Gallen-Kallela ja Värin voima looppaavat

Akseli Gallen-Kallela – Eurooppalainen mestari ja Värin voima – Teoksia Tretjakovin gallerian kokoelmista 23.9.2011 – 15.1.2012 Helsingin taidemuseossa.

Pöydällä on absintti- ja viinalaseja, viinapulloja ja vesikannu. Oskar Merikanto on sammunut pöydän ääreen, Robert Kajanus pöydän päässä ja Jean Sibelius tuijottavat juopunein katsein. Akseli Gallen-Kallela on maalannut itsensä näytelmän valppaana seuraajana, hieman taustalle kuin kepposen järjestäjänä, taikurina. Maalauksen ilmapiiri on viinan ja tupakan höyryä, se on täynnä deliriumia, dekadenssia ja mystiikkaa.

Yleisölle tarjoutuu varsin harvinainen mahdollisuus nähdä yksityiskokoelmassa oleva Symposion-maalaus Helsingin taidemuseon Tennispalatsin yläkerrassa. Taiteilijan perikuntien välisen riidan takia se tunnetaan enemmänkin sen toisen version, Mäntän Gösta Serlachiuksen museossa olevan luonnosmaisemman Probleemin kautta.

Symposion on Suomen taidehistorian maalaus, jota voisi kutsua myytiksi tai kulttikuvaksi. Tosin maalaus myyttinä on paradoksaalinen nimitys Akseli Gallen-Kallelan tuotantoon, jossa keskeistä oli myytin murtaminen.

Gallen-Kallela oli suoran ja selkeän maalauksen tekijä, joka uudisti Kalevalan kuvauksen sanoutumalla irti mytologisesta ja akateemisesta, usein vaikeaselkoisesta taiteesta. Hän oli siinä radikaali uudistaja, myytinsärkijä.

Gallén kuului 1800-luvun lopulla Ferkelin piirin – sana tulee Berliinin Brandenburger Torin lähellä, Unter den Lindenillä olleesta Zum schwarzen Ferkel (Musta porsas) kapakasta. Sen välittäjä, nykyisin häntä voisi kutsua ryhmän kuraattoriksi, oli kirjailija Adolf Paul. 

Suurten avantgardistien seura ei kuitenkaan tehnyt Gallénista kaltaistaan. Hän ei omaksunut 1800-luvulla syntynyttä eurooppalaisen boheemin ja avantgarden taiteilijan roolia. Hänen ystävänsä Edward Munch ja August Strindberg uudistivat taidetta enemmän ja juuri avantgardismin kaanonin mukaan. Kiinnostava kansainvälisen taiteilijan ystävyyskontakti oli myös Maxim Gorki, jota myöhemmin Neuvostohallitus käytti sosialistisen realismin käynnistämisessä ja avantgarden tuhoamisessa.

Gallen-Kallelan tuotanto kokonaisuudessaan pitäytyy Symposionia ja muutamia muita poikkeuksia lukuun ottamatta melko konservatiivisiin otteisiin. Afrikassa maalatut työt ikään kuin ottivat revanssin ja haastoivat sen nuorten suomalaisten avantgardistipolven, joka debytoi 1900-luvun alussa.

Monikulttuurinen Gallen-Kallela

Jos Charles Baudelairen boheemin avantgardetaiteilijan rooli ei istunut Gallénin, hän toteutti pikemminkin Richard Wagnerin Gesamtkunstwerkiä, kokonaistaideteosta. Ehkä kaikkien aikojen monikulttuurisin suomalainen taiteilija teki, kuten näyttely osoittaa grafiikkaa, pienveistoksia, huonekaluja, suunnitteli typografiaa, raanuja, vaatteita ja mitaleita, otti valokuvia eikä malttanut pitää näppejään erossa arkkitehtuuri- ja sisustussuunnitelmistakaan.

Näyttelyssä on myös muutamia esimerkkejä Gallen-Kallelan käyttämästä, hänelle rakkaasta suomenkielestä, sen runollisesta ja rikkaita mielikuvia luovasta käytöstä. Jos Gallen-Kallela eläisi tänään, hän tekisi varmasti loistavia installaatioita ja erinomaista videotaidetta.

Gallen-Kallelan taiteilijan urassa on ilmiömäistä se, mitä nykyisin sanotaan verkostoiksi ja verkostoitumiseksi. Tukholmassa kuolleen kosmopoliitin, maailmanmiehen verkostot ulottuivat Venetsian biennaalista Unkariin, Yhdysvalloista Englantiin ja Berliinistä Pietariin. 

Moskovan Tretjakovin gallerian yhteistyösopimus Helsingin taidemuseon kanssa tuo Gallen-Kallelan seuraan hänen venäläiset aikalaisensa. Asetelma on hyvällä tavalla ristiriitainen ja näyttelyt tukevat toisiaan. 

Valikoiman kiinnostavimmaksi kokonaisuudeksi nousee Natalia Gontšarovan uskonnollisaiheiset maalaukset 1910-luvulta, jotka havainnollistavat kiinteää yhteyttä bysantin taiteen tradition ja venäläisen modernismin maalaustaiteen kaanoneiden välillä. 

Natalia Gontsarova, Jumalanäiti lapsensa kanssa, 1911.

Mukana on myös useita muita venäläisen avantgarden teoksia ja katsauksen huipentumana voinee pitää Kandinskyn Improvisaatio-maalausta vuodelta 1909.

Märkä korttelipommi      

Helsingin taidemuseon Akseli Gallen-Kallela-näyttelyn ongelma on siinä, että se kertoo tarinan, jonka kaikki jo tuntevat. Se on loistelias ja hienosti esillepantu, mutta ontto ja mitäänsanomaton, märkä korttelipommi, vaimeasti tussahtava blockbuster. Samaa voisi sanoa myös Värin voima-näyttelystä. Venäläisen avantgarden tarina on kerrottu jo niin monta kertaa Suomessakin, että siitä on tullut looppi, kehää kiertävä renkutus.

Kolmisen vuotta sitten Britannian National Galleryn silloin uusi johtaja Nicholas Penny antoi lausunnon, jossa hän väitti, että suuren seksikkään blockbusterin aika on ohi. Hän lupasi yrittävänsä saada aikaan vähemmän melua ja tuottavansa enemmän odottamattomia, ehkä tutkitumpia näyttelyitä.

”Useimmat blockbusterit oikeastaan vain näyttävät ihmisille, mitä he jo tietävät” Penny totesi. ”Mielestäni taidemuseon pitäisi valmistautua esittelemään ihmisille sellaista, josta he eivät tiedä mitään.”

Eiköhän tällainen ajattelutapa olisi hyvä ottaa käyttöön myös suomalaisille taidemuseoille.