Mutta Janne Gallen-Kallela-Sirénin mielipidekirjoitus tämän päivän Hesarin Sunnuntaidebatissa sai poliittiset nesteeni virtaamaan. Helsingin kaupungin kokoomuslainen taidemuseojohtaja yrittää tehdä jonkinlaista aatehistoriallista tiliä kansallisesta taideperinnöstämme.
Hän aloittaa kaivamalla esiin Gallen-Kallela-kortin. Suuren Akseli-isoisänsä maineella ratsastava museonjohtaja viittaa Suomen taiteen kultakauteen ja toteaa sotienvälisen Suomen kuvataiteen käpertyneen kuoreensa ja alkaneen toistaa kultakaudelta periytyviä kaavoja.
Silloinen oikeistolainen Suomi kynti hänen mielestään myös maaperän myöhemmälle suomettumiselle.
Museonjohtaja toteaa yksituumaan, että 1970-luvulla luotiin kuvataidekentän julkisin varoin ylläpidetyt rakenteet, muun muassa taidemuseolaitos ja apurahajärjestelmä. ”Samalla vuosikymmenellä työuransa aloittanut kulttuurikaarti piti tuohon aikaan tiukasti kiinni kulttuurisista ulkosuhteista kiinnittämällä itsensä ja työnantajansa aatteellisesti ja toiminnallisesti Neuvostoliittoon ja sen satelliitteihin.”
Hutera analyysi
Gallen-Kallela-Sirén toteaa, että taideviennistä vastasi suurelta osin Suomen taiteilijaseura. ”Sen maailmalle tuolloin lähettämistä taidenäyttelyistä suuri osa suuntautui itäblokin maihin.”
Museonjohtajan analyysi yskii. Taiteilijaseura vastasi kyllä paljolti taideviennistä, mutta opetusministeriö, ulkoministeriö ja niiden alaiset organisaatiot pitivät kyllä käsissään taideviennin lankoja. Suurin osa ulkomaille lähetetyistä näyttelyistä varmaan suuntautuikin itäblokin maihin, mutta so what? Haluaako porvarijohtaja nyt kyseenalaistaa kaiken sosialistisiin maihin suuntautuneen kulttuurivaihdon?
Muistettakoon myös kepulaisen rautarouva Marjatta Väänäsen taiteen ”taistolaisten” vastainen innokkuus. Tuo ex-taidekriitikko ja kulttuuritoimittaja sensuroi kulttuuriministerinä esimerkiksi Harro Koskisen teokset eräästä Ruotsiin viedystä näyttelystä.
Suomessa hyljeksittiin, kuten Gallen-Kallela-Sirén toteaa, länsimaisia vaikutteita ainakin 1970-luvulla (mutta ei kylläkään 1960-luvulla), mutta en sitäkään suureksi synniksi laskisi. Kääntyihän sosialistinen orientalismi noiden taiteellisen pysähtyneisyyden vuosien jälkeen taas pikaisesti oksidentaalisuudeksi, eli länsimaisuuden ihailuksi. Tuskinpa löytyy toista länsieurooppalaista maata, jossa amerikkalaisuuden ihailu olisi ollut niin varauksetonta kuin Suomessa, olipa kyse populaarikulttuurista tai korkeakulttuurin eri aloista.
Sori vaan Janne, mutta länsimaisia vaikutteita toivat maahamme paljon juuri vasemmistolaiset toimijat. Kulttuuriporvarithan pysyttelivät hiljaa tai antoivat äänensä Suomi-taiteen puolesta. Oikeistolaiset vastustivat kaikkein äänekkäimmin taiteen uusia tuulia esimerkiksi Ars 83:n yhteydessä käydyssä keskustelussa. Puheenvuoroja puolesta tai vastaan voi lukea kirjastani Nykyaikojen kampanjat.
Selkäpiitäni alkoi karmia, kun luin Gallen-Kallela-Sirénin toteamuksen, että ”Tutkimuksellista pesänselvitystä Suomen kuvataiteen suomettumisesta ei vielä ole tehty.” Tuollainen ”tutkimuksellinen pesänselvitys”, jossa aikamme johtavat kulttuurialojen porvarijohtajat sanelisivat ongelmanasettelun ja hypoteesit olisi varmaan aikamme parasta sosialistista realismia.
Taidemuseonjohtaja laskettelee: ”Suomessa ei ymmärretty, että on aivan eri asia olla marxisti Pariisissa tai New Yorkissa kuin pääkaupungissa, josta matkaa Leningradiin oli linnuntietä 300 kilometriä. Neuvostoliiton naapurissa sijaitsevalla vapaalla tai osittain vapaalla valtiolla ei ollut varaa olla henkisesti itään päin rähmällään. Kuitenkin oltiin. Laskua maksetaan edelleen.”
Kulttuuriporvarien traumat
Suomalaisella kulttuurivasemmistolla oli aikoinaan varsin vähän yhteyksiä Euroopan vaihtoehtoisiin vasemmistoliikkeisiin, se on totta, mutta Gallen-Kallela-Sirén unohtaa mainita, että henkistä rähmälläänoloa Neuvostoliittoon harjoittivat myös porvarit. Eikö juuri poliittisen porvariston, kulttuuriporvariston kykenemättömyys murtautua ulos kylmän sodan aikaisista henkisistä betonibunkkereista ole eräs Suomen aatehistorian suuria traagisia virhesuuntauksia?
Vaikka olin jonkinlainen vasemmistolainen vielä 1980-luvulla, oli masentavaa seurata Uuden Suomen auringonlaskua. Yhtä masentavaa on ollut seurata oikeistopopulistiseen suuntaan kehittyneen US.FI:n auringonlaskua. Ainoa suuren linjan sodanjälkeinen kulttuurialoite, minkä kotimainen kulttuuriporvaristo on saanut aikaan, on tragikoominen ”kulttuurikaanonit Suomeen”. Purkavatko kulttuurioikeistolaiset kuviteltuun ”suomettumiseen” vasemmistohegemonian aikaisia traumojaan?
Tuntuu siltä, kuin vakavasti otettavan kulttuuripolitiikan sijaan porvarit halajaisivat takaisin aikaan ennen 1960- ja 70-lukujen saavutuksia, kulttuurihallintoa ja kulttuuritoimintaa. Halutaanko nyt takaisin säätiöiden ja yhdistysten, kulttuuriauktoriteettien ja mesenaattien tunkkaisiin kulttuurikuvioihin? Eikö kulttuurilaitoksia pitäisi pystyä kehittämään avoimesti ja julkisesti? Ymmärrän toisaalta sen, että säätiöt suojelevat kulttuurilaitosten pitkän tähtäyksen toimintaa lyhytnäköiseltä ja asiantuntemattomalta päivänpolitiikalta, muun muassa porvaripopulismilta, vihermoralismilta tai vasemmistoruikutukselta.
Kiasmasta
Ei Kiasma kovinkaan syvässä kriisissä käsittääkseni ole. Sen pyöröovet väpättävät ja rampeilla riittää tallaajia ihan kohtuullisesti ainakin omien havaintojeni mukaan. Minua ärsyttää jossain määrin se, että nykytaiteen museon toimintaan halutaan sekoittaa populistista temppuilua.
Kansainvälisyydestäkään en kovasti valita. Suomessa on tosin kaikesta lisääntyneestä kansainvälisestä kulttuurivaihdosta huolimatta vieläkin taipumusta torkahteluun. Elämme ainakin taiteellisessa mielessä tällä hetkellä suhteellisen eristynyttä, itseemme käpertynyttä aikaa, mutta esimerkiksi Ars 11:n Afrikka-teema voi pelastaa meidät tältä henkiseltä lama-ajalta, jos se hienosti toteutetaan.
Käsittääkseni Berndt Arell on johtanut Kiasmaa keskieurooppalaiseen laissez faire-tyyliin, joka on varmaan hämmentänyt monia hierarkkiseen virastojohtamiseen tottuneita. Valtion taidemuseon osana Kiasman johtajan pitää pystyä yhteistyöhön muiden museoiden kanssa ja museon pitää pystyä toimimaan selkeästi myös valtakunnallisena museona.
Mielestäni Valtion taidemuseon rooli painottuu liikaa Helsinkiin, ainakin se käsitetään muualla Suomessa lähinnä helsinkiläiseksi taidemuseoksi.
Olen Kiasman kuluttaja ja asiakas, ja odotan ennen kaikkea hyviä näyttelyitä museolta jatkossakin. Odotan sitä aikaa, kun Kiasma pääsee samanlaiseen tasapainoiseen suhteeseen modernin taiteen historian kanssa kuin monet muut maailman nykytaiteen museot. Hyvä vertailupaikka tähän on Tukholman Moderna museet, jonka toiminta alkoi tosin neljäkymmentä vuotta Kiasmaa aikaisemmin.
Tukholman Moderna avasi viime Tapaninpäivänä filiaalin myös Malmössä. Milloin Kiasma avaa toimipisteen vaikkapa Oulussa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti