Formalismin, analyysin ja ihmisyyden taito

Postiluukusta tipahti tänään kaksi näyttelykutsukorttia. Toinen on Sam Vannin näyttelyyn, joka avataan ensi viikolla Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa. Näyttelyn otsikko on ”Opettaja ja esikuva”. Mielessäni kävi, että vaikka en ole koskaan tavannut Sam Vannia, hän on siitä huolimatta opettajani. Olen nimittäin tavannut Sam Vannin teokset. Olen katsonut niitä silmästä silmään.

Contrapunctus sijoittui Ateneumin Maamme Taulu-äänestyksessä sijalle 116 ja Aamulehden äänestyslistalla se nousi sijalle 93. Omassa rankinglistassani Contrapunctus taitaa olla kymmenen ensimmäisen joukossa. Se on ollut Top Tenissäni jo pitkään.

Sam Vannin Contrapunctuksesta (1952) tuli nuoruudessani Helsingissä 1970-luvulla ainakin taidepiireissä eräänlainen kulttikuva. Tulkinnan mukaan se esittää ihmiskunnan kehitystä, menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Tuohon aikaan oli tapana luoda erityisen painokkaita silmäyksiä tuon panoraaman formaattiin tehdyn suurehkon maalauksen erääseen viivarykelmään. Se oli vallankumous. Varsinkin vallankumousta edeltävät ja sitä seuraavat maalauksen osat saivat erityismerkityksiä, joita pohdittiin iltatolkulla. Keskustelukumppaneihin saattoi tehdä suuren vaikutuksen toteamalla: "Niin, teos on raskaana, raskaana merkityksistä."

Opiskelin Vapaan taidekoulun iltalinjalla piirtämistä. Kuvanveistäjä Raimo Heinon luento sommittelusta teki lähtemättömän vaikutuksen. Tutustuin myös Unto Pusan Teknisen korkeakoulun julkaisemaan kirjaan nimeltä Plastillinen sommittelu.

Olin innostunut kuvataiteesta oppikoulussa. Ehkä ensimmäinen teoreettinen havainto, jonka tein katsellessani uteliain silmin kirjojen taidekuvia oli se, että jokainen tekee taiteesta omia johtopäätöksiään. Käsitin heti, että toisin kuin muissa oppiaineissa, kuvataiteen totuudet ovat suhteellisia. Paljon myöhemmin huomasin, että tästä taiteen relativistisesta käsityksestä tuli aikamme varsinainen tunnuslause, paradigma, diskurssi ja ideologeema. Sitä äidilliset taidekriitikot, taidemuseoiden kuraattorit, toimittajat ja filosofit tolkuttavat nykyisin tolkuttamasta päästyäänkin, vaikka asia on itsestään selvä jokaiselle, joka vähänkin taidetta on tarkastellut. Nykyisin vallitsee hyvin suuri yksimielisyys, yksimielisyys moninaisuudesta.

Vaikka kaikki oli suhteellista, sommittelun lainalaisuudet ja väriopin teoriat kiinnostivat minua nuorena. Siinä oppi analysoimaan asioita, jäsentämään taideteoksia mielessään ja selvittämään, miten ne on tehty. Nykyisin ei kukaan analysoi mitään, saatikka sitten taidetta, kun kuvien virta on niin kiivas. Analyysin taito on kehittynyt vain pörssikursseissa ja jääkiekko-otteluiden televisioinneissa.

Olin juuri muistelemassa näitä asioita ja ylistämässä mielessäni Sam Vannia ja formalismin tärkeää merkitystä taiteen ymmärtämisessä, kun avasin toisen kirjekuoren. Mäntän kuvataideviikkojen kutsukortissa on kuva Jonna Janduinin veistoksesta Vierailija ja kortin teksti on ”Ihmisyyden taito”, jonka skannaan tähän. Kaikessa antimodernistisuudessa, formalismin vastaisuudessa ja antisankarillisuudessa se kosketti. Korkea moderni ja ylpeä rigorismi pyyhkiytyi tunnelmistani. Tilalle tuli sentimentaalinen, moralistinen ja naivi postmodernismi.