tiistai 28. heinäkuuta 2009

Niin, Turuss´...entäs museoss´?

Malevitš, Rodtshenko, Popova, Tatlin, Larionov. Venäläisen avantgarden häikäisevien nimien mainitseminenkin aiheuttaa kutkutusta. Turun Wäinö Aaltosen taidemuseo joutui noloon tilanteeseen, kun sen Ympyrä – viiva – piste näyttelyn teoksia todettiin mahdollisesti väärennöksiksi. Näyttely suljetaan, museon ilmoituksen mukaan ”toistaiseksi teosten tekijyyttä koskevien jatkotutkimusten ajaksi”.

Väärennösepäilyt toi julkisuuteen kesäkuussa taidekriitikko Otso Kantokorpi Kauppalehden kritiikissään. Turun kulttuurijohtaja Päivi Kiiski yritti puolustautua muun muassa sillä, että näyttely oli vain taustaa esillä olevalle tasokkaalle ja mittavalle Leonhard Lapinin näyttelylle. Venäläisen avantgarden näyttelyä kuitenkin markkinoitiin ja esitettiin itsenäisenä kokonaisuutena, eikä sitä pelkkänä lämmittelyshowna voinut pitää.

Kantokorven arvostelun jälkeen myös muut asiantuntijat uskalsivat esittää julkisesti epäilynsä. Paula Holmila kirjoitti Uudessa Suomessa: ”Turun tapaus on kiusallinen, varsinkin kun taiteen keräilijä on joutunut omituiseen välikäteen. Jos taidemuseo haluaa esitellä yksityisen kokoelman, sen on etukäteen tutkittava, vastaako kokoelma museotasoa ja ovatko teokset sitä mitä niiden on ostajalle väitetty olevan.”

Tietääkseni ensimmäistä kertaa Suomen museolaitoksen historiassa museotason näyttely keskeytetään väärennösepäilyjen takia. Pitäisihän museoiden tutkia esittämiensä teosten tarina eli provenienssi ja niiden attribuointi, ennen näyttelyn avaamista, ei sen jälkeen kun avajaislaseja on kilistelty. Nyt sekä museon, että taidekaupan luotettavuus asettuvat kyseenalaisiksi.

Kansainvälisen museoliiton ICOMin eettisissä säännöissä todetaan provenienssista ja asianmukaisesta huolellisuudesta muun muassa: ”Asianmukaista huolellisuutta on noudatettava esineen koko historian selvittämiseksi siitä lähtien, kun se on löydetty tai valmistettu.”

Käväisin heinäkuun alussa katsomassa Turun kohunäyttelyn. Ainakin sen saattoi nähdä, että kyseessä on (tai oli) hyvin heikkotasoinen venäläistä avantgardea koskeva näyttely. Näyttelyllä ei ollut edes kuriositeettiarvoa, jota luonnokset, keskeneräiset työt tai pastissit tuovat usein mestareiden tuotantoon tai kiinnostavaan aiheeseen. Se ei tuonut myöskään uusia näkökulmia uteliaisuutta herättävään venäläiseen avantgardeen.

Miten tällainen tilanne ylipäätään on mahdollista? Mielestäni se kertoo suomalaisissa taidemuseoissa yleistyneestä käytännöstä, jossa taidenäyttelyitä ostetaan valmiina paketteina kuraattorin – joka tässä tapauksessa osoittautui heikkotasoiseksi – roolin ollessa kaikki kaikessa. Näyttelypaketteja esitettäessä museon oma panos rajoittuu usein näyttelyn markkinointiin ja maksuliikenteen hoitamiseen, eikä museoissa välitetä tutkia edes esitettävien teosten taustoja. Museot valittavat, että niillä ei ole rahaa eikä aikaa tutkia taidetta, vaikka taiteen tutkimus on oikeastaan ainoa asia, mikä varsinaisen taidemuseon erottaa taidehallista tai xxl-kokoisesta taidegalleriasta.

Esimerkki hyvin järjestetystä venäläisen avantgarden katsauksesta oli muutama vuosi sitten Espoon modernin taidemuseon EMMAn avajaisnäyttelyt. Sen yhteydessä tehtiin yhteistyötä Pietarin Venäläisen taiteen museon kanssa, jossa on tutkittu paljon muun muassa Kazimir Malevitšin taiteen joskus mutkikkaita ja äkkivääriäkin proveniensseja. Myös aikoinaan Suomessa nähdyt Costakiksen kokoelmien näyttelyt olivat tasokkaita ja tutkittuja.

Venäläisen avantgarden tunnistaminen väärennöksiksi tai aidoiksi teoksiksi on kyllä monimutkaisempaa kuin monet arvaavat. Esimerkiksi Malevitš – vaikka hän itse oli myös kokenut museomies – merkitsi 1920-luvun lopulla teostensa tekovuosiksi ihan muita kuin niiden oikeita syntymäaikoja. Avantgardetaiteilijoiden pyrkimys ja asenne taiteen ja taiteilijan autonomian korostamiseen oli vallankumouksen jälkeisissä tunnelmissa Neuvostoliitossa sellaista, joka rikkoisi rajusti nykyajan tekijänoikeuslain henkeä ja kirjainta. Soppaa ei selkeyttänyt ollenkaan se, että Stalinin diktatuuri julisti avantgarden kielletyksi. Kun Malevitšin kummalliset tempaukset tulivat venäläistutkijoiden ansiosta julkisuuteen lännessä aikoinaan, jotkut kriitikot arvelivat esitettyjä teoksia jonkinlaisiksi väärennöksiksi.

Mutta Turun tapaus on varoittava esimerkki leväperäisestä taidemuseon toiminnasta. Kritiikki on ollut aiheellista, toivottavasti tapauksesta keskustellaan ja otetaan opiksi myös muualla kuin Turun Wäinö Aaltosen museossa.

7 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Käsitykseni on, että 1910-luvulta tai noin etiäpäin avantgardistit, (suprematistit, dadaistit jne) usein myös aivan tarkoituksellisesti jättivät työnsä signeeraamatta.

Sen vuoksi ihmettelin myös tuota Rodshenkoa. Minulla on se mielikuva, että joskus muutama vuosikymmen taapäin olisin jossakin siellä etelässä nähnyt näyttelyn, jossa keskityttiin teatterirekvisiitan esittelyyn ja kyllä siellä oli se sama kopla kuin nyt Turussakin, ehkä Tatlinia lukuunottamatta. Ynnä muutama nainen, jotka tietysti jäivät miesten varjoon niin Venäjällä kuin Pariisissakin 1900-luvun alussa. Tai ehkä teatteri oli heille pelastus?

Joka tapauksessa juuri mitään signeerauksia ei ollut edes isoissa pahvinukeissa jotka meriteerasivat jotakin puvustusta.Mutta ehkä muistat mitä näyttelyä yritän tässä muistella.

Senkin jälkeen sellaista henkeä on ollut ilmassa. Siis että teos ratkaisee katsomiskokemuksen, ei nimi. Sellaista minäkin pidän avantgardena ja sen soisi yleistyvän. Viimeinkin.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Suprematistien ja dadaistien signeeraamatta jättämisen motiiveja en tunne. Sama ilmiöhän on varsin tavallinen nykymaalaustaiteessa ja ideana lienee se, että tekijän signeerausta ei tarvita, kun koko maalaus katsotaan signeeraukseksi, eli tunnistettavaksi käsialaksi. Monet taiteilijat katsovat, että signeeraus häiritsee. Juridisesti on ihan sama, onko teoksessa signeerausta tai ei.

Teoksen nimeämättä jättäminen lienee lähtöisin Kandinskyltä, joka nimesi teokset usein "Kompositio ja numero" periatteella. Samaa ideaa käyttivät monet abstraktit maalarit, mm. Jackson Pollock. Nimeämättä jättämisen motiivi on varsin ymmärrettävä, nimi kun saattaa antaa aiheen ihan toiseen tulkintaan kuin visuaalinen vaikutelma. Tämänhän postmodernistit tulkitsivat modernismin pyrkimykseksi puhtaaseen visuaalisuuteen. Toisaalta jos taiteilija ei teokselleen nimeä antanut, sen omistajat sen kuitenkin nimesivät ja näin mm. Pollockin teokset ovat saaneet "kirjallisia" tai "kertovia" lisätulkintoja.

Hankaluutena on juuri se, että teokseen viittaaminen tai siitä puhuminen on varsin hankalaa, jos sen nimi on "Nimetön" ja jos tekijä on nimennyt vaikkapa useita teoksiaan tällä tavalla. Taiteen ostajia usein koulutetaan vaatimaan, että ostajan pitäisi saada tietää ainakin teoksen tekijän nimi ja jonkinlainen teoksen nimi ja aitouden takeeksi jonkinlainen provenienssi. Teos siis kannattaa nimetä Nimettömäksi, jos taiteilija haluaa varmistaa sen, että sitä ei myydä. Toki se on avantgardea.

Mitä signeraukseen tai signeeraamattomuuteen ja väärennöksiin tulee, kaikkein yleisin tapa väärentää teos niin Suomessa kuin muuallakin on vaihtaa signeeraus tai lisätä se. Taiteen väärentäminen ei siis ole useinkaan sitä, että väärennös maalataan, vaan signeeraus väärennetään. Jos Turun näyttelyn teokset todetaan väärennöksiksi, arvelisin käytetyn juuri tällaista keinoa. Eli on hankittu joku toisarvoinen ajan henkeen tehty kyhäelmä ja lisätty siihen väärennetty signeeraus. Sellaisen vaikutelman joistakin Turun näyttelyn teoksista sain.

Rodtshenkon näyttely kiersi Suomessa joskus 1992, erinomainen katsaus, jossa oli varsin vähän maalauksia. Costakiksen kokoelmat olivat parisen kertaa esillä ja Tampereen Sara Hildenillä oli venäläistä avantgardea Jekaterinburgin eli Sverdlovskin taidemuseon kokoelmista. Muita en muista aihesta Suomessa nähneeni.

paula kirjoitti...

Emman avajaisissa oli erinomainen Malevitsh-näyttely.

Anonyymi kirjoitti...

Jumalten myllyt jauhavat hitaasti, mutta jauhavat kuitenkin. Mitä kaikkea vielä näemmekään, kunhan jaksamme odottaa. Ikävän lopun saanut näyttely Wäinö Aaltosen museossa on ilmeistä jatkoa 1990-luvun Itä-näyttelyille Turussa, jolloin pelattiin tosi kovin panoksin - uhkailtiin jopa hengenmenolla paria kulttuurin parissa työskentelevää henkilöä, jotka eivät suostuneet lähtemään mukaan hämärän toimiin. Odotetaan nyt, että kaikki kaivetaan päivänvaloon. kirjoitti taidetyöläinen

Anonyymi kirjoitti...

Vielä lisäyksenä edelliselle kommentilleni. Näistä asioista ei ihan vielä ole hyvä kirjoittaa oman terveytensä vuoksi omalla nimellään. Koska taidebisnes, jossa liikkuu väärennettyä tavaraa, on vain savuverho paljon kovemman luokan rikollisuudelle. kirjoitti taidetyöläinen

Anonyymi kirjoitti...

Suuri Journalistipalkinto 2009

Vuoden journalistinen teko valitaan seuraavien ehdokkaiden joukosta:

"Freelancertoimittaja Otso Kantokorpi, turkulaisen Wäinö Aaltosen museon näyttelyn laajamittaisen huijauksen paljastaminen Kauppalehdessä

Kun freelancertoimittaja ja kriitikko Otso Kantokorpi kesällä meni turkulaisen Wäinö Aaltosen taidemuseon näyttelyyn, hän huomasi heti, ettei kaikki ole kohdallaan. Kaksiosaisessa juttusarjassaan Kauppalehdessä hän paljastikin näyttelyn laajamittaiseksi huijaukseksi: venäläisten mestarien tekemiksi väitetyt taulut olivat väärennöksiä. Juttujen seurauksena näyttely suljettiin ja poliisitutkinta aloitettiin.

Tapaus muistuttaa, kuinka tärkeä osa toimittajan ammattitaitoa on asiantuntemus. Ilman Otso Kantokorven syvällistä perehtyneisyyttä venäläiseen taiteeseen tämä journalistinen teko olisi jäänyt tekemättä."

Anonyymi kirjoitti...

Terve! Osaatko sanoa, mitä näille ympyrä-piste-viiva-näyttelyn tauluille nykyään kuuluu?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...