“Myyttinen mielikuvitus kohottaa Pekka Jylhän luomoavaa veistosta, jossa täytetty jänis on itsevarmana altaan reunalla, joka on kirkkaalla vedellä täytetty ruostumattimasta teräksestä oleva lähes kaksimetrinen astia.” Näin kirjoittaa Ken Johnson Pekka Jylhän teoksesta. Jutun perusteellisuus viittaa tavallisesti siihen, että kriitikko on innostunut näyttelystä. Juttu on myös melko pitkä, mutta ei NYTin isoimpia kuitenkaan. Sen yhteydessä ei myöskään julkaista kuvasarjaa näyttelyn teoksista, joka on tullut lehden tavaksi suurempien näyttelyiden yhteydessä.
Ken Johnson onnistuu myös jollakin tapaa luonnehtimaan teoksista ilmenevää suomalaisuuden henkeä, tehtävä joka on aina vaikea kriitikolle, varsinkin ja luultavasti kun ei tiedä maasta yhtään mitään. Kieli poskella tai huumorin keinoin Johnson välttää kansalliset stereotypiat, joita tavallisesti kansainvälisten näyttelyiden kritiikeissä esiintyy.
Teksti on diplomaattisen kohteliasta ja on pääasiassa deskriptiivistä eli kuvailevaa ja analyyttistä kritiikkiä. Ainakin ne, jotka tuntevat suomalaista nykytaidetta, saavat jonkinlaisen käsityksen näyttelyn kokonaisuudesta.
Kuten kirjoittajalle, minullekin oli yllätys, että mukana on myös teoksia 1960-luvulta, Erkki Kurenniemen elokuva ja installaatio. Mukana on myös Matti Suurosen Futuron, tuon legendaarisen U.F.O. talon interiööri. Kirjoittajan mielestä vanhempien nykytaiteen teosten mukanaolo on nurinkurista. Täältä katsottuna se kertoo kuitenkin varsin ajankohtaisesta asiasta, onhan suomalainen nykytaide on tulossa ”siihen ikään” eli saamassa historiaa.
* *
Juri nyt kansainvälisen taidemaailman huomio on keskittynyt Baseliin, Sveitsiin, jossa pidetään maailman suurimmat vuosittaiset taidemessut. NYTin Carol Vogel, joka vastaa lehden Euroopan taidekirjoittelusta otsikoi, että ”Ellsworth Kelly paistattelee Baselissa”. Lehden päätaidekriitikko Roberta Smith kirjoittaa METin mestarivalokuvia 1840-1940 esittelevästä näyttelystä. Viime viikolla lehdessä julkaistiin katsaus Anish Kapoorin näyttelyyn Chicagossa hienon ja valaisevan kuvasarjan kera.
3 kommenttia:
Täytyy kysyä tässä ohimennen kun jo toisen kerran viittaat suomalaisten esiintymiseen New Yorkissa, että oletko lukenut taidehistorioitsija Siri Hustvedtin romaanin "Kaikki mitä rakastin"?
Se siis on romaani, mutta siinä parin eräänlaisen tapaustutkimuksen kautta läpi sitä minkälainen New Yorkin taidemaailma on.
Romaanina kirja ei ollut mitenkään suurenmoinen, mutta minua hymyilytti sen kyynisyys. Minusta siinä kyynisyydessä näkyy menneen taidepääkaupungin lumoa.
Ei silti, minulle jäi tunne että kyllä taustalla oli todellisia taiteilijakohtaloita. Fiktion puolelle taas jäivät (ja olen aika varma tästä!) snuff-jutut, joista aina huhutaan, mutta joita ei todistettavasti ole tapahtunut sen paremmin elokuvissa kuin happeningeissäkään.
Toisaalta taas on ymmärrettävää että suomalaiset ovat iloisia näkyvyydestään (edes ilman kuvia) New Yorkissa, jota useimmat eurooppalaiset kai edelleen pitävät Mekkana.
Koska Suomi on niin pieni ja koska se nyt kumminkin NYC:n hulinaan hukkuu.
Näinä postmoderneina aikoina onneksi kaikki käy. Kurenniemi on kyllä henk.kohtaisen mielipiteeni mukaan asiaa.
Enpä ole mainitsemaasi kirjaa lukenut, kiitos vinkistä, laitan korvan taakse. Oma opaskirjani aikoinaan New Yorkin ja läntisen maailman nykytaiteen taustoihin, juoruihin ja tarinoihin oli brittiläisamerikkalaisen Anthony Haden-Guestin True Colors(1998). Näitä taidemaailman taustaa valaisevia kirjoja saattaa olla useampiakin.
Ongelmana on se, että esimerkiksi Haden-Guestin tarinat ja taiteilijatkin vanhenevat. Viime vuosien suurin myllerryshän on ollut hulluksi menneiden taidemarkkinoiden raju boomiaika. Sitä ei täällä Finlandiassa tiedetä mitään, ehkä onneksi, mutta olisi kiva saada käsiinsä joku asiaa tunteva ja selvittävä ajankohtainen pamfletti.
Joo, kyllä New Yorkissa pidetystä näyttelystä saa vieläkin kivan meriittimerkinnän taiteilijan kuin taiteilijan ansioluetteloon, vaikka itse näyttely ei kaksinen olisikaan.
Suuriin kaupunkeihin ja varsinkin newyorkilaisuuteen kuuluu tietty kyynisyys, kovaksikeitetty ja dead pan huumori. Vaikka itse manhattanilaiset ovat saarella asuvien tapaan pohjimmiltaan melko pikkukaupunkilaisia, kuten hesalaisetkin, vaikka suurkaupungiksi ei sitä voi lukea.
Ilmeisesti NYTin kriitikko oudoksui 1960-ja 70-lukujen taidetta suomalaistaiteilijoiden näyttelyssä, jonka odottaisi esittävän uusinta. Ja totta kai on iloisesti hurrattava, kun suurehko suomalainen taidenäyttely esitetään ulkomailla, sen verran on urheilumieltä Kulttuurinavigaattorinkin repussa.
Jos saat Hustvedtin kirjan käsiisi, niin muista että nainen on opiskellut taidehistoriaa Euroopassa.
Ei se niin kaukana ole New York.
Ja kuvittelen että nuo inhotukset kuten snuffit ovat osa sairasta markkinataloutta (onko semmoista tervettä olemassakaan?).
Tuntuu olevan totta täälläkin, tosin hämmästyttävästi mutkan kautta: poliitikot käyttävät kuvataiteilijoiden "sisällöntuotantoa" hyväkseen ostaessaan ääniä...
Tai mitä ikinänsä ostavatkin, en ole päässyt asiasta perille toistaiseksi.
Lähetä kommentti