnostunut myös ei-akateemisesta taiteesta, esimerkiksi Robert Crumbin sarjakuvista. Hän ei kuitenkaan nähnyt Robert Crumbia osana avantgardea, vaan asialleen omistautuneena antimodernistina. Hughes mainitsee Crumbiin vaikuttaneiden taiteilijoiden joukossa olevan Bosch, Pieter Brueghel, Rubens (nuo flaamilaiset vaaleaveriköt valtavine jalkoineen), Hogarth ja Goya. Modernien joukossa ovat Reginald Marsh, George Grosz ja Otto Dix.

The Shock of the New TV-sarjan ja kirjan vaikutus 1980-luvun jälkeiseen taide-elämään oli kiistaton ja se teki hänestä aikansa suurimman taidekriitikon. Hughesilla oli kyky linkittää taiteen historiaa ja nykytaidetta, sekä yhteiskunnallista ja esteettistä analyysiä ymmärrettävällä ja ajatuksia irrottavalla tavalla.

Australiassa syntynyt ja kasvanut Hughes muutti 1960-luvulla Lontooseen ja sitten New Yorkiin. Hänen elämänsä Australian lapsuudesta ja nuoruudesta, Lontoon vasemmistolaisista ja hippiajoista New Yorkiin ja Länsi-Australiassa vuonna 1999 tapahtuneeseen auto-onnettomuuteen oli värikäs ja dramaattinen ja josta hän kirjoitti kaksiosaisen omaelämänkerran.

Hughesin mieleenpainuvimmat ajatukset ovat magneettisia ja ne tulevat jäämään historiaan. Hän on kirjoittaja, jonka tekstejä ohjaa vahva ja suorasukainen sisäinen ääni.

Tässä eräs Robert Hughesin ajatuksista:
"Kumpaa pitäisi parempana? Taidetta, joka taistelee muuttakseen yhteiskuntasopimuksen, mutta epäonnistuu? Vai sitä, joka pyrkii miellyttämään ja huvittamaan, ja menestyy?"

Juttuja Robert Hughesin muistoksi:

Michael McNay, Robert Hughes obituary

Hannah Freeman, Remembering Robert Hughes 

Robert Hughes quotes 

Jonathan Jones, Robert Hughes: the greatest art critic of our time 

Robert Hughes on Art

Australian critic Robert Hughes dead

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Rembrandtin makromaailma ja taiteilijan omakuva nuorena koirana


Rembrandt - Kuparilaatan mestari. Grafiikkaa Valtion Eremitaasin Dmitri Rovinski –kokoelmasta. Sinerfbrychoffin taidemuseo, Helsinki 29.4.2012 asti. 
Olen melko vahvasti likinäköinen. Ilman silmälaseja, joita olen pitänyt lapsesta asti, pystyn näkemään terävästi noin kahdeksan sentin päähän. Likinäöstä on kuitenkin paljon iloa ja hyötyä, jos haluan katsoa lähelle ja tarkasti. Lasken silmälasit vähän alemmas nenälleni, painan päätäni hieman ja katson linssien yli. Työnnän pääni noin kahdeksan sentin päähän teoksen pinnasta, ja uusi maailma avautuu.
Nämä ”luontaiset lähilinssini” ovat kätevät esimerkiksi Rembrandtin grafiikkaa katsoessa. Ensimmäisen kerran löysin Rembrandtin etsausten makromaailman New Yorkin Pierpoint Morgan-kirjaston ja museon  kokoelmissa. Olin niin innostunut niistä, että pelkäsin tökkääväni nenäni teoksen pintaan ja muistaakseni niin kävikin alussa pari kertaa. Mutta ei hätää, aseistetut vartijat eivät hyökänneet kimppuuni. Vedospaperin ja nenän välissä on onneksi aina heijastamaton lasi.
Rembrandtin grafiikka koostuu niin rikkaista yksityiskohdista, että sitä voisi kuvata Gustave Flaubertin sanoin: "Jumala on yksityiskohdissa". Ehkä Rembrandt sanoisi kuitenkin siihen, että Jumala on etsausneulassa.
Kun zoomaan ja panoroin näitä kuvia lähietäisyydeltä, minulle avautuu maailma, joka on aluksi varsin haptinen eli se vaikuttaa perustuvan vahvasti kosketus- ja tuntoaistiin. Näen kuin hidastettuna kuvana, miten etsausneulan kärki kohtaa laatan pinnan ja miten taiteilija työstää viivojaan osittain vaistomaisin, hakevin ja osittain määrätietoisin liikkein. Häkellyttävät viivojen iskut ja ristikkoviivojen kimput tuovat mieleeni Jimi Hendrixin kitarasoolot.
Rembrandtin grafiikan ja maalauksen suunnat olivat päinvastaiset. Hän muutti metalligrafiikalle ominaisen tarkan, kovan ja teräväreunaisen ilmaisun siirtymien, valojen ja varjojen joustavaksi, melkein nestemäiseksi maailmaksi. Ja hänen maalauksissaan, joista yhden, Lukevan munkin (1661) voi käydä tarkistamassa Sinerbrychoffin taidemuseon yläkerran maalausten joukossa, alun perin pehmeä ja joustava mediumi muuttuu tarkaksi ja säntilliseksi ilmaisuksi.
Helsingissä on esillä Eremitaasin kokoelmiin kuuluva venäläisen taidekeräilijän Dmitri Rovinski –kokoelma. Nuo 55 Rembrandtin teosta aikalaisgrafiikan tukemana ovat harvinaista herkkua näillä seuduilla.
Omakuva, 1630.
Näyttelyssä on kolme Rembrandtin varhaista omakuvaa pieniin laattoihin tehtyinä. Niistä yhdestä, omakuvasta vuodelta 1630 voisi kirjoittaa, kuten Robert Hughes eräästä varhaisesta taiteilijan omakuvasta:
”…se on taiteilija nuorena koirana, etsaus hänestä murisemassa peilille, hylkäämässä katsojan (ja sen seurauksena yhteiskunnan) katseen. Näemme saman kapinoivan ärinän muissa omakuvissa.--- Ilmaukset eivät näytä olevan vähemmän intensiivisiä, kun tajuaa että hän testasi dramaattisia ilmaisuja – näytellen kameralle, joka oli hän itse.”
Jotkut kriitikot ovat kyseenalaistaneet joidenkin Rembrandtin maalausten omaperäisyyden niiden teatraalisuuden takia, mutta Robert Hughesin mukaan juuri draama on se, joka määrittelee taidemaalarin tyylin.
Omakuvista tuli Rembrandtin brändi. Ne ovat usein ilmeileviä, peiliin katsovia tutkielmia, joille on ominaista tronie (hollannin sanasta ”kasvot”), tyyli jota Rembrandt ja Jan Lievens kehittivät Leidenissä ennen kuin Lievens muutti Lontooseen ja Rembrandt Amsterdamiin 1631.
On selvää, että troniet olivat harjoituksia maalauksia ja suurempia vedoksia varten. Isompien vedosten makromaailmoissa voi seurata henkilöiden ilmeitä, katseita, eleitä ja asentoja kuin jaksoja ja tapahtumia kokoillan elokuvassa, vaikka vedoksen koko suuremmissakaan töissä on tuskin A4-kokoista paperia suurempi. 
Pyhä Hieronymus typistetyn pajun vieressä, 1648. (tämä ei ole sama vedos kuin näyttelyssä).
Rembrandt upottaa kuviinsa mikroteemoja ja yksityiskohtia. Pyhä Hieronymus istuu keskittyneenä kirjoittamiseen typistetyn pajun vieressä, joka takaa pistää esiin päätään leijona. Pöydällä on pääkallo tavalliseen tapaan, hän on laskenut viereensä maahan hattunsa josta riippuu koristetupsu.
Joskus Rembrandtin mikroteemat ovat niin erillisiä ja itsenäisiä koko kuvan kentässä, että ne ovat omia pienoismaailmoja, saaria kuvassa, jotka lähestyvät skitsofreenisen jakautunutta kuvamaailmaa.
Rembrandt oli erittäin taitava näkijä, joka kehitti näkötaitonsa piirtämällä. Simon Schama kertoo kirjassaan Rembrandt's Eyes, miten hän kehitti taitonsa piirtää sekä mielikuvituksesta (hollanniksi uyt den gheest), että ”elämästä” (naer het leven) kävelyretkillään. Hänellä oli mukanaan ajan taiteilijoiden tapaan hopeakynä, sekä tabletti, josta kuva voitiin pyyhkiä ja josta luonnoksen saattoi työstää piirustukseksi ateljeessa.
Näitä nopeasti tehtyjä havaintoja kutsutaan joskus salamapiirustuksiksi tai salamaetsauksiksi. Tämä työmenetelmä mahdollisti Rembrandtin tuotannon ilmiömäisimmän ominaisuuden, joka on spontaanisuus.
 

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Robert Hughes: Mona Lisan kirous

Tunnettu kuvataiteen kriitikko, australialaissyntyinen, New Yorkissa asuva Robert Hughes on ankarasta auto-onnettomuudesta toivuttuaan kirjoittanut muun muassa omaelämänkerrallisen muistelman. Hän näkyy kirjoittavan silloin tällöin muun muassa brittiläiseen The Guardianiin, viimeksi hienon artikkelin Francis Baconista otsikolla ”Horrible!”

Hughes tunnetaan useiden televisioelokuvien kirjoittajana ja juontajana. Niistä varhaisin BBC-sarja ”The Shock of the New” (1980) teki modernismin teorioita tunnetuksi laajemmalle yleisölle.

The Observerin/Guardianin Vanessa Thorpe tietää kertoa , että Hughesin uusin televisio-ohjelma ”Mona Lisan kirous” (The Curse of Mona Lisa) esitetään Britannian Channel 4:ssa 21.9. 2008. Ohjelman aihe on taide ja raha ja sen esitys ajoittuu samoihin aikoihin Damien Hirstin 223 teoksen myyntitapahtuman kanssa.

Damien Hirst, Virgin Mother.

Hughes väittää, että olisi ”pieni ihme”, jos Hirstin yli kymmenen metriä korkea pronssipatsas Virgin Mother olisi viiden miljoonan punnan arvoinen ja kuitenkin sellaisen tekemä, jolla on ”niin vähän taitavuutta”. Kriitikko kutsuu Hirstin kuuluisaa formaliinissa uivaa haita ”maailman yliarvostetuimmaksi meriorganismiksi” ja nostattaa pitkähkön hyökkäyksen taiteilijaa vastaan, joka ”toimii kuin kaupallinen brändi” ja väittää sekä Hirstin että hänen hainsa todistavan, että taide on menettänyt kaiken hintalapusta erillään olevan merkityksen.

Hughes sanoo pelkäävänsä olevan viimeinen etuoikeutettu sukupolvi, joka käy taidegallerioissa ajattelematta näyttelyiden markkina-arvoa.

Damien Hirstin kelluva tiikerihai vuodelta 1991 nimeltään The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living on Hughesin arvion mukaan ”mauton kulutustavara”, vaikka taiteen keräilijä Charles Saatchi myi sen vuonna 2004 kahdeksalla miljoonalla punnalla. ”Se on ovela markkinointiväline, mutta teoksena absurdi”, sanoo Hughes. Tavallinen puolustus työlle on ollut se, että se peilaa ja horjuttaa nykyajan dekadenssia. Hughes sanoo: ”Ei näin, se on dekadenssia.”

Robert Hughes: "Ovela markkinointiväline, mutta teoksena absurdi."

Hughesin raju tuomio Britannian johtavalle nykytaiteilijalle on osa ohjelman keskeistä väitettä siitä muutoksesta, jota Hughes sanoo todistaneensa viimeisen 50 vuoden aikana New Yorkista käsin toimineena taiteen arvioijana. Ohjelma "Mona Lisan kirous" alkaa kuvilla Hirstin timanttipääkallosta For the Love of God, joka myytiin 50 miljoonalla punnalla ja jonka nyt omistaa eräs yhtymä.

Hughes väittää, että kaikki taideteokset nykyisin toimivat länsimaisessa kulttuurissa paljolti samaan tapaan kuin kuuluisuudet. Hän ajoittaa suuntauksen alun vuoteen 1962, kun Leonardon Mona Lisa lähti Louvresta ollakseen esillä New Yorkissa. Pitkät jonot sen näkemiseksi muuttivat mestariteoksen pelkäksi spektaakkeliksi, hän väittää. Nykyisin valtavat summat rahaa, joita keräilijät maksavat taidehuutokaupoissa jättäen suuret määrät teoksia julkisten taidemuseoiden ulottumattomiin merkitsevät, että itse taide on määritelty uudelleen. Hän esittää, että teokset ovat nykyisin kuin filmitähtiä gallerioiden ollessa alennettuja limusiinien tasolle, joita käytetään niiden välittämiseksi ihmisille. Hughes varottaa: ”Taide spektaakkelina menettää merkityksensä.”

Damien Hirst, For the Love of God. Hinta: 50 miljoonaa puntaa.

Muistelen Robert Hughesin ennenkin lausuneen varsin kriittisiä huomautuksia BritArtin suuntaan, mutta näin kovilla hän ei ole vielä ampunut.

Artikkelin toimittaja huomauttaa, että parhaillaan Royal Academy odottaa vielä vastausta Damien Hirstiltä, suostuuko hän kuninkaalliseksi akateemikoksi, joka on korkein kunnianosoitus brittiläiselle toimivalle taiteilijalle. Hirstin BritArt toverit Gary Hume ja Tracey Emin ovat jo akateemikkoja, joten kutsu liittyä akateemikkoklubiin on houkutteleva. Huolimatta siitä, että Hirst aikoinaan kutsuikin Britannian kuninkaallista akatemiaa sanoilla ”iso, lihava ja kalkkiutunut vanha, pompöösi instituutio.”

P.S. Guardianin lauantain lehdessä on Ian Jackin varsin valaiseva artikkeli kansainvälisen taidekaupan tilanteesta, jossa pohditaan myös Damien Hirstin myymättä jääneiden teosten kohtaloa ja taidemarkkinoiden suhdetta maailmantalouden tilanteeseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...