Bulkkijournalismi latisti Picasson vastaanoton

Tage Danielssonin elokuvasta Picassos Äventyr (1978).

”Anne Baldessari kehotti että on korkea aika antaa töiden puhua. ’Nyt pitää tutkia, kokea ja katsoa itse töitä, tuntea niistä välittyvä energia ja unohtaa muu.’” (Sanna Eskelinen, Eeva 10/09)

 ”Buenos dias Señor Pablo. Industria Picasso, huh?” Dolores [Leena Olin] elokuvassa Picasson seikkailut.

Istun rauhallisessa huoneessa Kuvataiteen keskusarkistossa Ateneumissa keskellä Helsinkiä ja luen Picasso-näyttelystä kerättyjä kolmea lehdistömapillista uutisia, reportaaseja, haastatteluja, kritiikkejä, pikku-uutisointeja, lähtöjuttuja ja kainalojuttuja. Huomaan pian, että suurin osa aineistosta jämähti toistamaan samoja, kuluneita aiheita kuin uralleen juuttunut gramofoni: Picasson kuuluisuutta, Ateneumin näyttelyn kustannusten ”seitsennumeroisen luvun” arvoituksellista suuruutta (raha on suuruuden mitta) ja raviurheilumaisia arvioita siitä, kuinka monta sataa tuhatta kävijää näyttely tulee saamaan.

Suomalaisen hengenelämän raakamaterialismista kertoo Hämeen Sanomien (21.9.2009) pääkirjoitus, jossa todetaan Picasso-näyttelyn todistavan, että ”Näyttely on myös selvinä euroina mitattavaa bisnestä.” Kirkkonummen Sanomissa (24.9.2009) kansanedustaja Raija Vahasalo (kok.) toteaa, että Picasson Poika ja piippu-maalauksen hinnaksi nuijittiin 2004 104 miljoonaa dollaria: ”Siinä on hämmentävä yksityiskohta pohdittavaksi, kun syventyy Ateneumin näyttelyn ilmaisuvoimaan.”  

Vähitellen kuvani Picasso-näyttelyn lehdistövastaanotosta alkaa selvitä. Se muistuttaa jotain sellaista, jota taidetta koskevan journalismin ei pitäisi missään nimessä olla. Aiheesta julkaistiin artikkeleita liukuhihnatyyliin, Picasso tarjottiin suomalaisille bulkkijournalismina. 

Omakohtaisuus vakan alle

Muutaman seinän takana taidemuseon näyttelytilat kuhisevat yleisöä, joka katselee Picasson teoksia. Ajattelen, että jokainen hetki näyttelytiloissa tuo yleisölle tuhansia uusia ja eläviä kokemuksia ja havaintoja taiteesta, mutta tällaisista asioista ei kerro lukijoilleen juuri mikään Picasson näyttelyn lehtileike.

Picasson Suomen vierailusta ei tullut toimittajille ja taidekriitikoille omakohtaista elämystä. He jättivät koteihinsa yleensä niin tavallisen ja ainakin takavuosina yleisen subjektiivisen tarkastelutavan ottaen käteensä koulumestarin karttakepin. Picasson taiteesta ei kerrottu lukijoille, kuulijoille ja katsojille itsetarkkailun eli introspektion keinoin, vaan toistamalla itsen ulkopuolella olevia asioita. Jos kokemuksista kerrottiin, ne tulivat yleensä näyttelyn kuraattorin Anne Baldessarin tai museojohtaja Maija Tanninen-Mattilan repliikkien myötä. Monia muitakin sijaiskokijoita käytettiin, kuten Otso Kantokorpi Tapani Mikkosta ja Juha Hälikkää. (Taide 5/09)

Ajattelin esteettistä relativismia, joka mukaan kauneuden arviointi on suhteessa yksilöihin, kulttuureihin, aikakausiin ja konteksteihin, eikä kauneudella ole mitään yleisiä kriteerejä. Onko aikamme sisäistänyt relativismin kaanonin niin syvästi, että se pitää taiteesta kokemisen kertomistakin tiedotusvälineissä tabuna?

Eikö taiteeseen ja kritiikkiin kuitenkin kuulu sen herättämistä tunteista ja ajatuksista kertominen? Miksi toimittajat eivät kertoneet omista, näyttelyn herättämistä tunteistaan ja miksi kriitikot karttoivat kirjoittamasta omakohtaisia tulkintoja silloin kun he seisoivat Picasson teosten edessä?  Ehkä he pelkäsivät Picassoa, koska hänestä on niin paljon kirjoitettu, tulkittu ja tutkittu. On helpompi tarttua kirjallisuuteen ja muiden sanomiin asioihin kuin siihen, mitä itse kokee ja ajattelee. Omakohtaisuutta ei kuitenkaan pitäisi pistää vakan alle, eikä tunteistaan kertomista pelätä, vaikka kylmässä ja kaukaisessa Pohjolassa eletäänkin.

Kokemuksia yllättäviltä tahoilta    

Poikkeuksiakin löytyi. Ennakkopöhinän helmi oli Ilta-Sanomissa (17.12.2008) julkaistu Antero Virtasen Pariisin raportti Picasso ja vanhat mestarit, joka kertoi Pariisin ja Lontoon näyttelyiden Picasso-teemoista sekä syvensi tietoa muun muassa maalauksista Algerin naiset ja Aamiainen nurmikolla. 

Marja-Terttu Kivirinta kirjoitti Taide&Design-lehdessä (2/2009) elävästi ja omakohtaiseen havainnointiin perustuen kokemuksistaan Guernica-maalauksen edessä, kuten Jukka Ahdelmakin (Länsi-Savo 18.9.2009).  Dan Sundell (Hufvudstadsbladet 17.9.2009) esitti ilahduttavina poikkeuksina omia tulkintojaan. Omakohtaisia tuntojaan Picasson teoksista mainitsi myös Leena-Riitta Salminen (Kymen Sanomat 18.10.2009)

Picasson poliittisuus oli tabu. Vain Tiedonantajassa (25.9.2009) Juha-Pekka Väisänen kertoi lukijoilleen taiteilijan kommunistipuolueen jäsenyydestä 1944-1973 ja pönäkästä, ”luuppaavasta” lausunnosta ”Olen kommunisti ja maalaukseni ovat kommunistisia maalauksia.” Eräs Picasso-vastaanoton helmistä löytyi yllättävästä julkaisusta, Ruotuväki lehdestä (17/2009), jossa Simo Häkli pohti omakohtaisilla tulkinnoillaan taiteilijan pasifismia otsikolla ”Kolmen sodan Picasso”.

Kaikki tietävät, että Picasso on nero, mutta kun sana ei ole nykyisin poliittisesti korrekti, käsitettä ei pohdittu. Annamari Vänskä tuskisteli miesvaltaista taidemaailmaa ja leimasi Picasson ”äijien äijäksi” Taide-lehden kolumnissaan (Taide 4/09). Suomen ortodoksisen kirkon Joensuun piispa Arseni oli ainoa, joka uskalsi kirjoittaa Picasson neroudesta, joka oli hänen tukintansa mukaan: ”hänen muuntautumis- ja omaksumiskyvyssään sekä estottomassa rohkeudessaan.”

Arseni kommentoi: ”Picasson persoonan heikkouksia on arvosteltu, mutta teokset on jätetty siinä suhteessa melkeinpä rauhaan. Taiteilija ei itse karsinut mitään, vaan katsoi, että se on jälkipolvien tehtävä.” Kirjoituksessa oli oikeastaan ainoa jonkin verran kriittinen lausunto taiteilijasta: ”Nerouden myytti elää kuitenkin Picasson taiteen ympärillä niin vahvana, että harva nykyäänkään uskaltaa sanoa ääneen, että mestarin teoksilla oli silloin tällöin sadun keisarin tavoin ’uudet vaatteet’.” (Savon Sanomat 6.11.2009)

Täyslaidallisesta Picassoa saattaa helposti myös tulla kulttuurikolonialismia. Siksi sympatiaani herättivät artikkelit (Marianna Palmgren, Östra Nyland/Kotka Nyheter 19.9.2009 ja Maaria Niemi Pohjalainen 30.9.2009), joissa jäljitettiin Picasson maalaus Itä-Uudeltamaalta ja ”Vaastastakin löytyy Picasso”.

Omaperäinen oli myös Marja Ylösen artikkeli (Satakunnan Kansa 31.10.2009), jossa pohdittiin, taide-elämyksen ympäristökuormitusta otsikolla ”Tuhoaako Picasso-näyttelykin maapalloa.”

Miten blockbusterin kanssa maataan?

Tietysti blockbusterin ja erityisesti Picasso-blockbusterin kanssa on vaikea asettua makaamaan. Tiedotus ja markkinointi toimivat kuin kone ja se vedättää eniten niitä kirjoittajia, joiden kokemus Picassosta on vähäisin. Ensimmäistä kertaa näyttelyssä kokeiltiin ennakkolippujen myyntiä, josta saatiin näppärä uutisaihe. Siitä bulkkijournalismi veisteli uutisia, joita se sylki ulos maailmalle kuin painokone.

Muistelin lausuntoa, jonka antoi viime keväänä The Guardianissa eräs museoalan titaaneista, Britannian National Galleryn uusi johtaja Nicholas Penny. Hän sanoi, että suuren, seksikkään blockbusterin aika on ohi. Hän sanoi yrittävänsä saada aikaa vähemmän melua ja tuottavansa enemmän odottamattomia, ehkä tutkitumpia näyttelyitä.

Heikki Kastemaa

Julkaistu Kritiikin Uutiset 4/2009 lehdessä.