Bulkkijournalismi latisti Picasson vastaanoton

Tage Danielssonin elokuvasta Picassos Äventyr (1978).

”Anne Baldessari kehotti että on korkea aika antaa töiden puhua. ’Nyt pitää tutkia, kokea ja katsoa itse töitä, tuntea niistä välittyvä energia ja unohtaa muu.’” (Sanna Eskelinen, Eeva 10/09)

 ”Buenos dias Señor Pablo. Industria Picasso, huh?” Dolores [Leena Olin] elokuvassa Picasson seikkailut.

Istun rauhallisessa huoneessa Kuvataiteen keskusarkistossa Ateneumissa keskellä Helsinkiä ja luen Picasso-näyttelystä kerättyjä kolmea lehdistömapillista uutisia, reportaaseja, haastatteluja, kritiikkejä, pikku-uutisointeja, lähtöjuttuja ja kainalojuttuja. Huomaan pian, että suurin osa aineistosta jämähti toistamaan samoja, kuluneita aiheita kuin uralleen juuttunut gramofoni: Picasson kuuluisuutta, Ateneumin näyttelyn kustannusten ”seitsennumeroisen luvun” arvoituksellista suuruutta (raha on suuruuden mitta) ja raviurheilumaisia arvioita siitä, kuinka monta sataa tuhatta kävijää näyttely tulee saamaan.

Suomalaisen hengenelämän raakamaterialismista kertoo Hämeen Sanomien (21.9.2009) pääkirjoitus, jossa todetaan Picasso-näyttelyn todistavan, että ”Näyttely on myös selvinä euroina mitattavaa bisnestä.” Kirkkonummen Sanomissa (24.9.2009) kansanedustaja Raija Vahasalo (kok.) toteaa, että Picasson Poika ja piippu-maalauksen hinnaksi nuijittiin 2004 104 miljoonaa dollaria: ”Siinä on hämmentävä yksityiskohta pohdittavaksi, kun syventyy Ateneumin näyttelyn ilmaisuvoimaan.”  

Vähitellen kuvani Picasso-näyttelyn lehdistövastaanotosta alkaa selvitä. Se muistuttaa jotain sellaista, jota taidetta koskevan journalismin ei pitäisi missään nimessä olla. Aiheesta julkaistiin artikkeleita liukuhihnatyyliin, Picasso tarjottiin suomalaisille bulkkijournalismina. 

Omakohtaisuus vakan alle

Muutaman seinän takana taidemuseon näyttelytilat kuhisevat yleisöä, joka katselee Picasson teoksia. Ajattelen, että jokainen hetki näyttelytiloissa tuo yleisölle tuhansia uusia ja eläviä kokemuksia ja havaintoja taiteesta, mutta tällaisista asioista ei kerro lukijoilleen juuri mikään Picasson näyttelyn lehtileike.

Picasson Suomen vierailusta ei tullut toimittajille ja taidekriitikoille omakohtaista elämystä. He jättivät koteihinsa yleensä niin tavallisen ja ainakin takavuosina yleisen subjektiivisen tarkastelutavan ottaen käteensä koulumestarin karttakepin. Picasson taiteesta ei kerrottu lukijoille, kuulijoille ja katsojille itsetarkkailun eli introspektion keinoin, vaan toistamalla itsen ulkopuolella olevia asioita. Jos kokemuksista kerrottiin, ne tulivat yleensä näyttelyn kuraattorin Anne Baldessarin tai museojohtaja Maija Tanninen-Mattilan repliikkien myötä. Monia muitakin sijaiskokijoita käytettiin, kuten Otso Kantokorpi Tapani Mikkosta ja Juha Hälikkää. (Taide 5/09)

Ajattelin esteettistä relativismia, joka mukaan kauneuden arviointi on suhteessa yksilöihin, kulttuureihin, aikakausiin ja konteksteihin, eikä kauneudella ole mitään yleisiä kriteerejä. Onko aikamme sisäistänyt relativismin kaanonin niin syvästi, että se pitää taiteesta kokemisen kertomistakin tiedotusvälineissä tabuna?

Eikö taiteeseen ja kritiikkiin kuitenkin kuulu sen herättämistä tunteista ja ajatuksista kertominen? Miksi toimittajat eivät kertoneet omista, näyttelyn herättämistä tunteistaan ja miksi kriitikot karttoivat kirjoittamasta omakohtaisia tulkintoja silloin kun he seisoivat Picasson teosten edessä?  Ehkä he pelkäsivät Picassoa, koska hänestä on niin paljon kirjoitettu, tulkittu ja tutkittu. On helpompi tarttua kirjallisuuteen ja muiden sanomiin asioihin kuin siihen, mitä itse kokee ja ajattelee. Omakohtaisuutta ei kuitenkaan pitäisi pistää vakan alle, eikä tunteistaan kertomista pelätä, vaikka kylmässä ja kaukaisessa Pohjolassa eletäänkin.

Kokemuksia yllättäviltä tahoilta    

Poikkeuksiakin löytyi. Ennakkopöhinän helmi oli Ilta-Sanomissa (17.12.2008) julkaistu Antero Virtasen Pariisin raportti Picasso ja vanhat mestarit, joka kertoi Pariisin ja Lontoon näyttelyiden Picasso-teemoista sekä syvensi tietoa muun muassa maalauksista Algerin naiset ja Aamiainen nurmikolla. 

Marja-Terttu Kivirinta kirjoitti Taide&Design-lehdessä (2/2009) elävästi ja omakohtaiseen havainnointiin perustuen kokemuksistaan Guernica-maalauksen edessä, kuten Jukka Ahdelmakin (Länsi-Savo 18.9.2009).  Dan Sundell (Hufvudstadsbladet 17.9.2009) esitti ilahduttavina poikkeuksina omia tulkintojaan. Omakohtaisia tuntojaan Picasson teoksista mainitsi myös Leena-Riitta Salminen (Kymen Sanomat 18.10.2009)

Picasson poliittisuus oli tabu. Vain Tiedonantajassa (25.9.2009) Juha-Pekka Väisänen kertoi lukijoilleen taiteilijan kommunistipuolueen jäsenyydestä 1944-1973 ja pönäkästä, ”luuppaavasta” lausunnosta ”Olen kommunisti ja maalaukseni ovat kommunistisia maalauksia.” Eräs Picasso-vastaanoton helmistä löytyi yllättävästä julkaisusta, Ruotuväki lehdestä (17/2009), jossa Simo Häkli pohti omakohtaisilla tulkinnoillaan taiteilijan pasifismia otsikolla ”Kolmen sodan Picasso”.

Kaikki tietävät, että Picasso on nero, mutta kun sana ei ole nykyisin poliittisesti korrekti, käsitettä ei pohdittu. Annamari Vänskä tuskisteli miesvaltaista taidemaailmaa ja leimasi Picasson ”äijien äijäksi” Taide-lehden kolumnissaan (Taide 4/09). Suomen ortodoksisen kirkon Joensuun piispa Arseni oli ainoa, joka uskalsi kirjoittaa Picasson neroudesta, joka oli hänen tukintansa mukaan: ”hänen muuntautumis- ja omaksumiskyvyssään sekä estottomassa rohkeudessaan.”

Arseni kommentoi: ”Picasson persoonan heikkouksia on arvosteltu, mutta teokset on jätetty siinä suhteessa melkeinpä rauhaan. Taiteilija ei itse karsinut mitään, vaan katsoi, että se on jälkipolvien tehtävä.” Kirjoituksessa oli oikeastaan ainoa jonkin verran kriittinen lausunto taiteilijasta: ”Nerouden myytti elää kuitenkin Picasson taiteen ympärillä niin vahvana, että harva nykyäänkään uskaltaa sanoa ääneen, että mestarin teoksilla oli silloin tällöin sadun keisarin tavoin ’uudet vaatteet’.” (Savon Sanomat 6.11.2009)

Täyslaidallisesta Picassoa saattaa helposti myös tulla kulttuurikolonialismia. Siksi sympatiaani herättivät artikkelit (Marianna Palmgren, Östra Nyland/Kotka Nyheter 19.9.2009 ja Maaria Niemi Pohjalainen 30.9.2009), joissa jäljitettiin Picasson maalaus Itä-Uudeltamaalta ja ”Vaastastakin löytyy Picasso”.

Omaperäinen oli myös Marja Ylösen artikkeli (Satakunnan Kansa 31.10.2009), jossa pohdittiin, taide-elämyksen ympäristökuormitusta otsikolla ”Tuhoaako Picasso-näyttelykin maapalloa.”

Miten blockbusterin kanssa maataan?

Tietysti blockbusterin ja erityisesti Picasso-blockbusterin kanssa on vaikea asettua makaamaan. Tiedotus ja markkinointi toimivat kuin kone ja se vedättää eniten niitä kirjoittajia, joiden kokemus Picassosta on vähäisin. Ensimmäistä kertaa näyttelyssä kokeiltiin ennakkolippujen myyntiä, josta saatiin näppärä uutisaihe. Siitä bulkkijournalismi veisteli uutisia, joita se sylki ulos maailmalle kuin painokone.

Muistelin lausuntoa, jonka antoi viime keväänä The Guardianissa eräs museoalan titaaneista, Britannian National Galleryn uusi johtaja Nicholas Penny. Hän sanoi, että suuren, seksikkään blockbusterin aika on ohi. Hän sanoi yrittävänsä saada aikaa vähemmän melua ja tuottavansa enemmän odottamattomia, ehkä tutkitumpia näyttelyitä.

Heikki Kastemaa

Julkaistu Kritiikin Uutiset 4/2009 lehdessä. 

Vihaan Picassoa

Itkevä nainen, 1937 syntyi Guernican tekemisen aikaan.

Olen harrastanut viime päivät lähiluentaa. Seuraan sitä, miten media kohtelee Ateneumissa avattua Picasso-näyttelyä.

Luettuani, kuunneltuani ja katsottuani lähes kaiken näyttelyä koskevan hypen ja pöhinän olen tullut siihen johtopäätökseen, jonka jokainen vastaavaan tilanteeseen joutunut tervejärkinen toteaisi tässä vaiheessa: vihaan Picassoa.

Uusimman blockbuster-kulttuuritapahtuman uutisoinnista suomalaisessa mediassa saa helposti sellaisen käsityksen, että kyseessä ei ole taidenäyttely, vaan pikemminkin raviurheilua. Toimittajat ovat syvään urheiluhenkeen kiinnostuneita vain määristä eli siitä, miten kuuluisa Picasso on, paljonko hänen teoksistaan maksetaan ja montako teosta on esillä näyttelyssä.

Elokuvasta Picasson seikkailut.

Ennen kaikkea uteliaisuus kohdistuu siihen, että veikataan paljonko katsojia näyttely tulee saamaan. Blockbuster-näyttelyiden kotimaiseksi mittapuuksi näyttää tulleen Ateneumin edellinen Edelfelt-näyttely, jossa kävi yli kolme sataa tuhatta katsojaa. (Edelfelt-näyttelystä ja blockbustereista enemmän tässä artikkelissani)

Ja voi tuota ehtymätöntä Picasso-sitaattien lorinaa! Onhan kyseessä mediapersoonallisuus jo ainakin 1920-luvulta asti, jonka suuhun on editoitu kaikenlaista enemmän tai vähemmän osuvaa, sanottua tai keksittyä. Toimittajat näyttävät poimivan Picasson sound bitet kuin dogmaattinen fanittaja sanat idolinsa huulilta.

Sitten on tuo kuluneen äänilevyn rahiseva elämäkerta-osasto, jonka neula toistaa aiheita Picasson naiset, rikkaudet ja kuuluisuus. Henkilökohtaisella mässäily Picasso-näyttelyssä sopii niille toimittajille, jotka eivät osaa käyttää silmiään eivätkä aivojaan.

Tuota median välittämää Picassoa vihaan. Hänen taiteestaan kyllä tykkään kuin hullu puurosta.

Kumman kritiikittömästi asiantuntijakriitikotkin näyttävät hyrisevän Picasso-näyttelystä. Suomalainen taidearvostelu, josta puuttuu kritiikki, on jo vanha vitsi. Hankaluus on siinä, että kriitikoiden kritiikittömyys vain lyö lisää löylyä tyhjänpäiväiselle Picasson mytologialle, häneen liitettyyn nero-myyttiin. Picasso on varmaan nero, mutta emme voi mitään sille, että tuo sana on niin raskas merkityksistä, että Tuomas Enbuske voisi tehdä siitä televisio-ohjelman.

Huomion kiinnittäminen kaikenlaisiin vähemmän merkityksellisiin asioihin on vaivannut myös Ateneumin Picasso-näyttelyn kuraattoria Anne Baldessaria. Hän sanoo Ylen haastattelussa, että on aika karistaa Picasson yltä hänen henkilöönsä liittyvät mielikuvat ja kaikki pinnalliset ja helpot käsitykset hänen taiteestaan.

Hienoa, mutta voi vain kysyä, vahvistaako vai uudistaako suomalainen kulttuurijournalismi kauhtunutta, korkeamodernismin aikaista Picasso-kuvaa?

Miehen pää, 1972.

Blogi ja palimpsesti

Miltä Ateneumin Picasso sitten näyttää? Siinä on muutamia huonoja piirustuksia, jonkin verran Picasson bulkkituotantoa, mutta enimmäkseen hyviä ja muutama erinomainen Picasso.

Näyttelyn alaotsikko ”Mestariteoksia Pariisin Picasso-museosta” on yhtä suureellinen kuin itseironinenkin, sillä näyttelyssä ei ole oikeastaan yhtään Picasson mestariteosta.

Mutta nämä asiat eivät haittaa ollenkaan. Päinvastoin, katsoja vertaa Picasson huonoimpiakin piirustuksia hänen tuotantonsa kehitykseen ja kokonaisuuteen. Mestariteosten luonnokset ja niihin viittaavat työt ovat myös kiehtovia kuriositeetteja, tunteehan Picasson mestariteokset jokainen peruskoululainenkin.

Ja mässäilemättä henkilökohtaisuuksilla voi todeta, että näyttelyssä avautuu Picasson taiteen päiväkirjamainen ote, jossa taide on elämän ja elämä taiteen näköistä. Tässä mielessä Ateneumin näyttely on kuin herkullinen Picasso-blogi nuoruuden elämäntuskasta vanhentuvan miehen tirkisteleviin seksiorgioihin. 

Useat meistä alkoivat imeä Picasson taidetta heti sen jälkeen, kun äidinmaito alkoi tuntua imelältä. Picasson taiteen kehitys näyttää olevan kuin kone, joka jauhaa jatkuvasti tuoreita näkökulmia katsojalle. Ainakaan tämän näyttelyn tarjoama Picasso ei ole liian kuluneesti Picasson näköinen. Se on kuin palimpsesti, monikerroksinen, vanha käsikirjoitus, jonka kerrosten alta paljastuu uusia.

Jos onnistuu karkottamaan mielestään blockbuster-näyttelyyn liimatun tyhjänpäiväisen brouhahaan, Picasson teosten vahva visuaalinen mielikuvitus ja usein lähes suggestiivinen kuvakieli jäävät leijumaan katsojan takaraivoon.