David Hockney: ”Kuollutta ja mietoa ja munatonta”?

Viime viikolla avattiin Lontoon kesäolympialaisten kulttuuriohjelman taiteilijan David Hockneyn suuri näyttely Royal Academyssa otsikolla A Bigger Picture. Siinä on esillä muun muassa hänen iPad-taulutietokoneella tekemiään piirustuksia ja maalauksia, ja sarja useille näyttöpaneeleille projisoituja videoteoksia.

Hockney on tunnetuin taiteilija, joka on ottanut omakseen uusia tekniikoita taiteen tekemisen keinona. Hän sanoi The Guardianin haastattelussa, että iPad on kuin loputon paperi, joka sopii täydellisesti siihen tuntumaan, joka hänellä oli siitä, että maalauksen pitäisi olla suurikokoinen. Eräs hänen käyttämänsä tietokoneohjelma oli Quantel Paintbox.  

Hockneyn siirtyminen iPadiin oli vain uusi vaihe teknologiassa, josta hän on ollut kiinnostunut taidetta tehdessään. Aikaisemmin hän käytti valokopiokoneita ja kollaaseja. Hockney julisti aikoinaan telefaksin olevan ihmeellinen kone, totalitarismin vihollinen, paluun mahdollistaja käsinkirjoitettuihin kirjeisiin.

Ja 1960-luvun lopulla hän käytti uusinta tekniikkaa, Polaroid-valokuvista tehtyjä sommitelmia teoksissaan.

Hockneyn innostuksella uuden tekniikan käyttöön on myös arvostelijansa. Guardianin kuvataidekriitikko Adrian Searle arvioi Hockneyn näyttelyn pääasiassa myönteiseen ja ylistävään sävyyn. Mutta arvioidessaan uuden tekniikan käyttöä hän kirjoittaa:

”Hockney käyttää (iPad) sovellusta myös kuvatessaan Yhdysvaltain lännen Yosemitea. Se sallii hänen piirtävän kuin van Gogh, sekoittaa, töhriä, täplittää ja pisteyttää, ne sallivat sen, minkä maalaus voi tehdä, kaiken paitsi maalauksen. Näillä kuvilla ei ole tekstuuria, pintaa tai hohtoa. Ne näyttävät melkein siltä, kuin ne voisi pyyhkäistä pois. Ne eivät voi koskaan piilottaa elektronista alkuperäänsä, miten maalauksellisilta tahansa ne näyttävätkin. Niissä on jotain kiertämättömän kuollutta ja mietoa ja munatonta.”

Adrian Searlen mielestä Hockney sekoittaa teknologian ja modernisuuden:

”Avoimuus teknisiin innovaatioihin on yksi asia, taide toinen. Tästä jää jäljelle vain spektaakkeli. Video, jossa kuvataan tanssijoita taiteilijan ateljeessa, tepastellen ja stepaten ja ylipäätään nauttien olemassaolostaan, ei tuo myöskään mitään lisää. Nämä sähäkät videot ja iPad-piirustukset tuntuvat täytteiltä. Hockneyn parhailla maisemilla tuntuu olevan läsnäolon taju, taju siellä olemisesta.”

*     *

Searlen arvostelun ongelma on sama kuin minkä tahansa uuden taiteellisen tekniikan käyttöönoton arvioinnissa. Noin 170 vuotta sitten käyttöön otettu valokuvaus, joka vasta omina aikoinamme on hyväksytty tasavertaiseksi kumppaniksi muun kuvataiteen rinnalle kaikkialla maailmassa, koki ihan saman kohtalon. Muistan, että valokuvausta pidettiin kovana ja kylmänä taiteena verrattuna maalaukseen Suomessa vain 30 vuotta sitten.

Kestääkö vielä 170 vuotta, että digitaalinen taide koetaan tasavertaiseksi kumppaniksi muulle kuvataiteelle? Niin kauan kuin verrataan yhtä taidetta toisen saavutuksiin, eikä lähdetä uuden taiteenalan omista lähtökohdista, uuden tekniikan kuvat tulevat aina tulevaisuudessakin olemaan Adrian Searlen arvostelun mukaan ”kuollutta, mietoa ja munatonta”.

Uusien tekniikoiden kriitikoiden puolustukseksi voi kuitenkin sanoa, että tyhjästä on vaikea aloittaa. Parhaat taiteilijat, kuten Hockney, voivat olla kymmeniä vuosia edellä aikaansa, mutta paraskaan kriitikko, kuten Adrian Searle, ei voi keksiä uusia arvioinnin normeja yksinään.

*     *

Vuonna 1969 Ars 69-näyttelyssä oli David Hockneyn 14 vedoksen grafiikan salkku, joka ostettiin nykyisen Valtion taidemuseon kokoelmiin aikoinaan lontoolaisesta taidegalleriasta 252 punnalla. Ne olivat kuvitusta C P Cavafyn kirjaan otsikolla Illustrations for Fourteen Poems by C P Cavafy (1966).

Vedoksessa Two boys aged 23 or 24 kaksi sänkitukkaista poikaa makaa kasvot vastakkain alastomana sängyssä.

Suomessa homoseksuaalisuus laillistettiin vuonna 1971, eikä aihetta oltu kuvataiteessa juuri käsitelty. Vasta 2000-luvulla alkoi Harri Kalha pohtia Magnus Enckellin (1875-1925) seksuaalisuutta kirjassaan Tapaus Magnus Enckell .

Seuraavassa Ars 74:ssa oli myös kaksi Hockneyn avoimesti miehen seksuaalisuutta käsittelevää teosta. Hockneyn hienovaraisella piirrostekniikalla toteutetut herkkätunnelmaiset teokset eivät kuitenkaan aiheensa puolesta herättäneet yleisössä minkäänlaista ärtymystä, tuskin edes keskustelua. Teosten sisältöä ei 1970-luvun Suomessa välttämättä edes ajateltu, saati tunnistettu, toteaa Maritta Mellais pohtiessaan Ars-näyttelyiden provokatiivisuutta kirjassa Ars 50 vuotta.

Viime vuonna BBC ja British Museum julkaisivat kirjan A History of the World in 100 Objects, joka perustuu samannimiseen televisiosarjaan. Juuri tämä Hockneyn vedos valittiin yhdeksi sadasta maailman historiaa kuvaavista esineistä. Kirjan kirjoittaja, British Museumin johtaja Neil MacGregor pohtii Hockneyn etsausta vuodelta 1966:

”Se nostaa hämmentäviä kysymyksiä siitä, mitä yhteiskunnat pitävät hyväksyttävänä tai ei-hyväksyttävänä, mitkä ovat suvaitsevuuden ja yksilöllisen vapauden rajat, ja miten moraaliset rakenteet vaihtelevat ihmisen historian tuhansien vuosien kuluessa.”

David Hockney,Two boys aged 23 or 24, 1966.