Taidemuseoverkosto on syttyvä ja sammuva laji

Pro Guggenheim Helsinki -kannatusryhmä julkaisi verkkosivun.

Pro Guggenheim Helsinki –kannatusryhmä julkaisi viikolla verkkosivun, jossa selvitetään paljon asioita aiheesta, joka näyttää nostattavan paljon tunteita. 

Mietin tässä artikkelissa aihetta, jota Guggenheim-keskustelussa on kyllä sivuttu, mutta itse asiasta vähän puhuttu. Nimittäin taidemuseoiden yhteistyöverkostoista, josta suunniteltava Helsinki Guggenheimkin tulisi olemaan osa. 

Taidemuseotoiminnan kansainvälinen verkostoituminen on melko uusi, ehkä alle 20 vuotta vanha ilmiö. Sillä tarkoitetaan juuri museon toiminnan jakamista erilaisiin "filiaaleihin". Verkostoituminen on alkanut sekä eri maiden sisällä, että kansainvälisesti. Guggenheimin lisäksi muun muassa Eremitaasilla on toimintakeskukset Viipurissa, Kazanissa, Amsterdamissa ja Italiassa. Myös Louvrella on satellittimuseot Lensissä ja Abu Dhabissa ja Moderna Museet avasi pari vuotta sitten museon Malmössä. Perinteisestä museoiden ja gallerioiden näyttely- ja teosvaihdosta ja lainaamisesta ei tässä ole kyse. Sitä on tehty jo kauan aikaa ja tullaan tekemäänkin huolimatta verkostohankkeista.

Eremitaasi Amsterdam sijaitsee Amstel-joen varrella.

Ilmiön taustalla lienee monta syytä, joista suurimpia lienevät taidemaailman kansainvälistymisen lisääntyminen ja globalisoituminen, sekä kylmän sodan aikaisten rajojen madaltuminen. Eräs käytännön syy lienee yksinkertaisesti taidekuljetusten tekninen parantuminen. Suurten taidemuseoiden kokoelmathan ovat niin isoja, että vain muutama prosentti niistä voidaan esittää kerralla. Jakaminen houkuttelee, ja myös tietotaidon ja osaamisen jakaminen on tärkeää. Arvelisin, että Helsingin Guggenheim-hankkeessa paljon puhuttaneita lisenssimaksuja on luultavasti muillakin taidemuseoverkostoilla, se lienee tapana, kuten Mitä on Guggenheim? verkkosivulla mainitaan. Urheilussakin on varsin kalliit lisenssimaksut.

Onko yhteistyö Guggenheimin kanssa "Once in a lifetime", kerran elämässä tapahtuva mahdollisuus, kuten hankkeen puolustajat sanovat? Taidemuseoiden kansainvälinen yhteistyö näyttää olevan syttyvä ja sammuva laji. Esimerkiksi Eremitaasilla oli jokin aika sitten toimipisteet myös Las Vegasissa ja Lontoossa, mutta nykyisin Euroopassa ovat vain Amsterdam ja Italia. Nämä ovat yhteistyöprojekteja, jotka lienevät aina määräaikaisia. Jos joku projekti ei ota tulta, se lopetetaan määräajan kuluttua umpeen. Lopetus johtunee useimmiten rahoituksen tyrehtymisestä tai siitä, että sponsorointia ei ole saatu jatkettua, vaikka asialla olisi ollut useitakin maineikkaita museobrändejä. Guggenheimin vastustajat Suomessa ovat tavallisesti syyttäneet yhteistyöhankkeiden kaatumisesta Guggenheimia itseään, mikä ei varmaankaan ole kokonaan totta. It takes two to tango.

Louvre Abu Dhabin suunnitelma.

Tällaisen yhteistyön aloittaminen tai aikaansaanti ei ole helppoa, sen voi ainakin todeta. Esimerkiksi ehdotettu yhteistyö Louvren kanssa ei ole mahdollista tuosta vaan. Jos jotenkin luonnehtisi vaikkapa Eremitaasin asemaa Venäjällä, voisi sanoa että se on valtio valtiossa, eräänlainen suuryritys, joka ei mihin tahansa yhteistyöhön ryhdy tai kenen tahansa kanssa. Usein näissä hankkeissa lienee myös kyse maiden suurista kulttuuri- ja ulkopoliittista linjanvedoista. Ainakin Italian Ferraran ja Eremitaasin yhteyden synnyssä on varmaankin kyse alun perin jostain Venäjän ja Italian välisestä yhteistyöaloitteesta.

Tate Liverpool on osa Taten museoverkostoa Britanniassa.

Ehdotettua kansainvälisen taidemuseoyhteistyöverkoston luomista itse, Suomesta ja Helsingistä käsin en pidä mahdollisena. Sellaisen aikaansaanti vaatisi huomattavasti suurempia varoja kuin liittyminen verkostoon. Osaamisen jakaminenhan on kansainvälisen museoverkoston idea, ne ovat museomaailman Facebookeja.

Ehkä vielä on todettava, että Helsingissä olisi kyllä aineellisia, mutta ei ainakaan toistaiseksi henkisiä resursseja tällaisille hankkeille, jotka näyttävät liittyvän tavallisesti isoihin maihin ja suuriin kaupunkeihin. No, senkin kanssa on vaan elettävä. 

Museoyhteistyö: Pää pilvissä, pyrstö maata kyntää

 Raúl Campos López, In ictu oculi II, digitaalinen maalaus on Kalevala granaína –näyttelyssä Espoon Tarvaspäässä.

Akseli Gallen-Kallelan kansainvälisyys on aiheena Helsingin taidemuseon näyttelyssä Tennispalatsissa ja alakerrassa on Moskovan Tretjakovin kokoelmien aikalaisavantgardea. Ehdin moittimaan Kulttuurinavigaattorin arvostelussa molempia näyttelyitä looppaaviksi, koska ne kertovat jo moneen kertaan nähdyn tarinan.

Espoon Tarvaspäässä, Gallen-Kallelan kotimuseossa on myös esillä näyttely, jossa espanjalaiset taiteilijat ovat maalanneet Kalevalan myyttejä omine tulkintoineen. Tämäkin on kansainvälinen näkökulma ja näyttelyssä on joukossa myös kansallistaitelija-Akselin teoksia.

Minun ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa varsinaisesti kummastakaan näyttelystä, vaan siitä, miten ylipäätään on mahdollista, että samaan aikaan naapurikaupungeissa, Helsingissä ja Espoossa järjestetään taidenäyttelyt, joiden tekemisessä ei ole toimittu yhteistyössä?

Aiheensa puolesta molemmissa on laaja ja laajentava käsitys niin Gallen-Kallelan taiteeseen, hänen aikalaistaiteeseensa Venäjällä, kuin nykytaiteen keinoihin tulkita Kalevalan ja miksei myös osaa Gallen-Kallelan tuotannosta.

Helsingin taidemuseo kutsui kaksi eurooppalaista kuraattoria valitsemaan suosikkiteoksiaan ja toimi myös yhteistyösopimuksen puitteissa, joka sillä on Moskovan Tretjakovin gallerian kanssa. Jos Tarvaspään Kalevala granaína olisi liitetty mukaan, olisi saatu vielä uusi ja vieläpä tuore näkökulma niin Gallen-Kallelaan kuin venäläiseen avantgardeenkin.

Arvelisin, että eräs syy tähän hyvien mahdollisuuksien menettämiseen on taidemuseoiden markkinointi. Markkinointi johtaa helposti kilpaileviin asenteisiin, jossa halutaan ”kerätä voitto kotiin”, eli pitäydytään vain oman museon näkökulmassa. Useat museot kilpailevat käytännössä toistensa kanssa, vaikka ääneen puhutaankin hyväntahtoisesti win-win -sopimuksista.

Menetetty mahdollisuus Helsingissä ja Espoossa kertoo myös taidemuseoiden byrokratisoitumisesta. Totta kai molempia näyttelyitä on valmisteltu pitkään ja huolellisesti ja ne ovat molemmat eri puolilla kiertäviä näyttelyitä.

Yhteistyökyvyttömyyteen vaikuttanee myös näyttelyiden sponsorointi. Tarvaspään näyttelyyn on saatu tukea Espanjasta ja Suomesta muun muassa Koneen Säätiöstä. Myös Helsingin taidemuseon näyttelyissä on useita sponsoreita eli yhteistyökumppaneita.

Sponsoroinnin ideahan oli alun perin auttaa kulttuuri- ja taidekenttää toimimaan paremmin, kun julkinen tuki ei siihen riitä. Yhteistyösopimukset sponsoreiden kanssa ilmeisesti mahdollistavat ja auttavat yksittäisten projektien toteuttamisessa, mutta ne estävät projektien välistä yhteistyötä.

Taidemuseoiden markkinointi Suomessa on pitkälti 1990-luvun lapsi. Pilottina toimivat muun muassa Ars-näyttelyt. Niissä kokeiltiin myös aikoinaan uusia keinoja, kuten laajamittaista sponsorointia Ars 83-näyttelyssä 1983 ja opastuksen kohdentamista eri yleisösektoreille, kuten lapsille ja nuorille. Myös näyttelyoppaat syntyivät vuoden 1995 Arsissa.

Markkinointi lienee välttämätöntä melkein missä tahansa nykyisin. Mutta taidemuseoiden markkinointi näyttää myös johtavan siihen että jokainen museo keskittää markkinointinsa itselleen ja omille näyttelyilleen

Keskittyessään liian innokkaasti itsensä markkinointiin taidemuseot ovat unohtaneet myös yleisen valistus- ja sivistysvelvoitteensa. Kuvataideala tarvitsee aikaisemminkin ehdottamani Suomen Taiteen Tiedotuskeskuksen, STT:n, joka olisi riippumaton ja itsenäinen tiedotuskeskus taidemuseoiden yhä kiihkeämmäksi kasvaneen itsemarkkinoinnin melskeessä.

Kalevala granaína,
 Kaukaisia kuvia kansalliseepoksesta
 15.1.2012 asti Gallen-Kallelan museossa Tarvaspäässä Espoossa.

Akseli Gallen-Kallela- Eurooppalainen mestari ja Värin voima - Teoksia Tretjakovin gallerian kokoelmista 15.1.2012 asti Helsingin taidemuseossa.

Kiasman johtajavalinta: Oikeistopopulistinen sivulautanen

Vartuin ja kasvoin 1970-luvulla, olin aktiivinen vasemmistolaisessa opiskelijatoiminnassa, eikä siinä ollut eikä ole mielestäni mitään ihmeellistä (nuoruuteni muistoja Kulttuurinavigaattorin tässä blogiartikkelissa). En ole ollut minkään poliittisen puolueen jäsen, koska inhoan tuota 1880-luvulla Suomeen pesiytynyttä puoluepolitiikkaa ja siihen liittyvää kuppikuntaisuutta. Joskus huvitan itseäni tökkimällä mielipiteitäni suuntaan jos toiseenkin, vaikka tiedän että töniminen ei tönityn mielestä ole kivaa.

Mutta Janne Gallen-Kallela-Sirénin mielipidekirjoitus tämän päivän Hesarin Sunnuntaidebatissa sai poliittiset nesteeni virtaamaan. Helsingin kaupungin kokoomuslainen taidemuseojohtaja yrittää tehdä jonkinlaista aatehistoriallista tiliä kansallisesta taideperinnöstämme.

Hän aloittaa kaivamalla esiin Gallen-Kallela-kortin. Suuren Akseli-isoisänsä maineella ratsastava museonjohtaja viittaa Suomen taiteen kultakauteen ja toteaa sotienvälisen Suomen kuvataiteen käpertyneen kuoreensa ja alkaneen toistaa kultakaudelta periytyviä kaavoja.

Silloinen oikeistolainen Suomi kynti hänen mielestään myös maaperän myöhemmälle suomettumiselle.

Museonjohtaja toteaa yksituumaan, että 1970-luvulla luotiin kuvataidekentän julkisin varoin ylläpidetyt rakenteet, muun muassa taidemuseolaitos ja apurahajärjestelmä. ”Samalla vuosikymmenellä työuransa aloittanut kulttuurikaarti piti tuohon aikaan tiukasti kiinni kulttuurisista ulkosuhteista kiinnittämällä itsensä ja työnantajansa aatteellisesti ja toiminnallisesti Neuvostoliittoon ja sen satelliitteihin.”

Hutera analyysi

Gallen-Kallela-Sirén toteaa, että taideviennistä vastasi suurelta osin Suomen taiteilijaseura. ”Sen maailmalle tuolloin lähettämistä taidenäyttelyistä suuri osa suuntautui itäblokin maihin.”

Museonjohtajan analyysi yskii. Taiteilijaseura vastasi kyllä paljolti taideviennistä, mutta opetusministeriö, ulkoministeriö ja niiden alaiset organisaatiot pitivät kyllä käsissään taideviennin lankoja. Suurin osa ulkomaille lähetetyistä näyttelyistä varmaan suuntautuikin itäblokin maihin, mutta so what? Haluaako porvarijohtaja nyt kyseenalaistaa kaiken sosialistisiin maihin suuntautuneen kulttuurivaihdon?

Muistettakoon myös kepulaisen rautarouva Marjatta Väänäsen taiteen ”taistolaisten” vastainen innokkuus. Tuo ex-taidekriitikko ja kulttuuritoimittaja sensuroi kulttuuriministerinä esimerkiksi Harro Koskisen teokset eräästä Ruotsiin viedystä näyttelystä.



Suomessa hyljeksittiin, kuten Gallen-Kallela-Sirén toteaa, länsimaisia vaikutteita ainakin 1970-luvulla (mutta ei kylläkään 1960-luvulla), mutta en sitäkään suureksi synniksi laskisi. Kääntyihän sosialistinen orientalismi noiden taiteellisen pysähtyneisyyden vuosien jälkeen taas pikaisesti oksidentaalisuudeksi, eli länsimaisuuden ihailuksi. Tuskinpa löytyy toista länsieurooppalaista maata, jossa amerikkalaisuuden ihailu olisi ollut niin varauksetonta kuin Suomessa, olipa kyse populaarikulttuurista tai korkeakulttuurin eri aloista.

Sori vaan Janne, mutta länsimaisia vaikutteita toivat maahamme paljon juuri vasemmistolaiset toimijat. Kulttuuriporvarithan pysyttelivät hiljaa tai antoivat äänensä Suomi-taiteen puolesta. Oikeistolaiset vastustivat kaikkein äänekkäimmin taiteen uusia tuulia esimerkiksi Ars 83:n yhteydessä käydyssä keskustelussa. Puheenvuoroja puolesta tai vastaan voi lukea kirjastani Nykyaikojen kampanjat.

Selkäpiitäni alkoi karmia, kun luin Gallen-Kallela-Sirénin toteamuksen, että ”Tutkimuksellista pesänselvitystä Suomen kuvataiteen suomettumisesta ei vielä ole tehty.” Tuollainen ”tutkimuksellinen pesänselvitys”, jossa aikamme johtavat kulttuurialojen porvarijohtajat sanelisivat ongelmanasettelun ja hypoteesit olisi varmaan aikamme parasta sosialistista realismia.

Taidemuseonjohtaja laskettelee: ”Suomessa ei ymmärretty, että on aivan eri asia olla marxisti Pariisissa tai New Yorkissa kuin pääkaupungissa, josta matkaa Leningradiin oli linnuntietä 300 kilometriä. Neuvostoliiton naapurissa sijaitsevalla vapaalla tai osittain vapaalla valtiolla ei ollut varaa olla henkisesti itään päin rähmällään. Kuitenkin oltiin. Laskua maksetaan edelleen.”  

Kulttuuriporvarien traumat

Suomalaisella kulttuurivasemmistolla oli aikoinaan varsin vähän yhteyksiä Euroopan vaihtoehtoisiin vasemmistoliikkeisiin, se on totta, mutta Gallen-Kallela-Sirén unohtaa mainita, että henkistä rähmälläänoloa Neuvostoliittoon harjoittivat myös porvarit. Eikö juuri poliittisen porvariston, kulttuuriporvariston kykenemättömyys murtautua ulos kylmän sodan aikaisista henkisistä betonibunkkereista ole eräs Suomen aatehistorian suuria traagisia virhesuuntauksia?

Vaikka olin jonkinlainen vasemmistolainen vielä 1980-luvulla, oli masentavaa seurata Uuden Suomen auringonlaskua. Yhtä masentavaa on ollut seurata oikeistopopulistiseen suuntaan kehittyneen US.FI:n auringonlaskua. Ainoa suuren linjan sodanjälkeinen kulttuurialoite, minkä kotimainen kulttuuriporvaristo on saanut aikaan, on tragikoominen ”kulttuurikaanonit Suomeen”. Purkavatko kulttuurioikeistolaiset kuviteltuun ”suomettumiseen” vasemmistohegemonian aikaisia traumojaan?

Tuntuu siltä, kuin vakavasti otettavan kulttuuripolitiikan sijaan porvarit halajaisivat takaisin aikaan ennen 1960- ja 70-lukujen saavutuksia, kulttuurihallintoa ja kulttuuritoimintaa. Halutaanko nyt takaisin säätiöiden ja yhdistysten, kulttuuriauktoriteettien ja mesenaattien tunkkaisiin kulttuurikuvioihin? Eikö kulttuurilaitoksia pitäisi pystyä kehittämään avoimesti ja julkisesti? Ymmärrän toisaalta sen, että säätiöt suojelevat kulttuurilaitosten pitkän tähtäyksen toimintaa lyhytnäköiseltä ja asiantuntemattomalta päivänpolitiikalta, muun muassa porvaripopulismilta, vihermoralismilta tai vasemmistoruikutukselta.

Kiasmasta

Ei Kiasma kovinkaan syvässä kriisissä käsittääkseni ole. Sen pyöröovet väpättävät ja rampeilla riittää tallaajia ihan kohtuullisesti ainakin omien havaintojeni mukaan. Minua ärsyttää jossain määrin se, että nykytaiteen museon toimintaan halutaan sekoittaa populistista temppuilua.

Kansainvälisyydestäkään en kovasti valita. Suomessa on tosin kaikesta lisääntyneestä kansainvälisestä kulttuurivaihdosta huolimatta vieläkin taipumusta torkahteluun. Elämme ainakin taiteellisessa mielessä tällä hetkellä suhteellisen eristynyttä, itseemme käpertynyttä aikaa, mutta esimerkiksi Ars 11:n Afrikka-teema voi pelastaa meidät tältä henkiseltä lama-ajalta, jos se hienosti toteutetaan.

Käsittääkseni Berndt Arell on johtanut Kiasmaa keskieurooppalaiseen laissez faire-tyyliin, joka on varmaan hämmentänyt monia hierarkkiseen virastojohtamiseen tottuneita. Valtion taidemuseon osana Kiasman johtajan pitää pystyä yhteistyöhön muiden museoiden kanssa ja museon pitää pystyä toimimaan selkeästi myös valtakunnallisena museona.

Mielestäni Valtion taidemuseon rooli painottuu liikaa Helsinkiin, ainakin se käsitetään muualla Suomessa lähinnä helsinkiläiseksi taidemuseoksi.

Olen Kiasman kuluttaja ja asiakas, ja odotan ennen kaikkea hyviä näyttelyitä museolta jatkossakin. Odotan sitä aikaa, kun Kiasma pääsee samanlaiseen tasapainoiseen suhteeseen modernin taiteen historian kanssa kuin monet muut maailman nykytaiteen museot. Hyvä vertailupaikka tähän on Tukholman Moderna museet, jonka toiminta alkoi tosin neljäkymmentä vuotta Kiasmaa aikaisemmin.

Tukholman Moderna avasi viime Tapaninpäivänä filiaalin myös Malmössä. Milloin Kiasma avaa toimipisteen vaikkapa Oulussa?

Niin, Turuss´...entäs museoss´?

Malevitš, Rodtshenko, Popova, Tatlin, Larionov. Venäläisen avantgarden häikäisevien nimien mainitseminenkin aiheuttaa kutkutusta. Turun Wäinö Aaltosen taidemuseo joutui noloon tilanteeseen, kun sen Ympyrä – viiva – piste näyttelyn teoksia todettiin mahdollisesti väärennöksiksi. Näyttely suljetaan, museon ilmoituksen mukaan ”toistaiseksi teosten tekijyyttä koskevien jatkotutkimusten ajaksi”.

Väärennösepäilyt toi julkisuuteen kesäkuussa taidekriitikko Otso Kantokorpi Kauppalehden kritiikissään. Turun kulttuurijohtaja Päivi Kiiski yritti puolustautua muun muassa sillä, että näyttely oli vain taustaa esillä olevalle tasokkaalle ja mittavalle Leonhard Lapinin näyttelylle. Venäläisen avantgarden näyttelyä kuitenkin markkinoitiin ja esitettiin itsenäisenä kokonaisuutena, eikä sitä pelkkänä lämmittelyshowna voinut pitää.

Kantokorven arvostelun jälkeen myös muut asiantuntijat uskalsivat esittää julkisesti epäilynsä. Paula Holmila kirjoitti Uudessa Suomessa: ”Turun tapaus on kiusallinen, varsinkin kun taiteen keräilijä on joutunut omituiseen välikäteen. Jos taidemuseo haluaa esitellä yksityisen kokoelman, sen on etukäteen tutkittava, vastaako kokoelma museotasoa ja ovatko teokset sitä mitä niiden on ostajalle väitetty olevan.”

Tietääkseni ensimmäistä kertaa Suomen museolaitoksen historiassa museotason näyttely keskeytetään väärennösepäilyjen takia. Pitäisihän museoiden tutkia esittämiensä teosten tarina eli provenienssi ja niiden attribuointi, ennen näyttelyn avaamista, ei sen jälkeen kun avajaislaseja on kilistelty. Nyt sekä museon, että taidekaupan luotettavuus asettuvat kyseenalaisiksi.

Kansainvälisen museoliiton ICOMin eettisissä säännöissä todetaan provenienssista ja asianmukaisesta huolellisuudesta muun muassa: ”Asianmukaista huolellisuutta on noudatettava esineen koko historian selvittämiseksi siitä lähtien, kun se on löydetty tai valmistettu.”

Käväisin heinäkuun alussa katsomassa Turun kohunäyttelyn. Ainakin sen saattoi nähdä, että kyseessä on (tai oli) hyvin heikkotasoinen venäläistä avantgardea koskeva näyttely. Näyttelyllä ei ollut edes kuriositeettiarvoa, jota luonnokset, keskeneräiset työt tai pastissit tuovat usein mestareiden tuotantoon tai kiinnostavaan aiheeseen. Se ei tuonut myöskään uusia näkökulmia uteliaisuutta herättävään venäläiseen avantgardeen.

Miten tällainen tilanne ylipäätään on mahdollista? Mielestäni se kertoo suomalaisissa taidemuseoissa yleistyneestä käytännöstä, jossa taidenäyttelyitä ostetaan valmiina paketteina kuraattorin – joka tässä tapauksessa osoittautui heikkotasoiseksi – roolin ollessa kaikki kaikessa. Näyttelypaketteja esitettäessä museon oma panos rajoittuu usein näyttelyn markkinointiin ja maksuliikenteen hoitamiseen, eikä museoissa välitetä tutkia edes esitettävien teosten taustoja. Museot valittavat, että niillä ei ole rahaa eikä aikaa tutkia taidetta, vaikka taiteen tutkimus on oikeastaan ainoa asia, mikä varsinaisen taidemuseon erottaa taidehallista tai xxl-kokoisesta taidegalleriasta.

Esimerkki hyvin järjestetystä venäläisen avantgarden katsauksesta oli muutama vuosi sitten Espoon modernin taidemuseon EMMAn avajaisnäyttelyt. Sen yhteydessä tehtiin yhteistyötä Pietarin Venäläisen taiteen museon kanssa, jossa on tutkittu paljon muun muassa Kazimir Malevitšin taiteen joskus mutkikkaita ja äkkivääriäkin proveniensseja. Myös aikoinaan Suomessa nähdyt Costakiksen kokoelmien näyttelyt olivat tasokkaita ja tutkittuja.

Venäläisen avantgarden tunnistaminen väärennöksiksi tai aidoiksi teoksiksi on kyllä monimutkaisempaa kuin monet arvaavat. Esimerkiksi Malevitš – vaikka hän itse oli myös kokenut museomies – merkitsi 1920-luvun lopulla teostensa tekovuosiksi ihan muita kuin niiden oikeita syntymäaikoja. Avantgardetaiteilijoiden pyrkimys ja asenne taiteen ja taiteilijan autonomian korostamiseen oli vallankumouksen jälkeisissä tunnelmissa Neuvostoliitossa sellaista, joka rikkoisi rajusti nykyajan tekijänoikeuslain henkeä ja kirjainta. Soppaa ei selkeyttänyt ollenkaan se, että Stalinin diktatuuri julisti avantgarden kielletyksi. Kun Malevitšin kummalliset tempaukset tulivat venäläistutkijoiden ansiosta julkisuuteen lännessä aikoinaan, jotkut kriitikot arvelivat esitettyjä teoksia jonkinlaisiksi väärennöksiksi.

Mutta Turun tapaus on varoittava esimerkki leväperäisestä taidemuseon toiminnasta. Kritiikki on ollut aiheellista, toivottavasti tapauksesta keskustellaan ja otetaan opiksi myös muualla kuin Turun Wäinö Aaltosen museossa.

Museojohtajat: Museon tulevaisuus on internetissä

Antony Gormley avaamasssa neljännen jalustan teosta Lontoon Trafalgarin aukiolla. Vasemmalla National Gallery.

Charlotte Higgins raportoi The Guardianissa kahden englantilaisen museomaailman jättiläisen Sir Nicholas Serotan ja Neil MacGregorin pitämästä luennosta, jossa he visioivat tulevaisuuden museota. Molempien mielestä instituutioiden ja niiden yleisöjen suhdetta muokkaa tulevaisuudessa internet. Museot tulevat heidän mielestään muistuttamaan multimediaorganisaatioita.

British Museumin johtaja MacGregor sanoi, että ”Tulevaisuus on epäilemättä museo julkaisijana ja toimittajana.”

Tate taidemuseon johtaja Serota sanoi, että ”On haaste, missä määrin jäämme alullepanijoiksi ja missä mielessä tulemme julkaisijoiksi, jotka tarjoavat jalustan kansainvälisille keskusteluille?” Hän sanoi olevansa varma siitä, että seuraavan kymmenen viidentoista vuoden aikana museotiloissa työskentelevien henkilöiden määrä tulee rajoittumaan ja lisääntymään tulevat komissioita antavat toimittajat, jotka työstävät verkossa olevaa aineistoa.

”Menneisyydessä museovierailijoiden ja henkilökunnan välinen viestintä on ollut epätäydellistä”, sanoi Serota. ”Tämän hetken haaste on museokuraattoreiden ja vierailijoiden parempi viestintätaso.”

Museoesineiden yhä lisääntyvästä kuljettamisesta eri puolille maailmaa MacGregor totesi: ”Fyysinen siirtäminen on yhtä tärkeää kuin internet.”

ArtBabble: Videoläppää taidemuseoista

Monet ovat vierailleet Ylen Elävässä arkistossa. iTunes U on yliopistoluentojen verkkopaikka. Tänään tiistaina avattiin ArtBabble, Indianapoliksen taidemuseon luoma verkkosaitti, joka tarjoaa katsottaviksi taidemuseoiden videoita.

Ainakin otsikko on muokattu verkkoviestinnän näköiseksi, sen voisi suomentaa monella tavalla: Taidejokellusta, Taidepulinaa tai Taideläppää.

Totesin toissa kesänä blogiartikkelissani Tate on taidemuseoviestinnän ykkönen , että taidemuseoiden viestintä ”on aivan liian kirjallista ja perustuu toistaiseksi liikaa monomediaan. Museoiden verkkosivujen painopiste on liian vahvasti niiden ajankohtaisnäyttelyiden mainonnassa. Tietokannoille, arkistoille, yleisöinformaatiolle ja todelliselle tiedonvälitykselle olisi valtavasti mahdollisuuksia.”

Pähkäilin silloin, että verkkoviestintä voisi tuoda uusia mahdollisuuksia museoiden näyttelyiden esittelyyn, niiden tiedonvälitykseen ja taidekasvatukseen ja kysyin, eikö museoissa olisi aika herätä uuteen maailmaan uuden viestinnän keinoin?

ArtBabble on herännyt tähän maailmaan. Sen partnereita ovat toistaiseksi amerikkalaiset Art21 organisaatio, Indianapolisin taidemuseo, joka on tunnettu laadukkaasta verkkoviestinnästä, LACMA eli Los Angelesin nykytaiteen museo, New Yorkin vastaava eli MoMA, San Franciscon MoMA eli SFmoma, The Smithsonian American Art Museum ja The New York Public Library.

Ne kaikki tuottavat runsaasti audiovisuaalista aineistoa, joka vain kaipaa niittausta yhteen. Jonkun taiteilijan haastatteluhan voi, kuten verkon suunnittelija totesi, helposti hukkua YouTuben kaltaisessa sekametelikeitossa. Ja ArtBabblesta huomaa, että se on suunnattu kaistankuluttajille, koululaisille ja opiskelijoille.

Englantilainen Tate julkaisee jo nyt verkossa satoja taideaiheisia opetusvideoita. Kun The New York Timesin toimittaja kysyi Taten johtajalta, haluaisiko museo liittyä mukaan, hän vastasi, että ei ole kuullut amerikkalaisten projektista. Mutta brittiläinen taidemuseon johtaja lisäsi, että luultavasti Tate liittyisi mielellään moiseen verkkosaittiin. Hän sanoi viisaat sanat: ”Mitään tässä uudessa maailmassa ei saavuteta yksin.”

Vaikka ArtBubblessa on vasta muutamia kymmeniä taiteilijahaastatteluita, aineisto on kylliksi vakuuttavaa. Katselin yhden videon, suuresti ihailemani kalifornialaisen Robert Irwinin vajaan tunnin mittaisen haastattelun. Kuvan saa kokoruudun suuruiseksi, siinä on englanninkielinen tekstitys ja teksti julkaistaan myös kokonaan kirjoitettuna. Irwin, joka edustaa ns. fenomenologista kuvanveistoa kertoo haastattelutilassa olevasta teoksestaan ja kuuluisasta teoksestaan, puutarhasta Los Angelesissa. Videossa on muutamia inserttejä teoksista, vaikka varsinainen televisiokanavalla esitettäväksi tarkoitettu ohjelma se ei ole.



Varsin perusteellista työtä siis. Projekti toteutettiin projektituen voimin, mutta voi vain toivoa, että ArtBabblesta tulee suosittu taidealan opetusvideoiden keskus.

Tulevaisuuden taidemuseo

André Malraux esitti jo 1950-luvulla idean siitä, miten reproduktio eli taide-esineiden jäljentäminen tulee muodostamaan tulevaisuudessa oman ilmiön taidemuseoiden rinnalle. (Kaksiosainen kirja Le musée imaginaire de la sculpture mondiale, 1952). Hän oivalsi, että tulevaisuudessa taiteen reproduktio tulee muodostamaan oman julkaisumaailman, ”seinättömän taidemuseon”.

Malrauxin kuvitteellinen taidemuseo on toteutunut. Museoiden tai muiden kustannusyhtiöiden julkaisemia julisteita, postikortteja, kalentereja, kirjoja ja mitä erilaisimpia tuotteita myydään valtavasti, usein taidemuseoiden omissa kirjakaupoissa. Uusi tekniikka, videot, cd-levyt ja internet ovat tulleet osaksi seinätöntä, virtuaalista taidemuseota.

Seinättömien taidemuseoiden vaikutusta on myös liioiteltu. Reproduktiot ja verkkosivuthan eivät ole varsinaisia taidemuseoita, vaan niiden tehtävä on tukea museoiden tiedotusta ja markkinointia. Museokauppojen aineistossa on myös rihkamaa, sivistyneen ihmisen kitschiä. Onhan fiksumpaa ostaa kitschiä taidemuseosta kuin halpakaupasta.

Ateneumin taidemuseossa on pieni näyttely tulevaisuuden taidemuseo-aiheesta. Kaksi taideopiskelijaa ideoi mielikuvituksen ja huumorin mielekkyydellä tulevaisuuden museon ajatusta valokuvakollaaseissaan. Jaakko Karhusen ja Pilvari Pirtolan manifesti saa mottonsa Ovidiukselta: ”…et ignotas animum dimittit in artes naturamque nouat.” Eli jotenkin tähän tapaan: ”...ja hän suuntaa mielensä tuntemattomiin taiteisiin ja luonnonlakien muutoksiin.”

”Taidetta ei saa rajoittaa.” he manifestoivat. ”Kauneuden pitää tulla yleisön luokse, ei yleisöä kauneuden luokse. Sen mikä on kaunista pitää olla kaikkialla!” he julistavat. ”Tulevaisuuden taidemuseo on koko maailma!”

Utopiassahan on tavallisesti kysymys nykyhetkestä ja nämä ovatkin varsin ajankohtaisia huomiota. Onhan taidetta haluttu viime aikoina taas rajoittaa enemmän kuin aikaisemmin.

Taide tänään on myös museoitua. Esimerkiksi Kiasman Full House-näyttelyssä minimalismi esitellään museopakettina, niin erinomainen näyttely kuin se onkin. Kaipaan Kiasman museominimalismiin enemmän epookkia, vaikkapa minihameita, Morris Mini-autoja, Hemingwayn romaaneja, Steve Reichin musiikkia tai Nokia Designia. Minimalismi ja ekspressionismi ovat toistensa täydellisiä vastakohtia, mutta molemmille on ominaista rajojen ylitys, holistisuus.

Jaakko Karhusen ja Pilvari Pirtolan hulppeassa utopiassa tulevaisuuden taidemuseo nähdään paljolti hauskoja asioita ja jännittäviä kokemuksia välittävänä ilmiönä. Kauneuden kokeminen on heidän tulevaisuuden taidemuseossaan etusijalla, ohittamaton asia.

Kauneus ei näyttelyn ajatuksessa ole – kuten päinvastainen näkemys taiteesta asian näkee – taiteeseen piilotettu mysteeri, josta ihmiset yrittävät päästä selville. Kamppailua kauneudesta on myös pidetty sivistyksellisenä pyrkimyksenä. Eikä museon tarvitse tulla jokapaikkaan, onhan muutakin kuin sohvaperunakulttuuria.

Museota on myös pidetty myös ihmiskunnan muistina ja tässä mielessä museoilla on valtava haaste edessään. Vähemmän korkealentoisesti ajateltuna esimerkiksi ilmastonmuutoksen mukana museoiden varastointi tulee ongelmaksi.

Tulevaisuuden taidemuseon kellari tulee olemaan märkä paikka.

Onnea KUMU!

Vuoden 2008 eurooppalaiseksi museoksi valitulle KUMUlle suuret ja lämpimät onnittelut! Museo on toiminut aktiivisesti ja jotain annettavaa sillä on aina, kun siellä käy.
Tunnen sympatiaa Viron taidetta kohtaan. En voi sille mitään, mutta sikäläisen taiteen katseleminen aiheuttaa aina vertailun Viro-Suomi, vaikka mitään maaottelutunnelmaa ei onneksi pääse syntymään.

Mutta ilman vertailua ei KUMUstakaan pääse livahtamaan, minkäs sille mahtaa. Viron taide on eurooppalaisempaa ja esimerkiksi kaupunkimaisemia on sikäläisessä taidehistoriassa enemmän kuin meillä. Viron taiteessa jotkut painotukset ja tyylisuunnat ovat meikäläisiin verrattuna erilaisia. Esimerkiksi heidän ekspressionisminsa ei tavallisesti ole niin karkeaa kuin meillä.

Viron taiteen heikoimmat vuodet taisivat olla 1930-luvulla, kun otettiin Saksan silloisesta kuivakkaasta taiteesta mallia. Sekin näkyy KUMUn kokoelmissa.

En ole koskaan ollut sosialistisen realismin ihailija, mutta KUMUssa on oltu sen verran viisaita, että sitäkin suuntausta on siellä esillä (paitsi ei nyt, kun neuvostomiehityksen ajan virallista taidetta on esillä Turun taidemuseossa). Oikeastaan KUMUn lisäksi ainoa tietämäni paikka saada edes jonkinlaista käsitystä sosialistisesta realismista on Etelä-Liettuan Grytasin veistospuisto. Neuvostoajan taide kiinnostanee nuoria, ainakin uteliaisuudesta.

Enemmän minua kiinnostaa non-konformistien taide, esimerkiksi Ülo Sooster oli aikoinaan melkoinen ahaa-elämys. Virossa on muutamia hyvin varteenotettavia taiteilijoita, eikä ole mitään syytä suhtautua sikäläiseen taiteeseen taideimperialistisesti, kuten joillakin suomalaisilla on tapana. Ja kun pääsee maaottelutyyppistä vertailua syvemmälle, huomaakin Viron taiteen historiassa monenlaisia kiehtovia ilmiöitä.
Odotan muuten uteliaisuudella tietoja Gerhard Richterin näyttelystä KUMUssa, jonka pitäisi avautua kesäkuun kuudennen päivän tienoilla. Jos tihkuu viitteitä siihen suuntaan, että herra Richter onnistuisi ripustamaan KUMUn yläkertaan parempia taidepläjäyksiään, Kulttuurinavigaattori hyppää laivaan.

Blockbusterit herättävät poliittisia intohimoja

Jo pitemmän aikaa on veikattu taiteen ja politiikan tulevan ajankohtaiseksi teemaksi kulttuurissa. Näiden kahden kulttuurin alan yhteen sitominen näyttääkin olevan ajan henki.

Se ei kuitenkaan ole enää nostalgista ironiaa, vilpitöntä halua parantaa maailmaa tai pohtia yhteisiä asioita. Taidetta on taas alettu käyttämään myös politiikan välikappaleena. Ollaanko nyt laskeutumassa alas kylmän sodan aikaisiin ”mielten ydinsuojiin”?

Politiikka rämpii Venäjän kansainvälisiin kulttuurisuhteisin. The Guardian kertoo tänään pitkin syksyä pallotellusta venäläisestä, noin sadan teoksen näyttelystä, joka ei ole saanut lainasopimusta Lontoon National Galleryyn. Tammikuussa avattavaksi suunnitellun näyttelyn piti käsitellä 1900-luvun alun modernia taidetta ja venäläistä avantgardea neljästä Venäjän johtavan taidemuseon kokoelmasta.

Näyttelystä vastaavat venäläiset viranomaiset ilmoittivat, että he eivät ole vakuuttuneita siitä, että kaikki teokset palautettaisiin takaisin Venäjälle Lontoosta. Totta on, että joidenkin näyttelyssä olevien teosten omistukset ovat epäselviä. Mutta yhtä totta on myös, että sama näyttely on syksyn ajan ollut esillä Düsseldorfissa. Kyseessä on kansainvälisen kaliiberin megashow, jonka sopimukset on varmasti tehty ammattitaidolla. Jokainen joka tietää vähänkään suurista kansainvälisistä taidenäyttelyistä, voi arvata, että mistään teosten palauttamattomuudesta ei voi olla kyse.

Englannissa arvellaan, että kyseessä on venäläisten kulttuuriviranomaisten halu miellyttää Kremlin hallintoa. Venäjä ei ole halunnut luovuttaa Englantiin Alexander Litvinenkon murhan selvittelyä varten tapauksen Britannian päätekijäksi arveltua Andrei Lugovoita. Viime viikolla Venäjä ilmoitti sulkevansa British Councilin toimistot Pietarissa ja Jekaterinburgissa.

Venäjän lihastenpullistelu näyttää koskevan hyvin monenlaisia aloja, olipa kyse sen energiavaroista tai taidekokoelmista. Venäjä sai viime vuonna kerättyä poliittiset ja taloudelliset pisteensä Ukrainan kaasukiistassa. Ehkä Kreml saa kerättyä myös pisteensä tästä riidasta ja Lontoo saa blockbusterinsa.

* *

Blockbusterit eli megaluokan taidetapahtumat keräävät poliittisia intohimoja myös meillä. Valtiosihteeri, keskustapuoluelainen ja pääministeri Matti Vanhasen avustaja Risto Volanen, kirjoitti ”yksityishenkilönä” Helsingin Sanomiin 18.12. 2007 otsikolla ”Totalitarismin nousu estettävä”. Volanen tiivistää:

”Suurten ikäluokkien nuoruudessa aikakauden suurten kysymysten moraalinen puoli lakaistiin maton alle. Suomessa johto ei ottanut selkeää kantaa Tšekkoslovakian miehitykseen. Meillä laajempi reaktio New Yorkin terrori-iskuun oli hidas ja epäselvä. Viime vuosina monet 1970-luvun taistolaiset ovat parhaansa mukaan romantisoineet aikaa, jolloin he pukivat ylleen DDR:n nuorisoliikkeen univormun.

Sitä pyykkiä ei ole pesty. Meilläkin näyttää viriävän uudelleen totalitäärinen juonne, jossa luokka, ryhmä tai yli-ihminen voi olla arvokkaampi kuin ihmishenki. Siinä kukin omalla tavallaan väittää omistavansa korkeamman edun tai totuuden, joka oikeuttaa ottamaan ihmishengen tai lain omiin käsiin.”

Volanen toimi kuin entinen musiikkikriitikko, joka kirjoitti kritiikin konsertista, joka oli peruttu. Hän ei nähnyt Tuntematonta sotilasta Kansallisteatterissa, eikä edes analysoimaansa Kristian Smedsin ohjaamaa näytelmää Kajaanissa.

Kyseessä on ilmeisen poliittinen kirjoitus. ”Totalitarismin” vastustuksesta saa hyvän aiheen oikeistokeskustalainen hallitus, sillä viholliset ovat käyttökelpoisia. Volanen on huomannut sen vanhan asian, että elämä ei ole mahdollista ilman vastakkainasettelua. Kun sosiaalidemokraattista hegemoniaa ei voi enää käyttää virallisena kaverina valtion hoitamisessa, on siirryttävä askelta konservatiivisempiin äänensävyihin.

Pystyykö Volanen keräämään poliittiset pisteet hallituksen piikkiin samalla tavalla kuin Putin kerää pisteitä Venäjän piikkiin? Mittasuhteet ovat erilaisia, mutta yhteistä on riitely vanhasta aiheesta: taiteesta ja politiikasta.

Nyt se taas alkaa. Ehdittiinhän vapauden aikaa elääkin 1990-luvun alusta, kun kylmä sota loppui.

Melancholia ja Viipurin Akropolis

Jos koen jotain hyvin kiinnostavaa tai jännittävää, korvani yläreunat tuntuvat supistuvan. Korvani supistuvat hyvin harvoin. Washingtonin National Galleryn eräässä museosalissa tapaamani Anselm Kieferin teos Melancholia sai keväällä 1995 korvani yläreunat supistumaan. Se sai myös selkäni kananlihalle. Tiedättehän tuon kuuman vilunväristyksen, joka ulottuu niskakarvoihin ja saa ne pörhistelemään.

Anselm Kieferin Melancholia, 1990-1991 on lyijyä ja kristallia ja se sai korvani suipistelemaan.

Tänä syksynä korvani suippenivat uutisesta, jonka mukaan Pietarin Eremitaasi kunnostaa Viipurin taidemuseon. Itse museo on rakennus, joka saa paksukorvaisemmankin yläosat terävöitymään. Se sijaitsee korkealla mäellä Pantsarlahden kaupunginosassa, josta on näkymä Viipurinlahdelle.

Arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelemasta, vuonna 1930 valmistuneesta rakennuksesta ei oikein voi sanoa, onko se klassismia vai funktionalismia. Se on täyspainoisesti molempia. Kaunis pylväikkö ja sisäpiha, jota reunustavat rakennukset ovat mestarillinen sommitelma.

Viipurin taidemuseo on tässä nimetty taidehalliksi. Kuva on varmaan 1930-luvulta.

Eremitaasilla on filiaalit eli satelliittimuseot Lontoossa, Las Vegasissa, Amsterdamissa ja Kazanissa. Nyt sellainen on myös Viipurissa. Miten Helsinkiin saataisiin moinen?

Maailman suurimman taidemuseon satelliitit toimivat käsittääkseni sillä periaatteella, että vain hyvin pieni osa niiden kokoelmista voidaan esittää museotiloissa. Taidetta kierrätetään ja lasvegasilaisilla ja viipurilaisilla on mahdollisuus nauttia hienoista kokoelmista.

Asia on hyvä niin viipurilaisille ja koko Leningradin alueelle, kuin suomalaisille turisteillekin. Muutaman vuoden päästä pääsemme ihailemaan Viipurin Akropoliin aarteita.

Tate on taidemuseoviestinnän ykkönen

Kuvataide perustuu pääasiassa kuviin. Nykyisin se voi perustua myös vaikkapa liikkuviin kuviin, ääniin, musiikkiin, kirjoituksiin, mutta kuvista nauttiminen on kuvataiteen omin elementti.

Tutkin pari viikkoa sitten jutussa Verkkolehtien ulottuvuuksia, mitä kolmen maailmanluokan sanomalehden verkkoversiot tarjoavat taiteen tiimoilta. Johtopäätökseni oli, että sanomalehtien kulttuuriosastojen pitäisi alkaa meilläkin muuttua evankelisluterilaisista sanasaarnoista kohti uusia monimediallisia ulottuvuuksia.

Uusi kulttuurijournalismi tulee perustumaan spiikkeihin, valokuviin, kirjoituksiin ja videonauhoihin ja niiden yhdistelmiin. Miksi esimerkiksi sanomalehtitoimittajan pitäisi raportoida juttunsa pelkästään kirjoittamalla? Kuvareportaaseja, jotka sanomalehdissä ovat alkaneet olla harvinaisia, voi esittää nettipainoksissa kuvasarjoina. Ja miksi valokuvaajan pitäisi vain kuvata, kun hän voisi myös videokuvata ja varustaa kuvansa spiikeillä?

Sanomalehdet ymmärtävät tavallisesti verkkoviestinnän paperilehtien kevennettyinä ja riisuttuina painoksina myös sisältöjensä puolesta. Tämä on valitettavasti vaikuttanut siihen, että verkkojournalismi ei ole vielä kehittynyt vakavasti otettavaksi tiedonvälitykseksi. Perustuuko kaikkialle leviävä ja jaettava uutismania siihen väärinkäsitykseen, että uutiset ovat journalismin minimalli ja että ne olisivat jonkinlainen journalismin ydin?

Samaa voi sanoa taidemuseoiden verkkoviestinnästä. Se on aivan liian kirjallista ja perustuu toistaiseksi liikaa monomediaan. Museoiden verkkosivujen painopiste on liian vahvasti niiden ajankohtaisnäyttelyiden mainonnassa. Tietokannoille, arkistoille, yleisöinformaatiolle ja todelliselle tiedonvälitykselle olisi valtavasti mahdollisuuksia.

Välittävätkö taidemuseot verkkosivuillaan tietoja taiteen ostamisesta, myymisestä tai konservoinnista? Kertovatko ne kaupunkinsa tai alueensa taiteen taustoista, taiteilijoista, alueen taiteen historiasta tai ajankohtaisista kysymyksistä? Esittelevätkö ne näyttelyitään videonpätkin, pocdast-spiikein tai selostettuina kuvasarjoina? Kertovatko ne esimerkiksi väreistä, maalaustekniikoista tai maalausten kehystämisestä tai siitä, miten olohuoneen sohvan taakse pitäisi tauluja ripustaa? Onko taidemuseon sivuilla mahdollisuus esittää kysymyksiä, joihin asiantuntijat vastaavat? Onko joku taidemuseo vaivautunut edes keräämään ja ylläpitämään taidealan linkkipankkia?

Taidemuseoiden verkkoviestintä on kyllä kehittynyt niistä päivistä kun Mosaic-selain ilmoille laskettiin 1990-luvun alussa. Mutta mahdollisuuksia ei vielä käytetä tarpeeksi, vaikka verkkoviestintä voisi tuoda uusia mahdollisuuksia museoiden näyttelyiden esittelyyn, niiden tiedonvälitykseen ja taidekasvatukseen. Eikö museoissa olisi aika herätä uuteen maailmaan uuden viestinnän keinoin?

Englannin Tate Gallery, jonka museot keskittyvät maan nykytaiteeseen, on kunnostautunut myös verkkoviestinnässä. Tate Online-sivuilla on monenlaista taustatietoa.

Britannian Tate Gallery on esimerkillinen verkkoviestinnässään.

Taten sivujen parhaimmistoa ovat videonauhat, jotka ovat spontaanisti tehtyjä, yleensä melko lyhyitä, mutta opastavia ja kiinnostavia. Lisäksi Tate julkaisee podcast-ääninauhoja useista eri aiheista. Kehottaisin kiinnittämään huomiota Taten sivuilla videoiden saumattomaan lataukseen ja kuvan laatuun, joka on mp4-tasoa ja ääneen joka on mp3:sta.

Taten taidekasvatussivuilla voi osallistua vaikkapa omatoimisesti nykytaiteen kurssille tai kuunnella lyhyitä esityksiä, joissa kerrotaan taiteen tekniikoista. Lapsille ja nuorille on omat sivunsa ja aktiviteettinsa.

Uuteen verkkoviestintään on syytä rohkaista myös siksi, että tekemiseen tarvittavat välineet ovat nykyisin melko edullisia. Ohjelmia, kameroita ja Mp3-laitteita saa kaupasta murto-osan hinnalla verrattuna broadcast-tason laitteisiin.

Taidemuseoiden pitäisi ymmärtää roolinsa suuren yleisön taidekasvattajina. Värikkäitä ja näyttäviä verkkosivuja on helppo tehdä ja niihin saa kyllä sotkettua kaikki pillit ja kellot. Mutta eikö haastavampaa olisi toimia todellisina taiteen tieto- ja viestintäkeskuksina?

Bonniersin ja Emman verkkosivut vertailussa: Löytyykö Emma?

Espoon Modernin taiteen museo Emma avataan lokakuussa ja pari viikkoa sitten avattiin Tukholmassa Bonniersin taidehalli. Kulttuurinavigaattori katsasti, miten nämä kaksi uutta taiteen foorumia kertovat itsestään verkkosivuillaan.


Torvet soivat ja liput liehuvat, kun uusi taidemuseo avataan. Myös verkkosivuilla käytössä on, kuten toisella kotimaisella sanotaan ”all the bells and whistles” eli kaikki pillit ja kellot. Sekä Bonniersin taidehalli että Emma ovat selvästi satsanneet verkkoviestintään. Bonniersin sivut ovat yksinkertaisemmat ja vaatimattomammat kuin Emman kuvia automaattisesti syöttävät ja vaihtavat sivut.

Mutta yksinkertaisuuden etuna on loogisuus ja rauhallisuus. Bonniersin tahallisen robusteilta sivuilta courier-leipäteksteineen verkkosivujen käyttäjä löytää, mitä haluaa. Vaikka Keith Haringin viehättävää maalausta vuodelta 1985 käytetään Bonniersin sivujen teemakuvana ja itse rakennus on kuvattu sivuilla selkeästi, Tukholman uuden taidehallin verkkosivut ovat visuaalisesti masentavan luterilaisen kuvakielteiset. Jos taide on taidehallin pääbisnes, niin toki taidetta pitäisi näkyä myös verkkosivuilla.


Vaikka Emman sivut ovat hieman rauhattomat, iskevyys ja ajankohtaisuus on vakuuttavaa. Sivut ovat hieman sekavat käyttää, mutta tietoa löytyy päävalikkojen alta niin esitettävän taiteen kuin museonkin taustoista.

Käyttöä hankaloittaa se, että pääotsikon ”Näyttelyt ja tapahtumat” klikkaaminen laukaisee niin sanotun intron, jota käyttäjä ei voi ohittaa (tällaiset ratkaistaan vaihtoehdolla ”skip intro”). Osa typografiasta on liian pienikokoista ainakin Kulttuurinavigaattorin pääkonttorissa käyttämään viisitoistatuumaiseen näyttöön.

Emman sivuilla on muutamia erittäin hyvin suunniteltuja kohtia. Mieleeni jäi esimerkiksi Saastamoisen taidesäätiön teosten esittely vahvana esteettisenä kokemuksena. Emma näyttää kirjoittavan avajaisnäyttelynsä tähden Kazimir Malevitshin nimen anglistisesti. Suomeksikin sen voisi kirjoittaa, translitteroimalla näin: Kasimir Malevitš.

Emman verkkosivulta löytyi yksi aukko. Kun länsimetrokaan ei ole vielä ihan valmis, sivujen käyttäjä ei oikein saa vastausta siihen, missä Emma sijaitsee ja miten sinne pääsee. Yhteystiedot käyntiosoitteineen ja linkkeineen Espoon YTV-kartalle eivät vielä riitä.

Vertailun vuoksi tässä kuva (linkki Hitta-sivulle) siitä, miten seikkaperäisesti Bonniersin taidehalli ilmoittaa sijainnistaan, vaikka lasitalo sijaitsee käytännällisesti katsoen Tukholman ydinkeskustassa.

Kaikki raappahousuista ja ideakierrätystä

Nimettömät –näyttelyn konsepti on kopio keväällä ja kesällä 2004 Helsingin kaupunginmuseossa Hakasalmen huvilassa nähdystä Kehon muisti –näyttelystä.

Kehon muisti oli Pietarin kaupunginmuseon kokoama esitys, jossa oli niin yhteiskunnallista kuin vähän eroottistakin latausta. Sosialistisen yhteiskunnan utopian ja naisten alusvaatteiden väliin mahtui näyttelyn ilmentämä vuoropuhelu, jossa avautui katsojalle sosialistisen yhteiskunnan eräs perusongelmista, yksityisen ja julkisen välinen jännite.

Jännitettä Tennispalatsin yläkerran näyttelyssä on yhtä paljon kuin maakuntamuseon vintillä. Näyttelyyn on koottu kaikki miesten alusvaatteista –periaatteella: historiaa, mainontaa, teoriaa ja taidetta. Verrattuna aikaisempaan alusvaatenäyttelyyn katsojalle jää katsauksesta kaluttu luu. Se ei pysty tarjoamaan uusia näkökulmia aiheeseen ja banaali aihe jää yrityksestä huolimatta banaaliksi.

Näin tänään Helsingin galleriakierroksella erään taidegraafikon näyttelyn, joka oli niin paljon Outi Heiskasen kopiointia, että ällötti.

Onko kuvataiteemme kriisissä, kun ideoita näytään kierrätettävän jatkuvasti? Vai ovatko taidekriitikot laiskotelleet?

Ehkä kyseessä on merkki käsitetaiteen ja postmodernismin kriisistä, ovathan nuo suuntaukset hallinneet kenttää jo vuosikymmeniä. Uusia tuulia tarvittaisiin puhaltamaan pölyisiä teorioita taiteessa.

Hilton Kramer muuten sanoi jo 1960 -luvulla, enkä luule että hän tarkoitti pelkästään minimalismia, että mitä minimaalisempaa taide on, sitä maksimaalisempia ovat selitykset.

Nimettömät, kalsarikulttuuria Helsingin taidemuseon Tennispalatsissa 12.2. 2006 asti.

Ilmaiseksi museoihin!

Vihreä liitto ilmoitti eilen sunnuntaina kannattavansa ilmaisia museokäyntejä Suomeen. Kulttuurinavigaattori kannattaa lämpimästi samaa. Poimin kuudentoista kotimaisen taidemuseon pääsymaksutiedot, jotka on listattuna tämän jutun lopussa.

Lisäksi etsin tiedot taidemuseoiden henkilöstön sukupuolijakaumasta. Ilmoittautuihan Vihreä liitto feministiseksi puolueeksi eilisessä puoluekokouksessa. Feministinä myös Kulttuurinavigaattori kannattaa taidemuseoiden henkilökunnan valintaa tasa-arvo- ja heterogeenisyysperiattella. Taidemuseoilla on vielä paljon kehitettävää tässä asiassa.



Olen kuullut Ruotsin museoiden ilmaiskäyntikokeilusta myönteistä palautetta. Museoiden kävijämäärät kasvavat, pääsymaksuttomuus lisää varsinkin nuorten museokävijöiden määrää. Ilmaiset museot olisivat myös turisteille houkutin. Kuvitellaanpa vaikka, kuinka paljon hyvää mainetta Suomi saavuttaisi matkailijoiden mielissä!

Laissa Valtion taidemuseosta (566/2000) sanotaan viidennen pykälän toisessa momentissa:

”Pääsy Valtion taidemuseon järjestämiin maksullisiin näyttelyihin ja muihin tilaisuuksiin voi olla maksuton erikoisryhmiin kuuluville, jos maksuttomuus on taidekasvatuksen, tutkimuksen, ammatillisen toiminnan, museotoiminnan edistämisen tai muun vastaavan syyn kannalta perusteltua.”

Tämä siis koskee Valtion taidemuseota eli Ateneumia, Kiasmaa ja Sinerbrychoffia ja niitä jotka käyttävät museoiden palveluita ammatikseen.

Yhdysvalloissa on esim. New Yorkin osavaltiossa laki, jossa kielletään sellaisen julkisen museon pääsymaksun periminen, joka nauttii valtionavustusta. Museot saattavat periä kävijöiltä vapaaehtoista avustusta.

Poimin netistä tiedot kuudentoista kotimaisen taidemuseon pääsymaksuista. Mukana ei ole ryhmien, opastusten tai yhteislippujen hintoja.

Kallein pääsymaksu on yksityismuseo Dirichsenin taidemuseo (8 €) Helsingin Kuusisaaressa. Kalliita ovat myös käynnit Valtion taidemuseoissa, Ateneumissa (7,5/6,5 €) ja Kiasmassa (5,5 €), sekä Turussa (6 €). Hämeenlinnan taidemuseo perii museokäynnistä 6 € ja ilmoittaa korottavansa eläkeläisten ja opiskelijoiden pääsylippujen hintoja eurolla, sekä poistavansa ensi vuonna (2006) alennetut hinnat kokonaan työttömiltä ja taiteilijoilta.

Taidemuseoiden edullisimpia pääsymaksuja ovat Tornion Aine (2 €), Kajaanin (2€) ja Kemin (2 €) taidemuseot. Muistelen Kemin taidemuseossa olleen takavuosina ilmainen sisäänpääsy, joten ahneus on sielläkin tullut eteen.

Testasin samalla myös valitsemieni taidemuseoiden "helmikanaindeksin". Kunkin museon tietojen lopussa on sukupuolinen tasa-arvosuhde eli taidemuseon nettisivuillaan ilmoittaman henkilökunnan sukupuolijakauma N=naisia M=miehiä. Sukupuolijaoltaan tasa-arvoisimmiksi sijoittuvat Lahden taidemuseo, Sara Hildén Tampereella ja Turun taidemuseo.



Hämeenlinnnan taidemuseo
6 €
Lapset 0 - 18 v. ilmaiseksi
Eläkeläiset 3 €
Opiskelijat 3 €
Varusmiehet 3 €
Työttömät 3 €
Taiteilijat 3 €
(2006)
Normaalihinta 6 €
Eläkeläiset 4 €
Opiskelijat 4 €
Lapset ja nuoret alle 18 v.ilmaiseksi
11N 2M

Lahden taidemuseo ja Julistemuseo
5€ / 2 €,
opiskelija- ja koululaisryhmät 1 €/ hlö
2N 2M

Kajaanin taidemuseo
2 / 1 €
alle 18-v. ilmaiseksi
Koululais- ja päiväkotiryhmät ilmaiseksi
Keskiviikkoisin klo 16-20 vapaa pääsy
4N 2M

Oulun taidemuseo
3 €
Opiskelijat, eläkeläiset, työttömät, varus- ja siviilipalvelusmiehet, yli 10 hengen ryhmät, Oulun kaupungin työntekijät (kaupunkikortti) 1 €
Alle 18-vuotiaat lapset ja nuoret vapaa pääsy
Opiskelija- ja koululaisryhmät opettajan seurassa, päiväkoti- ja perhepäivähoitoryhmät, taideterapiaryhmät vapaa pääsy
Museoaineiden, taideaineiden ja arkkitehtuurin opiskelijat,Taiteilijat ja arkkitehdit. Museoalan työntekijät (Suomen Museoliitto, ICOM, Pohjoismainen konservaattoriliitto) vapaa pääsy
Opettajat, Suomen opasliiton jäsenet, Oulun Saskiat, vammaisten avustajat vapaa pääsy
Kaikki kävijät perjantaisin vapaa pääsy
13N 3M

Rovaniemen taidemuseo
4€
Opiskelijat, eläkeläiset, työttömät, varus- ja siviilipalvelumiehet 2€
Alle 18-vuotiaat vapaa pääsy
Kaikki kävijät lauantaisin vapaa pääsy
8N 1M

Aineen taidemuseo, Tornio
2 €/hlö
4N 1M

Kemin taidemuseo
2 €
lapset alle 18 v. vapaa pääsy
opiskelijat, varusmiehet ja eläkeläiset 1 euro
ryhmät (min. 10 hlöä) 1,50 euroa / hlö
perjantaisin kaikille vapaa pääsy
5N 1M

Kiasma
5,50 €
Alennuslippu 4 € opiskelijat, eläkeläiset, varusmiehet, siviilipalvelusmiehet
Alle 18 vuotiaat ilmaiseksi. Perjantaisin klo 17-20.30 vapaa pääsy.
Kiasma-teatterin oheisohjelmiston ja erikoisnäyttelyiden ohjelmiston liput produktiokohtaisesti
25N 11M

Ateneumin taidemuseo
Erikoisnäyttelyiden aikana 7,5/6,5 €
Muina aikoina 5,5/4 €
Alle 18-vuotiaat maksutta.
Alennushinta koskee opiskelijoita, eläkeläisiä ja yli 10 hengen ryhmiä.
Museoon on maksuton sisäänpääsy keskiviikkoisin klo 17 jälkeen.
17N 6M

Dirichsenin taidemuseo, Helsinki
8 € / 6 €
3N

Sara Hildénin taidemuseo, Tampere
7/3 €
eläkeläiset 6 €.
Alle 7-vuotiaat ilmaiseksi.
9N 7M

Tampereen taidemuseo
(Lumottu lapsuus) 6 €
eläkeläiset 5 €
lapset (7-16v) ja opiskelijat 2 €.
13N 8M

Hiekan taidemuseo, Tampere
5 €
alennettu 3 €, alle 7-v. lapset ilmaiseksi
3N 1M

Joensuun taidemuseo
4 €
lapset 2€
opiskelijat, eläkeläiset,
työttömät, varusmiehet 2,5 €
3N 1M

Turun taidemuseo
6 €
Opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät 3,50 €
Yli kymmenen hengen ryhmät 3,50 € /henk.
Koululaiset alle 16 v. maksutta
8N 5M

Jyväskylän taidemuseo
4 € (museo ei tiedota sisäänpääsymaksusta sivullaan!)
13N 4M