Kaksikymmentä vuotta sitten Suomen nykytaiteen museon arkkitehtuurikilpailu herätti närää, koska voittajana oli amerikkalainen Steven Holl ja suomalaiset arkkitehdit jäivät nuolemaan näppejään. Vielä suuremman keskustelun aiheutti kuitenkin se, että nykytaiteen museo ja Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas tulisivat liki toisiaan.
Keskusteluinnostus jatkui, kun Kiasmaksi kastetun museon rakennustyöt alkoivat ja rakennustyömaan ympärille rakennettiin suoja-aita. Kilpailuidean tuloksena aita maalattiin vaaleanpunaiseksi, mutta pelkkä aidan väri aiheutti kuohuntaa. Eräs keskustelija kirjoitti:
”Pinkin punaista niin lähelle Marskia. Röyhkeätä, halusiko arvostelulautakunta ärsyttää. Mauton värivalinta, vastoin ihmisyyden rakentamista.”
Kulttuuriministeriö, joka myöhemminkin puuttui kuumentuneeseen keskusteluun Teemu Mäen niin sanotusta Kissantappovideosta, määräsi Mannerheimin patsasta lähinnä olevan aitaosuuden maalattavan harmaaksi.
Keskustelua Kiasman kulmilla on riittänyt, eikä nykytaiteen museomme ole saanut siitä tarpeekseen. Se haluaa Mannerheimin patsaalle kaverin, julkisen taideteoksen Kiasman läheisyyteen.
Niinpä Valtion taideteostoimikunta, jolla on kaksoisrooli Kansallisgallerian alaisena osana määrätä myös sen rakennusten taideteoksista, suunnitteli taidekilpailun, jossa etsitään teosta, joka haastaa totutun käsityksen julkisesta taiteesta sekä herättää ajatuksia ja keskustelua.
Taustalla on myös se, että Kiasman lähiympäristö on muuttumassa. Kiasman takana olevalle Kansalaistorille on alettu rakentamaan Keskustakirjastoa ja naapuriin, Mannerheimintien toiselle puolelle rakennetaan Suomen suurinta yksityistä taidemuseota, Amos Rexiä. Sen rakennustyömaan suoja-aidan väri ei ole tiettävästi herättänyt suuria intohimoja eikä sensurointia.
Tulokset
Tähän asti kaikki on hyvin ja kannatettavaa, mutta entä kilpailun tulokset, jotka ovat esillä Kiasmassa? Marskin kaveriksi haki avoimessa kilpailussa 363 ehdotusta, joista valittiin kuusi finalistia.
Mukana on hyviä ideoita, jotka varmasti herättävät ajatuksia ja toivottavasti myös keskustelua, sekä muuttavat yleisiä käsityksiä julkisesta taiteesta tänään.
Ajatuksiin ja mielikuviin perustuvaa taidetta voisi kutsua ideationaaliseksi. Hankaluus on siinä, että pelkkä keskustelun herättäminen ja hyvät ideat eivät kuitenkaan ole riittäviä rakennuspuita julkisen taiteen onnistumiseksi. Kaikkien kuuden ehdotuksen ongelma on niiden heikko, lähes olematon suhde ympäristöön. Mikään niistä ei innostu myöskään keskusteluun, vuoropuheluun tai väittelyyn myöskään Mannerheimin ratsastajapatsaan kanssa.
Ideoistaan innostumisen lisäksi taiteilijoiden pitäisi pohtia enemmän sitä, minkälaiseen ympäristöön heidän teoksensa tulevat. Ympäristösuhde ei ole uusi asia taiteessa, mutta se on välttämätön osa myös uusinta nykytaidetta ja varsinkin jos puhutaan julkisesta taiteesta. Ympäristöön liittyvä julkinen taide ei tarkoita harmoniaa suhteessa ympäristöön, vaan se voi olla myös vastakkainen eli antiteettinen suhteessa siihen. Valitettavasti tällaisiakaan näkökulmia ei loppusuoralle valituissa teoksissa ole.
En suosittele mitään ehdotettua kuutta teosta toteutettavaksi. Niissä on ihan hyviä ideoita, mutta yhdessäkään ei ole sitä erinomaisuutta, jota julkinen taide vaatii.
Vain paras on kyllin hyvää
Taidekilpailujen järjestäminen julkisesta taiteesta on kannatettavaa ja toivottavasti taidekilpailuja toteutetaan enemmänkin. Kiasman taidekilpailun voi nähdä myös samankaltaisena yrityksenä luoda keskustelua kaupunkisuunnittelusta kuin Guggenheim Helsinki arkkitehtuurikilpailun järjestämisen. Kumpikaan kilpailu ei tuottanut järin nerokkaita tuloksia.
Esimerkki kilpailun laatua tuottavasta vaikutuksesta kaupunkiympäristöön on Helsingin Meilahden HUS:in sairaala-alueen taideteoskilpailu, jonka tulokset julkistettiin viime elokuussa. Kävin tutkimassa elokuussa kutsukilpailun muut ehdotukset, ja totesin niiden ogelmaksi oikeastaan saman kuin Kiasman kilpailutulostenkin. Esitettyjen teosten ympäristösuhde ei ole riittävä.
Mutta kilpailun voitti teos, joka on yksi ylitse muiden. Matti Peltokankaan Suuri sydän on tummanpunainen muoto, jonka hahmo on moniselitteinen. Se muistuttaa sydämenmuotoista symbolia, mutta toisesta suunnasta katsottuna se näyttää pisaralta tai kyyneleeltä. Suuri sydän ottaa muhkeaan syliinsä suuret rakennusmassat ja kallioisen aukion. Se inhimillistä steriilin tuntuista sairaala-aluetta, ja kerää huomion myös korkealta, potilasosastojen ikkunoista. Ehdotuksessa on sitä erinomaisuutta, jota julkiseen taiteeseen tarvitaan.
 |
| Matti Peltokangas, Suuri sydän, 2015, ehdotus HUS:in taideteokseksi. |
3 kommenttia:
Hei, nyt olen eri mieltä navigaattorin kanssa- tässä on aina ongelma kun näitä valmiiseen ympäristöön sijoitettavia teoksia ideoidaan - ne näyttävät suhtautuvan ympäristöönsä heikosti- tässä sairaalan asukkaalle syntyy ja muillekin syntyy ahdistus ; iso verenpunainen sydän kuin liikeennmerkki terveyden ja sairauden valtaväylillä - ei ole hyvä tähän paikkaa- Toki se ottaa ahltuunsa koko paikan.
Samaa mielt Mannerheimin kavereista- niissäkin on hikoiltu ideoiden kanssa - mutta mikään ei ole valinnoista siis onnistunut - siellä oli muutama kehityskelpoinen käsitetaideteos äänillä ja kotiloilla , mutta muuten aika orpoa on jos joku noista kehittelemälläkään valita- osa oli jopa kammottavia-
Kyllä mä vähän niinku komppaan Heikkiä.
Vähän niinku kuuntelisi Tomppaa, tämä niksitaidepirkka.
Lähetä kommentti